Part 11

Melkein keskellä kangasta, missä jo kauan sitten kaikki ihmiselämän jäljet ovat kadonneet näkyvistä, näkyy tien vieressä pienoinen paljas paikka, mistä metsää on raivattu ja vastahakoinen kanervikko työnnetty syrjään kituvan, heinänkasvun tieltä. Ei missään muualla tuommoinen mitätön salonsisäinen tilkku herättäisi vähääkään huomiota. Mutta tämä kangas on niin karu, niin talttumaton ihmiskäden alaiseksi alistumaan, että pieninkin viljelyksen jälki kiinnittää ihmettelevän katseen puoleensa. Siinä huomaa selviä autioituneen uudistalon jäännöksiä: umpeen kasvaneita ojia, aidan jätteitä ja tiilensoraa. Niin, olipa siellä vielä muutamia vuosia takaperin asumattomaksi jätetty tupakin. Sekin on jo nykyjään kadonnut, ja matkustaja, voimatta mitenkään iloita ihmisasunnon näkemisestä, hengittää helpommin päästyään tuon paikan ohitse, missä erämaan kesyttämisyritys on tyhjiin rauennut.

Kun ensi kerran kuljin tuon paikan ohitse eräänä syyskuun päivänä, oli siellä vielä muutamia jäännöksiä entisestä uudistalosta. Uteliaisuudesta ja ihmetellen sitä ihmisvihaajaa, jolla kerran oli ollut rohkeutta asettua tänne, laskeusin ajoneuvoista ja menin raunioita tarkastelemaan. Eipä siinä paljon ollut näkemistä: sortunut katto, puoleksi hajonneet seinät, kaatunut takka, kehyksettömät ja lasittomat ikkunareiät ja oviaukko irralleen revityin tai rikkihakatuin pielin. Sisällä oli likaisen ja hävitetyn näköistä. Matkamiehet olivat siellä elämöineet mielin määrin; ehkäpä olivat rosvot ja karkulaisetkin siellä viettäneet öitään tai sudet talvisaikaan tassutelleet tuon surullisen ihmisasunnon läpi.

Kaikki tuo olisi vain hetkeksi kiinnittänyt huomiotani, ellen olisi ihmeekseni seinästä tuvan toisen ikkunan vierestä huomannut kauniisti leikattua nimeä. Nimi oli _Ulrika_.

Eihän mikään ole tavallisempaa kuin paperittomiin seiniin tehdyt nimipiirrokset. Kaikissa kestikievareissamme näkee sellaisia kymmenittäin, piirrettyjä tai maalilla töherrettyjä joutilaisuuden ja turhamaisuuden tuotteita tai kaipuun synnyttämiä jonkun tahtoessa uskoa edes halvalle seinälle kaihonsa äänettömän salaisuuden. Saattoihan tuo nimi tuhansien muiden lailla olla matkamiesten joutilaan hetken ajankuluke.

Mahdollista. Tuosta tuvasta, koska ei muuta ihmisasuntoa ollut penikulmien matkalla, oli luultavasti monikin matkamies etsinyt suojaa rankkasateessa. Mutta tuo nimi, miten huolellisesti, miten kauniisti, melkeinpä tekisi mieli sanoa rakkaasti se oli taitavalla kädellä leikattu seinään! Muutamissa kynänpiirroissa on usein kokonainen elämäkerta. Ei, nuo kirjaimet eivät olleet syntyneet siihen pelkästä oikusta, niitä ei ollut piirtänyt mikään elämänhaluinen ylioppilas tai vallaton kadetti, joka herkkätunteisuuden puuskassa oli tahtonut uskoa erämaalle jonkun pikkukaupungin tanssiaistenkuningattaren nimen.

Kyytimieheni oli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, hieman kuuro ja harvasanainen, mutta varsin huomattavasti mielissään siitä harvinaisesta ilosta, että sai täyttää lyhyen savinysänsä minun tupakkakukkarostani. Minä kysyin häneltä, kenen oma uudistalo ennen muinoin oli ollut.

Hän ei sitä tiennyt. Hän tiesi vain, että se oli jo kauan ollut autiona, mutta hänen lapsuudessaan oli siinä asunut köyhänköyhää väkeä. Mitäpä moiset metsäläiset muuta saattoivat ollakaan kuin köyhiä? Kangas ei kasvanut mitään, karhu kaatoi heidän lehmänsä, sudet ottivat heidän vuohensa aivan tuvan oven edestä.

Me ajoimme edelleen, mutta ajatukseni pysyivät uudistalossa.

-- Eikö siellä koskaan ole asunut herrasmiestä? kysyin minä.

-- Kuuluuhan siellä joku asuneen hyvin kauan aikaa takaperin, ennen minun aikaani.

-- Mikä herrasmies se oli? Oletteko kuullut mitään hänestä?

-- Onhan sitä kuultu. Hän oli sotaupseeri. Häntä sanottiin _Luutnantiksi_.

-- No, miksi hän asui siellä niin kaukana ihmisistä? Oliko hän metsästäjä?

-- En tiedä. Toholammin tähden sanotaan hänen siellä asuneen.

-- Mikä on Toholampi?

-- Kohtahan tästä sinne tullaan.

Muutamien minuuttien kuluttua näkyi vasemmalla puolen tietä sellainen kattilan muotoinen laakso, joista seutu oli varsin rikas, ja sen pohjassa pieni lampi, mutta ei matalavesinen eikä pehmeärantainen, jommoista lammella tavallisesti tarkoitetaan. Luultavasti se oli ennen ollut paljon laajempi, mutta vähitellen kuivunut, niin että ainoastaan laakson syvin kohta enää oli veden vallassa, eikä sen ala ollut suurempi kuin pikkukaupungin tori. Sen vesi oli melkein mustaa, rannat paljaat; lähelle rantaa oli kaatuneen hongan latvapuoli hautautunut syvyyteen, jota vastoin suuret juuret olivat ilmassa vedenpinnan yläpuolella. Muuten ei näkynyt mitään muita ihmisten jättämiä jälkiä kuin joitakin seipäitä, joita kaukana asuvat emännät olivat lyöneet rantaan liuottaakseen hamppuja, heillä kun ei ollut vettä lähempänä. Vaikutelma oli niin yksinäinen, ettei luullut henkäyksenkään koskaan eksyneen ympäröivältä kankaalta tuolle kuolonhiljaiselle lammelle.

-- Onko se syvä? kysyin minä osoittaen lampea.

-- Mikä sen tietää. Kysykää ahvenilta! Sanotaanhan sitä kyllin syväksi hautaamaan ihmisiä vaunuineen.

Minä käskin kyytimiehen pysähtyä, laskeuduin kärryistä ja menin rantaan. Pitkä, solakka koivuriuku oli rannassa. Minä kiipesin niin pitkälle, kuin pääsin liukasta, mustanharmaata honganrunkoa, joka oli suistunut veteen, otin koivunsalon ja koetin mitata syvyyttä. Salko ei tavannut pohjaa. Siitä liikkeestä, minkä siten sain aikaan vedessä, näytti pinta siellä täällä värehtivän pakenevista kaloista. Luultavasti niitä olikin lammessa paljon, ne kun saivat olla rauhassa ihmisten saaliinhimolta, joten vain joku silloin tällöin joutui harhailevan vesilinnun ahdistettavaksi. Kohta katosivat nuokin vähäiset kareet vedenpinnalta, kaikki oli taaskin hiljaa kuin haudassa.

Syyskuun päivä läheni loppuaan; minä kävin istumaan laakson rinteelle, otin yksinkertaisesta eväsvarastostani pullon olutta ja tarjosin ukolle vahvistusjuomaa uuden tupakkapiipun paineeksi. Hän ei voinut vastustaa tuota valtioviisasta juonta, hänen suljettu sanainen arkkunsa aukeni vähitellen, ja kun itsepintaisesti kyselin Luutnantista, joka ennen muinoin oli asunut uudistalossa, johduimme vihdoin tarinaan, joka kertoi eräästä syvälle kansan muistiin painuneesta tapauksesta ja näytti hankkineen muuten mitättömälle Toholammelle oman merkillisyyden.

Kauan sitten -- "sodan aikaan", sanoi kertoja, minun luullakseni isonvihan aikoina 18:nnen vuosisadan alussa -- no niin, monta vuotta takaperin sattui pimeänä syysiltana, että kerjäläisperhe oli asettunut kanervikkoon tien viereen tuohon lammen kohdalle. Heitä oli isä, äiti, lapsia ja sokea isoäiti. Kaiken, mitä heillä oli, he kuljettivat mukanaan kärryillä; vihollinen oli ryöstänyt heitä, vouti ottanut takavarikkoon, mitä vihollinen oli jättänyt, ja kaikki olivat sitten joutuneet kurjuuteen maantielle.

Siihen aikaan kulki maan halki ihmishahmoinen verimato; kertojani sanoi häntä "kenraaliksi", mutta luultavammin hän lienee ollut korkeahko veronkantomies siihen aikaan, jolloin vihollinen hallitsi maata seitsemän vuotta. Luullakseni hän oli ollut jonkinlainen komissaari. Hän kiskoi köyhältä kansalta suunnattomia muonavaroja kruunulle, ja enin osa niistä jäi hänen omaan taskuunsa, niin että hän saattoi, kun sai hyvät lahjat, antaa monelle kuitin siitä, mitä tämä todella ei koskaan ollut maksanut. Niiltä sitä vastoin, jotka eivät tahtoneet tai eivät jaksaneet lahjoa hänen ahneuttaan, hän ryösti viime rovonkin ja näytti iloitsevan, että tie hänen tähtensä oli täpö täynnä kerjäläisiä.

Kun komissaari siten piti huolta omasta parhaastaan, tuli hänestä rikas ja varakas, minkä tähden moni ylisteli häntä toimekkaaksi mieheksi, mutta toiset sen sijaan häntä vihasivat pahemmin kuin syntiä. Ja kun hän vielä viidenkymmenen ikäisenä oli poikamies, niin monikin äiti silloisen hädän aikana tavoitti häntä vävyksi hänen rikkautensa tähden. Hän olisi voinut saada maamme ylhäisimpiäkin, mutta häntä miellyttivät kauniit naiset, ja hän valitsi kauneimman. Olipa silloin Hämeessä köyhä neito, sorein, minkä nähdä saattaa; hänellä oli kuningattaren nimi, ja häntä komissaari kosi. Tytön mieli paloi nuoreen sotilaaseen, Luutnanttiin, ja he olivat vaihtaneet sekä lupauksia että sormuksia, niin ettei heidän liitostaan puuttunut muuta kuin papin aamen. Luutnantti oli silloin kaukana Ruotsissa kaiken sotaväen mukana, mikä ei ollut kaatunut sodassa; suku pelkäsi mahtavaa komissaaria, ja suloisen tytön, jolla oli kuningattaren nimi, täytyi murhemielin ruveta hänen vaimokseen.

Kun se oli tapahtunut, tuli sanoma, että rauha oli tehty, vihollinen lähti pois, maan omaa väkeä odotettiin kotiin. Komissaaripa ei tästä sanomasta suurestikaan ilostunut. Hän ei uskaltanut jäädä maahan, koska tutkimus oli saattava ilmi hänen petoksensa, kansa repivä hänet palasiksi ja Luutnantti vaativa häneltä takaisin morsiantaan. Niinpä tuli hänelle kiire sulloutua vaimoineen ja ryöstettyine aarteineen suuriin, raskaisiin vaunuihin, joita neljä hevosta veti. Ja koska irtolaiset, jotka olivat paenneet metsiin, tekivät tiet epävarmoiksi, palkkasi komissaari vartijoikseen neljä rakuunaa, jotka ratsastivat vaunujen jäljessä sapelit kädessä ja viritetyin pistoolein.

Hän tuli pohjoisesta päin ja matkusti suurella kiireellä suorinta tietä Venäjälle. Hänen saapuessaan kankaan alkuun Ruovedelle yllätti hänet pilkkopimeä ilta, niin että metsäisillä paikoilla ei nähnyt kättään silmien edessä. Komissaarilla ei ollut aikaa eikä halua jäädä mihinkään yöksi, hän sytytti vaunujensa eteen palavat lyhdyt ja lähti kankaalle.

Tien vieressä majailevat kerjäläiset olivat tehneet tulen kanervikkoon ja paistoivat nauriita hiiloksessa. Isä sanoi:

-- Jos nyt komissaari olisi käsissäni, paistaisin minä hänet kuin nauriin hiljaisella tulella.

Äiti sanoi:

-- Jos komissaari olisi tässä, näyttäisin minä hänelle lapsiamme, joilla on nälkä ja vilu. Minä pukisin heidän ylleen hänen turkkinsa ja antaisin heille hänen sydämensä syötäväksi.

Isoäiti sanoi:

-- Jos komissaari tulisi viluisena ja nälkäisenä luoksemme, niin lämmittäisimme häntä tulen ääressä ja antaisimme hänelle osan viimeisestä nauriistamme.

Hetkisen kuluttua vanhus sanoi;

-- Viekää minut maantielle, tässä tulen luona on liian kuuma. Hänet vietiin sinne, ja hän kävi istumaan keskelle tietä selin pohjoiseen, koska tuuli kylmästi. Hänen vieressään hiekassa leikki kolmivuotias poika pienillä kivillä. Kankaalla palava tuli valaisi maantietä ja kanervikkoa, joka parhaillaan ylt'ympäri oli kukassa.

Heidän siinä istuessaan lähestyivät maantietä myöten täyttä vauhtia suuret vaunut neljän nelistävän hevosen vetäminä, neljä rakuunaa ratsastaen jäljessä. Ajaja näki jotakin liikkuvan tulen valossa vaunujen edessä ja huusi kovasti:

-- Pois tieltä!

Mutta sokea kahdeksankymmenen ikäinen vaimovanhus, joka oli vähäkuuloinen ja istui selin vaunuihin päin, ei kuullut huutoa. Poikanen sen kyllä kuuli, mutta ei ymmärtänyt sitä. Hän oli tehnyt keskelle tietä kivistä tallin.

Ajaja huusi uudelleen; hevosten huohotus kuului lapsen pään ja vanhuksen valkohapsien yläpuolelta, mutta eläimet eivät rohjenneet tallata jalkoihinsa ihmisen avuttomia ikäkausia.

Silloin komissaari kärsimättömänä kumartui eteenpäin pehmoisten vaununpatjojen välistä.

-- Mikä nyt on? kysyi hän.

-- Ihmisiä tiellä! vastasi ajaja.

-- Aja roskan yli!

Ajajan ruoska vingahti voimakkaista sivalluksista, hevoset kohosivat pystyyn, myrskynpuuska kulki kangasta pitkin, kerjäläisten tuli leimahti korkealle taivasta kohti. Hevoset pelästyivät tulen loistetta, sotkeutuivat hihnoihin, peräytyivät, ensin tien reunaan, sitten jyrkänteelle ja siitä lampeen... Vaunut kadottivat tasapainonsa ja vierivät takaperin alas kuolonhiljaiseen, mustaan, salaiseen Toholammen syvyyteen.

-- Kaikkiko?

-- Kaikki. Vaunut olivat raskaat, kuormana oli vääryydellä hankittua tavaraa, paha omatunto ja monet tuhannet kiroukset. Hevoset, vaunut, ajaja, komissaari ryöstettyine aarteineen ja hänen nuori vaimonsa ryöstettyine onnineen, kaikki painuivat niinkuin vuoresta irtautunut kallionlohkare, joka vierii veteen. Ratsumiehet näkivät vaunujen häviävän pimeään, luulivat niiden ajaneen edelleen ja ratsastivat täyttä laukkaa ohi. Kerjäläiset ihmettelivät, mitä huutoa maantieltä kuului, ja menivät katsomaan, mutta löysivät vain rinnettä alas johtavat pyöränuurrot ja hevosten kavioiden jäljet. Maantiellä istuva vaimovanhus ei nähnyt mitään eikä myöskään ymmärtänyt rytinää, joka hänen korvissaan oli kuulunut. Poikanen katseli hevosia, unohti ne, kun ei niitä enää nähnyt, ja jatkoi tallinsa rakentamista.

-- Mitä se oli? kysyi kerjäläisisä.

-- Ajattaro tuli metsästä ja kulki ohitse, vastasi kahdeksankymmenvuotias.

Kerjäläiset jatkoivat seuraavana aamuna vaellustaan. Ei kukaan tiennyt muuta, kuin että komissaari oli paennut Venäjälle ja hänen neljä rakuunaansa ajoivat turhaan hevosensa kuoliaaksi, saadakseen vaunut kiinni. Mutta pian sen jälkeen Luutnantti palasi Ruotsista. Hänen ensi kysymyksensä koski kaunista morsianta, jolla oli kuningattaren nimi. Hänen sanottiin lähteneen komissaarin mukana pois maasta. Luutnantti otti eron sotapalveluksesta ja lähti etsimään kihlattua morsiantaan. Kuljettuaan puolen maailmaa häntä löytämättä hän palasi eräänä aamuna tälle kankaalle. Kerjäläisisä oli tehnyt uudisasunnon tähän lähelle Toholampea. Luutnantti lepuutti siinä hevostaan, ryhtyi puheisiin isännän kanssa ja kertoi etsivänsä komissaaria. Uudisasukas muisteli tuota iltaa, jolloin Ajattaro kulki heidän kanervikossa palavan tulensa ohi; sen jälkeen he lähtivät oitis molemmat Toholammen rantaan etsimään. Siellä oli vielä syvät pyöränjäljet, hevosenkenkä oli jäänyt rannan mutaan, hopeainen rannerengas oli pudonnut vaunuista veden rajaan, puoleksi maalle. Luutnantti tunsi rannerenkaan, se oli ollut kauniin morsiamen oma, morsiamen, jolla oli kuningattaren nimi. He etsivät etsimistään lammesta, mutta siinä ei ollut pohjaa; sitäkös siinä olisi?

Siitä päivin ei Luutnantti enää ollut etisessä järjessään. Hän oli etsinyt kauan ja etsi etsimistään. Ensimmältä hän kävi vain aika ajoin uudisasunnolla, mutta sitten hän asettui asumaan sinne. Joka aamu hän meni hyvin toivein Toholammelle ajatellen, että sinä päivänä hän löytää kihlattunsa. Joka ilta hän palasi surumielisenä takaisin eikä ollut mitään löytänyt. Talvella hän hakkasi jäähän avannon, kesällä hän istui lammella veneessään. Enimmäkseen hän onki, mutta ei niinkuin muut; hänellä ei ollut syöttiä koukussa eikä hän koskaan saanut ainoatakaan kalaa. Se ei kuitenkaan tehnyt häntä maltittomaksi eikä kyllästyttänyt häntä, hän ainoastaan vaihtoi koukkuja. Ensin hän onki messinkikoukuilla, teetti sitten hopeaisen ja viimein kultaisen. Kultakoukkuineen lammelle lähtiessään hän kuuluu sanoneen:

-- Tänään minä saan hänet, nyt hän ei enää voi vastustaa minua.

Kerran mökkiläiset näkivät hänen vetävän ongellaan jotakin raskasta. Hänen kultakoukkunsa oli tarttunut johonkin puuhun, joita on paljonkin veden alla, ja kun hän veti, tuli raskas puu jäljestä. Silloin hän huusi mökkiläisille: nyt minä saan hänet! -- ja veti vetämistään, mutta siima katkesi, ja se raskas tuntematon, joka riippui ongessa, painui takaisin syvyyteen. Siiman katketessa ja toivon rauetessa murtui myös Luutnantin sydän. Illalla tavattiin hänet kuolleena veneestä.

Siihen loppui Toholammen tarina. Siinä ei ollut mainittu ainoatakaan nimeä, mutta minä olin saanut selityksen tuvan luhistuneista seinistä löytämälleni Ulrika-nimelle. Kansantarina välittää vähät nimistä; se säilyttää muistissa henkilön tai tapauksen, pitää kiinni sen ominaisista piirteistä ja joko kokonaan sivuuttaa tai kaunistelee oman luonteensa mukaan niihin kuuluvat vähäpätöisemmät seikat. Arvattavasti on tämän tarinan historiallisena ytimenä kansan vitsaus, vihattu kantomies, ja kun häntä ei inhimillinen kosto voinut saavuttaa, oli hänen jouduttava kansan uskon mukaan jumalallisen oikeuden alaiseksi. Hänen rangaistuksensa ja kaikki, mitä siihen liittyy, on ehkä jäänyt kokonaan mielikuvituksen varaan. Vieläpä ankara arvostelu saattaisi olettaa, että kansan usko on juuri paikan yksinäisyyden ja maantiestä alkavan jyrkän rinteen tähden valinnut välttämättömän rangaistuksen näyttämöksi Toholammen. Enpä tiedä; minusta tuntuu, kuin tarina silloin olisi saattanut valita jonkin paljon suuremman ja valtavamman järven, joita Pohjois-Hämeessä ja koko maassamme on yltä kyllin. Miksipä olisi tarina ilman todellista syytä valinnut niin mitättömän vesitilkan?

Hevosen verkkaisesti syödessä niukkaa heinää tien varrelta oli ilta pimennyt ja täysikuu noussut honkien lomitse. Puolihämy ja kuun välke yhtyneinä levittivät lumoavan valaistuksen yksinäiseen seutuun. Honkien latvat olivat puoleksi kullanhohtoiset, puoleksi mustat; tähdet riippuivat niiden huipuissa, kanervikko levisi juurten ympärillä kuin tumma, helmillä kirjailtu matto. Taivas kaareutui äärettömän korkeana tuon suruisen, äänettömän, yksinäisen kankaan yläpuolella, joka odotti yötä ja syksyä. Mutta alhaalla syvyydessä, Toholammen tyynessä kuvastimessa välkkyi jotakin ... se oli morsianta etsivä iltatähti, se etsi morsianta, jolla oli kuningattaren nimi...

KUUDES KERTOMUS.

Vedenkorkeusmerkki.

Neiti Hemming oli lyönyt käsilaukustaan vetoa, että äsken kerrotussa kansantarinassa on jokin rakkausjuttu. Asiasta kiisteltiin vilkkaasti. Herrat väittivät itsepintaisesti, että käsilaukku on mennyttä, mutta naisista sitä vastoin oli niin uskollinen luutnantti kuin Toholammen onkija kaikista luutnanteista harvinaisin ilmiö. Tohtori Rabe ehdotti, että riidanalainen laukku uhrattaisiin Itämerelle, ja jos dosentti Sumu hyväntahtoisesti suostuisi uimaan sen perässä Gotlantiin, niin olisi muka pahin este poistettu. Eversti Hemming sanoi epäilevänsä, etteivät uskolliset luutnantitkaan ole niin harvinaisia; mutta koska hän oli saanut seitsemännen arvan, tahtoi hän säästää todistuksensa, kunnes hänen laillinen vuoronsa tulee. Kysyttiin, kenellä on kuudes numero: sen oli saanut rouva Rönnevall.

-- Minäkö! huudahti tuo pieni viehättävä rouva oivasti teeskennellen hämmästystä. -- Ja mitä minä osaisin kertoa tälle rakastettavalle seuralle niin syväoppisten ja hirmuisten juttujen jälkeen, joita tässä olemme huviksemme saaneet vuorotellen kuulla?

Pitääkö minun ehkä kertoa, millainen oli ensimmäinen tanssipukuni Tukholmassa? Vai kuinka mamsseli Pettersson leikkasi mieheni yönutun puoli kyynärää liian lyhyeksi? Vai kuinka palvelustyttö pisti sokerileipurin jäätelövuoren leivinuuniin, jottei se jäähtyisi ensimmäisiksi illallispidoiksemme? Taikka neuvottelemmeko, mikä on paras Euroopan neljästäviidettä lohenvalmistustavasta? Vai tahdotteko, hyvät herrat, selittää meille, mikä on raa'an pihvipaistin metafyysinen etu? Minä tarjoan, mitä talossa on, enkä tahdo, niinkuin ystävämme neiti Drifva, edes näyttää lastenkamariakaan. Olkaa hyvä, valitkaa! Mutta ollakseni vilpitön turvaudun mieluimmin siihen sukupuoleni etuoikeuteen, että saamme olla vaiti, milloin ehkä virkamme olisi puhua, ja puhua, milloin luultavasti olisi monestikin viisainta olla vaiti. Tohtori Rabe, olkaa niin hyvä, suorittakaa minun tehtäväni, vaikka meitä uhkaisi viisikin nidosta latinaa!

-- Rouva Rönnevall -- vastasi tohtori -- te menettelette niin väärin itseänne kohtaan, kuin ainoastaan se voi menetellä, joka tietää, että häntä joka taholta vastustetaan. Minä olen varma, että Euroopan neljästäviidettä lohenvalmistustavasta ei yksikään ole niin mielenkiintoinen, kuin meistä olisi vähäinen kuvaus teidän omasta elämästänne. Sallikaa meidän toivoa, ettei ole kyseessä muuta kuin pikkuisen ajatusaikaa, ja jos minä saatan sillä välin täyttää tyhjän numeron, olen koettava parastani. Johtuu mieleeni vähäpätöinen tapaus, joka ei ole syväoppinen eikä hirmuinenkaan, mutta joka kenties voi pelastaa neiti Hemmingin käsilaukun. Se koskee tavallaan rakkautta ... mutta melkoisen kaukaa. Minun pitäisi ennemmin nimittää sitä "Ylpeitä lupauksia kohtaan osoitetuksi uskottomuudeksi". Onko täällä ketään, jonka omatunto tulisi levottomaksi siitä?

Ei ollut ketään. Rouva Rönnevall ilmoitti nöyrän kiitollisuutensa.

-- Uskottomat lupaukset! aloitti tohtori veitikkamaisesti, lämmin väre äänessä. -- Ah, mitä karehtivan vedenpinnan tuhansia tuulenpuuskia, horjumattomia päätöksiä, liian varmoja aikomuksia onkaan uhkamielisessä nuoressa päässä! Niin ylpeinä, jyrkkinä ja suurellisina ne esiintyvät suuttumuksen hetkinä tai tunteiden kuohuessa, että niitä saattaisi luulla lujiksi kuin kallio, iankaikkisiksi kuin tähdet, ellei hyvin tietäisi, mitä arvoa niillä on, kun se on saanut puhumisvallan, mikä äsken vielä oli vaiti. Mutta vaikka ne ovat pettäneet sata ja tuhat kertaa ja sata ja tuhat kertaa saaneet osakseen seuraavan päivän ilkkuvan naurun, niin uskoo kahdeksantoistavuotias niin lujasti niiden pettämättömään totuuteen, kuin vasta silloin olisi täysi tosi edessä. Kun sitten taas uusi, suuri aikomus astuu esiin, rohkeasti vaatien elämän virran johdattamista edeltä päin viitattua uraa myöten, eikä ole mitään muuta jäljellä kuin sen toteuttaminen, silloin tuleekin uusi päivä ajatuksineen, uusi yö unineen; nuorukainen tai neitonen, tuon uljaan päätöksen tehnyt katsahtaa taakseen ja huomaa, että uusi luoto oli sumua niinkuin kaikki edellisetkin, kallionvahvuinen aikomus vahaa niinkuin sadat muut. Kuplat kulkevat nopeaan elämän virrassa; jos tartut niihin, särkyvät ne; jos annat niiden paeta, tulee sijaan yhä uusia. Ken kiinnittää veneensä vaahtoon, hän joutuu kosken pyörteeseen. Souda lujien tuhatvuotisten kallioitten luo, joihin on taottu rautarenkaita hauraitten alusten turvaksi; kierrä köytesi niihin äläkä sitten pelkää vaikka veneesi virran pyörteessä huojuukin! Kun asumme tällaisella pyörivällä pallolla, missä kaikki vaihtuu, tarvitsemme vaihtuvan maailman ulkopuolella olevaa tukea. Luja maakin liikkuu jalkaimme alla, mitä sitten ihmissielun aaltoilevat ajatukset, se kun ei enää tänään ole, mitä se oli eilen, ja huomenna on unohtanut sen, mikä tänään on hehkuvana haluna. Iankaikkisuusajatukset yksin ovat pysyväisiä tuossa kuohuvassa koskessa. Ne ovat kiintotähtien kaltaisia; lapsi ja vanhus näkevät ne samalla kohdalla, niiden suhteen katoavat aika ja matkat, kaikki maalliset mittapuut ovat niihin nähden liian pieniä.

Kahdenkymmenen ikäisenä en ajatellut näin enempää kuin muutkaan. Minä olin niin varmasti kuin kukaan konsanaan vakuutettu aikomusteni järkähtämättömyydestä, minä tunsin lujien päätösteni alla vankan kalliopohjan. Minä en anna minkään ilkeän siteen tai hempeiden intohimojen itseäni vangita, ajattelin; minä uhmailen kaikkia esteitä, uurran uusia uria ihmiskunnalle, uudistan oman tieteeni, klassillisen muinaisuuden, ja sille vanhanajan perustalle rakennan aivan uusiksi yhteiskunnan, valtion, koko maailman. Niin, minun klassillinen roomalaismaailmani tunkeutuu meidän hajanaiseen ja aineelliseen aikakauteemme niinkuin Caesar legioonineen raivasi itselleen tien Galliaan; raitis, nuorentava, iäisesti nuoren Rooman ja iäisesti kauniin Kreikan tuulahdus kulkee kerran niinkuin renessanssin aikana villiytyneen, barbaarisen Euroopan yli. Älkää kysykö, mitä minä toivoin saavani aikaan: kysykää ennemmin, mitä minä _en_ ollut saava aikaan. Päätökseni oli tehty, minä tahdoin uudestaan järjestää aikakauteni Platonin ja Ciceron tasavallan mukaan tai minusta oli tuleva viimeinen roomalainen.