Part 24

-- Toissapäivän edellisenä yönä vartija huomasi Anjalan kartanon luona miehen, joka tahtoi hiipiä tänne Venäjän puolelta. Kyllä pitääkin olla Mörk, lähteäkseen tähän vuoden aikaan ratsastamaan yöllä joen jäätä kosken alapuolelta.

-- Mitä sanotte?

-- Vartija ampui ja tapasi miestä jalkaan. Sekin oli tarpeetonta. Jää petti, virta vei hevosen ja miehen. Eilisaamuna löydettiin molemmat avonaisesta virrasta Muhniemen luota.

-- Kapteeni Mörkkö se oli?

-- Niin, kapteeni Mörk. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Olihan hän turvassa; kuninkaan viskaaleilla ei ole mitään valtaa Venäjän puolella.

Yrjö ja tohtori katsahtivat toisiinsa. He ymmärsivät, minkätähden onneton kapteeni oli joutunut surman suuhun. Hän ei ollut voinut vastustaa tytärtään kohtaan tuntemaansa kaipausta, tytärtään, jota hän oli kohdellut niin julmasti, mutta jota hän kuitenkin rakasti mitä itsekkäimmällä isän rakkaudella. Häntä nähdäkseen hän oli uhrannut henkensä.

Talonväen arvaillessa minkä mitäkin tästä kummallisesta tapauksesta tuli tupa vähitellen täyteen kyläläisiä. Lääkäri oli saapunut taloon; mikäpä oli luonnollisempaa kuin että kaikki vanhat ja uudet kivut tahtoivat käyttää hyväkseen sitä harvinaista tilaisuutta näyttääkseen itseään kaikessa merkillisyydessään? Ja kipuja, kuten tiedetään, ei vaivaa mikään tarpeeton arkuus. Tohtori Ekströmer sai kylliksi tekemistä parkuvista lapsista, kielevistä äideistä ja vanhuudenheikoista ukoista, jotka täysin luottavina odottivat hänen tekevän heidät uudestaan nuoriksi. Eikä hän ollutkaan auttamatta, tuo kuuluisa tohtori. Hän ei ylvästellyt kultarasiastaan eikä kahden tiedekunnan kiitoslauseista noiden alhaisten ja köyhien sairasten parissa. Hän ajoi vain puolet joukosta kohteliaasti ulos ovesta ja valitsi jäljelle jääviksi kaikki, jotka saattoi parantaa kuppaamalla, suoneniskulla, mikstuura simpleksillä, essentia dulciksella, riianbalsamilla tai Janinen laastarilla, jota oli pidettävä korvan takana. Saatuaan sen kaiken välttävästi käsistään hän näki Helkan kärsivällisesti odottaen seisovan hänen tuolinsa takana.

-- No? kysyi tohtori ottaen häntä leikillä kiinni leuasta. -- Enpä toki luule noiden kirkasten helmihammasten tekevän suurta kiusaa. Vai sydämensyttökö vikana? Luuletko minua niin viisaaksi, että minä voisin loihtia sen pojan sinua rakastamaan, jonka mieluimmin tahtoisit omaksesi?

-- En -- vastasi tyttö pudistaen tummakiharaista päätään -- minä olisin kysynyt teiltä, tohtori, miten on hänen laitansa, joka asuu tuolla ullakkokamarissa. Hän ei ole terve.

-- Kuka asuu sitten tuolla ullakkokamarissa?

-- Hän. Tiedättehän sen, tohtori. Minun isäni.

-- Etkö sinä sitten olekaan talon tytär ... Matias Salmelan tytär?

-- Minä luulin isoisän sanoneen teille kaikki. Ei nyt ole enää mitään vaaraa, kun musta kapteeni on kuollut.

-- Rakas lapsi, minä en ymmärrä sanaakaan. Mitä sinuun koskee kapteeni Mörkin kuolema? Oliko hän paha sinua kohtaan?

-- Minuako? Ah... Ei, vaan isää kohtaan. Kun isä palasi takaisin kaksi vuotta takaperin, teetti isoisä ullakkokamarin. Ei kenenkään pitänyt saada tietää isän olevan täällä. Musta kapteeni olisi ampunut hänet kuoliaaksi.

-- Maltahan ... minä alan ymmärtää. Helka ... niin se oli. Isoisäsi otti sinut Tukholmasta pikku tyttönä. Tuomas Sundhagenko sinun isäsi on?

-- Kas niin, tiesittehän sen kuitenkin. Tietysti minä olen hänen lapsensa, ja isoisä sanoo, että minä saan käydä neitien koulua papin luona. Mutta isä on usein kipeä. Olkaa hyvä ja määrätkää hänelle hyviä rohtoja!

-- Minä koetan huomenna. _Consilia fovet nox_ ... se merkitsee, että sinun pitää tänä iltana ensiksi pyörähtää kolme kertaa ympäri myötäpäivään, sitten pitää koettaa olla vaiti kaksikymmentä minuuttia, senjälkeen sukia ruskeat hiuksesi niin, että puolet tulee idän ja puolet lännen puolelle päätä; ja viimeksi pitää sinun uneksia hänestä, jota rakastat. Se on hyvin tärkeätä parannuskeinon onnistumista varten.

Tyttö katsoi tohtoria kummastellen ja juoksi sitten tiehensä heleästi nauraen.

Tohtori Ekströmer kävi neuvottelemaan sen ainoan oppineen tiedekunnan kanssa, mikä oli läsnä: itsensä kanssa. Mitä oli tehtävä? Mitä oli ilmaistava ja mitä salattava?

Ekströmerin ei ollut onnistunut löytää sielua anatomiasalista, mutta hän oli tutkinut sen säikeitä elävissä olennoissa ja tehnyt tutkimuksistaan johtopäätöksen, että kuten voi olla olemassa surua synnyttävää tietoa, voi myöskin olla onnellista tietämättömyyttä.

Matkustajille annettiin yhteiseksi makuuhuoneeksi talon vierashuone, niin että he saivat häiritsemättä puhella päivän tapauksista -- noista kahdesta verivihollisesta, joista toinen oli aivan äkkiarvaamatta tullut näkyviin, kun toinen yhtä odottamatta hävisi ihmisten ilmoilta. Kapteeni Mörkin kuolema oli muuttanut kaikki. Eikö Yrjön nyt pitänyt ilmoittaa sukuperäänsä? Eikö hänen pitänyt täyttää pojan velvollisuutta ja haudata isänsä? Eikö hänen pitänyt ruveta sisarensa oikeuksien luonnolliseksi valvojaksi? Ja vihdoin, eikö hänen pitänyt ottaa haltuunsa epäilyksen alaista Yöjärven perintöä, jonka syystä kyllä pelättiin olevan menetetyn kruunulle?

-- Ja kaikki miehen tähden, joka ei ollenkaan koske häntä! nurisi Ekströmer itsekseen.

-- Yrjö -- tohtori sanoi seuraavana aamuna -- minä olen miettinyt asiaa. Sinä olet minun potilaani etkä vielä ole läheskään parantunut. Minä en voi sallia sinun sekaantuvan sotkuisiin asioihin enkä vilustuvan hautajaispuuhissa tähän vuoden aikaan. Pysy toistaiseksi Yrjö Rosina, ja minä lupaan että koetan pelastaa Vernalle Yöjärven. Minä todistan virkavalallani, että kapteeni oli hullu.

Yrjön sydän kapinoitsi, mutta hänen ystävänsä oli oikeassa.

-- Tiedätkö -- tohtori jatkoi -- että Helka on Sundhagenin tytär? Siitä sinulle selviää kapteeni Mörkiä vastaan tehty salainen ilmianto. Sundhagen oli keksinyt piilopaikan kiven alta, ja Helka pisti ilmiannon sinun taskuusi.

-- Mikä halpamielisyys!

-- Sano hätäkeino, sillä isänmaallisuudesta meidän ei sopine olettaa paperin joutuneen sinun taskuusi. Sundhagenilla oli omat syynsä, miksikä hän toivoi saavansa kapteenin pois tieltään; hän ei uskaltanut tulla ulos ovesta sinun vanhain ystäviesi, pitkien pistoolien, pelosta. Mutta Sundhagenista puhuttaessa muistuu mieleeni, että hän on pyytänyt lääkärin hoitoa. Sinun sanotaan olevan saman näköinen kuin hän oli nuorena. Tahdotko käydä katsomassa häntä?

-- Säästä minua näkemästä häntä! Minä en ole koskaan nähnyt miestä, joka olisi minua enemmän inhottanut kuin hän.

-- Hm... Nauti järkevästi viinistä, rakkaudesta ja korteista, niin saat olla varma, ettet tule hänen kaltaisekseen vanhetessasi.

Itsekseen tohtori ajatteli: Onpa tämä juonikas poika, ja juonikkaita ovat isätkin. Toinen tahtoi syöstä miekkansa poikaan, ja toista ei poika voi kärsiä. Ei, nyt lakkaan jo etsimästä isiä Yrjö Rosille.

Hetkisen kuluttua tohtori Ekströmer oli kapteeniluutnantti Sundhagenin huoneessa. Tuo mies, joka ennen muinoin oli ollut komea ja ihmeen kaunis, makasi keltaisen kalpeana, riutuneena ja läähättäen vuoteellaan. Hänen eilinen, ensimmäinen käyntinsä ulkona kylmässä joulukuun ilmassa oli vaikuttanut kuin kuolettava myrkky. Tohtori tutki hänen valtimoaan ja huomasi, ettei hänellä enää ollut monta tuntia elettävänä.

-- Olkaa hyvä, käykää istumaan! sairas sanoi kohteliaasti hymyillen. -- Antakaa anteeksi, vaikka kajuuttani on kehnonlainen ... ei yhtään nojasohvaa ... ei edes tupakkaa piipun täyttä... Olisin hyvin iloinen, jos voisin tarjota lasin oikeata madeiraa. Mitä sanotte terveydestäni, tohtori? Vähän rappiolla tänään ... alus vuotaa, mutta sen reiät kyllä tukkeamme. Ei niin vähästä pidä jättää hylyksi vanhaa risteilijää. Minä tunnen itseni ihan kuin uudelleen rikatuksi sen jälkeen kuin ... niin, tiedättehän, että kapteeni Mörk on joutunut haaksirikkoon. Surkuteltavaa se on ... hyviä miekkailijoita ei nykyjään enää ole monta... Vähän mustasukkainen ... kukapa ei ole mustasukkainen, kun kuljettaa niin kaunista prikiä kuin hänen vaimonsa?... Vakuutanpa. teille, että hän lauloi kuin satakieli ... teidän olisi pitänyt kuulla häntä Iphigeneiana! Ruskeatukkainen ... mimmoiset latvapurjeet! Hänen sisarensa Antonia ... minun vaimoni ... oli vähän vaaleampi ... Vestrisin oppilas ... tanssi kuin merenneito. Näittekö hänet ehkä?... Muistatteko hänet ehkä "Rakastuneesta Arlequinista"? Semmoinen Kolombine ... oo, tohtori, tekin olisitte laskenut lippunne...

-- Älkää puhuko niin paljoa, se rasittaa teitä.

-- Pyydän anteeksi, ei vähintäkään... Koska kapteeni on kuollut, aion minä lähteä jälleen palvelukseen. Ehkä olen vähän liian vanha kuljettamaan lippulaivaa, mutta meillähän on nyt sota, minä kyllä osaan järjestää taistelulinjan... Ehrensvärdillä olisi vähän oppimista minulta ... ei sovi tuhmasti kääntää pitkää sivua kahtakymmentä vastaan niinkuin Ruotsinsalmessa... Jospa minä olisin saanut ampua Nassaun prinssiä pitkin laivaa ja sitten vallata sen... Mutta se kyllä korjataan.... Tervetuloa ensi kerralla rekattiin! Tohtori, me osoitamme teille kunniaa!... Ja sitten täysin purjein vihollista vastaan ... tyrskyjä tuolla edessä ... kanuunat kuntoon ... hyökkäysmerkki...

Viimeisiä sanoja tuskin kuului. Merimies, joka oli hurjasti elämöinyt elämän merellä, vaipui uneen, josta hän oli heräävä vasta toisella rannalla. Hänen viimeiset ajatuksensa olivat palanneet hänen ammattiinsa.

-- Olipa tuossa vanhassa rentustelijassa kuitenkin kipinä rohkeutta, tohtori Ekströmer ajatteli pois lähtiessään..

20. AACHENIN RUUSUTARHASSA.

Meidän ei ole sallittu edelleen seurata kuningas Kustaa III:ta sodan vaihteleville harharetkille vuonna 1790 -- ei ottaa osaa taistelevien sotajoukkojen lakkaamattomiin yrityksiin, kun ne koettivat syöstä toinen toistaan Kymenjokeen -- ei Viipurinlahdessa tapahtuneeseen varomattomuuteen ja urotyöhön -- ei Ruotsinsalmen toiseen meritaisteluun, joka kääntyi voitoksi Ruotsin laivastolle -- eikä edes Värälän rauhaankaan, joka päätti voittelun Ruotsin voittamatta tai menettämättä maata, mutta levittäen asekunnian loistoa, joka paransi monta haavaa ja peitti monta erehdystä. Jättiläismäinen Venäjän kotka ei ollut ilman odottamatonta ponnistusta saanut torjutuksi luotaan laihtunutta Ruotsin leijonaa, joka oli vielä kerran uskaltanut käydä sen saaliin kimppuun. Leijona huomasi saaneensa hieman naarmuja ja käpäliään pakottavan; mutta iloiten ja kummastuneena se näki vielä voivansa voittaa. Molemmat taistelijat ehtivät silloin kääntää katseensa paljon suurempaan ja peloittavampaan paloon, joka leimusi lounaan puolella ja uhkasi liekkeihinsä kietoa koko Euroopan. Vallaton poika Ranska, jonka itsevaltiaat olivat tähän asti toivoneet saavansa pidetyksi kurissa kohtuullisilla löylytyksillä, alkoi käyttäytyä kuin aika mies, joka itse hallitsee omaa taloansa, pyrkiipä vielä puhdistelemaan muittenkin taloja. Jo ennen sodan loppua Kustaa ja Katariina ajattelivat liiton mahdollisuutta.

Ei ollut vielä täyttä kahta vuotta kulunut viimeksi kuvailluista tapahtumista, kun kesällä 1791 tapaamme muutamia kertomuksemme tunnettuja henkilöitä siihen aikaan hyvin suositussa kylpypaikassa Aachenissa. Tuo kaupunki, jossa Kaarle Suuri syntyi ja jossa hänen hautansakin on, oli viime aikoina tullut kuuluisaksi rikinpitoisista lähteistään, mutta oli samalla saksalaisen ja hollantilaisen kukkaviljelyksen keskus. Ei missään, ellei ehkä Leidenissä ja Amsterdamissa, ollut tavattavana suurempaa ja komeampaa tulppaani- ja liljakokoelmaa; ei missään, ellei Persiassa tai Provencessa, rikkaampaa ja ihanampaa ruusujen paljoutta. Suuri kasvitieteellinen puutarha oli kuin oikea kukkakaupunki; se oli jaettu tarkasti erotettuihin kortteleihin ja esikaupunkeihin, joissa suosituimmat kukkasuvut yksinvaltiaina hallitsivat kukin aluettaan. Missä hyvänsä kuljettiin noiden hurmaavien kukkakuningaskuntien välillä, tuli vastaan voimakas, melkein huumaava tuoksu -- olisipa sanottu kansallisuus, jos kansallisuuksien aika jo olisi ollut silloin tullut -- lähimpien valtakuntien asukkaista. Ainoastaan tulppaanit ja kuusi vuotta sitä ennen Eurooppaan tuodut daaliat olivat koreina ja tyhminä siitä omituiset, että ne eivät kyenneet henkimään elämänsä tarkoitusta ympäröivään kesäilmaan.

Oli keveitten pilvien viilentämä heinäkuun päivä, noin kello kahdeksan ajoissa aamulla. Ratsuväenupseeri, jolla oli yllä Aachenissa tuntematon univormu, lähestyi ruusujen valtakuntaa taluttaen käsivarresta nuorta naista. He tulivat kylpemästä ja istahtivat sievälle, vihreäksi maalatulle penkille käytävän viereen. Nuori nainen sanoi saattajalleen:

-- Täällä minä tahtoisin asua.

-- Niin, miksi ei? vastasi upseeri leikillisesti. -- On kaksi keinoa. Me joko muutamme Yöjärven tänne tai tämän kukkatarhan Yöjärvelle. Mutta asukaamme täällä aina heinäkuussa.

-- Onko täällä lunta talvella?

-- Luullakseni on, mutta ei niin paljoa kuin meillä.

-- Samapa se, minä tahtoisin asua täällä kaikki vuodenajat, tietääkseni aina olevani rikas. Voitko _sinä_ kuulla ruusujen tuoksun, Yrjö?

-- _Kuullako_ tuoksun? En, sinähän sen vain voit kuulla.

-- En minäkään voi enää niinkuin ennen. Mutta tarkkaa: etkö todellakaan kuule hiljaista musiikkia?

-- Kyllä, minä hengitän voimakasta tuoksua. Heikot henkilöt saattavat siitä saada päänkivistystä.

-- Ei, ei niin. Minä en tiedä, onko se laulua vai puhetta, mutta selvästi minä sen kuulen. Miksi sinä naurat, kun minä sanon ruusujen puhuvan?

-- Sentähden, että sinä olet rakastettavin pikku lapsi, mikä koskaan on nähnyt yhdeksäntoista suven ruusujen kukoistavan. Sinä kadehdittava, joka vielä voit _nähdä_ Jumalan _äänen_ käyskentelevän puutarhassa.

-- Etkö luule minun sitä useinkin ajatelleen? Se mikä sinun mielestäsi on näkemistä, kuulemista, haistamista ja maistamista, sen kaiken minä _tunnen_, niinkuin se olisi vain yhtä. Minä tunnen mieltymystä tai vastenmielisyyttä paljostakin, jota en voi käsittää millään aistimilla. Minä tunnen muutamia kohtaan ystävyyttä ja toisia kohtaan vastenmielisyyttä, enkä tiedä miksi. Minä tuntisin sinun läsnäolosi, vaikka minulla ei olisikaan mitään ulkonaisia aistimia. Miksikä sinä naurat minulle?

-- Ei, anna anteeksi! Sinä olet lapsi sydämeltäsi, et ymmärrykseltäsi. Sinä olet ajatellut paljon ja oppinut paljon sinä yhtenä vuotena, jolloin asuit Elimäen pappilassa ja luit yhdessä Helka Sundhagenin kanssa. Sinä yhä ajattelet ja opit vielä sittenkin, kun lähdit vapaaherratar Wreden suojeluksen alaisena Helkan seurassa tänne vakaannuttamaan terveyttäsi. Mutta sittenkään et vielä käsitä elämää semmoisenaan kuin se on. Sinusta tulee kerran hyvän miehen vaimo...

-- Minä tyydyn sinuun enkä tahdo ketään muuta.

-- Näetkös nyt, miten lapsellinen hupsu olet! Enkö minä ole sinun veljesi? Ainoastaan sentähden en ole tähän asti välittänyt oikeuksistani, koska sinä et ole tarvinnut minun suojelustani. Ekströmer on sinun holhoojasi, enkä minä ... mielelläni muuta nimeä.

Nuori tyttö piirteli päivänvarjollaan kuvia hiekkaan. Toista käytävää myöten lähestyi neljä naista, jotka olivat kävelyllä kylpynsä jälkeen. Siinä oli vapaaherratar Maria Wrede, syntyjään Sparre, jonka äskettäin Uudenmaan jalkaväkirykmentin ja rakuunain everstiksi nimitetty puoliso, sittemmin sotamarski, kreivi Fabian Wrede, oli valtakunnan etevimpiä ylimyksiä. Ylhäistä, hienoa, viehättävää, tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempaa vapaaherratarta seurasi kaksi muuta naista, jotka niinkuin hänkin kuuluivat ylhäisiin seurapiireihin. Heidän takanaan asteli vähän kainona vähän matkan päässä nuori kamarineiti, jota emme varsin helposti tuntisi Salmelan talon entiseksi veitikkamaiseksi kasvatustyttäreksi Helka Sundhageniksi.

-- Kas, tuossahan ovat pakolaiset, joita turhaan etsin kylpylaitoksesta! huudahti vapaaherratar iloisesti, huomattuaan nuo kaksi, jotka olivat istuutuneet penkille. -- Sallikaa minun esitellä kenraalitar Kaulbars ... neiti Almsköld, joka on äsken saapunut Aacheniin ... neiti Anckarström ... luutnantti Ros!

-- Minua ihastuttaa teihin tutustuminen, nuori neiti, virkkoi kenraalitar leveään, miellyttävään tapaansa, jonka Yrjö Ros varsin hyvin tunsi.

Hän oli kärsinyt ja vanhentunut melkoisesti noina kahtena vuotena; tohtori Ekströmer olisi muistuttanut, että neljänkymmenen iän ei tarvinnut odottaa kuudenkymmenen ikää parantuakseen. Mutta kuitenkin oli vielä jotakin jäljellä entisestä Loviisan tanssiaisten hallitsijattaresta.

-- Mitä luutnanttiin tulee -- kenraalitar jatkoi -- niin muistelen, että olemme nähneet toisemme ennenkin. Ehkäpä erehdyn.

-- Armollinen rouva -- Yrjö vastasi ja suuteli kunnioittavasti kukistuneen ylhäisyyden kättä -- älkää pitäkö minua niin kiittämättömänä, että voisin unohtaa sen hyvyyden, mitä te olette osoittanut minulle!

-- Hyvä luutnantti -- kenraalitar virkkoi yhtä lämpimästi kuin ainakin neljänkymmenen ikäinen, ehkäpä vähän lämpimämminkin -- jos kukaan on maksanut velkansa, niin olette ainakin te. Tiedättekö, armollinen vapaaherratar, että tämä nuori mies on noussut kuolleista? Minä en voi koko elämänikään kiitollisuudella palkita Kaipiaisten hautaa. Mutta kuinka tapaan minä teidät täällä, luutnantti? Toivoakseni ei haavasta ole koitunut terveydelle vahingollisia seurauksia?

-- Minun täytyi pysyttäytyä sodan loppuaikoina Viaporin puolustusväessä, ja Aachenin rikkikylvyt huuhtonevat viimeisenkin ruudinsavun haavoitetusta päästäni. Kuinka hänen ylhäisyytensä kenraali voi?

-- Niinkuin saattaa voida, kun _ei_ ole tullut mestatuksi. Tiedättehän, että kuninkaallinen majesteetti armahti urhoollisen sotilaan, joka täytti velvollisuutensa, sillä tavoin, että hän menetti vain virkansa ja päällikkyytensä. Mieheni kasvattaa artisokkia Linköpingissä, ja se on hänen mielestään tuotteliaampaa kuin kuninkaan palveleminen.

-- Artisokkia! huudahti vapaaherratar Wrede johtaen rakastettavasti heti ensi tilassa puheen pois ikävistä muistoista. -- Siis aivan kuin Rooman keisari Salonassa! Saanko vaivata teitä, armollinen kenraalitar, tilaamaan niitä minulle Linköpingistä? Artisokat ovat minun parasta herkkuani.

-- Te imartelette miestäni; hän kyllä ihastuu, kun saa lähettää näytteitä taidostaan. Mutta Salonan keisaria mainittaessa ... kuinka onkaan urhoollisen ritarini pyhän Yrjänän laita? Oletteko vieläkään vapauttanut lumottua prinsessaa?

-- Hän seisoo tässä, armollinen rouva, osoittamassa teille nöyrää kunnioitustaan.

-- Mitä? Neitikö olisi?... Cecile! Luutnantti Ros on voittanut sinun hansikkaasi.

Nuori nainen teki kauniin kumarruksen, melkein yhtä syvän kuin menuetissa, ja sanoi nauraen tyytyvänsä palkintotuomarin päätökseen, jos luutnantti vielä piti hänen mitätöntä panttiaan niin suuren kunnian arvoisena. Yrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että tumma puna puhui toista kuin hänen ilvehtivä äänensä, ja samassa silmänräpäyksessä kohosi purppura myöskin Vernan poskille. Kaksi kilpailijaa -- tanssiaislemmitty ja luonnonlapsi -- katsahtivat nopeasti toisiinsa ensimmäisen ja viimeisen kerran Aachenin ruusutarhassa.

-- Cecilen huomautus on oikea, virkkoi kenraalitar. Ehkä muistanette, luutnantti, ehdon, joka tohtori Ekströmerin mielestä oli mahdoton täyttää. Ritarini oli pysyttävä naiselleen uskollisena kolme viikkoa.

-- Luullakseni on se ehto täytetty, Yrjö vastasi. Se onnellinen, joka on vapauttanut prinsessan, ja se vielä onnellisempi, joka on voittanut neiti Almsköldin hansikkaan, en ole minä. Se kadehdittava onni on tullut tohtori Ekströmerin osaksi.

-- Mitä? Ekströmerinkö? Kuinka se on mahdollista.

-- Kun nuori henkilö on viettänyt elämänsä pimeässä vankilassa -- kun taitava lääkäri avaa vankilan portit -- kun hän sanoo sille rakastettavalle ja onnettomalle vangille: ole vapaa, astu ulos maailmaan, nauti elämästä, nuoruudesta ja vapaudesta saman oikeuden mukaisesti kuin me muutkin kuolevaiset -- niin eikö hän ole se, joka on purkanut lumouksen, vapauttanut vangin ja voittanut kalliin pantin, mitä kaksi taitamatonta kilpailijaa turhaan on tavoitellut?

Syntyi äänettömyys, jonka aikana pilkallinen hymy katosi neiti Cecilen huulilta ja kenraalitar kätki neuvottomuutensa ainaisesti uskollisen viuhkan taakse. Hän katsoi Vernaa, katsoi Yrjö Rosia, ymmärsi uuden tappionsa ja oli kyllin ylevämielinen tyytyäkseen siihen, kuten täydellinen maailmannainen ainakin.

-- Luutnantti puhuu arvoituksia -- hän sanoi seuranaiselleen -- hän saa toiste paremmin selittää ajatuksensa. Kas siinä on, hyvä vapaaherratar, meillekin esikuva. Miksi olisi sotapäälliköille ja lääkäreille yksin suotu se onnekas etuus, että saavat pelastaa viattomia vankeja? Emmekö me kaikki voi korjata vääryyttä tai lohduttaa onnetonta? Onnen päivinä minä olin usein tyytymätön itseeni, minusta ei ollut kylliksi siinä, että vietin kolme neljättäosaa ajastani vain sitä varten, jotta viimeisen neljänneksen voisin loistaa hoviseurassa tai tanssiaisissa. Nyt on minulla mies, joka tarvitsee minua; minä olen perustanut pienen koulun Linköpingiin, minua ilahduttaa oppilasteni edistys, minulla on jotakin elämisen arvoista, minä olen onnellisempi nyt kuin ennen menestyksen päivinä... Mutta jopa on meidän aika lähteä yksinkertaiselle aamiaisellemme. Jääkää hyvästi, neiti, jääkää hyvästi, luutnantti Ros! Jos äidillisen ystävän kunnioitus ja iäinen kiitollisuus voi tuottaa teille jotakin tyydytystä, niin ... käykää katsomassa minuakin! Muistoissani, sekä iloisissa että suruisissa, olette te aina pysyvä urhoollisena ja uskollisena ritarinani pyhänä Yrjänänä.

21. SATININ LIPAS.

Yrjö Rosilla oli taaskin virkavapautta, ja hän oli eräänä päivänä maaliskuun lopulla 1792 Yöjärven metsässä. Ei mikään metsästyslaki ollut vielä rauhoittanut ruoaksi kelpaavaa metsänriistaa, ja nuori luutnantti astuskeli Jaakko Peuroniuksen seurassa pyssy olalla metsässä, milloin ampuen kuhertavan teeren, milloin tarkastellen Ramströmin ketunsaksia. Ramström taisi kaikkea, ja aikaa hänellä myöskin oli kaikkeen; hän tarvitsi vielä pari repoa, voidakseen tarjota Vernalle täydellisen ketunnahkaturkin talveksi.

Metsästäjät astuskelivat sulavia kinoksia myöten järvelle päin ja huomasivat äkkiä jäällä reen sekä tunsivat vanhan ystävän, tohtori Ekströmerin, joka oli leukaan asti kääriytynyt harmaaseen sudennahkapeitteeseen. Tohtori ei ollut pitkään aikaan päässyt tervehtimään entisiä sairaitaan, ja kohtaaminen tuli sydämelliseksi.

-- Mistäpä löytäisi pyhän Yrjänän, ellei lohikäärmeitä vastaan taistelemasta! tohtori huudahti iloisesti. Mitä sanookaan Virgilius: _juvat praeda_ etcetera. Tavaton lauserakenne, jonka oppinut Adlerbeth kääntää näin:

Hyötyvi ryöstöistään joka päivä ja saalista nauttii.

... Ja kas tässä Sanchokin! Hyvää päivää, Perpetuus, aina _perpetuum mobilena_. harhailevan ritarimme jäljissä! Käsitätkö, rakas Yrjö, että minä olen vaivannut kallista henkilöäni kelirikon aikana tänne aina Turusta asti, ainoastaan tavatakseni sinut? Kun ei sinua ollut Helsingin eskadroonassa, sanoin itsekseni: Ekströmer, mätä eväslaukkusi täyteen kylmiä kyljyksiä; vielä on sinun kestettävä vuorokauden vaivat Yöjärvelle asti. Mutta niinpä minä olenkin ahdettu täyteen uutisia, mustia ja valkoisia, puh! Hanki minulle ensin syötäväksi kelpaava aamiainen! Toivottavasti on lohikäärme vielä elossa ... nehän ovat tavallisesti sitkeähenkisiä ... eikä minulla todellakaan ole mitään muistuttamista niissä kananpoikasissa, tiedäthän... niissä, jotka ovat syötetyt pomeranssinkuorilla.

-- Eskadroona, mars! komensi Yrjö. Suomukset ja kynnet ovat pudonneet Yöjärven lohikäärmeeltä. Rebekka on oleva hyvillään kuin kotikissa teidät nähdessään.

-- Niinkö? Ajat muuttuvat, mutta minä olen liian nälkäinen lausuakseni sen klassillisella latinankielellä. Voiko prinsessa hyvin?

-- Niinkuin hänen ruusunsa kasvihuoneessa.

-- Hyvä. Olkoon menneeksi kananpoikapaistista!

Kohta saapuivat reki ja metsästäjät onnellisesti taloon, aamiainen pantiin pöytään ja nautittiin ansionmukaisin ylistyksin. Kun tämä tärkeä valmistus oli hyvin saatu suoritetuksi ja Jaakko lähtenyt tapansa mukaan ajamaan Martin, tallirengin, päähän edes vähänkään hevosten-sukimistaitoa, istuutui Yöjärven entinen velho entisen jättiläisen nahkasohvaan, avasi kultarasiansa merkitsevästi napsauttaen sen kanteen, otti salaperäisen panoksen nuuskaa ja sanoi:

-- Kuningasta on ammuttu.