Part 19

-- Tuletteko siis Yöjärveltä? Ja eikö hän ole vielä tappanut tyttöä?

-- Vielä mitä! Minä lähdin sieltä kello seitsemän illalla ja olisin nyt jo Laptreskissa, ellei tuo anatominen epäsikiö olisi vienyt minua väärälle tielle. Mutta puhukaamme nyt järkevästi. Luulenpa, että sinä, nuori herraseni, aiot vielä kerran uskaltaa lapsen säälinesi kapteenin pitkää miekka vastaan.

-- Naurakaa te vain, tohtori! Niin, minä aion todellakin pelastaa onnettoman tytön. Jaakolla on eno Artjärvellä; tyttö viedään sinne turvaan.

-- Vai niin, vai on Petroniuksella eno. Siinä oli todellakin enemmän ymmärrystä kuin hänestä luulin. Mutta, nuori herraseni, mitenkä on oman järkesi laita? Onpa se merkillinen paikka tuo Yöjärvi. Hyvät ateriat, huono yö-rauha. Ilma on niin hourupäisyyden kyllästyttämä, että jos kuka hyvänsä järjeltään tavallinen ihminen sitä hengittää edes kaksi tuntia niin hän jo ehdottomasti tuntee itsensä hupsuksi. Olettakaamme, että onnellisesti selviät kaikista kuivista pistooleista, kaikista hullun miehen lyömämiekoista, vapautat isän tyttärensä huolehtimiselta ja pakenet hänen kerallaan eno Pomponiuksen luo: mitä luulet Kaulbarsin siitä sanovan? Ja jos käännyt Armfeltin puoleen, jolla kyllä on ollut lemmenseikkailunsa, niin muista, että me täällä emme ole vihollisen alueella. Kansa nurisee, täytyy pitää yllä sotakuria. Siis poikaseni, tänään seikkailuja, huomenna sotaoikeus. Ei itse kuningaskaan silloin voisi auttaa sinua, ja minä saisin vain kunnian todistaa, että henki on mestauksessasi kunnolleen lähtenyt.

-- Siitä minä vähät huolin.

-- Kuulepas tuota! Ja uskallanko kysyä, kuka sinulle, hyvä herra, antaa luvan pelastaa toisen miehen morsiamen?

-- Morsiamenko? Kukapa menisi kihloihin kuuromykän lapsen kanssa?

-- Kukako? Esimerkiksi eräs, joka toivoo saavansa tytön parannetuksi. Diagnoosi antaa kyllä syytä sellaiseen toivoon.

-- Olisitteko todellakin? virkahti Yrjö hämmästyneenä.

-- No lempo, tahdotko kuulla sen uudestaan? Yrjö, minä en huoli vaatia sinua kaksintaisteluun, paransinhan minä sinut keuhkokuumeesta, ja lääkärit ovat sellaisten potilastensa ystäviä, jotka ottavat kuullakseen järkisyitä. Mutta niin paljon sanon minä sinulle, että asia päätettiin tänä aamuna. Jos minä nimittäin saan tytön kuulemaan ja puhumaan, mikä on mahdollisuutena kahdessa tapauksessa kolmesta. Ymmärrätkö nyt, minkätähden olen kuluttanut kallista aikaani siellä huuhkajan pesässä, jossa ihminen todellakin tarvitsee kunnollista kananpoikapaistia ja oikeata portviiniä, jos hänen mieli saada säilytetyksi se rahtunen tervettä järkeä, joka hänellä onneksi vielä on varastossa. Vai onko mielestäsi vielä liian aikaista minun kerrankin päästä naineeksi mieheksi?

Yrjö kannusti hevostaan ja tempasi samassa niin kiivaasti ohjaksia, että hevonen nousi pystyyn.

-- No, jatkoi tohtori, ratsasta nyt matkoihisi; mikset lähde jo? Maljasi, urhoollinen luutnantti!

Niin sanoen avasi tohtori hienon pullokotelon, täytti kaksi hiottua lasia ja ojensi ystävälleen toisen varjeluslääkkeeksi yökylmää vastaan.

Veri kiehui nuoressa sotilaassa, mutta hän ei voinut olla huomaamatta asemaansa naurettavaksi, ja naurulle hän oli hyvin arka. Vastaamatta ja juomatta hän pyörsi ympäri hevosensa, komensi joukkonsa seuraamaan ja ratsasti täyttä laukkaa takaisin maantielle.

Tohtori Ekströmer, vaikka olikin taitava ratsastaja, ei tuntenut halua poiketa mukavista tavoistaan rakkauden hullutuksien tähden. Hän jatkoi levollisesti matkaansa Laptreskiin päin ja saapui sinne puolen yön aikaan. Hän pysähtyi hyvään kestikievariin ja lepäsi rauhassa matkan vaivoista.

Seuraavana aamuna kello kuusi Yrjö seisoi hänen vuoteensa vieressä. Rakuunat olivat havainneet parhaaksi levähtää samassa kylässä.

-- Tohtori -- sanoi Yrjö, tällä kertaa jo melkoista levollisempana -- älkää panko pahaksenne eilisiltaista kiivauttani. Te olette aina osoittanut minulle ystävyyttä, ja uskokaa, en minä ole kiittämätön.

-- Sinäkö se oletkin, yökuljeksija? No, iloista nähdä, että olet parantunut hupsuudestasi. Mitä sanookaan Tibullus: _fova consilia nox_, aina on viisainta nukkua asian selvikkeeksi. Käy istumaan, poikaseni, tutki tuolla seinällä olevia maaherran mielenkiintoisia tiedonantoja sillä aikaa, kun minä puen ylleni arvokkaamman hahmon. Matkapulloni on tuossa nokisen uunin vieressä. Kaada siitä itsellesi se lasi, josta et eilen huolinut; moista viiniä juovat vain kuninkaat ja hullut. Minä en suinkaan jättänyt täyttämättä pulloani Yöjärvellä.

-- Te mainitsitte eilen -- jatkoi Yrjö, kun tohtorin vitkallinen pukeutuminen päättyi -- te lausuitte pari sanaa likeisestä liitosta, minkä olitte solminut yöjärveläisten kanssa. Sopisikohan teidän antaa minulle joitakin tietoja siitä perheestä.

-- Olemmeko taas siinä asiassa? Annapas, kun koettelen suontasi!

Yrjö ojensi hänelle hymyillen kätensä, ja tohtori huomasi suonen tykinnän tyydyttäväksi.

-- Hyvä, hän sanoi, ja lupaatko, kun uudestaan satuloit hevosesi, olla eksymättä noihin kelvottomiin Elimäen katajikkoihin?

-- Kello kymmenen tänään aamupäivällä pitää minun antaa raportti matkastani kenraali Kaulbarsille.

-- Hitto, silloinpa meillä ei olekaan pitkää aikaa loruilla. Minä koetan puhua niin lyhyesti kuin mahdollista. Näitkö ehkä siellä marakatin, Rebekka-nimisen?

-- Olihan minulla se kunnia.

-- Minä olen tottunut seurustelemaan kaikenlaisten hirviöiden kanssa. Olipa siinä vähän vaivaa; mutta kun ensiksi oli kyseissä tytön parantaminen ja sitten naiminen, niin tipahteli vähitellen salaisuus toisensa perästä esiin kuin herneet haljenneista paloista. Kapteeni Mörk ... se on tulevan appeni nimi...

-- Niin, sen tiedän. Jatkakaa!

-- Hän palveli Ruotsissa, mutta muutti sitten Suomeen kaksintaistelujensa tähden, kuten luultiin. Henki enemmän tai vähemmän on mitätön asia moisten herrojen mielestä. Jollakin ulkomaanmatkalla hän nai italialaisen oopperalaulajattaren Teresia Balbi'n. Voithan arvata jutun jatkon. Sillä naisella oli ollut monta ihailijaa. Tarvitaanko muuta, jotta Desdemona ja Othello olisivat valmiit?

-- Oliko hän mustasukkainen?

-- No, niinkuin afrikkalainen. Hän oli mustasukkainen sekä eläville että elottomille. Rouva rakasti kukkia ja soittoa. Mörk ei kärsinyt, että hän olisi rakastanut mitään muuta kuin yksin häntä, murskasi kitaran ja viskasi kukka-astiat ulos ikkunasta. Yöjärvi rakennettiin autioon metsään, jotta siellä olisi ollut helpompi vartioida rouvaa. Ei kukaan saanut nähdä häntä, ei kukaan käydä häntä tervehtimässä. Moinen tietysti ärsyttää naista. Muista se, Yrjö, kun nait!

-- Tappoiko hän vaimonsa?

-- Maltahan; niin hullu hän ei ollut tieten tahtoen. Kunniattomalla hirmuvallalla on aina seurauksensa; sen voi laskea kuin kuuluisi se matematiikkaan. Kielletty hedelmä houkuttelee... Kuvittelehan mielessäsi etelämaalaista naista, joka on kokoonpantu vain ruusuista ja tulesta! No niin, vähän aikaa hän sieti sitä kärsien, mutta sitten hän alkoi vihata. Varo, Yrjö, naista, joka vihaa!

-- Tuliko vaimo uskottomaksi?

-- Tuli eikä tullut; sitä en todellakaan tiedä. Mutta hän petti miestään. Jos mies oli mustasukkainen, niin oli vaimo viekas. Mörk pani rautaristikot hänen ikkunoihinsa ja asetti vuoteensa yöksi hänen ovensa eteen, ja kuitenkin vaimo petti hänet. Yrjö ... tyhmää on naida ollenkaan. Luulenpa olevan viisainta aina pysyä naimattomana.

-- Eikö hänellä sitten ollut mitään todistuksia?

-- Ei, ei mitään todistuksia, vaikka olikin vanginvartija. Hän rakasti ja raivosi kuusi tai kahdeksan vuotta. Vihdoin katkesi heikko side; voisipa ankkurin touvikin katketa vähemmästä. Unohdin sanoa, että Anckarströmillä oli kaksi lasta.

-- Anckarströmilläkö?

-- Tulinko sen nyt sanoneeksi? No niin, minä aioin jättää sen sanomatta, koska lupasin. Mutta mitäpä vahinkoa siitä on, vaikka sinä tiedätkin hänen oikean nimensä? Yrjö Anckarström, luultavasti sen puolihullun kaartinluutnantin Jaakko Juhana Anckarströmin setä. Suku polveutuu vallonilaisista vuorimiehistä; heissä on rautamalmia, vuoriruutia ja kaivosten pimeyttä. Heillä oli, kuten sanottu, kaksi lasta, oikeaa toivotuista, poika ja tyttö. Poika oli lähes neljän vuoden, tyttö puolentoista vanha. Isä ei voinut kärsiä poikaa erään samannäköisyyden tähden. Voinhan sanoa sen sinulle. Siellä oli Tukholmassa ollut meriväenluutnantti nimeltä Sundhagen...

-- Sundhagenko? Oletteko siitä aivan varma?

-- Aivan varma. Kaunis mies, reipas ja iloinen; oli palvelemalla kohonnut arvoonsa halvasta merimiehestä, matkustellut paljon ja ollut signoran suosikki jo Neapelissa. Sanalla sanoen, syystä tai syyttä, isä ei voinut kärsiä pikku Yrjöä...

-- Yrjöäkö? Sanoitteko Yrjöä?

-- Niin, siihen aikaan oli monen tapana antaa lapselleen nimi Englannin kuninkaan mukaan. Eräänä päivänä rakenteli poika sulkuja puroon...

-- Rakenteliko sulkuja puroon?

-- Ja läiskytteli vettä ylöskäärityin paidanhihoin. Silloin tulee isä sinne ja näkee punaisen merkin pojan oikeassa käsivarressa.

-- Punaisen merkinkö oikean kyynärpään alapuolella?

-- Mahdollista kyllä; ei mikään ole tavallisempaa kuin moiset ihopilkut; minä kerron toiste, mitenkä ne syntyvät. Kapteeni oli kerran joutunut riitaan Sundhagenin kanssa joissakin naamiaisissa ennen pojan syntymistä; tietysti mustasukkaisuudesta. Miekat olivat paljastuneet, Sundhagen saanut naarmun käsivarteensa, ja naiset olivat sitoneet sen. Voitpa arvata, miten kapteeni hurjistui, kun hän näki verisen naarmun pojan käsivarressa. Ellei Rebekka olisi sattumalta ollut puutarhassa, ei poika olisi päässyt elävänä purosta.

-- Ja Rebekan onnistui silloin saada kapteeni taipumaan, niin että hän lähetti pojan pois kaljupäisen miehen kanssa?

-- Aivan oikein, vanhan Ramströmin kanssa. Kuka sen on sinulle sanonut!

-- Jatkakaa! kuiskasi Yrjö melkein kuulumattomasti.

-- Sinä olet kalpea, poikaseni, olet ratsastanut liian tuimasti ja valvonut kuin huuhkaja. No niin, kertoakseni edelleen, signora joutui aivan suunniltaan, kun hän kuuli pojan pois viedyksi, kirosi kauniin äänensä, joka hänelle ensin oli hankkinut hirmuvaltiaan rakkauden, ja rukoili raivoissaan, että hänen tyttärensä tulisi mykäksi, päästäkseen kerran kokemasta samaa kuin hänen äitinsä. Verna oli jo silloin puhunut muutamia sanoja, mutta hän sairastui sitten isoonrokkoon, menetti kuulonsa ja lakkasi puhumasta.

Yrjö oli vaiti. Yksi ainoa kyynel vierähti hänen silmänsä kätköistä salaa lattialle.

-- Siitä päivästä asti -- tohtori jatkoi -- oli viimeinenkin onnen pilkahdus kadonnut tuosta onnettomasta talosta. Jonkin ajan kuluttua sai kapteeni kuulla tai muuten kuvitteli mielessään Sundhagenin näyttäytyneen Yöjärven tienoilla. Eräänä syysyönä, kun mustasukkainen mies tapansa mukaan vartioi ase kädessä talon edustalla -- hän ei enää koskaan nukkunut öisin -- hän näki viittaan kääriytyneen olennon hiipivän puutarhan lehdettömien pensasten takana. Hän luuli tuntevansa sen Sundhageniksi...

-- Jo riittää. Minä en halua enää tietää enempää.

-- Ei haittaa, poika; siitä opit vain, että jos onnettomuudeksesi joskus naitkin, sinusta ei koskaan pidä tulla uutta Othelloa. Sanalla sanoen, kapteeni laukaisi ja osasi maaliinsa, ei kuitenkaan Sundhageniin, vaan omaan vaimoonsa.

Yrjö kääntyi poispäin.

-- Niin, niin hulluksi mies voi tulla mustasukkaisuuden kuvitteluista! Asia salattiin, mutta siitä hetkestä asti kapteeni alkoi vihata ihmisiä. Puolihullu hän oli jo ennenkin, ihan raivohullu tuli hänestä senjälkeen. Hänellä oli enää tyttö, ja jotakinhan täytyy aina rakastaa. Hän tuhlaamalla tuhlaili hänelle kukkia ja kalleuksia, tytön piti oppia maalaamaan ja soittamaan kitaraa... Ramström opetti häntä koskettelemaan kieliä, joita hän ei kuullut ... mutta hän ei ollut pettävä isäänsä, niinkuin äiti oli tehnyt, hän ei ollut koskaan isänsä tietämättä näkevä ketään vierasta, ja vähimmästäkin vapauteen pyrkimisestä suljettiin hänet pimeään vankilaan. Siinä on Vernan kasvatuksen arvoitus... Mutta mikä sinua vaivaa, poika? Oletko hullu? Katsohan tuota, itkeä nyyhkyttää kuin koulupoika saatuaan pari tusinaa kämmenilleen!

Yrjön hillitty mielenliikutus oli viimeinkin päässyt puhkeamaan. Hän kätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut.

-- Ai, hitto! huudahti tohtori, luullen äkkiä keksineensä tuon tavattoman tunteidenpurkauksen selityksen. -- Kukapa olisi luullut armollisen rouvan ritarin olleen kolme päivää rakastuneena vialliseen tyttöön?... Yrjö ... reipas, kunnon Yrjö, katso ylös, ole mies! Joutavia suret, ei ole niin mitään syytä itkeä tillittää. Minäkö olisin kihloissa, minä Ekströmer, joka tunnen joka ainoan lihaksen, joka hermon, jokaisen hysteerisen veren kuohahduksen tuossa heikossa astiassa, jota sanotaan naiseksi! Minäkö, joka joka päivä parannan moisia hämähäkin verkkoja päänkivistyksestä, hammastaudista, madoista, värveistä ja niin edespäin ja niin edespäin, minäkö naisin? Vielä mitä! Joutavaa lörpötystä se oli, jottet sinä olisi ajaa karauttanut suden suuhun hulluuden pesään Yöjärvelle. No, tahdotko tytön? Minun puolestani kernaasti. Ota hänet, suutele hänet kuoliaaksi, syö hänet kurkkujen ja puolukkahillon höystämänä kuin olisi hän paistettu peltopyy. Minä tulen häihinne sulhaspojaksi, parannan pikku rouvalta päänkivistykset ja määrään oikeita prinssintippoja ensimmäiselle pojalle, kun se alkaa saada hampaita.

Jos tohtori oli odottanut päivänpaistetta, ilon huudahduksia ja syleilyjä palkaksi tästä jalomielisyydestään, niin kohta hän huomasi siinä perin pettyneensä. Yrjö hillitsi liikutuksensa, katsahti häneen vielä kyyneleisin silmin, pudisti hänen kättään ja sanoi:

-- Kiitoksia, kyllä ymmärrän. Mutta te erehdytte, tohtori. Jos hetkisen olinkin heikko, niin ei ollut siihen syynä kihlauksenne ettekä te. Tehkää niinkuin oma velvollisuutenne ja omatuntonne vaatii. Minä olen taas sama kuin kolme päivää takaperin ... rikkaampi tai köyhempi, miten asiaa katsoo ... mutta valmiimpi kuin milloinkaan heittämään pois elämäni kuin ammutun etupanoksen. Jääkää hyvästi... Missä hevoseni, Jaakko! Ei ole monta minuuttia menetettävänä.

Tohtori Ekströmerin alahuuli venyi melkoisesti ylähuulta pitemmälle.

-- Mikä pojalle tuli? toisti hän, pannen nuuskaa nenäänsä. -- Onpa oikein riivattua, että vanhain naisten jälkeen ei ole mitään nuoria miehiä juonikkaampaa tässä maailmassa.

13. KAIPIAISISSA.

Kesällä 1789 oli Suomessa yhtä vähän kuin muussakaan maailmassa aikaa omistaa sydämen hellille tunteille. Yrjö Ros oli antanut raportin väentarkastuksesta ja illalla käynyt tervehtimässä suosijaansa, kenraalinrouva Kaulbarsia. Rouva oli leikillä kysynyt, joko hänen oli onnistunut suorittaa ritarikoetuksensa ansaitakseen Cecile Almsköldin hansikkaan. Yrjö oli vastannut hieman entistä tapaansa vakavammin, että hän todellakin oli rynnännyt linnaan, löytänyt lumotun prinsessan, voittanut lohikäärmeen ja taistellut jättiläistä vastaan, mutta ei vielä ollut saanut vapautetuksi kaunista prinsessaa. Silloin oli suosija, keveästi lyöden häntä viuhkallaan, kehoittanut häntä edelleenkin pysymään uskollisena ritarinvelvollisuuksilleen ja täydelleen suoritetun koetuksen jälkeen tuomaan vapautettu vanki hänen luokseen, saadakseen palkintonsa -- jos hän sitä silloin enää halusi. Siihen Yrjö oli vastannut, että armollinen rouva saattoi kyllä luottaa hänen uskollisuuteensa, sillä hän oli mahdollisesti pyrkivä vapautetun ystävyyteen, mutta ei kosiva häntä.

-- Minä luotan teihin, urhoollinen ritari -- oli silloin kenraalitar vastannut katsahtaen lämpimästi ja vakavammin kuin ennen -- ja todistukseksi olen toimittanut teidät mieheni, kenraalin, ajutantiksi. Teidän tulee tietää, hyvä ystävä, että Kaulbarsilla on vihollisia, jotka kaikin voimin koettavat saada kukistetuksi hänet ja riistää häneltä kuninkaan suosion. Hänen asemansa vahvistuu ainoastaan, jos hän sodassa saavuttaa menestystä; tappio olisi hänen varma kukistumisensa. Sentähden minä, hyvä luutnantti, haluan koota hänen ympärilleen luotettavia ystäviä. Onnea ei kukaan voi kiinnittää lippuunsa, mutta kunnian voi aina. Mieheni ei ole pettävä velvollisuuttaan; ja minä toivon, että uskolliset ja urhoolliset sotilaat auttavat häntä voittamaan. Mutta kaikissa tapauksissa, luutnantti, lupaatteko pitää päällikkönne kunniaa yhtä kalliina kuin olisi se omanne?

-- Lupaan, armollinen rouva -- oli Yrjö vastannut -- minä olen ylpeä tästä luottamuksesta. Minä ymmärrän, että siinä on henki kyseissä; olen käytettävissänne.

Kenraalitar oli silloin puristanut hänen kättään, Yrjö oli kunnioittavasti nostanut hänen kätensä huulilleen, jonka jälkeen he olivat eronneet; kerran he vielä tapasivat toisensa aivan toisenlaisissa oloissa. Naisen itsekkäisyyttä, mutta ylevää itsekkäisyyttä oli tuon hengenvaarallisen tehtävän, päällikkönsä kunnian suojelemisen uskomisessa nuorelle ajutantille.

Sota oli parhaassa vauhdissa. Se ei leimahdellut korkeina, tuhoisina liekkeinä, vaan räiskähteli kuin metsäpalo milloin siellä, milloin täällä rajaseuduissa. Kesäkuun 3. päivänä lähti kuningas Tukholmasta, ratsasti kyytihevosella Ahvenanmaan halki ja saapui 5. päivänä kesäkuuta pikku veneessä Turkuun. Kohta sen jälkeen oli hän päämajassa Porvoossa. Hänellä oli kolmetoistatuhatta miestä Kymin rannalla, lähes kuusituhatta Stedingkin johdolla Savossa ja yhtä monta Suomen saaristolaivastossa. Niillä yhdeksällätoistatuhannella maasotajoukon miehellä hän aikoi valloittaa Savonlinnan, Haminan ja Viipurin, ja sillä aikaa piti laivaston anastaa tai hävittää Kronstadt. Vaikka edellisen vuoden toiveet olivatkin julmasti pettäneet, oli Kustaa III:lla kuitenkin vielä rohkeutta uneksia nopeita voittoja. Hän ei ollut hylännyt itseään, kuten kaikki muut näyttivät hänet hylänneen. Kun Suomi tuntui horjuvan hänen jalkainsa alla, oli hän paennut Ruotsin syliin, eikä ollutkaan siinä pettynyt. Nyt hän tunsi Suomenkin mantereen olevan allaan lujana kuin harmaakivikallion; nyt kannettiin häntä eteenpäin kansan hartioilla. Uskollisuus oli korvaava, mitä kavallus oli rikkonut.

Valtiomies, joka oli saanut aikaan yhdistys- ja vakuutuskirjan, runoilija, joka ihaili teatteria, oli olevinaan myöskin sotapäällikkö ja laski laskelmansa väärin, kuten hän tavallisesti teki, mutta vihdoin hänen onnistui kuitenkin saada voitot ja tappiot yhtä suuriksi. Hyvä syy on epäillä Kustaa III:n luvunlaskutaitoa, mutta ei ole mitään syytä epäillä hänen rohkeuttaan.

Suuri Venäjän valta halveksi vastustajaansa ja luuli nähtävästi, että sillä tälläkin kertaa oli vastustajana vuoden 1788 Ruotsi. Viiden- tai kuudentoistatuhannen miehen luultiin Viipurin tukemana riittävän torjumaan uutta rynnäkköä.

Mutta vaikka Venäjän sotavoimat olivatkin vähäiset, niin olivat Ruotsin ja Suomen voimat lamaannuksissa sisäisestä eripuraisuudesta. Koko tämän vuoden sotaretki jakaantui pieniksi, rikkonaisella, järvien paloittelemalla rajalla käydyiksi taisteluiksi. Porrassalmen kuolematon kesäkuun 13. päivän urotyö ei voinut estää venäläisiä tunkeutumasta etemmäksi Savoon. Kuningas päätti silloin kulkea venäläisen armeijan taakse Kymen yli Lappeenrantaan.

Jotkin viittaukset riittänevät valaisemaan rajakahakoiden näyttämöä 1789 vuoden sodassa.

Kymen rajajoki lähtee kuudennenkymmenennen ensimmäisen leveysasteen eteläpuolelta viimeisestä niistä monista ja suurista järvistä, joiden vedet se vie mereen, ja syöksyy sieltä pohjoisesta etelään, hieman kaartaen itään päin, kuudetta penikulmaa pitkän rinteen viettoa pitkin alas Suomenlahteen. Joen suuri vesimäärä on sentähden hyvin virtava ja muodostaa useita mahtavia koskia, joista Anjala on jyrkkä ja valtava, joskaan ei varsin korkea putous. Näiden koskien välillä on verraten tyyntä ja aluksin kuljettavaa vettä, joka sekin on nopeasti virtaavaa ja paikka paikoin täynnä saaria ja luotoja. Nuo vedet ovat nykyjään melkein koko kesän täynnä tukkilauttoja, jotka pitkin jokea uidessaan peittävät rannat koskien kuorimalla kaarnalla. Mutta tämän kertomuksemme aika oli vielä sahojen lapsuudenaikaa, ja suvannot sopivat paremmin kuin nyt kulkupaikoiksi joen yli rannalta toiselle mentäessä.

Lähes kahden penikulman päässä siitä, missä Kymi lähtee Pyhäjärvestä, murtaa joki itselleen tien Salpausselän poikki, ja siitä kiitävät meidän päivinämme höyryhevot rautasiltaa myöten Kymen aseman luona joen poikki, jatkaen matkaansa Viipuriin ja Pietariin pitkin leveää harjua ja pitäen päivällislepoa Kaipiaisten asemalla. Vuonna 1789 täytyi marssivien sotajoukkojen tyytyä maanteihin, ja ne päättyivät joen rantoihin niissä kohdin, missä suvantopaikat siltoineen tai lauttoineen tekivät ylitsepääsyn mahdolliseksi. Näitä strateegisesti tärkeitä paikkoja olivat pohjoisesta etelään lukien Vilppula, Värälä, Ummeljoki, Anjala ynnä monta muuta etelämpänä Ruotsin puoleisella rannalla olevaa, sekä Kouvola, Viiala ynnä muita Venäjän puoleisia. Kouvolasta meni suuri maantie itäänpäin Lappeenrantaan, Viialasta ja Anjalasta kaakkoa kohti Haminaan. Sekä puolustuksessa että hyökkäyksessä olivat siis nämä kohdat tärkeimmät joen pohjoisjuoksun varrella. Eteläiset Kymen suuhaarojen ylimenopaikat voimme tässä jättää mainitsematta.

Kesäkuun 18. päivänä marssi kaarti Loviisasta Elimäelle. 20. päivänä kesäkuuta muutettiin kuninkaan päämaja Porvoosta Peippolaan. Juhannusaurinko näki hänen menevän Kymijoen yli ja asettuvan leiriin vihollisen alueelle Kouvolan kylään, josta tie äkkiä jyrkästi kääntyy itäänpäin, kulkien sitten pitkin selännettä Lappeenrantaan. Siinä on taaskin sama Salpausselkä pidättämässä pohjoispuolella olevia sisämaan järviä kuin valli tekolammikkoa ja estämässä niitä tulvimasta Lounais-Karjalan hedelmällisille, alempana oleville vainioille. Tämä selänne, minkä poikki Kymi murtautuu ja missä rautatie nyt viivoittaa hiekkakankaita ikävillä ratakiskoillaan, on melkein tasainen, kahden- tai neljäntuhannen kyynärän levyinen harjanne, jonka kummallakin puolen on rinteiden alapuolella metsiä, järviä ja soita.

Siitä kulki kuningas rohkeasti tunkeutuakseen vihollisen sotajoukon taakse ja tapasi aamulla 28. päivänä kesäkuuta vihollisen sulkemassa tietä kuudella kanuunalla varustautuneena harjulla sijaitsevalla Utin kankaalla. Siitä tuli vähäinen, ripeä ottelu kahden nyrkkitaistelijan välillä kapealla porraspuulla; kummankin oli koetettava sysätä vastustajansa jyrkkää rinnettä alas järveen. Ruotsin armeija -- joka oli enimmäkseen Ruotsin joukkoja -- oli kuten tavallisesti hajallaan vartioimassa pitkää jokea, niin että tässä kahakassa oli tuskin kahtatuhattaviittäsataa miestä, venäläisiä tuskin kahtatuhatta. Tykistö eteni tietä myöten, jalkaväki kiersi rinteitä pitkin vihollisen aseman taa, ja vilkkaan, ankaran molemminpuolisen ammunnan jälkeen pakotettiin vihollinen peräytymään Kaipiaisiin. Tästä iloisesta taistelusta "sotilaspoika" laulaa:

Utilla eestä Kustavin mun ukkon uupui verihin.

Mutta vaikka Kustaa-kuningas osasikin voittaa, ei hän osannut käyttää hyväkseen voittoaan. Nopea Lappeenrantaan marssiminen olisi yksimielisten todistusten mukaan antanut sotaretkelle ratkaisevasti onnellisen käänteen, koska siten olisi Savoon tunkeutunut venäläinen joukko erotettu Viipurista. Mutta voittaja peräytyi, marssi takaisin Kouvolaan, edelleen Viialaan, josta hän pelkäsi vihollisen pyrkivän joen yli, ja sieltä kaakkoon päin Liikalaan, tehdäkseen turhan retken Haminaa vastaan. Sinne hän, karkoitettuaan jonkin vihollisen osaston, jäi kolmeksi viikoksi toimettomana majailemaan soveliaimpana vuodenaikana.

Yrjö Ros oli seurannut Kaulbarsin osastoa Heinolaan, kohtaamatta vihollista; siellä sai päällikkö kuninkaalta käskyn marssia taas etelään päin ja karkoittaa vihollisen Kaipiaisista, jossa sen pelättiin uhkaavan Ruotsin armeijan vasenta siipeä. Kaulbars saapui 13. päivänä heinäkuuta kaksinetuhansine miehineen Kouvolaan, ja hänelle luvattiin, että puolitoistatuhatta miestä oli tuleva lisäksi Friesendorfin johdolla Liikalasta, ja hän marssi seuraavana päivänä Uttiin samaa tietä, jolla kuningas oli voittanut ja peräytynyt kaksi viikkoa ennen. Se tapahtui samana päivänä kuin Ranskassa rynnättiin Bastiljiin.