Part 13

-- Tietysti. Olkaa sitten hyvä ja ottakaa hattu päästänne tämän vedenkorkeusmerkin edessä, sillä ilman sitä ette voi tulla toimeen. Se selvittää paremmin kuin teidän pöytäkirjanne, missä täällä sata vuotta takaperin oli kalavettä, missä ei. Te myönnätte ehkä, että luonnontieteistä toisinaan on vähän käytännöllistäkin hyötyä? Eihän sovi pyytääkään, että te tunnustaisitte niillä olevan suurempaa arvoa. Ja kuitenkin te itse olette tietämättänne luonnontutkija.

-- Olen äärettömän kiitollinen kohteliaisuudesta! En ole koskaan aavistanutkaan itsessäni tuollaisia ansioita.

-- Kyllä te olette luonnontutkija, sitä ette voi kieltää. Te tutkitte joka päivä tähtitieteellistä konetta, joka ilmoittaa auringon jokapäiväisen kiertokulun, kelloanne, ja sen avutta te tulisitte liian myöhään tai liian aikaisin virastoonne. Te laskette palkkaneljänneksenne tähtitieteen ja matematiikan mukaan kirjan avulla, jota sanotaan almanakaksi. Te olette kemisti joka kerta, kun moititte päivälliskeittoa, ja kasvitieteilijä joka kerta, kun valitsette sikaarejanne. Te tutkitte eläintiedettä hevosta hoidellessanne, fysiikkaa sateenvarjoanne avatessanne, mineralogiaa kultarahoja käsitellessänne ja geologiaa peltonne ojassa. Te ette voi liikuttaa ainoatakaan lihasta tutkimatta anatomiaa, ja jos hampaanne hermot ovat lakanneet opettamasta teille fysiologiaa, niin saatte kuitenkin joka syntymäpäivästänne uutta aihetta tutkia elimistöjen kehittymistä siihen hetkeen asti, jolloin ne ovat liiaksi kypsyneet. Mutta jos te kerran olette ja teette kaikkea, mitä sanoin, niin samallahan olette hyvin monipuolinen luonnontutkija, jonka pitäisi kiittää tohtori Envaldssonia siitä, että hän on tässä näyttänyt meille meren almanakan. Kasvakaa kuuhun asti, jos se teitä huvittaa, silloin olette itseännekin etevämpi; mutta sallikaa meidän muiden kysyä neuvoa auringolta. Se kehoittaa meitä muistamaan paluumatkaa. Käsivartenne, suvaitsetteko?

Seura lähti liikkeelle. Me erosimme, saatuamme rouva D:ltä ystävällisen kutsun saapua huomenna päivälliselle hänen perheensä seuraan äsken rakennettuun Kaisaniemen ravintolaan.

-- Hän on kuitenkin professorin tytär, sanoi Envaldsson minulle meidän lähtiessämme airojen avulla paluumatkalle purjeveneen vanavedessä.

Minä vastasin, että molemmat sisarukset olivat yliopiston taimia. Molemmat olivat kekseliäitä ja sukkelia, molemmilla oli paljon kirjatietoja, molemmat olivat jo Turussa voittaneet meidät väittelytaidossa, mutta sen sijaan, että Sofia oli pelkkää järkeä, oli Maria sen lisäksi ikäänkuin ylellisyystavaraksi saanut osakseen sydämen.

-- Vahinko, että hän on naimisissa, lisäsin minä. Hän olisi ymmärtänyt sinun mieletöntä luonnonrakkauttasi. Jos miehen, joka rakastaa tiedettä sen itsensä tähden, täytyy näyttää protokollasihteerin silmissä höpelöltä, niin tarvitaanhan sydäntä hänen mielettömyytensä ymmärtämiseen.

-- Maria R. käsitti kalliokirjoituksen tärkeyden. Sisar käytti sitä kerskuakseen Celsiuksellaan.

-- Minä epäilen jotakin, jatkoin minä oltuani hetkisen vaiti.

-- Mitä sinä epäilet?

-- Minä tarkastelin heidän kasvojensa ilmettä, kun he kohtasivat toisensa vedenkorkeusmerkin luona. Kysyhän heiltä huomenna, miksi he katsahtivat toisiinsa viekkaasti.

-- Kuvittelua!

-- Kysy kuitenkin ennenkuin alat kirjoittaa esitystäsi!

Seuraavana päivänä tapasimme molemmat sisarukset ja heidän perheensä määrätyllä kohtaamispaikalla. Meidät esitettiin heidän miehilleen, herroille D:lle ja R:lle, jotka eivät virkatoimiltaan olleet voineet ottaa osaa edellisen päivän huvimatkaan. Päivällinen oli hupainen ja sen jälkeen me asetuimme kahvia juomaan nurmikolle.

-- Ystäväni Rabe on ankara arvostelija, sanoi Envaldsson rouva R:lle. -- Hän väittää teidän vain minua kohtaan tuntemastanne säälistä puolustaneen luonnontutkimusta.

-- Kylläpäs siinä on epäilijä! Ja te, tohtori Rabe, tiedätte kuitenkin, että sisareni ja minä olemme kasvaneet aivan tieteen työpajassa. Mitä aiotte, tohtori, tehdä uudella keksinnöllänne?

-- Tutkia, vertailla, mitata, laskea, ja jos tulokset tyydyttävät minua, lähettää siitä kertomus tiedeseuralle. Professori Hällström ottaa mitä suurimmalla mielenkiinnolla vastaan kaikki kiistanalaista maan kohoamista koskevat lisät.

Rouva R. puri nenäliinansa kulmaa ja ehdotti, että lähtisimme kävelemään puistoon. Me jätimme herrat D:n ja R:n liköörilasiensa ääreen ja saavuimme kunnasten ympäri kierrettyämme penkille lähelle kasvitieteellistä puutarhaa. Entinen tuttu neljäkkö meitä oli: molemmat sisarukset, Envaldsson ja minä.

-- Luuletteko te, tohtori Rabe, että sisareni ja minä vihaamme luonnontieteitä? kysyi rouva R.

Minä vakuutin, ettei sellainen epäluulo koskaan ollut johtunut mieleeni.

-- Ja pidättekö te, tohtori Envaldsson, meitä ystävinä vai vihollisina?

Envaldsson vastasi, ettei hän ollut unohtanut eilistä liittolaistaan.

-- No hyvä -- jatkoi rouva R. -- sittenpä ette voi käsittää minua väärin, kun sanon: antakaa tiedeseuran pysyä aivan tietämättömänä Villingen kallioon hakatusta vedenkorkeusmerkistä.

Ahaa! ajattelin minä.

-- Selittäkää tarkemmin! vastasi Envaldsson.

-- Antakaa minun päästä lähemmistä selityksistä!

-- Mutta, hyvä rouva R., kuinka minun on selitettävä ennuslause, jota en ymmärrä?

-- Älkää pakottako minua tunnustamaan joutavaa hullutusta!

-- Hullutustako? Te pyydätte liian paljon. Pitääkö minun tehdä hullutuksia sen tähden, että te sanotte joskus ennen tehneenne semmoisen.

-- No hyvä, jos asiasta ei päästä vähemmällä, niin tietäkää sitten, että sisareni ja minä varsin hyvin tunnemme tuon vedenkorkeusmerkin, joka muuten ei ollenkaan ole mikään vedenkorkeusmerkki. Kun eilen olimme uskovinamme sitä sellaiseksi, niin teimme sen ainoastaan pelastaaksemme erehdyksemme paljastumasta protokollasihteerin läsnäollessa. Ei, herra tohtori, me olemme yliopiston tyttäriä emmekä voi jättää tiedettä alttiiksi häväistykselle. Teidän vedenkorkeusmerkkinne on ... kuinka sanotaankaan? ... _lusus_ ...

-- _Lusus naturae_.

-- Oikein, leikki, ellei juuri luonnonleikki, niin ainakin ihmiskäden. Tahdotteko kuulla jutun?

-- Se tuottaa minulle suurta iloa.

-- Jättäkäämme ilo sikseen. Kuulittehan ehkä eilen puhuttavan Villingeen kymmenen vuotta takaperin tehdystä huvimatkasta?

-- Kuulinhan siitä jotakin.

-- Huomatkaa, että silloin olimme kymmentä vuotta nuorempia. Oli hurmaava heinäkuun päivä, päivä sellainen, jolloin kaikki, missä on eloa, kukoistaa ja nauttii. Oi, miten me huvittelimme! Iltapäivällä oli konsertti kalliolla: huilun soittoa ja säestäjinä miljoonia musikaalisia aaltoja. Me laskimme leikkiä ja kinastelimme; luullakseni te tunnette, mihin tapaan se käy?

Envaldsson vakuutti totuudenmukaisesti, että hän aikoinaan oli usein ihmetellyt molempien sisarten puheliaisuutta.

-- No, sittenpä muistatte myöskin, että meillä oli vähän vääräuskoisia mielipiteitä, joita en nyt enää ryhtyisi puolustamaan. Sanakiista syntyi meidän ja muutamien ylioppilasten välillä; jos me olimme vääräuskoisia, niin he olivat mahtailijoita. Minä vakuutan, jos meille siitä on minkäänlaista puolustusta, että he kaikin tavoin koettivat ärsyttää ja nöyryyttää meitä. Me nousimme kapinaan miesten hirmuvaltaa vastaan. Meistä oli kohtuutonta, että meiltä kiellettiin tieteelliset opinnot, halpamaista, että meitä kohdeltiin kuin nukkia, ja hävytöntä, että uskottiin vihkiäisten olevan ainoana pelastuksenamme. Me emme vielä olleet naimarajan takana, mutta julistimme kopeasti, ettemme koskaan katsoisikaan itseämme sinne joutuneiksi. Ja kun vastustajamme kysyivät meiltä, joko meillä on kihlasormukset riippumassa nauhassa kaulassamme, koska niin vähän pelkäämme rajaa, niin vastasimme, että semmoinen suojeluskeino on meille tuiki tarpeeton. Me emme luvanneet koskaan alistua orjien halveksittavaan osaan, me säilytämme vapautemme, lyhyesti sanoen ... me päätimme _olla koskaan naimisiin menemättä!_

Luultavasti en minä kuullessani tuota tunnustusta, joka koski kahta rakastettavaa, lapsiparven ympäröimää rouvaa, voinut pidättää huuliani vetäytymästä petolliseen hymynväreseen, sillä rouva D. kääntyi nyt minun puoleeni, otti minua kädestä ja sanoi:

-- Hyvä herra tohtori, älkää ollenkaan koettakokaan salata hymyänne! Jos on oikeutta katsoa jotakin elämänkäännettä iloiselta kannalta, niin ainakin tuommoisia kaksikymmenvuotiaitten lupauksia. Minä vakuutan, ettei kukaan ole uskonut varmemmaksi horjumatonta luostarilupaustaan kuin me sitä päätöstämme, että pysymme aina vapaina. Eikö niin, Maria?

Rouva R. todisti hymyillen, ettei mikään saattanut olla lujempaa, varmempaa ja horjumattomampaa kuin tuo Villingen kalliolla tehty päätös. Ei se ollut yhden illan mielijohde, se oli jo kauan ennen ollut tarkkaan harkittu ja vakavasti punnittu sisarusten kesken. He olivat jo suunnitelleet koko elämänsä sen mukaan. He olivat päättäneet vanhempainsa kodista lähdettyään perustaa tyttökasvattilan ja lainakirjaston, opiskella itse ja nauttia elämästä omalla tavallaan -- oman makunsa mukaisesta itsenäisestä, onnellisesta elämästä -- ja surkutella uhrilammasraukkoja, jotka onnettomuudessaan tai hulluudessaan ovat sitoneet elämänsä hirmuvaltaiseen mieheen.

-- No, sehän oli tilin tekemistä isännättä, huomautin minä. Talonisäntä -- tai ehkäpä ennemmin emäntä -- on sittenkin lopultakin sydän. Minua vain kummastuttaa, että tuo emäntä saattoi olla niin mykkä kahdenkymmenen iässä.

-- Ette siinä olekaan aivan väärässä -- jatkoi rouva D. -- enkä minä väitäkään, että meidän emäntämme pysyi kerrassaan mykkänä. Totta puhuen hän päinvastoin oli sangen usein kapinamielinen. Mutta hän oli ylpeä emäntä, jolla oli paljon itseluottamusta, ja sitä paitsi ärsytetty, haavoitettu, niinmuodoin niin häikäilemätön kuin ainoastaan se voi olla, jonka mieltä hirveät vääryydet ovat kuohuttaneet. Me olimme nähneet kaksi hyvin onnetonta aivan lähimpien ystäviemme avioliittoa: lainoppinut sanoisi niitä kahdeksi lailliseksi syyksi; luonnontutkija sanoisi niitä kahdeksi kokemukselliseksi huomioksi. Joko me siis lukeuduimme lainopilliseen tai filosofiseen tiedekuntaan, niin meidän täytyi selittää naidun naisen orjuus vääryydeksi, ja me _vannoimme_ pysyvämme aina naimattomina.

-- Toivoakseni -- sanoin minä -- ei protokollasihteeri tiedä mitään niin kauheasta väärästä valasta. Hän muuten haastaisi kaksi kukoistavaa perhettä todistajiksi teitä vastaan. Jos oikein arvaan, on talon emäntä kuitenkin viimein päässyt voitolle. Niin sanotaan käyvän monenkin emännän, joita te sanotte orjiksi. Ei ole mitään niin itsepäistä hirmuvaltiasta kuin kaksikymmenvuotiaan sydän.

-- Mahdollisesti. Mutta sananlasku sanoo: ankarain herrain hallitus ei kestä kauan. Kyllä senkin hirmuvaltiaan saattaa voittaa viekkaudella ja kukistaa toinen, jota minä -- jatkaakseni teidän vertaustanne -- nimitän talon isännäksi. Sanokaa sitä järjeksi, jos tahdotte; olettehan te filosofi. Minä sanoisin sitä ennemmin _velvollisuudeksi_. Jollei aina olekaan onni siinä, että tottelee sitä, niin se on ainakin aina oikein.

-- Suokaa anteeksi -- puuttui puheeseen Envaldsson, joka oli siihen asti äänetönnä kuulijana tutkistellut pihlajanlehden kuituja -- minä muistelen, että kertomuksenne piti olla jossakin yhteydessä Villingen vedenkorkeusmerkin kanssa.

-- Oikein muistattekin, hyvä tohtori. Minä olen nyt jättänyt _meidän_ harhaluulomme alttiiksi todellisuudelle; nyt tulee _teidän_ harhaluulojenne vuoro. Iloinen Villingen niemellä oleva huvimatkue kuunteli meidän ylpeää lupaustamme niin ilkamoivan iloisena, kuin vallattoman nuorison voi kuvitella kuuntelevan, ja nyt on jo pitkä aika kulunut siitä, kun me tulimme huomaamaan valapattoisuutemme. Mutta seurassa oli nuori ylioppilas Anton W., jossa kyti jonkinlainen kostontunne meitä kohtaan. En tiedä, mikä siihen oli syynä, mutta pelkäänpä, että hänestä Marian lupaus teki tyhjäksi joitakin hänen omia rakkaita toiveitaan.

-- Ei se siinä tapauksessa koskenut minun, vaan sinun lupaustasi, nauroi sisar.

-- Älkää uskoko häntä, hyvät herrat, hän luikertelee käsistä. Koko maailma tiesi, että Anton W. unohti Euklideensa tutkiessaan algebran tuntematonta X:ää sisareni silmistä. Hän vietti sen kesän Villingessä, ja hänellä oli siis hyvästi aikaa suunnitella kostoaan. Arvattavasti hän oli meitä rangaistakseen hankkinut terävän kivihakun, sillä minusta näyttivät kirjaimet sangen kauniisti hakatuilta.

-- Mitä tämä tietää? huudahti Envaldsson ja musersi pihlajan lehden käsissään pienen pieniksi palasiksi.

-- Sitä vain -- jatkoi rouva D. hyvin tyynesti -- että Anton W. hakkasi kallioon merkin, meille ja tuhansille muille samanlaisille väärän valan tekijöille varoitukseksi ikuistuttaakseen ajattelemattoman lupauksemme. Hän ilmaisi sen minulle ennen Amerikkaan lähtöänsä, missä hän vielä nytkin oleskelee; me siis tiesimme kirjoituksen olemassaolosta, vaikkemme olleet sitä nähneet ennenkuin eilen. Juuri siitä syystä sisareni ja minä tahdoimme käydä niemellä. Ei kukaan muu tiennyt salaisuuttamme. Anton W. näytti katuneen kostoansa ja piti sen salassa, mikä oli jalomielinen teko hänen puoleltaan ja onneksi meille. Jos yleisön joskus onnistuu saada selville nuo hieroglyfit, niin jäävät nimemme ikuisen ivan esineinä jälkimaailman pilkattaviksi. Näette nyt, miten paljon minä pakosta uskon teidän vaitiolonne varaan, hyvät herrat. Olkaa niin oikeudentuntoinen, tohtori Envaldsson, että lausutte meille edes vilpittömän kiitollisuutenne. Ilman tätä luottamusta, joka tekee meidät aivan turvattomiksi, olisitte te saanut niskaanne niin paljon vettä, että se tuskin olisi ehtinyt laskeutua kahta jalkaa vuosisadassa. Te olisitte saanut koko oppineen maailman kuohumaan, ja se kuohahdus olisi vihdoin kääntynyt teitä itseänne vastaan ja -- antakaa anteeksi! -- niellyt teidät.

-- Hyvä rouva -- sanoi Envaldsson koettaen hymyillä -- minulla ei ole vähääkään syytä epäillä teidän hyvää tarkoitustanne. Mutta jos joku ylioppilas onkin hakannut moisen pilan kallioon, niin ei se vielä todista, että tuo kalliokirjoitus on juuri tämä, jonka sanotte eilen nähneenne ensi kerran. Minun täytyy epäillä sitä sitä enemmän, koska en minä eikä kukaan muukaan rohjenne sanoa teillä olevan ikää vähintään sata kymmenen vuotta. Näittehän itse selvästi kirjoituksen alla olevat numerot, vuosiluvun 1729.

-- Arvoitus olisi kyllä vaikea ratkaista -- vastasi rouva D. -- ellei Anton W. olisi sattumalta sitä selittänyt minulle. Hakkaaminen oli väsyttävää työtä lämpimänä suvipäivänä, ja kun kostonhenkemme pääsi loppuun, huomasi hän mukavammaksi hakata yksinkertaisen seitsemikön kahdeksikon sijaan, jossa olisi ollut enemmän vaivaa. Tuo päähänpisto huvitti häntä; mitäpä merkitsi vuosisata enemmän tai vähemmän moiseen iankaikkisuuslupaukseen nähden kuin _ei koskaan_?

Envaldsson ei vielä ollut läheskään vakuutettu.

-- Jos oletammekin -- sanoi hän -- että teidän kostonhenkenne, kuten häntä nimitätte, todellakin on hakannut _oman_ kirjoituksensa alle seitsemikön, niin ettehän toki tahtone sanoa, että hän huvikseen, aivan tarpeettomasti ryhtyi matemaattisesti mittaamaan veden korkeutta?

-- Ei, en sitä väitäkään. Se oli sattuma.

-- Meillä ei ole oikeutta tunnustaa mitään sattumaa luonnontutkimuksessa. Samasta syystä voisitte sanoa kirjaimia ja niiden järjestystä sattumaksi.

-- Oletteko keksineet jonkin selityksen, hyvät herrat?

-- En tahdo sanoa, että olemme keksineet selityksen, mutta olemme keksineet hypoteesin. Hypoteesien avulla tiede edistyy; arvostelu tutkii niitä ja vertaa siihen, mikä ennestään on tuttua. Jos ne ovat vääriä, hylätään ne; mutta jos ne huomataan oikeiksi, niin on todennäköisyydestä päästy totuuteen.

-- Ja mikä on sitten se hypoteesi, jota tässä pidetään todennäköisenä?

-- Kirjoituksen lyhyys ja vedenkorkeuden tarkka määrääminen saattoivat meidät arvelemaan, että joku mittauksiin harjaantunut henkilö on hakannut alkukirjaimet kallioon. Me oletamme sen esimerkiksi olleen latinalaisen lauseen, joka sisältää ajatuksen, että ruotsalainen maanmittari on mitannut merenpinnan korkeuden: _Mari otioso sedulo signavit altitudinem aquae geometra suecanus_.

Sisarukset katsoivat taas toisiinsa huulilla sama salainen hymy, joka kerran ennen oli herättänyt minussa epäluuloja.

Nähtävästi sankarillisesti itseään hilliten rouva D. piirusti päivänvarjonsa varrella hiekkakäytävään kirjaimet M.O.S.S.A.A.G.S. Hän näytti tavaavan niitä niinkuin lapsi tavaa ensimmäistä aapistaan.

-- Mutta sehän on todellakin nerokasta -- huudahti hän lopetettuaan tavaamisen. -- Eipä Rooman tai Ateenan muinaistutkija olisi menestyksellisemmin voinut selittää jostakin ikivanhasta Minervan temppelistä tavattua kirjoitusta. Niin, niin on todellakin laita, se on eittämättömästi vedenkorkeusmerkki. Jää hyvästi, latinani! Tehkäämme rauha, tohtori Envaldsson! Te lupaatte säästää löytönne tulevaan vuosisataan, jolloin se ehtii tulla monta vertaa arvokkaammaksi, ja minä lupaan säästää teidän korvianne kuulemasta minun yksinkertaista selitystäni.

Envaldsson pahastui ja piirusti hiekkaan vuosiluvun 1729.

-- No, kas niin, älkää nyt siitä suuttuko! Miksipä pitää tieteen yksin edistyä hypoteesien avulla? Miksei elämä edistyisi samoin? Minä olen kertonut teille _meidän_ hypoteesistamme, jonka me laadimme kahdenkymmenen vuoden ikäisinä; se on näytetty vääräksi todistukseksi; minkä tähden juuri _teidän_ hypoteesinne olisi erehtymätön; te vetoatte arvosteluun, mutta ette huoli kuulla sitä. Onko se mielestänne tieteellistä?

-- Olkaa hyvä! Kyllä minä kuuntelen kärsivällisesti.

-- Nyt olette te, tohtori, liian kiusallinen! En minä pyydä kärsivällisyyttä, vaan silmiä ja korvia. Olkaa hyvä ja katsokaa, kun päivänvarjoni kärjellä osoitan kirjaimia!... _MARIA OCH SOFIA_... Seuraatteko tarkkaavaisesti?

-- Totta kai. Jatkakaa!

-- _MARIA OCH SOFIA SVÄRA ATT ALDRIG GIFTA SIG_, Maria ja Sofia vannovat, etteivät koskaan mene naimisiin. Onko se selvää?

-- On, aivan selvää.

-- Vieläkö tahdotte lähettää keksintönne Suomen tiedeseuralle?

-- Luultavasti.

-- Mitä? Oletteko niin julma, että tahdotte tämmöisenkin tunnustuksen jälkeen saattaa ikuisiksi ajoiksi nimemme jälkimaailman pilkattavaksi?

-- Hyvä rouva -- sanoi Envaldsson ivallisena kumartaen -- minä olen teille hyvin kiitollinen luottamuksesta, jota hyväntahtoisesti olette minulle osoittanut. Mitä vedenkorkeusmerkkiin tulee, niin toivoakseni sallitte minun sitä tutkia niin paljon tarkemmin, kuin se mahdollisesti ansaitsee. Jos nämä kalliot olisivat kymmenvuotiaita, niin minä ehdottomasti hyväksyisin teidän selityksenne. Geologit kuitenkin sanovat niillä olevan ikää monta sataa tuhatta vuotta, ja myöntänettehän mahdolliseksi, että ne niin pitkän ajanjakson varrelta saattavat säilyttää muitakin muistoja kuin jonkun ylioppilaan joutohetkien leikin. Minä kiitän hupaisesta päivällisestä ja toivotan teille, hyvät rouvat, mitä iloisinta uutta huviretkeä.

Ja hän lähti todellakin, luonnontuntija ystäväni. Hän lähti ylpeän levollisena, kuten satatuhatvuotinen geologia katselee eilispäivän pilaa. Me emme koettaneetkaan pidättää häntä, vaan lähdimme kohta itsekin muun seuran mukana kaupunkiin.

Minä en enää ollenkaan epäillyt, miten Villingen vedenkorkeusmerkin laita oikeastaan oli. Ystäväni Envaldsson sitä vastoin oli kuin sitkeä suomalainen koivuvitsa, joka ei vähällä petä. Miksipä hän olisi luopunut lempiajatuksestaan ensimmäisen puheliaan kielen tähden, joka tahtoi muuttaa hänen harvinaisen löytönsä paljaaksi pilaksi? Tutkimus ei väisty moisten syiden tieltä. Jos harmaakivi olisi todistanut, ettei kalliokirjoitus voinut olla kymmentä vuotta vanhempi, tai jos meri olisi vahvistanut, että siinä tehty vedenkorkeudenmittaus oli vastoin kaikkia tunnettuja järjellisiä tosiasioita, silloin olisi Envaldssonkin ottanut ymmärtääkseen, mutta ei ennen. Aivan varmasti tuo näennäisesti oikea mittaus oli tällä kertaa ihan satunnainen, mutta siitä hän piti kiinni. Suurimman osan kesää hän oleskeli Villingen saaristossa, toimitellen mittauksia, joiden piti varmentaa hänen vedenkorkeusmerkkiään. Kun syksyllä tapasimme toisemme, kysyin häneltä, joko hän oli jättänyt professori Hällströmille tutkimustensa tulokset.

-- En, sanoi hän.

-- Löysitkö siis kuitenkin Marian ja Sofian vedenkorkeusmerkistä?

-- Siihen saatan ainoastaan vastata, että hypoteesi on vielä ratkaisematta.

Ja ratkaisematta se jäikin ainiaaksi. Mutta Envaldsson ei sitä koskaan tahtonut tunnustaa. Kyllästyttyään vedenlaskeutumiseen hän antautui geologiksi. Sillä alalla hän vielä nytkin on täydessä toimessa valloittamassa maailmaa maan sisustasta käsin.

SEITSEMÄS KERTOMUS.

Nuorallatanssija.

Eversti Hemming, joka oli saanut seitsemännen arvan, koroitettiin nyt vuorostaan puhemieheksi Hengistin peräkannella.

-- Luulen -- sanoi hän -- ettette te, pienen Decameronemme naiset, suurestikaan ole huvitettuja metsästysjutuista tai sotaelämän kaskuista, joita vanhassa sotilaassa on täysi panos, ja kun uskallan itserakkaasti toivoa, että ehkä voin pelastaa sisareni käsilaukun, jonka kohtalo vielä on ratkaisematta, pyydän suosiollista lupaa todellisen rakkausjutun esittämiseen, jota liikuttavaa ominaisuutta minä tuskin voin tunnustaa olleen kanslianeuvos tohtori Raben sukkelassa Villingen vedenkorkeusmerkin kertomuksessa. Minun tarinani puhuu luutnantista, aivan kuin dosentti Sumunkin, mutta meidän aikamme luutnantista; ja jos uskollisuus on kahden rakastavaisen onnellisessa yhtymisessä, niin toivon sen tässä kertomuksessa esiintyvän vastaansanomattomana. Ellen erehdy, lasketaan rakkauden numerotaulussa 1 + 1 = 1, mutta Villingen kallioista en parhaalla tahdollakaan saa summaa pienemmäksi kuin +2, ellen sanoisi +4. Laskenko väärin, herra tohtori?

-- Kyllä tulema on oikea, vastasi tohtori Rabe.

-- Minä palaan tuohon 1 + 1 = 1, ja pyydän aluksi saada esittää ensimmäisen ykkösen. Hän oli nuori mies, maamme vanhimmista suvuista, jos meidän kansanvaltaisessa maassamme enää saakaan puhua esi-isistä; minä sanon häntä lyhyesti vain Stanislaukseksi ja hänen äitiään vapaaherratar Elisabetiksi. Viimeksimainittu oli kenraalinleski, melkoisen varakas, ja asui maatilallaan Viipurin seuduilla. Hänellä oli vain tuo yksi ainoa poika, joka samalla oli sukunsa viimeinen jälkeläinen ja josta äiti juuri sen tähden mitä runsaimmin hellyyttään tuhlaten huolehti. Sotilaaksi määrätty kun oli niinkuin kaikki hänen esi-isänsäkin, oli Stanislaus aikaisin lähetetty Suomen kadettikouluun, missä hän oli ollut yhtä huomattu uutteruutensa ja hyvien tietojensa kuin hiljaisen, umpimielisen ja mietiskelevän luonteensa tähden. Hän ei pienimmässäkään määrässä ollut tavallisen iloisen kadetin kaltainen, joka rakastaa vapautta ja kiroaa rumpua; harvoin ja silloinkin ainoastaan pakosta hän otti osaa kumppaniensa vehkeisiin, oli erittäin kaino seurassa, eikä lukuunottamatta kirjoja näyttänyt muusta löytävän huvitusta kuin fysikaalisista kokeista. Ne häntä huvittivat, ja niihin hänen harvat joutohetkensä kuluivat. Häntä viehätti mekaniikka; ei kukaan osannut paremmin kuin hän ratkaista koneopillista tehtävää eikä arvata tasapainoa voimisteluharjoituksissa. Voimistelussa hän olikin parhaimpia, voimakas ja notkea, mutta ilman tuota nuoruudenilon päivänpaistetta, joka raikkaalla sulolla kaunistaa nuo miehekkäät urheilut. Pitkä, kaunis ja soreavartinen hän oli ja aivan kuin luotu kaartinluutnantiksi ensi rivissä astumaan; häneltä ei puuttunut luontaista miellyttävyyttä eikä ennen kaikkea rohkeutta, mutta hänen luonteensa oli raskas ja harvasanainen. Epäilen hänen jo pienestä pitäen tulleen kodissaan vanhamaiseksi, ilman samanikäisiä kumppaneja, ilman leikkejä kun oli ja sai kuulla alinomaisia neuvoja ja nuhteita, joita jakeli hänen muuten erinomainen, mutta hieman moralisoiva ja hieman mietiskelevä, itsekään tuskin koskaan nukilla leikkinyt äitinsä.