Part 12

Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin päässyt iäisen ylioppilaan Peregrinus Müllerin tuttavuuteen, tein likeisen ystävyydenliiton ikäiseni nuorukaisen Knut Envaldssonin kanssa ... ehkä tunnettekin hänet? Hän ainakin olisi tuntemisen arvoinen. Meidän opintomme kävivät niin vastakkaiseen suuntaan kuin suinkin mahdollista: hän oli luonnontutkija, minä kielentutkija, hän realisti ja empiirikko, minä humanisti ja idealisti. Mutta meissä kummassakin oli jotakin yhteistä, juuri nuo suuret maailmaa uudistavat ajatukset ... tietysti myöskin samat lujat päätökset tulevan suurtyön suorittamisesta. Envaldsson oli oikeastaan matemaatikko, mutta matematiikka on uimavyö, joka kantaa kaikilla luonnontieteen vesillä. Siihen aikaan, kun hän tutki kemiaa, hän oli päättänyt sulattaa vuoret upokkaassaan, muuttaa kaikki savilätäköt aluminiumiksi, tehdä vedestä polttoainetta ja saada mateerian monet alkuaineet supistumaan yhdeksi ainoaksi. Alettuaan tutkia fysiikkaa hän päätti muuttaa valoa ja sähköä kiinteään muotoon; kasvi- ja eläintieteen alalla hän tahtoi osoittaa olevan itseperäistä synnytystä, toisin sanoen, syntymistä siemenettä ja vanhemmitta. Hän meni, kuten näette, pitemmälle kuin minä, hän kaivautui yht'aikaa äärettömän pieneen ja äärettömän suureen; löydettyään mikroskoopillaan alkusolun, josta elimellisen elämän pienimmät embryot kehittyvät, hän tahtoi Newtonin ja Kepplerin _mécanique céleste'in_ mukaan sovittaa taivaankappalten liikunnon lait ihmiselimistön verenkiertoon.

(Siinä rouva Rönnevall nousi, niiasi syvään ja istuutui taas hyvin juhlallisesti.)

-- Kyllä ymmärrän, virkkoi tohtori päätään nyökäyttäen, naisten mielestä minä liihoittelen pilvissä, mutta kohta minulla on kunnia saapua takaisin maan päälle. Lyhyesti puhuen, vaikka ystäväni Knut Envaldsson kuvittelikin olevansa oikea realisti ja empiirikko, kuten hän ammatiltaan todella olikin, niin oli hänessä kuitenkin hieman haaveksijaa: käytännöllisesti puhuen terveen arkiymmärryksen mukaan se merkitsi, että jos minä olin puolihullu suurine päätöksineni, niin hän oli melkein täysihullu. Se ei kuitenkaan meitä estänyt tekemästä pilaa toistemme suurenmoisista tuumista eikä myöskään tuntemasta sisäistä myötätuntoa niitä kohtaan. Oli hetkiä, jolloin olimme halukkaat jakamaan maailman kuin kaksi suurta valloittajaa, kuitenkin niin, että kummallekin jäi valta rynnätä valloittamaan toista puoliskoa, milloin vain sai oman ylivaltansa vahvistetuksi toisella puoliskolla.

Turussa saimme onneksemme seurustella professori X:n intelligentissä perheessä, mikä oli vielä suurempiarvoisempaa kahdelle kokemattomalle ylioppilaalle siitä syystä, että toverielämä oli siihen aikaan jotenkin kirjavaa. Talon kaksi nuorta tytärtä, Maria ja Sofia, edistivät kasvatustamme siten, että säälimättä repivät meiltä nuo maailmanherruuden suunnitelmat. Itse he olivat niin vähässä määrin vapaat ikänsä haaveksivista unelmista, että olivat rakentaneet maailmansa kirjojen mukaan. He olivat lukeneet paljon, eikä heistä nykyinen ihmiskunta lainkaan vastannut Schilleriä, Chateaubriandia ja Washington Irvingiä, puhumattakaan Klopstockista, Lidneristä ja Frithiofin sadusta. Mittapuu ei soveltunut meihin eikä kehenkään muuhunkaan heidän tuttavistaan; meitä kohdeltiin mitä viehättävimmällä tavalla kuin koulupoikia, ja nyt minä huomaan, ettei mikään saattanut olla hyödyllisempää kahdelle maailmanvalloittajalle -- meille, jotka ehkä olisimme voittaneet yliopistollisissa väittäjäisissä, mutta seisoimme aivan avuttomina ja turvattomina kahden sukkelan ja liukaskielisen naisvastustajan edessä. Ehkä olisi nuorten naisten onnistunut parantaa meidät nopeammin kuin elämä sitten on parantanut, elleivät Turun palo ja yliopiston muuttaminen Helsinkiin olisi liian nopeasti keskeyttäneet tuttavuutta.

Matkat ja opinnot estivät meitä kymmeneen vuoteen näkemästä Maria ja Sofia X:ää tai edes kuulemasta, mihin he olivat sittemmin joutuneet tässä proosallisessa maailmassa. Ystäväni Envaldsson ja minä tapasimme toisemme pitkän eron jälkeen hyvin todistuksin tohtoreina Helsingissä ja kerroimme kumpikin maailmanherruuden-taisteluistamme. _Vielä_ ei ollut maailman jakaminen onnistunut; me olimme jo taipuvaiset uskomaan, että se tehtävä onkin vaikeampi kuin kymmenen vuotta takaperin olimme luulleet. Mutta maailma on suuri; vaikkapa meidän ei onnistunutkaan valloittaa kaikkia maanosia, niin lujana päätöksenämme pysyi ainakin Suomen saattaminen alamaisuuteemme. Minä yhä harjoittelin roomalaisia legioonejani ja Envaldsson "seuloi luontoa" upokkaassaan, niinkuin Tegnér sattuvasti on lausunut.

Tähän aikaan oli kuuluisan professorimme af Hällströmin onnistunut mitata veden suurin tiheys, ja Nervander, ollen vielä uransa alussa, rakenteli nerokkaita sähkö- ja magnetismiteorioja. Luonnontutkimus oli Berzeliuksen toimesta vaurastunut meilläkin suurvallaksi, joka kokonaan uhkasi viedä voiton klassillisesta vanhasta Roomasta. Monen muun ohessa alettiin jälleen kiinnittää huomiota Celsiuksen jo sata vuotta aikaisemmin esittämiin teorioihin pohjolan _veden vähenemisestä_. Eihän tuo hyvin riidanalainen asia arvatakseni liene teille tuntematon?

Neiti Hemming pyysi selitystä. Itse ilmiö, huomautti hän, ei ollut tuntematon, mutta sen syistä olivat useimmat tietämättömiä, mikä ei kai ollut anteeksiantamatonta.

-- Minä koetan puhua niin lyhyesti ja selvästi kuin mahdollista, jatkoi tohtori. Yleisesti tunnettu asia on, että Suomen ja Pohjois-Ruotsin Itämeren rannikoilla aina Tukholman leveysasteelle asti merivesi vetäytyy hitaasti alemma matalilta rannoilta. Maata syntyy siihen, missä ennen oli merta, ja heinämies niittää siinä, missä kalastaja vielä viisikymmentä tai sata vuotta takaperin souteli veneellään. Kenties olisi tämä luonnonilmiö, joka tekee tuntuvasti matalammiksi satamamme ja muuttelee rannikkoja, jäänyt huomaamatta, ellei jo ammoin olisi ollut riitaa niin sanotuista "hylkeenkivistä", joille hylkeet keväisin nousevat päivänpaisteeseen ja joilla pyssymiehet sen tähden hyvin ahkerasti kävivät hylkeenammunnassa. Pitäjät ja kylät olivat riidelleet noiden kivien omistusoikeudesta, mutta aikojen kuluessa huomattiinkin niiden nousseen niin korkealle vedessä, etteivät hylkeet enää voineet päästä niille merestä. Celsius johtui ajattelemaan, että meri laskeutuu säännöllisen luonnonlain mukaan, ja luuli mittauksilla pääsevänsä siihen tulokseen, että merenpinnan korkeus alenee neljä jalkaa sadassa vuodessa. Tulosta pidettiin niin varmana, että Dalin perusti siihen Ruotsin vanhemman historian, laskien, että tuhat tai kaksi tuhatta vuotta takaperin täytyi määrättyjen alojen Skandinavian nientä olla veden alla. Sittemmin toiset väittivät Celsiuksen mittauksia vääriksi ja korjailivat niitä tullen uusiin tuloksiin, joista mainitsen vain ihan nykyisimmät. Niiden mukaan merenpinta laskeutuu pohjoisrannikoilla neljä tai viisi jalkaa vuosisadassa, siis noin puoli kymmenystuumaa vuodessa, jota vastoin eteläisillä rannikoilla merenpinnan laskeutuminen on puolta pienempi, kaksi jalkaa vuosisadassa, ja koko ilmiö häviää Tukholman leveysasteen kohdalla. Probleema on hyvin vaikea ratkaista ja havainnot ovat ristiriitaisia, joten ei vieläkään ole saatu varmasti määrätyksi, nouseeko meri Etelä-Ruotsin, Tanskan ja Pohjois-Saksan rannikoilla, kuten muutamat otaksuvat, sen sijaan, että se laskeutuisi sielläkin. Lopuksi tulee minun lisätä, että mitä ensin pidettiin _veden vähenemisenä_, se todellisesti onkin _maan kohoamista_, koska maansisäiset vulkaaniset voimat hitaasti nostavat muutamia osia meidän maapallostamme, jotavastoin toiset osat samasta syystä hitaasti painuvat. Me emme huomaisikaan maan kohoavan jalkaimme alla, ellemme näkisi meren samassa määrin vaipuvan syvemmälle.

On selvää, että nämä mittaukset kokonaan riippuvat luotettavista merkeistä, jotka osoittavat, miten korkealla merenpinta on jonakin varmana ajankohtana ollut. Koska hylkeenkivet, satamat, kallioihin taotut rautarenkaat ynnä muut saattoivat ainoastaan likipitäen soveltua niiksi mitoiksi, joita etsittiin, alettiin edellisellä vuosisadalla hakata rantakallioihin pysyviä merkkejä, joista näkyi tarkalleen, miten korkealla vesi keskimäärin oli määrättynä aikana. Noita merkkejä pidetään syystä kyllä parhaimpina todistajina, ja niiden merkitys kasvaa vuosi vuodelta. Jos ne sen lisäksi on hakannut joku ammattimies, niinkuin esimerkiksi kuuluisa Augustin Ehrensvärd, Viaporin perustaja, niin tuskinpa minun tarvinnee huomauttaa, miten verrattoman tärkeitä ne ovat tämän kysymyksen ratkaisemiseksi sadan vuoden perästä.

Envaldsson, professori Hällströmin parhaita oppilaita, oli hyvin innokkaasti tutkinut juuri tätä asiaa, pääsemättä kuitenkaan mihinkään ratkaisevaan tulokseen. Hän kertoi minulle huolensa, mutta mitäpä minä olisin hänelle vastannut? Muuten niin teräväpäinen Cicero ei osannut mitään neuvoa, Vergilius ei edes tiennyt, että Itämerta oli olemassakaan, Tacituksella ei ollut vähintäkään aavistusta maan kohoamisesta. Onneton luonnontutkija, hän olisi hyvin mielellään tahtonut hartioillaan kohottaa Suomea neljä jalkaa vuosisadassa, mutta tuo Atlaksen taakka kävi hänelle liian raskaaksi.

Muutamana kesäkuun aamuna päätimme haihduttaa opinhuoliamme tekemällä pienen huvimatkan Helsingin saaristoon. Me hankimme veneen, muutamia ongenvapoja ja eväskorin leipää, juustoa ja pullon viiniä, ja sitten nostimme purjeet. Matka kävi Turholman ja Stansvikin ohi Estnäsin salmen läpi Villingen seudulle. Viaporin salmista puhaltava raitis merituuli vei meitä hauskasti eteenpäin pitkin keinuvia selkiä. Vuoriset niemekkeet näyttivät tulevan meitä vastaan ja tanssien kulkevan ohitsemme, kuusikot lähettivät meille miellyttävää pihkanhajua, huvilat heittelivät houkuttelevia sormisuukkosia, purjeveneet ja halkojaalat vaativat meitä kilpailuun. Envaldssonilla oli mukanaan metsästystorvi, jolla ahkerasti tervehdittiin kaikkia vastaantulijoita. Me aloimme kotiutua omaan vuosisataamme; vanha Rooma vaipui muinaisuuden hämärään, Envaldsson ei enää muistanut "seuloa luontoa", vaan nautti sen sijaan siitä sitä ahkerammin. Mitä parhaimmalla tuulella ollen saavuimme suojaisiin Villingen salmiin, penikulman päähän kaakkoon päin Helsingistä, ja ryhdyimme siellä koettamaan kalaonneamme. Se näytti välttävästi vastaavan sitä taitavuutta, mikä meillä oli kuulussa onkimisurheilussa. Me saimme kolme neljä pyristelevää ahvenpahaista, ja kolmen neljän viattoman särjen kuolema tuli omaatuntoamme rasittamaan; viimein lähdimme maihin valmistuttaaksemme päivällisaterian läheisessä kalastajantorpassa.

-- Rabe -- sanoi ystäväni minulle, kun höystimme paistettuja särkiämme muutamilla kokonaisina keitetyillä munilla, viilikehlolla ja viinillä -- minun mieleeni johtui jotakin onkiessamme salmessa.

-- Annas kuulua! vastasin minä tyynenä kuin filosofi, pyyhkien muutamia viilin merkkejä liiveistäni.

-- Tunnethan Ehrensvärdin vedenkorkeusmerkit?

-- Totta kai, olenhan ollut sinun oppilaasi.

-- Celsius esitti vedenvähenemisteoriansa 1743. Se herätti, niinkuin muistat, mitä vilkkainta mielenkiintoa, ja kesällä 1747 Ehrensvärd oleskeli täällä saaristossa suunnittelemassa jättiläistyötään, Viaporia. Mikäpä olisi luonnollisempaa tai todenmukaisempaa kuin se, että hän juuri tänne johonkin, näihin siihen tarkoitukseen erikoisesti sopiviin kallioihin on hakannut jonkin kuuluisista vedenkorkeusmerkeistään? Eikä kuitenkaan ole kenenkään onnistunut löytää piirtoakaan niistä. Pitäisipä tarkoin tutkia Villingen seudut.

-- Niin, miksikä ei? Mutta saatathan tutkia itse. Iltapäivä on käytettävänäsi. Päivä on pitkä, yö valoisa, ja me olemme nauttimassa jaloa vapauttamme. Etsi, jos sinua huvittaa; minä toivotan sinulle onnea.

-- Etkö sinä lähde mukaan?

-- En, kiitoksia paljon. Minulla on Tibullus eväskorissa, ja hyvän päivällisen jälkeen miellyttää minua enemmän mietiskely.

Envaldsson lähti tutkimusmatkalleen, minä heittäydyin pitkäkseni mukavaan asentoon pehmeälle nurmikolle. Seutu oli miellyttävin, mitä nähdä saattaa: vuoria, niemiä, viehättäviä lahtia ja solakoita sinisalmia metsäisten rantojen välissä. Kukkivien tuomien voimakas tuoksu uiskenteli luokseni hiljaisessa tuulessa. Oli kaksikymmentä astetta lämmintä varjossa; kimalaiset surisivat, linnut visertelivät, pienoiset lapselliset aallot lauloivat kehtolauluaan loiskuen piikiviä vasten. Minä nautin täysin siemauksin yhdeksännestätoista vuosisadastamme ja unohdin kokonaan hämärän muinaisuuden. Tibullus putosi huolimattomasta kädestäni; minun on tunnustettava, että nukahdin kuin hyvä lapsi Villingen rannalle.

Maallisen olemassaolon aika ja paikka olivat luultavasti olleet tuntikauden kokonaan kadonneena tajunnastani, kun äkkiä heräsin Envaldssonin metsästystorven ääneen ja nousin puoliunisena istumaan. Hän seisoi ulkonevalla kallionkärjellä viiden- tai kuudensadan askelen päässä lepopaikastani, huiskuttaen nenäliinaansa ja puhaltaen kaikin voimin torveen. Mitä hän tarkoitti? Tuohan oli oikea rynnäkön merkki! Minä lähdin rauhallisesti astelemaan sinne päin, itsekseni suuresti epäillen, maksoikohan se vaivaa.

Kun pääsin torvenpuhaltajan luo, juoksi hän vastaani, otti minua merkitsevästi kiinni kädestä ja talutti minut punertavan, jyrkän kallion luo aivan veden reunaan, joka olikin siinä melkoisen syvää.

-- Näetkö mitään? huudahti hän osoittaen joitakin kallion kyljessä olevia piirtoja.

En voinut kieltää, etteivät naarmut olleet vähän kirjainten näköisiä, elleivät ne olleet vain luonnon leikkiä, kuten monesti sattuu. Ne näyttivät vanhuuttaan puoleksi kuluneilta, mutta hyvää tahtoa ja mielikuvitusta käyttäen saattoi ne vielä varsin selvästi lukea. Helposti onnistui minun oppineen ystäväni avulla saada selville seuraava salaperäinen kalliokirjoitus pisteineen:

M.O.S.S.A.A.G.S. V 7. 1.7.2.9.

Varsinkin vuosiluvun toinen numero oli aivan selvä.

-- No? sanoi Envaldsson.

-- No? sanoin minäkin.

-- Selitä kirjoitus! Sinunhan velvollisuutesi on tuntea hieroglyfit.

-- Niin pergamentista ja paperista. Mutta ei kallioista. Ne kuuluvat geologiaan ja mineralogiaan, ovat siis sinun alaasi.

-- Mutta jos se olisikin latinaa.

-- Latinaako? toistin minä ja tunsin heti paikalla olevani omilla tulillani. Minä aloin tavata. M.O.S... _mos, tapa_. Minkä opettavaisen mietelmän tämä kallio sanookaan meille? Minä tavasin edelleen ja sain sanan _mossa_. -- Ei, ei ollut siinä enää latinasta apua. Ellei se ollut luonnon kujeita, niin tottapa oli poikain tekoa.

-- Olettakaamme -- sanoin minä -- että vene on joskus saapunut tämän kallion luo ja sen kunnianhimoinen väki on tahtonut tehdä nimensä kuolemattomiksi. Tutkimuksemme tulokseksi tulee silloin esimerkiksi tämä: _Matti Olsson, Sakari Stenström, Aksel Aspegren, Gustaf Söderlund_. Jos mielesi tekee kertoa tämä tieteellinen havainto professori Hällströmille, _à la bonne heure_, koeta vain!

Envaldsson vaipui syviin ajatuksiin. Hänen mielikuvituksensa oli niin monesti pettänyt hänet, ettei hän -- luonnontutkija, joka ei katso olevansa velvollinen uskomaan mitään, mitä ei käy vaa'alla punnitseminen, numeroilla laskeminen tai silmin ja korvin todistaminen -- ettei hän varsin helposti aikonut hairahtua naurettaviin erehdyksiin. Vähän tuumittuaan hän sanoi:

-- Mahdollisesti olet oikeassa. Minä ajattelin Ehrensvärdiä, mutta noiden noiduttujen variksenjälkien alla oleva vuosiluku sanoo, etteivät ne ole hänen tekemiään.

Hän otti tuumamittansa, joka oli hänen yhtä eroamaton kumppaninsa kuin metsästystorvikin, ja mittasi tarkoin veden keskikorkeudesta kallioon hakatun vuosiluvun alareunaan olevan pystysuoran etäisyyden. Sitä väliä oli kaksi jalkaa ja kaksi kymmenystuumaa.

-- Et voi kuitenkaan kieltää -- huudahti ystäväni hämmästyneenä -- että jos eräs Matti Olsson ja hänen kumppaninsa ovat hakanneet nämä merkit, niin ovat ne herrat olleet paitsi luonnontuntijoita myöskin ennustajia! Mikäli tähän asti on saatu lasketuksi, nousee Suomen etelärannikko 1.98 tai tasaisena lukuna kaksi jalkaa vuosisadassa. Jos siis oletamme maan kohoavan kaksi linjaa vuodessa, niin se on vuodesta 1729 asti sadassa kymmenessä vuodessa tasan kaksisataa kaksikymmentä linjaa eli kaksikolmatta kymmenystuumaa, mikä on kaksi jalkaa ja kaksi tuumaa. Eipä voi matemaattisemmin ratkaista maan kohoamisen probleemaa varman kaavankaan mukaan. Minä palaan ensi ajatukseeni, että tämä Matti Olssonin mestariteos on oikea ja todellinen vedenkorkeusmerkki, jonka joku tuntematon tutkija on hakannut kallioon 1729 huomattuaan jo ennen kuin Celsius merenpinnan laskeutumisen ja tahtoen vahvistaa sen edistymisen ilmoittamalla, miten korkealla vesi oli määrättynä hetkenä. Jos se kerran on saatu selville -- ja tuskinpa sitä enää voi epäilläkään -- niin on enää jäljellä kirjoituksen selitys. Olettakaamme sen olevan latinaa, joka vuonna 1729 vielä oli koko oppineen maailman hallitsevana kielenä. Noista kahdeksasta kirjaimesta ei saa mitään järjellistä ajatusta, jos ne luetaan peräkkäin. Mutta sinä esitit jo otaksuman, että ne ovat alkukirjaimia. Olettakaamme sitten edelleen, että oppineella luonnontutkijalla, joka tuohon tahtoi merkitä vedenkorkeuden, ei ollut aikaa hakata sanoja täydellisesti, tai hän hakkasi merkin vain sitä varten, että hän itse saisi siitä selvän kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua uudestaan mitatessaan merenpinnan korkeutta. Selitä alkukirjainten salaisuus, niin minä vihdoinkin myönnän, että roomalaiset ovat ihmeeksi edes kerran tuottaneet todellista hyötyä meidän aikamme kokemukseen perustuvalle tutkimukselle!

M.O.S.S.A.A.G.S... Minun latinalaisen sanavarastoni avulla panimme kaiken kekseliäisyytemme liikkeelle ja pääsimme vihdoin lopputulokseen, joka ystäväni Envaldssonin vilkkaassa mielikuvituksessa piankin muuttui matemaattiseksi varmuudeksi. Noista kahdeksasta alkukirjaimesta saimme seuraavat sanat:

_MARI. OTIOSO. SEDULO. SIGNAVIT. ALTITUDINEM. AQUAE. GEOMETRA. SUECANUS_. Suomeksi: meren tyynenä ollessa on ruotsalainen maanmittari tarkkaan merkinnyt veden korkeuden.

Ei mikään voinut ystäväni mielestä olla varmempaa. Envaldsson kopioi kalliokirjoituksen huolellisesti muistikirjaansa ja merkitsi samalla sen esityksen pääkohdat, jonka hän aikoi jättää Suomen Tiedeseuralle tuon tuntemattoman vedenkorkeusmerkin johdosta, jota vanhuutensa ja tarkan mittauksensa tähden oli pidettävä arvaamattoman kallisarvoisena lisänä Etelä-Suomen rannikon kohoamista koskevan kysymyksen ratkaisemiseen.

Hänen sitä mietiskellessään ja minun pitkänäni kalliolla Tibulluksineni nauttiessani kesäillan ihanuutta lähestyi Villingen takalistolta suurenlainen purjevene, täynnä kaupunkiin palaamassa olevia herroja ja naisia. Purjeet riippuivat velttoina tyynessä, parin nuoren herran oli täytynyt tarttua airoihin, ja he toimittivat laulaen virkaansa kuin kaleeriorjat. Purren kulku kävi aivan niememme nenitse.

-- Tässä se paikka oli -- kuului naisen ääni iloisesta seurasta.

-- Eipä -- puuttui puheeseen toinen -- vasta seuraavassa niemessä, lähteen luona, missä oli niin mainiota vettä.

-- Aivan varmaan se oli tässä, toisti ensimmäinen ääni. Nouskaamme maalle vielä kerran saamaan virkistystä kastalilaislähteestä!

Hämmästykseksemme vene laski rantaan, eikä kahdella paitahihaisella luonnontutkijalla ollut mitään pakotietä. Me järjestimme vaillinaisen pukumme ja olimme kohta keskellä huviretkeilijoitä, jotka koettelivat tasapainotaitoaan hyppimällä kiveltä kivelle.

-- Tässähän me söimme päivällistä, sanoi joku.

-- Tässä juotiin kahvia, huomautti toinen.

-- Tässä ongimme ja saimme vaivan palkaksi kokonaisen kiisken.

-- Tässä heittelimme renkaita, kunnes ne kaikki jäivät puihin.

-- Ja tässä oli suuri taistelu naisen oikeuksista, joka päättyi pyhään lupaukseen, että oli halveksittava kaikkia miehiä.

-- Oh, kannattaapa muistella kaikkia lapsellisuuksia! Se oli ihana päivä.

-- Ja kymmenen vuotta on jäljettömiin hävinnyt.

-- Jäljettömiinkö? Olenpa näkevinäni muutamien jälkien hyppelevän harakkaa rannan hiekalla.

-- Lapset, tosiaankin! Saadaanpa nähdä, että ne vierähtävät kalliolta veteen!

Huolestunut äiti, nuori rouva, sai juuri pelastetuksi lapsityllerönsä veteen kierimästä, kun hän huomasi meidät.

-- Tohtori Rabe! Tohtori Envaldsson! huudahti hän.

Edessämme oli melkein unohtunut Turun aikojen tuttava Sofia X., josta oli tullut rouva D., kuten heti saimme kuulla. Hänen sisarensa Maria, rouva R., oli ainoastaan muutaman askelen päässä.

Tapaaminen oli sydämellinen ja mieluinen. Nuo kaksi ennen muinoin voitokasta nuorta naista, jotka olivat usein väittelyillään kumonneet kaksi nuorta ylioppilasta, he itsekin olivat jo ammoin joutuneet kumoon väitellyiksi elämän taistelussa ja olivat edessämme paljon taipuvaisempina rauhaan, kun kaikki erehtymättömyyden vaatimukset olivat saaneet raueta. Meidät esitettiin muulle seuralle, joka palasi Villingeen tehdyltä huvimatkalta ja hauskuudekseen kävi katsomassa aikaisemman, eloisasti muistissa pysyneen huviretken paikkaa.

-- Ja yhä vielä on maailmanvalloitus suorittamatta! sanoi rouva D. meille hieman entiseen veitikkamaisen ilvehtivään tapaansa. -- Kyllä ymmärrän: painetit teroitetut, asehuone täpö täysi, pataljoonat sotakannalla. Milloinka pamahtaa? Milloin saamme odottaa suuria keksintöjä, jotka muuttavat koko aikakauden?

-- Kaikki etevät sotapäälliköt alkavat toimintasuunnitelmansa pikku linnoituksia vastaan, jotka ovat vihollisen sivustoilla, vastasin minä. Envaldsson ryntäsi juuri tänään yhteen luonnon etuvarustukseen.

-- Toivotan onnea. Oliko se uusi kuoriainen? Vai vedenpaisumuksen aikainen kivettymäkö? Saako nähdä tuota harvinaista löytöä?

-- Se ei millään tavoin voi kiinnittää mieltänne, hyvät naiset, vastasi luonnontutkija joutuen hämilleen. Sen hämilleen joutumisen tunsimme varsin hyvin Turun ajoilta.

-- Ei mitään muuta -- laskin minä leikkiä -- kuin että kivet puhuvat.

-- Todellako? Ja moisen löydön tahdotte te, tohtori Envaldsson, pitää salassa maailmalta! Hyvä tohtori, pitäkää minua Eurooppana, ja minä en suinkaan ole säästävä kaunopuheisuuttani levittäessäni teidän mainettanne muihin maanosiin.

Ei ollut helppo suoriutua puheliaasta rouvasta. Envaldssonin täytyi näyttää hänelle vedenkorkeusmerkki, ja ihmeteltävän kärsivällisesti hän selitti myöskin sen tieteellisen merkityksen.

-- Maria, Maria! huusi rouva D., tule kaikin mokomin katsomaan! Kivet puhuvat!

Rouva R. tuli. Sisarukset katsahtivat nopeasti toinen toisiinsa, toisen kasvot punastuivat, toisen huulten lihasten leikki näytti aivan syntymättömältä hymyltä. Kaikki kokoontuivat kalliokirjoituksen ympärille ja näyttivät hämmästyneinä katselevan mielenkiintoista löytöä.

-- Mitähän se tarkoittaa? kysyi tirkistelevä kaartinvänrikki.

Rouva D. käytti hyväkseen tilaisuutta komeillakseen äsken saamallaan opilla. Hän kuvaili, minkälainen vedenkorkeusmerkki oli, ja kertoi sen merkityksestä, eikä unohtanut lisätä, että se on vanhin, mikä meidän maastamme on löydetty, neljätoista vuotta vanhempi kuin Celsiuksen kuuluisa jaksoittaista vedenalenemista koskeva keksintö.

-- Siispä -- puuttui puheeseen kaljupäinen protokollasihteeri -- me nousemme täällä Uudellamaalla kaksi jalkaa sadassa vuodessa. Sehän on vaatimatonta kohoamista, kun pohjalainen nousee neljä tai viisi jalkaa. Te teette meistä kääpiöitä, tohtori. Mutta kärsivällisyyttä vain, kun kuluu muutamia tuhansia vuosia, niin olemme mekin kasvaneet kuuhun asti.

Se kuulosti ivalta. Envaldsson, ollen aina turvaton pilkkaa vastaan, kääntyi mieheen selin ja aikoi sanoa kohteliaat jäähyväiset. Odottamatta hän kuitenkin sai liittolaisekseen rouva R:n.

-- Te, protokollasihteeri -- sanoi hän -- olette onnellinen, kun teidän ei niin kauan tarvitse odottaa kuutamoa. Mutta mitäpä jos te sattumalta löytäisitte vanhan pöytäkirjan, josta näkyisi, että teidän isoisänne isä on ollut Villingen kalaveden laillinen omistaja, vaikka vesi sitten on vääryydellä viety hänen perillisiltään?

-- Minä perisin oikeuden kautta, mitä minulle kuuluu, jos se voisi tapahtua loukkaamatta kaunista naista, vastasi lakimies.