Part 10

Nämä kaksi viisasta miestä, Hannu mestari ja kapteeni Svart, ryhtyivät yhdessä tuumaan. Kaupunki oli silloin aivan alussaan ja niin vähän edistynyt, että sen porvarit kyllä osasivat polttaa tervaa, mutta eivät keittää pikeä, ja piki maksoi siihen aikaan paljon rahaa. Hannu mestari vei kapteenin kanssaan huomattavimpien porvarien luo ja selitteli heille, mitenkä kaupunki ja he itse voivat äkkiä vaurastua, jos ryhdytään keittämään pikeä. Kapteeni Svartin hän sanoi olevan erittäin taitavan sillä alalla ja rupeavan työnjohtajaksi uuteen pikitehtaaseen Hannu mestarin valvonnan alaisena. Hän itse pyysi vain yhden taalarin tynnyriltä; tehtaanisäntien piti saada kolme, mutta jos karttuisi vielä enemmän, oli kaikki loppu jäävä Hannulle. Mitäpä se oli muuta kuin kullan tekoa tervasta?

Olisivathan porvarit kyllä saattaneet kysyä, minkätähden kapteeni Svart ei vähemmällä vaivalla tehnyt heti kullaksi suurta kuparikattilaa, joka tarvittiin pikitehtaaseen. Mutta sitä ei kukaan ajatellut, kaikki tarttuivat ansaan. No, Kalle, voipa tarttua huonompaankin ansaan kuin hyödylliseen ammattiin, joka jalostaa raaka-ainetta, mutta tulee vain pitää varansa, ettei ole pukinsorkkaa pelissä. Pikitehdas rakennettiin tuohon, missä se nytkin on, ja tupa metsätöyrylle; sinne Hannu mestari muutti kapteeneineen, ja hänestä tuli ensimmäinen pienkeittäjä. Kyllä arvannet, että ihmiset ihmettelivät, mitenkä niin hienot herrat ryhtyivät niin vaivalloiseen ammattiin, missä hienoimman ja kauneimmankin miehen kohta pitää näyttää kuin tervaan kastetulta. Mutta Hannu ja hänen kapteeninsa tiesivät kyllä, minkätähden he vähäksi aikaa niin merkillisesti alentuivat. He kyllä ajan tullen pesevät itsensä puhtaaksi, ja ihmiset, jotka jo luulivat pettyneensä toiveissaan, kun Hannu ei palatessaan ollutkaan maaherra, alkoivat taas keskenään kuiskailla: hän saa taalarin tynnyriltä, kyllä hän vielä pääsee ylimmäksi.

Niin, missäpä ei raha ole ylimmäisenä? Hannu keitti pikeä monta sataa, monta tuhatta tynnyriä. Katkera savu leijui yöt päivät kuin pilvi joen yläpuolella, huokea terva juoksi kattilaan suurista metsistä, kalliit pikiastiat vieritettiin kauppalaivoihin. Hannu mestari sai taalarin tynnyriltä, saipa useampiakin; hän oli sen edeltäpäin laskenut, sillä hän tiesi hinnat. Ei hän turhaan seisonut savussa uunin muurilla; hänestä tuli rikas, hän muurasi tupansa alle kellarin kaikkia niitä hopeanelikoita varten, mitkä hänelle vähitellen karttui. Vaikka kapteeni Svart ei tehnytkään kultaa, niin osasi hän lyödä hopearahaa. Mutta hän ei ollut omaa voittoa pyytävä eikä ottanut mitään itselleen, kartuttihan vain pienkeittäjän aarteita, katseli yhä kieroon ja nauroi kummallista ilkeää irvistystään, mikä aina väikkyi hänen suupielissään.

Petteri Smeds palveli tähän aikaan puunkantajana pikitehtaalla, ja hänen huolenaan oli uunin lämmitys. Kolme heitä vain asui tuvassa: Hannu, kapteeni ja Petteri, mutta metsässä asui noita Martikai, joka tuli joka päivä siistimään huonetta ja valmistamaan ruokaa. Martikai oli aivan tuota oikeaa lajia, joita papit ja tuomarit silloin polttelivat roviolla, mutta hän ei vielä ollut oikein täydellinen, hänen tarvitsi käydä kapteeni Svartin opissa. He kaksi riitelivät lakkaamatta, niin että tukka oli nousta pystyyn, ja Hannu mestari meni aina silloin erottamaan sanoen: hiljaa, hiljaa, ettei poika kuule! Petteri kuuli enemmän kuin tahtoikaan ja ajatteli itsekseen: en minä tätä kestä, minä juoksen tieheni.

Niin ajatellen hän makasi eräänä yönä saamatta unta silmiinsä ullakolla, missä hänen vuoteensa oli, ja kuuli altaan tuvasta puhetta. Petteri oli utelias niinkuin sinäkin, Kalle, ja oli huomannut, että välikatossa, jolla hän makasi, oli irtonainen lauta. Hän kohotti hiljaa lautaa ja saattoi siten kuulla, mitä he keskenään puhelivat yön pimeydessä.

Kapteeni sanoi:

-- Huomenna on kolmastoista nelikko täysi.

-- Hyvä on, sanoi Hannu. Niinpä minä poltan pikitehtaan, muutan Tukholmaan, rupean herraksi ja palaan maaherrana takaisin.

-- Jos minä tahdon, sanoi kapteeni.

-- Se ei ole sinun vallassasi, sanoi Hannu. Välikirjassa on: _kolmetoista kolmentoista jälkeen_.

Kapteeni sanoi:

-- Niin siinä on. Nyt olet ollut kolmetoista vuotta pienkeittäjänä, ja kolmentoista vuoden jälkeen on kolmastoista nelikko täysi.

-- Ei, sanoi Hannu. Se merkitsee, että kolmannentoista nelikon jälkeen on vielä kolmetoista vuotta, ennenkuin sopimuksemme päättyy.

Petteri kuuli kapteenin nauravan, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän tuumaili, mitähän ihmettä he tarkoittivat kolmellatoista kolmentoista jälkeen, mutta juuri ihmetellessään hän kuuli taas Hannun sanovan: kolmetoista vuotta _jälkeenpäin_, jota vastoin kapteeni väitti: kolmetoista vuotta _ennen_. Sen johdosta he alkoivat riidellä niin, että Petteristä alkoi tuntua liian kamalalta yksinäänolo pimeällä ullakolla. Hän hiipi paljain jaloin tikapuita myöten alas ja aikoi täyttä totta pötkiä tiehensä. Mutta hän oli unohtanut saappaansa makuusijalleen: hän ei uskaltanut palata eikä hän myöskään tahtonut jättää hyviä saappaitaan. Hän hiipi halkokatoksen alle odottamaan päivän koittoa.

Hetkisen kuluttua päivän valkenemisesta hän näki Hannun ja kapteenin menevän tuvasta pikikeittämöön. Petterin ihmeeksi Hannu oli peseytynyt puhtaaksi ja pukeutunut niin hienoihin vaatteisiin, ettei Petteri ollut häntä koskaan ennen nähnyt moisena; hän astui edeltä ylpein askelin ja kapteeni seurasi irvistellen hänelle tavallisissa tervaisissa vaatteissaan kuin renki ainakin. Kun he olivat menneet sisään, ajatteli Petteri, ottaisikohan hän saappaansa ja juoksisi tiehensä; mutta saattoihan sen tehdä myöhemminkin, hän oli utelias näkemään, mitenkä Hannu niin hienoissa vaatteissa tuli toimeen pikikattilan ääressä. Menenpähän kysymään, pitääkö minun panna lisää puita uuniin, ajatteli hän itsekseen.

Petteri avasi varovasti oven ja näki suuren kattilan kiehuvan reunojaan myöten. Kapteeni seisoi vieressä yksin ja hämmenteli kangella kattilaa. Joka kerta kun hän liikutti kankeaan, näytti piki purskuvan sitä myöten ylös; se sähisi syljeksi, kuohahti koholle kiehuvina aaltoina niinkuin säynäsparvet karkeloidessaan joensuussa; näytti siltä kuin olisi jokin suuri eläin uinut kattilassa ja pyrkinyt ylös. Petteri ei ollut koskaan nähnyt kattilaa niin suuressa maahan kiehumisen vaarassa, ja kun se kattila kuohuu yli reunojensa, silloin on kaikki tulessa. Mutta kapteeni ei näyttänyt huolivan siitä, hän vain yhä hämmenteli tangollaan ja irvisteli ilkeämmin kuin koskaan ennen.

Missä oli Hannu? Petteri rohkaisihe ja kysyi mestaria. -- Hän on minun vallassani, sanoi kapteeni ja löi kangella kattilaan, niin että musta, kiehuva piki roiskahti ylös kattoon asti.

Petteriä ei haluttanut kysyä toista kertaa, hän juoksi tupaan ja tapasi Martikain.

-- Joko se nyt on tapahtunut? Saanko nyt lentää? kysyi hän.

Mitä oli tapahtunut? Petteri ei vastannut, syöksyi ylös tikapuita myöten, löysi saappaansa ja juoksi kaupunkiin, katsahtamatta taakseen. Hän ei vielä koskaan ollut tuntenut niin kylmiä väreitä selässään.

Pian tuli ilmi, mitä oli tapahtunut. Seuraavana päivänä tavaravene laski pikitehtaan rantaan; miehet nousivat maalle ottamaan lastiaan. Missä oli pienkeittäjä, Hannu mestari, joka ennen aina seisoi tauluineen makasiinin luona panemassa kirjaan joka tynnyriä ja joka tynnyriltä ansaitsemassa pyöreää taalariaan? Häntä ei näkynyt eikä kapteeni Svartiakaan, tuli oli sammunut suuren kattilan alta, asuintupa oli autiona, ja pitkässä kuusessa vuorenrotkon vaiheilla istui naurava harakka. Muutamat sanoivat harakkaa Martikaiksi, joka oli saanut luvan lentää. Mutta eihän tarvitse uskoa kaikkea, mitä tyhmät ihmiset loruavat vanhoista akoista.

Kun tuli taas sytytettiin kattilan alle ja puoleksi jähmettynyt piki alkoi kiehua, nousi pinnalle musta möhkäle, ja se oli pienkeittäjä. Eivät ne nyt olleet suuren arvoiset ne herrasvaatteet, jotka hän oli pannut ylleen lähtiessään polttamaan pikitehdasta ja muuttamaan Tukholmaan. Mutta Hannu se oli eikä kukaan muu. Venemiehet harasivat raukan kattilasta, käänsivät tupakkamälliä suussaan ja hämmentelivät edelleen kangella; voisihan sieltä löytyä kapteenikin. Ei, kyllä voit uskoa, Kalle, ettei häntä ollut siellä, ja helpostipa tuon arvasikin, missä _hän_ oli. Sitten pormestari ja viskaali tulivat ottamaan haltuunsa hopeanelikoita, mutta mitä luulet _heidän_ löytäneen kellarista? Lastuja he löysivät, lastuja ja tikkuja, mutta rahaa ei ropoakaan. Siitä ruvettiin kummeksimaan, mihin hopeataalarit olivat joutuneet! Niinkuin ei olisi ollut kylliksi kiehuvaan pikikattilaan hukuttautumisessa, vielä muka olisi pitänyt jättää jälkeensä muuta kuin lastuja. Muutamat luulivat kapteenin paenneen Ruotsiin hopeoineen.

Tutkimus pantiin toimeen, mutta mitäpä siinä selville saatiin. Svart oli poissa, Martikai poissa, eivätkä venemiehet tienneet muuta, kuin että pienkeittäjä nousi kattilassa ylimmäksi. Ainoa, joka tiesi jotakin, oli Petteri, mutta hän ei ollut rippikoulua käynyt, niin ettei häntä voitu kuulustella valallisesti. Tutkimuksessa hän kertoi juuri sen verran, kuin tahtoi; ei hän koskaan uskaltanut ilmaista kellekään paitsi isoisälleni, mitä hän oli kuullut lattialaudan alta. Kauhu jäi häneen, hän pelkäsi pimeässä Svartia, niin että oikein hävetti.

No, kaikki se oli niinkuin oli, mutta merkillisin kohta tulee perästä päin. Kaikki tiesivät pienkeittäjän tahtoneen päästä ylimmäksi täällä maailmassa; miksikä hän ei olisi noussut ylimmäksi kattilassakin? Hänet piti haudattaman, tietysti, mutta siitä oltiin eri mieltä, pitikö hänen muiden kristittyjen ihmisten tavoin päästä kirkon alle. Papit kielsivät sen jyrkästi, eikä siitä kenenkään sopinekaan moittia heitä; eivät liene olleet Hannun uskonasiat aivan oikealla kannalla, vielä vähemmän mustan miehen, jonka seurassa hän oleskeli. Siihen aikaan, kuulepas, oli kirkkokuri ankara; ei jokainen kukkopoikanen uskaltanutkaan laulaa kirkkomäellä. Miten sitten lienee asiaa käännelty ja väännelty, niin papit antoivat myöten niin paljon, että pienkeittäjälle suotiin hauta eteisen lattian alle, pohjoisen kirkonoven luo. Siellä hän makasi neljä- tai viisikymmentä vuotta, en tiedä sitä niin tarkalleen, kunnes vanha kirkko revittiin uuden rakentamista varten. Muutamat vainajat, joista joku huolehti, muutettiin uuden kirkon alle, kaikki muut ajettiin läjään luukammion nurkkaan. Sinne joutui pienkeittäjäkin. Ihmiset olisivat kai hänet jo aikoja sitten unohtaneet, ellei häntä olisi löydetty eteisen lattian alta aivan sellaisena, kuin hänet kerran vedettiin pikikattilasta. Ei ollut säiekään muuttunut, piki oli vain kuivunut ja putoillut paloittain pois, niin että hänet nyt helpommin tunnettiin.

Kului jonkin aikaa, ihmisiä yhä kuoli ja haudattiin, luukammio tuli kerta toisensa jälkeen täyteen vanhoja vainajia, joiden täytyi jättää paikkansa uusille. Joka kerta, kun huoneen ovi avattiin, oli pienkeittäjä aina ylimmäisenä. Mitään kummittelemista se ei ollut, vaikka siltä näytti; minun luullakseni se tapahtui sillä tavoin, että kaikki, mitä oli hänen päällään, mätäni ja muuttui tomuksi, mutta hän pysyi muuttumattomana. Niin vierivät ajat, ja miespolvi hävisi toisensa jälkeen, nimet unohtuivat, esi-isät unohtuivat, hyvät ja pahat teot unohtuivat, mutta aina pysyi pienkeittäjä ylimpänä. Minä olen nähnyt hänet monta kertaa, vaikka hän olisi voinut olla isoisäni isoisänisä. Kun olin poikanulikka niinkuin sinä nyt, katselimme kammioon harvan hirsiseinän raoista, ja milloin päivä paistoi vastakkaiseen harvaan seinään, näimme hänet yhtä selvästi, kuin minä nyt näen sinut. Kyllä meillä oli rohkeutta selvällä päivällä, mutta ei viidestätoista hopeanelikostakaan kukaan meistä olisi tahtonut seisoa siinä tirkistelemässä pimeänä syysiltana.

Tulipa sitten tänne uusi rovasti, jonka mieleen ei ollut, että pienkeittäjä vielä kuoltuaankin oli ihmisten pilkattavana; hän haudatti hänet johonkin kellomäen kulmaan. Luuletko hänen pysyneen sielläkään? Mitäpä vielä. Viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän oli taas maan pinnassa, sillä routa kohotti hänet ylös kuin kiven. Taaskin kaivettiin hänet maahan, ja hän nousi jälleen näkyviin. Silloin kaivatti tämän edellinen rovasti hänelle seitsemän kyynärän syvyisen haudan. Siellä hän pysynee minun aikani ja sinunkin, mutta en takaa, pysyykö hän tuomiopäivään asti.

Ylimmäksi hän tahtoi ja ylimmäksi hän pääsi. Niin on ihmisten laita, että missä hänen tavaransa on, siellä on hänen sydämensäkin. Jos sielu pyrkii taivaan valtakuntaan, kyllä ruumis aikanaan tulee mukaan. Mutta jos sielu haluaa sitä, mikä täällä maan päällä näyttää olevan ylintä, vetää se ruumiinkin mukanaan. Eipä pienkeittäjä uskonut sillä tavoin tulevansa alinomaa pääsemään ylimmäksi. Jumala varjelkoon syntistä ihmistä niin julmasta kunniasta ja niin hirmuisesta kuolemattomuudesta. Ei, Kalle, eläkäämme me aikamme tyytyen vähäiseen osaan, joka on meille suotu. Saakoon maa omansa ja Jumala omansa, niin on kaikki niinkuin olla pitää tässä siirtymäajassa.

Nyt on siima valmis, soudetaan kotiin. Katsos, miten kummallisesti aurinko paistaa tuolla joen suussa! Voitko sanoa, minkä tähden se ei koskaan paista noin ruusunpunaisena silloin, kun se kulkee ylhäällä taivaalla? Kuulepas. Silloin se on suuressa päivätyössään palvelemassa herraansa, mutta syntyessään aamuisin ja kuollessaan illoin se loistaa tuolla tavoin Jumalan kunnioittamisesta. Raskasta on olla korkealla maailmassa. Älä isottele, pysy mieluummin alhaalla, muista pienkeittäjää. Miksikä pyrkisimme ylimmiksi vaivaan? Miksi emme loistaisi ennemmin Jumalan kunnioituksesta?

VIIDES KERTOMUS.

Toholampi.

(Kansantarinan mukaan.)

Kun kapteeni Videstrand lopetti, huomauttivat jotkut seurasta, että hänen kertomuksensa oli liian lyhyt.

-- Ei -- vastusti rouva Rönnevall -- se oli liiankin pitkä heikoille hermoille. Kuinka niin taitava merimies saattaa latoa laivaan sellaisen lastin kuin yht'aikaa mustat kapteenit, kiehuvat pikikattilat, haudat ja luukammiot? Huh ... tuokaa kuppi väkevää teetä! Pidettäköön kansantarinat arvossaan, mutta aina niistä hajahtaa tervan katku. Hyvä kapteeni, minkä tähden ette ennemmin ota keveämpää lastia omasta ajastamme? Tarjotkaa meille kappale sivistyshistoriaa, niin tunnemme paremmin olevamme kotonamme.

-- Vaikka sinä saisitkin syytä lähteä etsimään saaliasi, hymyili konsuli.

-- Jos minulla olisi tohtori Raben hyvät puolustusvarustukset -- vastasi kapteeni Videstrand -- niin torjuisin ensin arvostelut myönnytyksellä ja sitten tekisin ne hyökkäyksellä aseettomiksi. Minä myöntäisin, että kansantarinat ovat hieman karkeanlaisia, mutta sitten lisäisin, että siinä karkeudessa on hyvä ydin. Sanokaa sitä tervaksi, jos tahdotte, mutta olkaa varmoja, ettei se niin helposti haihdu tuuleen kuin nykyajan rupatukset. Olkaa hyvä, lukekaa nuo tuhannet romaanit, jotka kuvailevat kunnianhimoa, ja sanokaa, oletteko niistä yhdestäkään löytäneet musertavampaa maallisen ylhäisyyden pilkkaa. Kansantarinat kuvailevat aina rehellisesti, levein, karkein vedoin, mutta ne kestävätkin kuluttaa. Antakaa anteeksi, minä purjehdin oudoilla vesillä heikkojen hermojen keskellä; toiste minä asetunkin ankkuriin.

-- Ei, ei suinkaan, hyvä kapteeni, luovikaa vain tuuleen, minä lasken myötäiseen. Te jäätte vain meille velkaa iloisemman purjehduksen, jonka saatte maksaa ensi kerralla. Kuka sai viidennen arvan?

Huomattiin, että vastaaja oli dosentti Sumu.

-- No, te ajanmukainen nuori ystäväni -- sanoi tohtori Rabe -- mitä on teillä kerrottavaa?

-- Kansantarina, vastasi puhuteltu, katsahtaen otteluun vaativasti rouva Rönnevalliin, joka hyväntahtoisesti hymyillen selitti, että kun hän kerran on onnellisesti pelastunut kiehuvasta pikikattilasta, niin hän kyllä on karaistunut kestämään mitä kidutuksia hyvänsä.

-- Ei, olkaa huoletta, minä panen käsilaukkuni vetoon puolta appelsiinia vastaan, että saamme kuulla rakkausjutun; minulla on onnea pelissä, puuttui puheeseen Josefina Hemming.

-- Ja huono onni naimiskaupoissa, kuiskasi konsuli Rönnevall naapurilleen tohtorille.

-- Luullakseni -- alkoi nuori dosentti -- useimmat teistä ovat tutustuneet Pohjois-Hämeeseen, ja minä olen vain pahoillani siitä, että lautamies Santala, joka parhaiten tuntee sen osan maatamme, ei taida ruotsia eikä siis voi oikoa mahdollisia erehdyksiäni. Minun kokemukseni ei ulotu pitkälle syrjään valtamaantiestä, mutta sen luulen tuntevani jotenkin tarkkaan, ja elleivät suuret mäet liiaksi haittaa, niin huomaa, että vaivat tulevat palkituiksi paremmin, kuin saattaa toivoakaan.

Jos matkustaa pohjoiseen päin ja voi Huutijärven kestikievarin luona kiusauksen voittaen olla kääntymättä viehättävälle Tampereen tielle, joka on kuuluisa ihanista harjuistaan, ja lähtee sen sijaan oikealle, niin joutuu seutuun, joka kyllä on kaunis, mutta on useinkin näyttänyt minusta kuin musteeseen kastetulta. Vertaus saattaa tuntua liian rohkealta, kun on puhe pellavan kotiseuduista, Oriveden ympäristöstä; sanotaan kenties, että vihreät mäet, sinertävät järvet ja syksyiset, kellahtavat ruisvainiot panevat vastalauseen moista syytöstä vastaan. Mahdollisesti olen huonosti käsittänyt luonnontunnelman; mutta se, että luonto näyttää siellä sovittaneen liian paljon hiiliväriä maalauksiinsa, on seurauksena tiheistä, suurista havumetsistä, joiden tummuus on hyvin lähellä mustaa ja levittää raskasmielisyyden varjon monelle kirkkaalle järvenpinnalle, jotka vain ikävöivät päivänpaistetta, näyttääkseen meille kaikki taivaan värivälkkeet. Sen seudun ihmisissäkin on jotakin synkkää ja surumielistä niinkuin koko luonnossa. Sieltä saa kauan etsiä nuoria kasvoja; yksin kehtolapsellakin on ryppyjä otsassa. Eikä se kuitenkaan ole köyhää seutua, jonka pohatat ajavat kirkkoon koreissa kääseissä, messinkivälkkeisin silavaljain, mukanaan vaimot ja tyttäret räikeänvärisine silkkihuiveineen. On vain jotakin vanhanaikaista sekä luonnossa että kansanluonteessa. Pohjoishämäläinen on kuunnellut hiljaisia järviään ja suuria metsiään niin kauan, että vuosisadat ovat hänen huomaamattaan kulkeneet ohi ja hän on ainoastaan sattunut sieppaamaan pieniä pyrstöhöyheniä ajan lentävästä kotkasta.

Kun matkustetaan kappale matkaa pohjoiseen päin Oriveden kirkolta, saavutaan laajalle hiekkakankaalle, missä kasvaa harvakseltaan mitä kauneimpia mastopuita laivojen tarpeiksi, joita ei koskaan rakenneta. Etelästä pohjoiseen päin on tuo mahtava erämaa, Hämeenkangas, tuskin missään neljättä penikulmaa leveä, mutta idästä länteen se on kaksitoista, jopa neljätoistakin penikulmaa pitkä. Näsijärven aallot ovat uurtaneet syviä vakoja tähän valtavaan hiekkaläjään, mutta järven länsipuolella se leviää taaskin Hämeenkyrön ja Ikaalisten pitäjissä laajoiksi saloiksi, jotka jäävät mieleen syvän hiekan, tasaisten vuorten, salaperäisten lähteiden ja kammottavien rosvojuttujen muistona.

Kun suurista, kaupunkimaisista Oriveden kylistä saavutaan tähän yksinäiseen, asumattomaan seutuun, niin ymmärretään kyllä, miksi sen vaikutus on enemmän synkkä kuin iloinen. Kangas on levittänyt jylhän varjonsa laajalti yltympäri jo ennenkuin sen olemassaoloa aavistaakaan, ja se varjo on painunut etelään päin, ikäänkuin valo tulisi pohjoisesta. Sillä kankaan pohjoispuolella, Ruovedellä, tapaa jo toista kansaa ja toisenlaista luontoa, koko luonteeltaan valoisampaa, avomielisempää, nuorekkaampaa.

Keskellä saloa on kestikievari, Kallenautio [sittemmin siirretty toisaalle, Vaasan rautatien nyt kulkiessa halki tuon erämaan, jonka esteistä säädyt eivät rautatien suuntaa päättäessään näytä onneksi tienneen mitään], jonka nimi on täydellisessä sopusoinnussa suurenmoisen jylhän ympäristön kanssa. Jaksaakseen siellä pitää yllä majataloa ja hevostenvaihtoa nauttivat kestikievari sekä sen molemmat aputalot verovapautta. Kummallakin puolella on lähes kahden penikulman pituudelta tasaista kangasta ja korkeita mäkiä.

Lähimpänä pohjoispuolella on _Paha virsta_, joka on saanut nimensä siitä, että kolmen venäjänvirstan matkalla on neljäkymmentä ylämäkeä ja yhtä monta alamäkeä, joista kaksi niin jyrkkää S:n muotoista, että luonto olisi tuskin voinut keksiä houkuttelevampia vaunujen kaatumapaikkoja. Tämän Pahan virstan pohjoispäässä on luonnon asettamana merkkinä noin torpanmökin suuruinen vyörykivimöhkäle. Muinaisajan valtavien jäävirtojen melkein pyöreäksi tahkomana se on tielle päin viettävän vuoren keskirinteessä ja näennäisesti niin irrallaan, että matkustaja mielellään rientää ohi peläten rattaittensa jyrinän ehkä saattavan hänen turmiokseen kiven vierähtämään pois tuhatvuotisesta lepopaikastaan. Turha pelko! Tuon jättiläisten leikkikerän sitoo taikavoima kaltevaan alustaan; nuoret titaanit ovat turhaan koettaneet häiritä sen lepoa, heidän kankensa ovat voimattomina hirviön vieressä. Kivimöhkäleen sanotaan odottavan aikaansa. Kerran -- suokoon Jumala sen päivän viipyvän tuhansia vuosia -- on maansakavaltaja matkustava ylpeästi siitä ohitse. Silloin vuori on vapiseva, silloin harmaakivimöhkäle on irtautuva ja raskaana kuin omatunto syöksyvä musertamaan kavaltajan.

Mutta palaan jo kankaalle.

Olen matkustanut sitä lokakuun ihan hämärässä, jolloin luonto näyttää hylänneen itsensä, ikäänkuin mennäkseen iäistä kuolemaa kohtaamaan. Myrskytuuli sukii honkien liehuvia hiuksia, ne menettävät jonkin kiharan, ne taistelevat henkensä puolesta, ne notkuvat ja taipuvat, mutta nousevat jälleen pystyyn. Rankkasade kohisee kadoten näkymättömiin kanervikkoon. Luonnonvoimat raivoavat lähestyvää yön pimeyttä vastaan, hurjina, kukistumattomina, valittamatta ja häikäilemättä, armoa antamatta tai vastaanottamatta. Se on jättiläisten raskasta, kaikki musertavaa taistelua, kammottavan kolkkoa, suurenmoisen kaunista.

Minä olen nähnyt kankaan myöskin paukkuvana tammikuun pakkasyönä, jolloin lämpömittari osoitti kahdeksanneljättä astetta jäätymäkohdasta alaspäin. Ei pienintäkään tuulenhenkäystä käy honkien jäykistyneissä havuissa; tähdet tuikkivat kirkkaina, revontulet räiskyvät liehuen vihreänkeltaisina liekkeinä keskitaivasta kohden. Niiden kalpeassa valossa syntyy puista himmeitä varjoja lumelle. Tuntuu kuin matkustaisi kuoleman valtakunnassa, lukemattomat hautapatsaat ovat todistuksena menneistä miespolvista. Valkoinen pohja ja musta suruharso täynnä välkkyviä tähtiä. Pelkkää pakkasta, horrosta, hiljaisuutta -- silloin kuuluu äkkiä läpitunkeva ääni. Erämaan harhaileva susi ulvoo; kenenkähän se on repivä?

Toisen kerran taas matkustin tuota tietä toukokuun aamuna. Kun kaikki luonnossa on herännyt eloon, silloinkin se seisoo yksin mykkänä ja tunnottomana, tuo vanha kuningas. Ei yhtään peltoa, ei yhtään aitaa, ei yhtään laitumella käyvää lehmää; harvassa jokin vihreä mätäs tai kitukasvuinen kukka, kaikkialla kanervaa, pursunvarsia ja harvoja keltarunkoisia honkia, jotka kuvastuvat sinistä taivasta vasten. Yksin laululinnutkin näyttävät jättävän sellaisen erämaan kotkalle ja huuhkajalle, palokärjelle ja tikalle. Jos joskus kuuluu laulurastaan huilunsävel, niin saattaa silloin myöskin varmasti nähdä kaukaa honkien välitse järven välkkyvän.

Olenpa heinäkuun helteisenä päivänäkin nähnyt tämän kankaan. Ilma on painostava ja tyyni, paarmat surisevat, sittiäiset kieriskelevät kuumassa hiekassa. Kangas on janoinen, yksin tien varren kanervikkokin, pölyinen ja puoleksi palanut, näyttää rukoilevan vettä. Mustansininen pilvi kohoaa kuin esirippu honkien takaa. Kohta jyrisee ukkonen, salama nuoleksii pilven reunaa, toinen, terävä kuin neula, on iskenyt etäiseen puuhun. Pilven takaa-ajama tuulenpuuska puhaltaa yli erämaan tuoden tullessaan hienoa savun tuoksua. Kuiva kanervikko on syttynyt tuleen ... liekit kiemurtelevat kielekkeinä ja terävinä kärkinä. Kohta on tätä tietä mahdoton kulkea. Minä joudutan matkaani, savupilvet ajavat takaa, omituinen, räiskyvä ääni kasvaa jäljessäni, minä katsahdan sinne päin ja näen koko seudun olevan liekeissä...

Kenties olen liian kauan viipynyt luonnonkuvailussa, mutta se ei ole lyhyen kertomukseni ulkopuolella, päinvastoin se on sen välttämättömänä kehyksenä. Eihän saata käsittää erämaan draamaa tuntematta itse erämaata.