Part 14

Kun Stanislaus pääsi erikoisluokille, oli hän kaikkia kumppaneitaan etevämpi topografisissa mittauksissa ja punnitsemisissa, joihin kadetteja harjoitettiin kauniina vuoden aikana. Hän itse, hänen äitinsä, ja hänen esimiehensä olivat yksimielisiä siitä, että hänen piti opintonsa päätettyä mennä esikuntaan; mutta eräs onneton tapaus sulki häneltä sen uran, missä hänellä luultavasti olisi ollut loistava menestys. Vaikka Stanislausta kumppanien kesken pidettiin jöröjukkana, joka ei ollut ystävyyssitein liittynyt kehenkään, oli kuitenkin eräs, johon hän tunsi vetoa sellaisen kummallisen ristiriitaisuuden tähden, joita niin usein on hänen tapaisissaan haavemielisissä nuorukaisissa. Koko koulun ja luokan pahin huimapää oli nimittäin Sebastian H., poika, joka kykeni mihin tyhmyyksiin hyvänsä ja, myönnän kyllä, melkein samassa määrin kaikkeen viisaaseen, mitä kadettien näköpiirissä on. Tämä nuori herra tavattiin eräänä maanantaiaamuna kello neljän aikaan huonomaineisesta ulkoravintolasta puhetta johtamassa punssitarjottimen ja rahvelilippaan ääressä, ja sitä tehtäväänsä hän hoiti niin menestyksellisesti, että hänet pyyhittiin pois kadettikoulun kirjoista. Neljää samassa kuuluisassa tilaisuudessa läsnäollutta kumppania rangaistiin arestilla ja mustilla käytöskuulilla; niistä yksi oli -- kukapa sitä olisi uskonut? -- nuori paroni Stanislaus.

Kun siis tuleva vänrikki päästettiin kadettikoulusta, oli hänellä kyllä mitä parhaimmat arvosanat ahkeruudessa ja edistyksessä, mutta ei yhtä hyvää käytöksessä, ja niinpä oli esikunta- ja insinöörikuntaura suljettu, ja Stanislaus sijoitettiin, kuten moni muu, halpaan tarkk'ampujapataljoonaan kauas Venäjän sisäosiin. Hän kantoi kohtalonsa alistuvaisesti, päätti palvelemalla kohota kapteeniksi ja sitten ruveta maanviljelijäksi, mutta ei salannut osakseen odottamatta joutunutta rintamapalvelusta kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä.

Sattumalta minä palvelin vanhempana kapteenina samassa pataljoonassa, ja kun minulla oli ollut kunnia päästä Viipurissa vapaaherratar Elisabetin tuttavuuteen, niin hän tietysti uskoi vänrikkinsä minun suojelukseeni.

-- Hyvä kapteeni -- hän sanoi minulle -- minä luotan teidän kokemukseenne ja ystävyyteenne, niitä molempia kyllä tarvitaan. Stanislaus on kahdeksantoista vuoden ikäinen; te tiedätte, minkälainen tuo ikä on; mutta te ette tiedä, että hän kaikessa paitsi tiedoissaan on täydellinen lapsi. Älkää erehtykö hänen luonteestaan, hän ei itsekään tunne itseään; ei kukaan muu tunne häntä kuin minä. Tuossa suvannossa käy pinnan alla voimakas virta. Tulee aika, jolloin hän tarvitsee paljon hyvyyttä ja ehkä vielä enemmän ankaruutta. Hän joutuu vaaroihin, enkä minä voi olla hänen rinnallaan. Hän rakastuu kerran -- kukapa nuorukainen ei rakastu? -- ja ellei hän silloin valitse arvokasta, niin hän on hukassa.

Minä kysyin, oliko vapaaherratar Elisabetilla tuollaiseen pelkoon syytä. Hän kertoi Stanislauksen sedän ampuneen itsensä onnettoman rakkauden epätoivosta ja Stanislauksen isän, oman miehensä, koko ikänsä katuneen tuollaista onnetonta nuorena tehtyä liittoa.

-- Siitä asti -- jatkoi hän -- mieheni pelkäsi ja kammoksui kaikkia naisia paitsi vaimoaan, ja tuo hänen pelkonsa on mennyt perintönä pojalle. Turhaan minä olen koettanut saada Stanislausta kunnioitettavien ja sivistyneiden nuorten naisten seuraan, mikä vaikuttaa terveellisesti nuoreen mieheen. Hän pakenee aina, ja se on syynä minun pelkooni. Stanislaus ei voi vastustaa huonoja tuttavuuksia, koska hän pelkää hyviä. Luvatkaa suojella häntä noista vaaroista ja, jos tarvitaan, turvautukaa minun varoihini.

Tuota äidin tarkkaa katsetta minä olin sittemmin usein muistellut. Kolme vuotta asuimme Stanislaus ja minä yhdessä eräässä venäläisessä kuvernementin pääkaupungissa. Minä huomasin hänen suuresti eroavan muista ylhäissukuisista ja varakkaista nuorista sotilaista, jotka katselivat elämää kevyeltä puolelta ja pitivät kunnianaan elää kymmenessä vuodessa kaksikymmentä. Hän oli arka ja ujo, uuttera ja itsepäinen, luki paljon, teki fysikaalisia kokeita ja hoiti virkaansa vastahakoisesti, mutta täsmällisesti. Vähitellen minun onnistui päästä hänen ystäväkseen, joskaan ei uskotuksi, ja huomasin hänessä miellyttäviä ominaisuuksia. Harvoin olen tavannut niin velvollisuudentuntoista ja oikeamielistä, niin jaloa ja uhrautuvaa nuorukaista; mutta hänellä oli omituisuutensa, muun muassa tuo naistenpelko, joka oli saanut hänen äitinsä aivan liikoja pelkäämään. Hänen toivonsa mukaan minä vein puoli väkisin nuoren naistenvihaajan päällikkömme perheeseen, missä nuoret naiset ottivat hänet vastaan kaikkea muuta kuin kylmäkiskoisesti. Hän oli kaunis, ylhäissukuinen ja varakas; missäpä hän ei olisi ollut mieluinen vieras kodeissa, joissa vain oli naimattomia tyttäriä epävarmoin myötäjäisin? Kaikki raukesi hänen talttumattoman kainoutensa tähden. Yritettyään muutamia kertoja esiintyä seuramiehenä Stanislaus parka pakeni, eikä koskaan enää lähtenyt pataljoonan päällikön kotiin.

Minä en uskaltanut ryhtyä useampiin yrityksiin. Kun nuori ystäväni kolmen vuoden kuluttua yleni aliluutnantiksi, komennettiin meidän pataljoonamme Suomeen, jonne englantilaiset olivat tulossa, ja sijoitettiin rannikolle pieneen kaupunkiin. Aika kului jotenkin yksitoikkoisesti meidän turhaan odottaessamme vihollisen hyökkäystä. Jotakinhan meidän piti keksiä huvitukseksemme niinä hetkinä, jolloin olimme palveluksesta vapaita, ja silloin me tavallisesti ratsastimme tiedustelumatkoille, kuten sanottiin, mutta oikeastaan salaisesti toivoen, että ehkäpä läheisistä metsistä saisimme siepatuksi metson, peltopyyn tai jäniksen. Kelpo seurasi meitä ... pelkään, että te, hyvät kuulijani, ette tunne tätä metsämiehen ylpeyden jaloa kohdetta...

-- Varsin hyvin, kyllä me sen tunnemme; jättäkää Kelpo omaan arvoonsa! kiiruhti neiti Hemming puuttumaan puheeseen.

-- No niin, minä siis vain lisään, että Kelpo oli sukkelin lintukoira, mikä koskaan on noutanut kurppia Bessarabian soilta. Eräänä pilvisenä iltapäivänä syyskuussa Stanislaus ja minä ratsastimme kapeaa polkua pitkin pauhaavan virran vartta, joka juoksi kaupungin ohi. Vähän matkan päässä näkyi korkea silta, mistä maantie meni kosken poikki. Kaksi poikaa oli sillan alapuolella joissakin kalastuspuuhissa; arvattavasti he pyydystelivät nahkiaisia, jotka tähän vuoden aikaan pyrkivät ylös koskista. Meidän katsellessamme heitä kuului jyrinää, kahdet raskaat vaunut ajoivat sillalle, ja pojat katsahtivat ylös. Samassa näkyi punainen esine liihoittelevan alas melkoisen korkealta sillalta, putoavan koskeen ja katoavan.

-- Mikä se oli? huudahdimme molemmat yhtaikaa.

-- Matka oli niin pitkä, ettemme voineet erottaa esinettä, mutta luultavasti oli jokin mytty tai saali pudonnut vaunuista.

Me emme olisi sen enempää huolehtineet tuosta vähäpätöisestä tapauksesta, jollemme olisi nähneet molempien poikien hyvin kiireesti kiipeävän kivien yli, samanpuoleiselle rannalle, missä mekin olimme. Me ratsastimme lähemmäksi ja kysyimme, mihinkä heillä oli niin kiire.

-- Ihminen! Ihminen! huusivat he. Joku on pudonnut sillalta koskeen.

Joki juoksi meihin päin. Me olimme näkevinämme jotain punaista, mikä kovassa virrassa milloin kellui pinnalla, milloin jälleen peittyi pyörteisiin.

-- Kelpo! huusin minä. Tuo!

Viisas koira oli vilauksessa rannalla, hyppeli vainuten kiveltä kivelle ja syöksähti viimein rohkeasti pauhaavaan virtaan.

Me hyppäsimme maahan, jätimme hevoset poikien huostaan ja riensimme mekin rantaan. Kelpo sai taistella ankarasti syyssateista paisuneessa väkevän vuolaassa joessa. Milloin pyörteet tempasivat sen mukaansa, milloin se taas jaloillaan sai kiinni kivestä ja pysähtyi viimein toisella rannalla olevaan pieneen lohipatoon, joka oli tehty vähän ulommaksi jokeen; siinä se koetti pitää kiinni jotakin uivaa esinettä. Esine näytti olevan koiralle liian raskas; me juoksimme lähemmä ja näimme sen hampaissa punaisen vaatteen.

Vene oli ensi ajatuksemme, mutta mitään venettä ei näkynyt. Yhtäkkiä näin Stanislauksen heittävän yltään univormunsa ja saappaansa. Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo oli virrassa.

Oli hänessä rohkeutta, tuossa mietiskelijässä; voimakas hän myös oli, mutta virta oli voimakkaampi. Kelpo kyllä saattoi uskaltautua kokeeseen, sillä se oli tottunut noutamaan vesilintuja, mutta Stanislaukselle se oli hengenvaarallista. Mitenkä hän pääsi yli tuosta pauhaavasta virrasta liukkaan, vihreän sammalen peittämien kivien välitse, on minulle käsittämätöntä, mutta yli hän pääsi. Minä näin hänen tarttuvan punaiseen vaatteeseen, josta Kelpo piti kiinni. Vaatetta seurasi käsi ja kättä ihmisolento... Minä juoksin pitkin rantaa ja löysin viimein poikien neuvojen mukaan alempaa suvantopaikan ja puuhun sidotun veneen.

Päästyäni toiselle rannalle näin naistenvihaajan istuvan kalliolla ja pitävän sylissään nuorta tyttöä, joka oli kääritty tulipunaiseen tvillikaapuun. Hänen päässään olevasta haavasta vuosi verta eikä hänessä ollut elon merkkiäkään; sinivalkeat kasvot näyttivät punaisen vaatteen rinnalla vielä valkoisemmilta. Poika parka, hän katseli tyttöä niin kummastuneena, kuin ei olisi lainkaan käsittänyt, mitenkä sellaisia olentoja saattoi olla olemassakaan maan päällä. Sellaista ajatusta, että tyttö oli hukkunut, että hukkuneen ehkä voi saada jälleen henkiin ja että semmoisissa tapauksissa on joka hetki kallis, ei juolahtanut hänen mieleensä.

Minä tuskin olin ehtinyt ryhtyä ensimmäisiin, tuon tapaisissa onnettomuuksissa tavallisiin pelastuskeinoihin, kun jo muutamia kummallisia olioita saapui meidän luoksemme, riennettyään peltojen, ojien ja aitojen yli. Etummaisena oli pitkä, mustapintainen mies, puoleksi rosvon, puoleksi herrasmiehen näköinen, jolla oli yhä nukkavieru, punainen samettinuttu ja sen suojana harmaa hamppukankainen pusero. Häntä seurasi muodoton, irvistelevä kääpiö, kierosuinen silmänvilkuttaja, jonka yllä oli narrinpuku tiukuineen; sitten tuli kaksi miestä ja kaksi poikaa, jotka kaikki olivat kummallisissa puvuissa, ja viimeksi lihava duenna, taluttaen kädestä kymmenen tai yhdentoista vuoden ikäistä tyttöä, joka myöskin oli puettuna punaiseen tvillipukuun. Näihin matkavaunujen muukalaisiin liittyi kohta vielä muutamia muita uteliaita, muiden muassa eräs kaupungin ruotsalainen kirjanpitäjäkin, joka oli lähtenyt kävelylle siinä asioitsemistarkoituksessa, että tapaisi ja isännällensä valtaisi muutamia lankkukuormia, joita odoteltiin saapuviksi tietä myöten.

Pitkä, mustapintainen mies heittäytyi hukkuneen päälle ja änkytti epätoivon ja raivon äänellä:

-- Ein Arzt! Ein Arzt! -- Mitä hän sanoo? kysyi reipas talonpoikaisvaimo, tomuisena ja hikisenä tullen läheisestä riihestä.

Kirjanpitäjä, joka ymmärsi saksaa, koska oli kerran käynyt kesällä Lyypekissä, tulkitsi, että olisi hyvä hieroa tyttöä hartsilla.

-- Hartsillako? vastasi vaimo halveksivasti, työnsi syrjään tytön ympärillä seisovat, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi riiheen. Pitkä mies yritti epätietoisena pidättää häntä.

-- Was ist das? vastasi ruotsalainen kirjanpitäjä, kooten koko saksantaitonsa. -- Das Penttula Lisu versteht sich auf das.

-- Hol' dich der Pest! tiuskasi muukalainen. Meine Tochter, denk' ich, wird doch erwachen.

-- Han håller en prest, toisti tulkki vedoten kuulijoihin, eikö moinen ollut sulaa järjettömyyttä. -- Han påstår, att doktorn skall dänga henne ur vaken.

Penttulan Liisu oli niin tunnettu paikkakunnalla sekä ihmisten että elukkain ihmeellisestä parantamistaidostaan, että hänen maineensa oli tullut minunkin korviini. Vähän vastahakoisesti muukalainen jätti meidän kehoituksestamme tytön vaimon ymmärtäväiseen hoitoon. Luottamuksemme tulikin loistavasti palkituksi, sillä hetken kuluttua hän toi tytön elävänä odottelevan isän luo.

-- Mite maksa? kysyi mies, äreänä vetäen likaisen nahkakukkaronsa nahkavyönsä alta.

Penttulan Liisu pani kämmenensä vastakkain, puhalsi käsiinsä ja pyyhälsi kerran.

-- Olkaa lyömättä lasta! sanoi hän.

-- Onko hän lyönyt tyttöä? kysyin minä.

-- Ellei se ole räntättynä tyttö paran hartioihin, niin tottapa minä en osaa kirjaakaan enää lukea, sanoi Penttulan Liisu.

Minä katselin tyttöä. Hän näytti tuskin viittätoista vuotta vanhemmalta; kaunis, tummasilmä, mustahiuksinen, mutta hyvin pelästyneen ja kärsivän näköinen hän oli. Päässä oleva haava vuoti vielä liinasiteen läpi; varsin vähän häntä näytti ilahduttavan, että hänet oli herätetty takaisin eloon, ja niin heikko hän oli, että hänet täytyi kantamalla viedä vaunuihin.

-- Kuinka saattoi tyttärenne pudota vaunuista ja sillan kaiteitten yli? kysyin minä saksaksi muukalaiselta.

Hän antoi minulle suuren punaisen nimikortin, jossa oli venäjäksi ja saksaksi nimi Barthold, Euroopan Herkules, ensimmäinen hovitaiteilija jonkun ruhtinaan hovissa, en muista kenen, on saanut kunnian näyttää ennen vielä näkemättömiä aivan verrattomia taidetemppujaan heidän majesteeteilleen -- pitkä majesteetillinen rivi, missä oli lueteltuina melkein kaikki hallitsevat ruhtinaat, yksin Konstantinopolin sulttaanikin -- viipyy täällä ainoastaan vähän aikaa ja sulkeutuu j.n.e., j.n.e.... Minä tuon kaiken tunsin ja muistelin nähneeni jossakin Venäjällä saman miehen syövän hehkuvaa rautaa.

-- Hyppäsikö tyttärenne siis tahallaan koskeen? kysyin uudestaan, kun hän ei vastannut ensimmäiseen kysymykseeni.

-- Hyppäsikö? toisti Herkules suuttuneen näköisenä. -- Keneksi te minua luulette? Pashaalusta, tyttäreni tanssii nuoralla. Verraton, teidän armonne, taidossaan etevin Euroopassa ja Amerikassa. Saatte kohta ihmetellä hänen kykyään. Tuhat ruplaa sataa vastaan, teidän ylhäisyytenne, ettette ole koskaan nähnyt sen vertaista! Kun tulimme sillalle, sanoin Liisille: kas tuossa, rakas lapsi, ihmeen hyvä tilaisuus jo ennen perille tuloamme herättää yleistä ihmettelyä! Meidän asiamme, herra kenraali, on ihmettelyn herättäminen. Tuossa näet kaidepuut, sanoin minä; seuraa taiteilijaluonnettasi, tanssi niitä myöten ihmeteltävällä suloudella, joka on sinussa synnynnäistä! Ja kukapa olisi ollut halukkaampi kuin pikku Liisi? -- Tiedäthän, isä, sanoi hän, että minä aina tottelen mielelläni sinun käskyjäsi. Sinähän olet aina niin hyvä minulle, sanoi hän...

-- Teidän hyvyytennekö se myöskin on takonut merkit lapsi raukan hartioihin? kysyin minä.

-- Hän totteli kehoitustani -- jatkoi mies niinkuin ei olisi kuullutkaan myöhempää muistutustani -- ja sitten hän, ymmärrättehän, herra paroni ... aurinko, tuuli, virta ... suurinkin taiteilija voi astua harhaan. Liisi lipesi...

Minä käännyin selin Euroopan Herkuleeseen. Sotaelämässä ja matkoillani olin joutunut näkemään kaikenlaisia tempuntekijöitä. Minä olen tuntenut sellaisia, jotka ovat olleet mitä rehellisimpiä ja kunnioitettavimpia ihmisiä, lukuun ottamatta sitä veijausta, joka johtuu ammatista. Harvoin olen tavannut rehellisempää ja hyväntahtoisempaa miestä, kuin oli tyrolilainen Charles Rappo, jonka erikoistaitona oli tykinkuulien viskeleminen kuin ne olisivat olleet höyhenpalloja. Ystävyydellä muistelen aina Medua Sammea, ilvehtijää, Madrasin hindulaista, joka täytti salin kultapallosateella -- hän oli mitä hurskain, miellyttävin ukko, joka vielä osasi itkeä kuin lapsi kertoessaan isänmaastaan, jonne hän ei uskaltanut palata vihamielisen kastin pelosta. Olen myöskin tuntenut taideratsastajia, nuorallatanssijoita ja luonnollisen taikuuden professoreja, jotka ovat aina esiintyneet hienoina miehinä, rakastaneet ammattiaan urheilun tavoin ja saaneet osakseen hyvin ansaittua kunnioitusta. Ei sen tähden voi mieleeni mitenkään juolahtaa, että esittäisin herra Bartholdin ammattilaistensa perikuvaksi; hän oli liian paljon alempana noita kunnon miehiä. Mutta hän näytti olevan ihan mallikelpoinen esimerkki noista ahneista, kovasydämisistä ihmiskauppiaista, jotka itse ovat lapsina kulkeneet kauppatavarana, joita sitten on opetettu ruoskalla ja nälällä ja jotka viimein ovat oman voiton tähden samalla tavoin kasvattaneet uhrejaan.

Surullista, mutta opettavaista on tutkia näitä hukkaan joutuneita, villiytyneitä olentoja, joilla ei ole kotia eikä isänmaata, tutkia heidän voimakkaita intohimojaan, juuretonta, säännötöntä, liitoksistaan irtipäässyttä elämäänsä, heidän usein epätoivoista leipätaisteluaan ja heidän yhtä usein määrätöntä himoaan saada nauttia lyhyestä onnesta, milloin se heille hymyilee. Heidän ruumiinsa on pitkällisestä harjoituksesta tullut melkein uskomattoman vahvaksi ja notkeaksi, mutta metsän villeillä on enemmän tietoa kuin heillä oikeasta ja väärästä, hyveestä ja itsensäkieltämisestä, kunniasta ja omastatunnosta. Heissä on koko sovittamattomien ristiriitojen maailma: äärimmäisyyteen menevää rakkautta ja vihaa, voitonhimoa ja tuhlausta, viekkautta ja taitamattomuutta, hehkuvaa yhtäälle suuntautuvaa kunnianhimoa ja toisaalla täydellistä välinpitämättömyyttä. Heidän kokemuksensa on yhtä laaja ja heidän älynsä yhtä tarkka katsojien houkuttelemisessa ja rahan voittamisessa kuin se on rajoitettu ja tylsä kaikessa, mikä on ulkopuolella tuota heidän pyrintöjensä ainaista päämäärää. Ollen usein ennen aikaansa sortuneita he näyttävät kadottaneen vieläpä tulevaisuuden toivonkin, niinkuin heiltä on kadonnut levon ja perheonnen tunne. Heidän kohtalonsa on näyttelijän kohtalon nurja puoli, tekisipä mieleni sanoa, minkä taiteilijan hyvänsä: sama hetken vaikutelmien elämä, sama riippuvaisuus milloin herkkäuskoisesta, milloin veltostuneesta, mutta aina tyrannimaisesta yleisöstä, jota he koettavat viehättää ja pettää, mutta he eivät taiteilijan tavoin taistele ihanteen puolesta, heillä ei ole hänen innostustaan eikä hänen siveellistä pyrkimystään: jalon sisällyksen toteuttamista kauniissa muodossa.

Näitä miettien ratsastin takaisin kaupunkiin Stanislauksen rinnalla. Hän oli tänä iltana harvasanaisempi ja äänettömämpi kuin tavallisesti; hän oli enemmän kummastuneena kuin osanottavana katsellut hukkuneen pelastamista, ja kun minä leikillisesti huomautin hänen ensi kerran pitäneen nuorta naista sylissään, vastasi hän hajamielisesti, että hänestä olisi ollut aivan samantekevää, jos olisi tytön sijasta vetänyt virrasta kuljeksivan kerjäläisen.

Euroopan Herkules sai kunnian esiintyä kaupungin raastuvassa. Seuraavana päivänä kanteli seurueen "kaikki kaikessa", muodoton narrinkaapuun puettu kääpiö, suuria ilmoituksia, joiden töhryiset puupiirrokset kuvasivat nuorallatanssivia intiaaneja ja vanteiden läpi hyppiviä ihmisolentoja. Ensi osasto tarjosi ylhäisille aatelisille ja korkeasti kunnioitetulle yleisölle nähtäväksi ennen vielä näkemättömiä herkuleenomaisia voimannäytteitä; toinen egyptiläisiä ja intialaisia ihmeitä, "taikaperhosen eli lentäviä kuulia" y.m. sekä viimein jotakin äärimmäisen ihmeellistä, elävän persialaisen pyramidin, jonka huipulta neiti Gouvernina Barthold oli heittävä sormisuukkosia yleisölle. Kolmas osasto lupasi arvokkaalla tavalla lopettaa päivän merkillisyydet. Herra Barthold aikoi kehoittaa jotakuta kunnioitettavista katselijoista hakkauttamaan päänsä poikki, minkä jälkeen tätä päätä luvattiin näytellä vadissa, mutta sitten se vanhain egyptiläisten maagillisella lääkkeellä uudelleen vahingoittumattomana liitettäisiin omaan ruumiiseensa. Jos vastoin luuloa ei ilmaantuisi ketään tähän mielenkiintoiseen koetukseen halukasta, lupasi herra Barthold teloittaa oman poikansa Aleksanderin ja sitten edellä kerrotulla tavalla jälleen saada hänet täyskelpoiseen kuntoon. Pääsymaksu sen ja sen verran hengeltä. Lapset maksavat puolet. Koiria ei saa tuoda mukaan.

Pikku kaupunki oli siksi lapsellinen, että se ilmeisin ihmettelyn tuntein, jopa hämmästyneenäkin katsella töllisteli tuota hävytöntä ilmoitusta, leikkeli irti puupiirroskuvat ja koetti tutkia niiden merkitystä. Epäilijöitä ei puuttunut, mutta hekin tahtoivat tyydyttää uteliaisuuttaan, ja kun ilta tuli, oli herra Bartholdilla täysi huone. Ylhäisten aatelisten joukossa, joita kaupungissa oli aniharvoja, olivat parempien huvitusten puutteessa myöskin paikkakunnalle majoitetut upseerit.

Huono posetiivi alkoi kissannaukujaiset, jotka kestettiin kiitettävän kärsivällisesti. Ensimmäinen ja toinen osasto näyteltiin kaikkien mieliksi. Herra Barthold nosteli, riippuen pää alaspäin, suunnattomia painoja; Aleksander pesi jalkansa sulassa tinassa, hänen veljensä Napoleon teki kuperkeikkoja ilmassa, ilvehtijä hosui kaikkien huviksi korvapuusteja ratsaspalvelijalle, eikä kukaan huomannut niitä hienoja iskuja, joita herra Bartholdin ratsuraippa läjäytti Gouverninan paljaille hartioille, kun hän silmänräpäyksen ajan vapisi kiivetessään persialaisen pyramidin huipulle. Gouvernina oli sievä pikku lapsi, hän kerrassaan ihastutti yleisön. Herra Bartholdin kaltaiset eivät koskaan jätä käyttämättä kauniita pikku lapsia yleisön onkimiseen. Sellaisiin koukkuihin tarttuu kala; kukapa voisi vastustaa sievän ja viattoman olennon hymyä? Ah, moni ei tiedä, että nuo hymyt ja nuo sormisuukkoset on opittu tuskan kyynelin ja vapisevin sydämin. Hän sen tietää, Hän, joka on niin uhaten varoittanut niitä, "jotka pahentavat yhden näistä pienimmistä -- heille olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin heidän kaulaansa ja heidät upotettaisiin meren syvyyteen".

Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti, ja kauhistuen odotettiin veristä kolmatta osastoa. Herra Barthold tuli esiin julman näköisenä, hihat ylös käärittyinä ja valtaisen suuri pyövelinkirves oikeassa kädessä, kysyen, haluaako kukaan katsojista antaa hakata irti päänsä tuon jotenkin epävarman toivon rohkaisemana, että sen sitten saisi paikoilleen jälleen.

Yleinen hiljaisuus. Vastoin luuloa ei näyttänyt kenenkään tekevän mieli antautua kokeiltavaksi, mihin ehkä oli syynä pelko, että parannettaessa kasvot joutuisivat kiireessä taapäin. Jo oli herra Barthold syystä kummastellen tuollaista arkamaisuutta kääntynyt poikansa Aleksanderin puoleen teloittaakseen hänet, kun eräs katsoja todella astui esiin ja tarjoutui uhriksi. Tällä kertaa minä kummastuin melkein yhtä paljon kuin herra Barthold itsekin, sillä tuhmanrohkea uhri ei ollut kukaan muu kuin ystäväni Stanislaus.

Herra Barthold katseli nuorukaista oikeilla tiikerin silmillä.

-- Ajatelkaa toki! kuiskasi hän. -- Voihan sattua, että se ei onnistukaan!

-- Kyllä minä olen ajatellut, kuului vastaus.

-- Mutta leikkaus on tuskallinen...

-- Ei ole väliä. Koettakaa!

Tuollaista rohkeutta ei herra Barthold ollut odottanut. Viitaten hän pyysi mestattavaa tulemaan esiripun taakse, missä teloitus oli tapahtuva. Syvä hiljaisuus vallitsi katsojain kesken, ja naiset alkoivat voida pahoin.

Näyttämö pysyi tyhjänä kymmenen minuuttia, joiden kuluttua Stanislaus, silmänkääntäjä mukanaan, tuli esiin ilmi elävänä ja pää laillisella paikallaan. Minä kuulin sittemmin, että herra Barthold turhaan koetettuaan säikäyttää itsepäistä uhriaan viimein oli sitonut lujasti hänen kätensä lihaan painuvalla ohuella köydellä kiristääkseen muka kiinni valtimot. Siihen hävyttömyyteen oli Stanislaus, saatuaan irti kätensä, vastannut aimo korvapuustilla, mutta lainkaan pahastumatta tuosta vastalauseesta silmänkääntäjä oli päinvastoin alkanut rukoilla ja pyytää, ettei hänen mainettaan turmeltaisi. Siihen Stanislaus oli suostunut sillä nimenomaisella ehdolla, että koko temppu oli yleisölle selitettävä pelkäksi silmänkääntämiskujeeksi.

-- Hyvät herrat ja naiset -- selitti herra Barthold saksan- ja venäjänsekaisella mongerruksella -- kun korkeasti kunnioitettu kapteeni ei ole tahtonut alistua...

Stanislaus katsoi tuimasti häneen.

-- Kun hän -- jatkoi hädässä oleva pyöveli -- ei ole tahtonut alistua leikkaukseen, mikä on vain viatonta leikkiä...

Uusi uhkaava katse.

-- Se on: leikkaukseen, joka itse asiassa on ainoastaan harhanäky...

-- Sanokaa: raaka ja tyhmä harhanäky! saneli luutnantti.

-- Olkoon niin, raaka ja tyhmä harhanäky, kuten korkeasti kunnioitettu kapteeni suvaitsee sanoa; niin pyydän minä saada hänen sijastaan teloittaa poikani Aleksanderin, joka on tottuneempi näihin erinomaisiin taidonnäytteihin.

-- Sanokaa: tottuneempi niin hävyttömään petokseen! käski vielä kerran taipumaton luutnantti.

-- Mine ei ymmerre se keeli, jatkoi herra Barthold huonosti salaten raivoaan. -- Korkeasti kunnioitettu kapteeni sanoo hävyttömään petokseen...