Part 20

Heinäkuun 15. päivän aamulla oli Kaulbars Kaipiaisten edustalla Utin itäpuolella samalla leveällä, lampien ja soitten ympäröimällä harjulla. Mutta venäläisillä oli täällä lujempi asema kuin Utin-nummella; he olivat hakanneet maahan metsän rintamansa edestä ja rakentaneet tykkivallituksia harjun poikki. Kaulbars ei kuitenkaan epäillyt hetkeäkään, vaan hyökkäsi heti. Hänen tykistönsä eteni tietä myöten ja alkoi ankaran ammunnan; vasemmalla rinteellä olevat helsingeläiset, oikealla seisovat elfsborgilaiset ja itägötiläiset koettivat, alttiina vihollisten tulelle, kiertää venäläisten siipiä.

Se oli rohkea ja verinen taistelu. Venäläisten luodeilla oli esteetön tie; ne murskasivat kantoja, lakaisivat kanervikkoa ja kaatoivat hyökkääjistä miehen toisensa jälkeen, kun he milloin kontaten, milloin juosten, milloin kompastellen kiviin ja puihin lähestyivät hajanaisin joukoin. Kerta toisensa jälkeen täytyi heidän peräytyä tai heittäytyä maahan. Vihollinen näki sen, marssi esiin varustuksistaan ja alkoi vuorostaan hyökätä.

Yrjö Ros oli milloin kuumimmassa kahakassa, milloin päällikön rinnalla ottamassa vastaan ja toimittamassa perille hänen käskyjään. Puolenpäivän aikaan oli jo kaksi hevosta kaatunut hänen altaan, ja hän itse nousi vahingoittumattomana kolmannen selkään, kun Kaulbars sanoi:

-- Tästä ei tule mitään. Frisendorfia ei kuulu. Itägötiläisiä ahdistaa liian ylivoimainen joukko. Ratsastakaa oikealle sivustalle ja käskekää peräytymään.

--- Teidän ylhäisyytenne -- sanoi ajutantti kunniaa tehden -- antakaa minulle kaksikymmentä rakuunaa tykistön suojelusväestä, niin minä kyllä toimitan itägötiläisille hengähdysvuoroa.

-- Ottakaa ne! sanoi Kaulbars, joka hetki tähystellen kiikarillaan metsää kohti oikealle päin, mistä ikävöidyn avun piti saapua ratkaisemaan taistelun.

Yrjö hyökkäsi ahdistavan vihollisen kimppuun kaksinekymmenine rakuunoineen. Luoti haavoitti hänen kolmannen hevosensa jalan, hänen nahkahaarniskansa repäisi painetti auki, neljä rakuunaa syöksyi satulasta, mutta itägötiläiset saivat aikaa hengähtää ja alkoivat taaskin marssia eteenpäin.

-- Hyvä tulee! huudahti hän takaisin ratsastaessaan ja jo kaukaa tervehtien päällikköä.

-- Lempo siitä tulee, herra! huusi päällikkö suutuksissaan hänelle vastaukseksi. -- Puoli tykistöämme on kelvottomana eikä Friesendorfia kuulu.

-- Tuo kaksitoistanaulainen on menettänyt pyöränsä; sen voi korjata! vastasi ajutantti, sai muutamia miehiä avukseen ja pani rikkiammutun pyörän sijaan uuden, lujan, toisista kelvottomiksi ammutuista vaunuista ottamansa pyörän. Kohta kuului vaienneen kanuunan ääni jälleen iloisesti yhtyvän leikkiin, ja sen ensimmäinen kuula lakaisi pois kokonaisen plutoonan vihollisten jalkaväkeä, joka yritti marssia esiin.

-- Hyvä tulee! virkkoi Yrjö taaskin päällikön rinnalla seisten. -- Vihollinen peräytyy!

-- Herra -- vastasi päällikkö nuoren sotilaan rohkeuden liikuttamana -- teissä olisi miestä yksinännekin ryntäämään vihollisen varustuksiin. Mutta kohtapa olettekin yksinänne. Vasemmalla sivustalla olevat helsingeläiset eivät kauempaa kestä, eikä Friesendorfia vieläkään kuulu. Ratsastakaa tuonne alas ja käskekää peräytymään!

-- Ei peräydytä, teidän ylhäisyytenne! huudahti ajutantti iloisesti, mikä hänen sanoistaan poisti tottelemattomuuden julkeuden. -- Vielähän tuossa on kaksikymmentä tykistön suojelusväen rakuunaa käytettävänä; antakaa ne minulle, niin minä kyllä vastaan helsingeläisistä.

-- Ottakaa ne! vastasi päällikkö toivon, epätoivon, ihailun ja suuttumuksen tuntein.

Hän pani siten alttiiksi tykistönsä, jos vihollinen olisi äkkiarvaamatta marssinut eteenpäin tietä myöten. Mutta vielä viime hetkenäkin odotteli hän onnetonta Friesendorfia ja tarttui halukkaasti kiinni jokaiseen keinoon, millä hän saattoi pitkittää taistelua avuntuloon asti.

Yrjö kannusti hevostaan; haavoitettu eläin vaipui maahan taakkansa painosta. Irrallinen rakuunahevonen, jonka ratsastaja oli kaatunut, juoksi arkana tiepuolessa. Se otettiin kiinni. Yrjö nousi taas satulaan ja ratsasti kahdenkymmenen uuden rakuunansa kanssa kanervikkoon harjun pohjoisrinteelle.

Kaulbars, jota enää ympäröivät vain palvelijat ja harvalukuinen esikunta, näki nuorukaisen katoavan ruudinsavuun ja mutisi itsekseen:

-- Vaimoni oli oikeassa. Tuo poika kelpaa muuhunkin kuin gavottia johtamaan.

Etäältä vasemmalta sivustalta kaikuvat hurraahuudot ja kiihtyvä kiväärien pauke saivat kenraalin heti aavistamaan, että helsingeläiset pitivät hyvin puoliaan, jopa pääsivät eteenpäinkin. Taistelu horjui puoleen ja toiseen, kiivaana ja itsepintaisena, kumpaisenkaan saamatta ratkaisevaa menestystä. Hetket kuluivat, ilta joutui, eikä pelastavia pistimiä ruvennut näkymään oikeanpuoleisesta metsästä. Silloin vihdoin alkoi ensin uupunut oikea siipi ja kohta myöskin yhtä äärimmilleen väsynyt ruotsalaisten vasen sivusta peräytyä. Ruudin savusta nokisina, verisinä, katajikossa rääsyiksi repeytynein univormuin palasivat ruotsalaisen jalkaväen harvenneet rivit maantielle, jossa ne järjestettiin tällöin jo aivan välttämättömään peräytymiseen.

-- Missä on luutnantti Ros? kysyi kenraali niiltä harvoilta rakuunoilta, jotka palasivat vasemmalta sivustalta.

-- Kaatunut, vastasi joku.

-- Haavoittunut, virkkoi toinen.

-- Hän kaatui, kun koetimme vallata keskimmäistä varustusta, kertoi kolmas rakuuna käsi otsalla.

Kenttäsairaalat olivat tämän sotaretken aikana vielä hyvin vaillinaisessa kunnossa; ei kellään ollut aikaa ajatella haavoittuneita eikä kuolleita. Hyökkäys oli torjuttu, voitto menetetty, ja illalla kello yhdeksän ajoissa lähdettiin peräytymään. Koko yön häiritsivät marssia takaa-ajavat viholliset, ja kenraali Kaulbars piti itseään onnellisena, kun hän 16. päivänä heinäkuuta kello kuusi aamulla jälleen pääsi voitettuine joukkoineen Kouvolaan. Ruotsalaiset olivat menettäneet taistelukentällä kaksisataa kuusikymmentäviisi miestä sekä sitä paitsi joukosta hajaantuneita ja lievästi haavoittuneita, jotka metsien halki myöhemmin saapuivat pataljooniinsa.

Arvoituksen kaltainen tapaus on liittynyt tämän ruotsalaisten tappion muistoon, tappion, jota ei niinkään suuri urhoollisuus ollut voinut torjua. Everstiluutnantti Friesendorf oli lähtenyt puolentoistatuhannen miehen kera auttamaan Kaulbarsia. Hän kulki tiettömiä seutuja, mikä viivytti marssia, mutta ehti kuitenkin määrättynä päivänä Enäjärvelle puolen penikulman päähän eteläänpäin Kaipiaisista. Mutta silloin hän sai käskyn kääntyä takaisin, ja hän kääntyi todellakin. Kuka antoi hänelle sen käskyn? Sitä ei tiedetä. Näyttääpä siltä, että kenraalitar Kaulbarsin pelko salaisten vihamiesten suhteen ei ollutkaan ihan tuulesta temmattu.

Kaulbarsille oli tappiosta surulliset seuraukset. Kouvolassa uhkasi häntä venäläisten päävoima kenraali Michelsonin johdolla, niin että hauen täytyi väistyä vihollisen alueelta ja mennä Värälässä joen yli. Siellä otettiin häneltä pois helsingeläiset ja elfsborgilaiset, ja kun voimakkaampi vihollinen hätyytti siten heikontunutta kenraalia, täytyi hänen 21. päivänä heinäkuuta peräytyä etelään päin pitkin joen oikeaa vartta Ummeljoelle.

Kustaa-kuningas julmistui kovin tästä peräytymisestä, joka jätti paljaaksi hänen vasemman sivustansa, koska ei enää mikään estänyt vihollista Värälässä menemästä joen poikki ja tunkeutumasta Ruotsin alueelle. Ainoastaan nopeasti marssimalla Liikalasta Anjalaan, jossa hän meni Kymen yli, saattoi hän säilyttää tämän paluutien. Michelson marssi jäljestä ja alkoi Anjalassa joen vasemmalta rannalta ampua ruotsalaisten leiriä. Seurauksena oli, että tuo Ruotsin armeijan vihollisen alueelle tekemä ylpeä hyökkäys torjuttiin ja armeija pakotettiin puolustamaan itseään omalla alueellaan.

Eversti Hamilton lähetettiin heti Ummeljoelle Kaulbarsia erottamaan ja hoitamaan päällikkyyttä. Mutta eipä siinä kyllin; Kaulbars vaadittiin sotaoikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Hamilton, urhoollinen sotilas, ja Klingspor -- sama Klingspor, joka yhdeksäntoista vuotta myöhemmin oli sangen turmiollinen Suomelle -- pääsivät kenraalimajureiksi, viimeksimainittu ainoastaan sentähden, että hänen oli onnistunut pelastaa Anjalassa olevat armeijan varastoaitat.

Kaulbarsia kohdanneen epäsuosion ja ankaran tuomion syyt eivät ole selvillä. Hän oli hyökännyt Kaipiaisissa vihollista vastaan odottamatta apua; mutta olihan apua luvattu hänelle, ja hän taisteli kaksitoista tuntia sitä odotellen. Miksi hän sai turhaan odotella? Miksi otettiin häneltä pois kolme pataljoonaa niin tärkeässä paikassa kuin Värälä oli, jossa vihollinen joka hetki oli odotettavana? Ja vihdoin, miksi piti hänen niin vähällä miesvoimalla vallata sama Kaipiainen, johon kuningas itsekään ei ollut tahtonut tai uskaltanut hyökätä kahta viikkoa aikaisemmin?

14. JAAKKO RATSASTAA LÄHETIN TOIMISSA.

Kun kenraali Kaulbars lähti matkalle hyökätäkseen Kaipiaisiin, jätti hän Kouvolaan everstiluutnantti Leijonhufvudin ja kaksi eskadroonaa Uudenmaan rakuunoita sekä vähän tykistöä vartioimaan kylää, jos vihollisia ilmestyisi hänen selkänsä taakse. Jaakko Peura ja hänen uusmaalaisensa eivät siis saaneet olla osallisina heinäkuun 15. päivän kunniassa eikä tappiossa.

Heinäkuun 16. päivänä aikaisin aamulla seisoi Jaakko vahdissa, kun voitetun sotajoukon etujoukkoja alkoi näkyä Utin tieltä. Ne olivat itägötiläisiä, ripeätä väkeä, joiden hän paria päivää ennen oli nähnyt marssivan matkaansa uusin univormuin, kiväärit kiiltävinä, nauraen ja laulaen, voiton varmuus uljaassa käynnissä, kun he astuivat taistelutannerta kohti. Jaakko heitä tuskin tunsi, hän ei ollut uskoa silmiään. He palasivat epäjärjestyksessä, kalpeina, repaleisina, likaisina, laahustavin askelin, horjuvin polvin, muutamat kiväärittä, toiset hatutta tai haavoitetun päänsä ympäri kiedotuin käärein, äänettöminä, monet niin uupuneina, että he saapuessaan majapaikkoihinsa kylään eivät edes huolineet ottaa viimeisiä askelia päästäkseen tupaan, vaan heittäytyivät rentonaan kasteiseen ruohoon portaiden viereen. Ei kenenkään tarvinnut kysyä taistelun tulosta; tappio oli painanut selvän leimansa näihin urhoollisiin miehiin, jotka olivat viettäneet täysissä aseissa edellisen yön, marssineet aamun, taistelleet lakkaamatta kaksitoista tuntia ja vihdoin vihollisen takaa-ajamina viime yönä peräytyneet vähääkään levähtämättä neljä penikulmaa taistelukentältä.

Tuimana ja kärsivällisenä Jaakko odotteli esikunnan tuloa, mutta ennen esikuntaa saapui tykistö, joka ensin oli saatettava turvaan, ja sen suojelusväestä oli jäljellä ainoastaan noin viisitoista rakuunaa. Heiltä Jaakko sai kuulla enemmän kuin halusikaan. Vastoin tapaansa hän teki ripeän päätöksen, ratsasti kenraalin luo, ennenkuin hän edes ehti laskeutua satulasta, teki kunniaa ja kysyi:

-- Entä luutnantti Ros?

-- Kaatunut, kuului yhtä yksitoikkoinen vastaus.

-- Ehkä pahasti haavoittunut? Sanotaan monen haavoittuneen makaavan kankaalla.

Sitä ei kenraali kiireisen peräytymisen aikana ollut ehtinyt ajatella. Hän oli sellaisella mielellä kuin voitettu päällikkö ainakin, eikä kornetin tungettelevaisuus suinkaan tehnyt häntä iloisemmaksi. Mutta Kaulbarsilla oli inhimillisiä tunteita; hän muisti ajutantin iloisen rohkeuden ja vastasi sotilaan tapaan kiroten:

-- No, kornetti, mitä tulimmaista minun sitten pitää tekemän?

Jaakko nosti taas käden kunniantekoon ja vastasi:

-- Pitäisi saada lähetti hautaamaan kuolleita ja auttamaan haavoitettuja.

-- Ratsastakaa! sanoi kenraali vähän mietittyään. -- Ottakaa mukaanne torvensoittaja ja välskäri.

-- Määräys?

-- Tässä on. Ja kenraali kirjoitti, käyttäen nojanaan satulan kaarta, käskyn lyijykynällä.

Jaakko sai mukaansa torvensoittajan ja välskärin tarpeellisine siteineen, valmistui neljännestunnissa ja ratsasti matkaansa Kaipiaisiin päin.

Haavoittuneita hevosia ja sotamiehiä oli kummallakin puolen maantietä. Siellä täällä särkynyt kuormavaunu, pois viskattu patruunatasku, olkavyö tai katkennut säilä näyttivät, mistä voitettu joukko oli äsken kulkenut.

Mutta Jaakko ei ehtinyt pitkälle, ennenkuin hän tapasi kasakoita. Silloin sai torvensoittaja tehdä tehtävänsä; mukaan otettu valkoinen lippu ilmoitti heidän asiansa. Käskykirje oli tarpeeton, sillä kasakat eivät osanneet lukea.

He tyytyivät ottamaan aseet lähetiltä ja lähettämään hänet vartioituna joukkonsa päällikön luo, jonka Jaakko tapasi Utin länsipuolella. Se oli itse kenraali Michelson, joka äsken oli saapunut Savosta, ja hänellä oli mukanaan tulkkikin.

Michelson oli hyvin hyvillä mielin saavutetusta voitosta, tarkasti lähetin valtakirjan, tarjosi hänelle ryypyn ja kysyi, miten kenraali Kaulbars voi.

-- Hän on valmis ensi kerralla onnistumaan paremmin, vastasi kornetti topakasti.

-- Hauskaa kuulla, nauroi kenraali. Myöntäkää kuitenkin, että hänelle eilen tarjottiin lämpimäisiä aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi. Minulle kerrottiin, että teillä oli uljas mies rakuunainne joukossa. Hän oli vähällä valloittaa meidän keskimmäisen varustuksemme.

-- Oli meillä montakin uljasta miestä, vastasi Jaakko, mutta itsekseen hän mutisi: Yrjö!

-- Kas, tässä määräykseni varustusten luona olevalle kapteeni Lubomirskille. Teillä on lupa haudata kuolleenne, haavoitetut saatte sitoa kentällä, jonka jälkeen ne viedään vankeina Viipuriin.

Kenraali ratsasti edelleen lopettamaan voittoaan, ja kornetti saatettiin Kaipiaisiin varustuksien luo, missä hänen yhä vartioituna sallittiin alkaa surullinen työnsä venäläisten sotamiesten, välskärien ja lisäksi kutsuttujen talonpoikien avulla, jotka jo olivat ryhtyneet korjaamaan lähinnä makaavia.

Leveä hiekkaharjanne, missä nyt rautahevot puhkivat rauhallista höyryään, oli 16. päivänä heinäkuuta 1789 verinen näöltään. Tie oli jo raivattu puhtaaksi kaikesta, mikä saattoi estää sotajoukkojen marssia, mutta se oli tykistön syvälle uurtama, kun se siinä oli vaihdellut lämpimiä kohteliaisuuksia, ja paikoittain punertava kaatuneitten verestä. Molemmilla rinteillä sen sijaan oli kaikki niinkuin edellisenä päivänä -- hevosia ja miehiä, kuolleita, puolikuolleita, silvotuita, haavoitettuja -- kanervikko, katajapensaat, kuusenoksat, kannot ja kaatuneet puunrungot olivat osaksi luotien raatamia, osaksi niljakkaina hyytyneestä verestä; yksin kivien sammalkin näytti huokaavan ja vuotavan verta. Raskas sateensumu peitti seudun, korpit lentelivät ilmassa, kuolleitten yläpuolella, sudenjälkiä näkyi siellä täällä soisessa mudassa, ja pystyyn jääneestä puusta kuului harakan käheä nauru, jolla se pilkkasi tuota kurjuuden näyttämöä.

Kuolleiden hautaaminen tapahtui yksinkertaisesti. Kaivettiin pitkät, yhteiset haudat ystäville ja vihollisille molemmille puolin harjua; venäläinen pooppa ja Valkealasta kutsuttu suomalainen pappi lukivat vuorotellen siunauksen näille haudan sovussa yhtyneille vihollisille. Sillä aikaa etsittiin vielä elossa olevia, jotka makasivat janosta nääntyvinä kostealla kankaalla. Jaakon välskäri, nuori mies nimeltä Bäck, oli varustuksesta saanut avukseen vanhan saksalaisen parturin. Heidän ahkerasti harjoittaessaan ammattiaan ratsasteli kornetti kanervikkoa pitkin toisen kaatuneen luota toisen luo. Siinä niitä makasi hajallaan mitä erilaisimmissa asennoissa, muutamat suoriksi ojentautuneina niin levollisina kuin olisivat yöuneen vaipuneet, toisten kasvot olivat tuskasta vääristyneinä, kädet raastamassa veristä ruohoa, pää tungettuna kosteaan sammalikkoon. Tuntematta taistelun vaiheita oli Jaakko alkanut etsimisensä itägötiläisten puolelta harjua. Kaatuneita oli siellä hajallaan lähes puolen penikulman alalla, niin että etsimiseen meni aikaa, ja aurinko lähestyi jo laskuaan, kun kornetti turhasta etsinnästä uupuneena tuli pohjoiselle rinteelle, missä helsingeläiset olivat, vaikka onnistumatta, koettaneet kiertää venäläisten varustuksia.

Kaksi pitkää hautaa, joissa kummassakin oli tilaa sadoille vainajille, oli jo peitetty umpeen. Jaakon uskollinen sydän oli jähmettyä kauhusta, kun hän ajatteli tulleensa liian myöhään, niin myöhään, että nuo synkät hiekkaläjät jo kattoivat kaiken sen, mitä hänellä tässä maailmassa oli kalleinta ja rakkainta. Mutta vielä oli korjaamatta hävityksen viimeinen sato lujimman varustuksen sivulta ja takaa. Siellä oli viimeinen hauta jo saanut asukkaansa, lapiot viskoivat kiviä ja maata noitten kalpeitten vainajain peitteeksi, joita äiti tai puoliso ei enää koskaan ollut näkevä. Jaakko oli menettänyt viimeisenkin jäännöksen suomalaisen kärsivällistä, juroa tyyneyttä; hän ei enää ollut entinen Jaakko, hän syöksyi kuin raivopäinen kummastelevia työntekijöitä vastaan, tempasi lapiot heiltä käsistä ja heittäytyi suin päin puoleksi täytettyyn hautaan, tallaten siinä makaavia vainajia. Missä hän näki käsivarren, missä jalan, missä rikkiammutun pään: hän etsi tuttua univormua, muistamatta, että jos siitä jotakin olisikin ollut jäljellä, se jo yöllä olisi joutunut ryöstäjien saaliiksi. Hän nosteli hiekasta noita puolialastomia, surullisia jäännöksiä, peläten ja toivoen vihdoin löytävänsä rakkaat kasvot, mutta turhaan; hän saattoi tuskin enää erottaa ystävää vihollisesta.

-- Työntäkää syrjään tuo hullu mies tai haudatkaa hänet muiden mukana! käski malttamattomana venäläinen aliupseeri.

Väsyneinä ja hurjina haudankaivajantoimestaan tottelivat sotamiehet jälkimmäistä kehoitusta. Lapiot alkoivat taaskin liikkua, hiekkaläjä toisensa jälkeen putosi Jaakon selkään, mutta hän sitä tuskin huomasi, hän oli löytänyt käsivarren, jossa oli punainen naarmu kyynärpään alapuolella ja hienompi käsi kuin tavallisen sotamiehen. Se käsi täytyi hänen tutkia. Hän kumartui ja nosti ylös nuoren sotilaan raskaan, hengettömän ruumiin, joka jo oli ollut puoleksi maan peittämä, ja sitä taakkaansa kantaen ponnisteli hän, joka itse jo oli vähällä joutua haudatuksi, ylös elävien ilmoille.

Siellä kohtasi häntä vastustus ja vihaiset sanat. Pitikö antaa hullun miehen riistää kuollut haudastaan? Hurja sotilasluonne kuohahti; kymmenkunta kättä tarttui Jaakkoon ja aikomuksena oli ilmeisesti heittää hänet saaliineen takaisin hautaan, jota hän niin julkeasti oli häväissyt.

Jaakon onneksi muuan upseeri saapui varustuksesta paikalle tuona arveluttavana hetkenä. Lähetti sai näyttää valtakirjansa, ja upseeri kutsutti Jaakon pyynnöstä välskärin tutkimaan kuollutta.

Veri ja hiekka tekivät tuntemattomiksi nuorukaisen surkeat jäännökset, nuorukaisen, joka vielä eilen oli säteillyt nuoruutta ja elinvoimaa. Mutta Jaakko oli tuntenut hänet; se oli hänen poikansa, hänen ystävänsä, hänen kaikkensa, se oli Yrjö Ros.

-- Kuollut on, sanoi välskäri hätäisesti tutkittuaan ruumista ja naurahti samalla halveksivasti, kun muuta oli saatettu edes ajatellakaan.

-- Samapa se, sanoi Jaakko yhtä halveksivasti, vaikka kaikki veri hänen suonistaan syöksyi sydämeen. -- Hän on suomalainen upseeri; minä pyydän kenraalin käskyn mukaan saada itse haudata hänet.

Sitä ei voitu häneltä kieltää. Mutta sen sijaan, että hän, niinkuin ympärillä seisovat odottivat, olisi heti osoittanut maanmiehelleen viimeisen palveluksen, hankki hän talonpoikaisrattaat ja vei haudasta saamansa saaliin kylätietä syrjäiseen metsätorppaan Valkealaan, penikulman päähän taistelukentältä. Välskäri Bäck ja torvensoittaja seurasivat velvollisuutensa mukaisesti kornettia.

-- Nyt -- sanoi Jaakko jurosti nauraen, kun kuollut oli pantu vuoteelle ja torpparin vaimo oli huolellisesti pessyt ruumiin puhtaaksi -- nyt olemme pettäneet ryssät. He olivat haudata hänet, ja kas, nyt he eivät edes saa viedä häntä vankinaan Viipuriin! Hän on heille liian viisas, hän on pettänyt heidät kuin mies, tuo kunnon poika.

-- Mitä tarkoitatte, kornetti? kysyi välskäri, alkaen luulla, että hänen kumppaninsa oli surun ja ponnistuksen johdosta menettänyt järkensä.

-- Mitäkö minä tarkoitan? Minä tarkoitan, että Yrjö tahallaan tekeytyi kuolleeksi, pettääkseen vihollisen.

-- Sitä minä epäilen, sanoi välskäri säälivästi.

-- Kylläpä kuuluu, hyvä Bäck, miten vähän te tunnette Yrjö Rosia. Hän oli seitsemän- tai kahdeksanvuotias poikanulikka, kun hän kerran sai osakseen sen harvinaisen ilon, että pääsi Salmelan kanssa nuotalle Pyhäjärvelle. Tiellä hän sai lasipalasen paljaaseen jalkaansa, mutta luuletteko hänen palanneen kotiin? Ei, puolen päivää hän astui lasipala jalassa, eikä antanut sitä kenenkään huomata, jottei häntä olisi lähetetty pois kotiin. Se poika sietää jotakin; ei hän kuollut ole, hän on vain olevinaan kuollut. Mutta jopa on aika sitoa hänen haavansa.

-- Se on tuskin tarpeen. Eiväthän ne vuodakaan enää.

-- Mitä te sanotte, Bäck? Eivätkö vuoda? Sepä kummallista; täytyyhän niiden vuotaa. Tutkikaamme tarkemmin. Sapelinhaava vasemmassa käsivarressa. Se on joutava naarmu. Painetinpistos vasemmassa olkapäässä. Se on luiskahtanut syrjään olkaimesta. Ei kissakaan kuolisi moisesta piirrosta. Ei, hän luulee vielä olevansa vihollisen kynsissä ja on olevinaan kuollut. Mutta miksi hän oli niin verinen, kun pää ja rinta ovat ihan vahingoittumattomat?

-- Veri on juossut tuosta vasemmasta korvasta. Hän on saanut kuolettavan iskun jostakin tylsästä aseesta, luultavasti pyssynperästä. Aivot ovat musertuneet, kaikki on lopussa.

-- Menkää metsään pyssynperinenne! tiuskasi kornetti kiivastuen ja kuitenkin vavisten. -- Paitsi pientä korvanjuuressa olevaa naarmua, ei päässä ole haavan merkkiäkään. Luuletteko puhaltamalla saatavan kuoliaaksi niin ripeätä poikaa? Minä olen nähnyt hänen putoavan kahdentoista jalan korkeudelta kivikkoon, ja neljännestunnin kuluttua hän jo lateli koreuksia neitoselle.

-- Minä en todellakaan löydä ainoatakaan mustelmaa, virkkoi välskäri kummastuneena, kun hän oli tarkemmin tutkinut ruumista.

-- Enkö sitä jo sanonut? Katsokaahan häntä; näyttääkö hän kuolleelta! Oletteko, Bäck, koskaan nähnyt kauniimpaa poikaa nukkumassa? Hänkö olisi kuollut! Vielähän hän on ihan lämmin!

Vastaamatta mitään välskäri jatkoi yhä kummastuneempana tutkimustaan. Hän oli löytävinään heikon, tuskin huomattavan elinlämmön-jäännöksen sydämen tienoilta. Hän piti kuolleen nuorukaisen kättä tulta vasten, ja sormet näyttivät vielä vaaleanpunaisilta, puoleksi läpinäkyviltä, eikä tuhkanharmailta, mikä osoittaa veren jähmettyneen ja kuoleman varmaan tulleen. Sydämen tykintää ja hengitystä ei ollut nimeksikään, mutta kun torpparin vaimo etsi mökissä harvinaisen korukalun, särkyneen pellinpalasen, ja sitä pidettiin kuolleen suun edessä, syntyi lasiin hienon hienoa sumua.

-- Hän elää! huudahti nuori välskäri iloisen hämmästyneenä.

-- No, enkö sitä sanonut! Mitäpä hän muuta kuin eläisi, yhtyi hänen sanoihinsa kornetti, tällä kertaa vähän tapaillen sanoja.

Oikea suomalainen ei pelästy, ennenkuin vaara on ohitse, mutta silloin sattuu, että hän äkkiä joutuu aivan ymmälleen. Kun nuo sanat oli lausuttu, oli myöskin lopussa kornetti vanhuksen rohkeus. Maailma musteni hänen silmissään voimat pettivät, ja hän vaipui tainnoksiin Valkealan torpan lattialaudoille.

15. KYSYMYKSIÄ JA PAKO.

Sillä aikaa kuin Stedingk 21. päivänä huhtikuuta voitti venäläiset Parkunmäellä, jatkui sota Kymen rannoilla marssein ja pikku kahakoin ilman mitään ratkaisevaa päätöstä. Noin neljä viikkoa oli kulunut Kaipiaisten taistelusta, kun keskipaikkeilla elokuuta saamme aihetta palata Yöjärven kartanoon uudestaan tutustumaan niihin merkillisiin henkilöihin, jotka tässä kertomuksessa ovat esiintyneet jättiläisenä, prinsessana, lohikäärmeenä ja velhona.