Part 17

-- Kapteeni hikoilee, kuului vastaus.

-- Hyvä on. Silloin saatamme toivoa, että veren tunkeutuminen aivoihin menee ohi pahemmitta seurauksitta. Entä pikku mamselli yläkerrassa?

-- Neiti on hiljaa.

-- Kuulkaas, hyvä matami -- ja tohtori pyyhkieli ruokaliinalla suutaan -- luullakseni kapteeni Mörk ei ole aatelismies, nimestä päättäen. Mutta ehkäpä olenkin erehtynyt?

Rebekka ei vastannut. Ei hän myöskään mennyt pois; hän odotti nähtävästi saadakseen korjata pois ruoan tähteet, ja hänen terävä silmäyksensä näytti kysyvän: etkö vielä ole syönyt kylliksesi, ahmatti?

Tohtori ei ollut kokematon taloudellisen elämän valtioviisaissa tempuissa.

-- Tahtoisinpa sanoa, että teillä on varsin erinomaista lohta, hyvä matami. Onkohan se saatu Anjalasta? Toden totta, parempaa en ole syönyt Halmstadissakaan. Entä mansikat sitten! Oikein herkulliset!

Rebekka oli vaiti.

-- Mitä kananpoikiin tulee ... lempo vie, lihavampia ei tarjota Tukholmassa Malmin kellariravintolassakaan. Oma kanatarha, eikö niin? Terveydeksenne, matami! Portviini on varmaankin kuninkaan hovimestarilta saatua; tunnustakaa vain, että teillä on omat hankkijanne kuninkaan keittiössä. Mutta sanokaapas, miten kumman tavalla te olette saanut salaa tuoduksi tämmöistä viiniä tänne ... niin, enhän toden totta vielä tiedä tämän talon nimeäkään.

-- Yöjärvi.

-- Yöjärvikö? Kapteeni Pimeä Yöjärvellä? Täytyypä minun tunnustaa, että välistä tapaa kummallista yhdenmukaisuutta. Yöjärvikö siis? Olkoon minun puolestani, varsinkin kesäiseen aikaan ja hyvän aamiaisen ääressä. Mutta syksyllä täällä lienee hieman koleaa, eikö totta? Surkuttelen teitä, kunnon ystäväni... Teidän isäntänne ei aina näytä olevan parhaimmalla tuulella. Arvattavasti ovat siihen syynä nuorena kärsityt onnettomuudet ja loukkaukset?

-- Onnettomuudetko? Mahdollisesti.

-- Niin, niin, eihän sitä huvikseen vain tule noin kummalliseksi. Ei sitä ihan päähänpiston tähden vain asetuta näin keskelle erämaata. Missä kapteeni asui ennen tänne muuttamistaan?

-- En tiedä.

-- Häh? Mutta se Sundhagen, joka oli merirosvo ... ja se, mitä tapahtui kaksikymmentä vuotta takaperin...

-- En tiedä.

-- Vai niin, älkää pahastuko! Mutta, muistaessani, nuo kananpoikaset ... minä en voi unohtaa teidän kananpoikianne ja minä ylistän niitä koko kuninkaallisen armeijan kuullen. Ruokitteko niitä kaurapuurolla ja perunajauhoilla? Suokaa anteeksi, että näin kyselen, mutta uskaltaisinpa melkein panna pääni pantiksi, että te olette niille antanut hienoksi survottuja pomeranssinkuoria.

Rebekka hymyili, tosin kylmästi kuin helmikuun päivä, mutta hyvä merkki se sittenkin oli.

-- Se ei koskaan ole juolahtanut mieleeni, vastasi hän.

-- Mutta miksette tunnusta totuutta? Te olette aivan varmaan käyttänyt uutta ranskalaista tapaa niitä ruokkiessanne. Ikäänkuin en minä huomaisi paistista, että olette niille antanut pomeranssinkuoria. Ah, minä ymmärrän, ehkä onkin nuori neitinne niitä ruokkinut? Jos olisin viittätoista vuotta nuorempi, niin kosisin häntä vain sentähden, että hänellä on ollut niin oivallinen keittotaidon ... ja kanainkasvatuksen opettaja.

-- Jos olette poikamies, niin kosikaa, hyvä herra! Minusta ei vastusta olisi. Niin pääsisin minä...

-- Mistä pääsisitte?

-- En mistään.

-- Minä todellakin ajattelen asiaa. Ellei vain tyttöparka olisi kuuromykkä...

-- Kuuromykkäkö? Kuka sen on sanonut?

-- Häh? Luuletteko siis, että hän todellakin kuulee?

-- En minä sitä ole sanonut.

-- Mutta luuletteko sitten hänen puhuvan?

-- En minä sitäkään ole sanonut.

-- Mutta ellei hän kuule eikä puhu, niin onhan hän kuuromykkä.

-- Eipähän, eipä ole.

-- Tämäpä vasta on eriskummallinen tapaus. Ellei hän kuule eikä puhu eikä myöskään ole kuuromykkä, niin mikä hän sitten on? Olisinpa utelias tietämään sen.

-- Mitä te, herra, sanotte sitten kuuromykäksi?

-- No, lempo vie, semmoista olentoa, joka syystä tai toisesta syntyy kuurona eikä siis voi oppia puhumaan.

-- No niin, herra, siispä saatte huoletta kosia Vernaa. Ei hän ole sen enempää kuuromykkä kuin te, herra, tai minäkään.

-- Sepä perhanaa. Kuinka sen voitte todistaa?

-- Ettekö kuullut hänen puhuvan?

-- Niin, tosiaankin, oikeassa olette. Hän sanoi kaksi sanaa.

-- Ei, kolme sanaa hän puhuu. Kolme sanaa, eikö siinä ole todistusta kylliksi, ettei hän ole kuuromykkä? Kosikaa huoletta!

-- Kuulkaahan nyt, hyvin kunnioitettava matami, joka kasvatatte sangen herkullisia kananpoikia; koska te näytätte olevan järkevä ihminen ja harrastavan talon etua, niin en huoli salata teiltä, että kapteeni Mörk etsi minut eilen Loviisasta käsiinsä ja kutsui tänne parantamaan tytärtään. Tosinhan hän puhui vähän epäselvästi ... ymmärrättehän ... vähän hämärästi taudin nimeämisestä... hän ei tahtonut ilmaista kuin puolen totuutta. Mutta niin paljon olin minä ymmärtävinäni, että hänen tyttärensä oli kuuromykkä. Minä sanoin hänelle suoraan, ettei lääkintätaidolla ole siinä mitään tekemistä; mutta tyytyikös hän siihen? Hän lorusi sinne tänne, niinkuin hän ei aivan varmaan olisi tiennyt, oliko neiti todellakin kuuromykkä, vai oliko koneistossa jokin muu koukku, ja kun minulla sattumalta oli joutoaikaa, taivuin minä lähtemään hänen mukanaan tänne. No niin, nyt kun olen tutustunut teidän kananpoikiinne, annan hänelle mielelläni anteeksi kamalat katajikoissa retustamiset. Luuletteko siis todellakin, että tyttö _ei ole_ kuuromykkä?

-- Siihen voitte luottaa, herra.

-- Hm ... tyttö miellyttää minua. Minä olen varakas poikamies parhaassa iässä, tuskin kahdeksanviidettä; sanoittepa sanan. Mutta jotakin täällä on nurinpäin, ja se on ensin saatava korjatuksi. Ymmärrättehän te hyvin, että jos lääkärin pitää parantaa jokin vamma, olipa se minkälaatuinen hyvänsä, niin pitää hänen ensinnäkin tietää, missä vika on. Teidän on sanottava minulle, mikä tyttöä vaivaa ja _miten_ hän on sellaiseksi tullut. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?

-- Kyllä. Jos niin on, että te, herra, olette lääkäri ja voitte saattaa kuntoon _sen kohdan_, joka parannusta tarvitsee, niin täytyneehän minun sanoa, mitä en muuten koskaan olisi sanonut. Vanhainkin hampaitten takana voi kieli pysyä lukittuna.

-- Kyllä uskon, kyllä uskon, hyvä matami. Mutta palataksemme asiaan, niin mitä sanoittekaan? Tyttö kuulee eikä kuule, puhuu eikä puhu, on kuuro eikä ole kuuro, on mykkä eikä ole mykkä. Jos se kaikki on totta, niin myöntäkää ainakin, että sitä ei ole varsin helppo tajuta.

-- Kenties ei, mutta niin asia kuitenkin on. Ettekö huomannut hänen lausuvan nuo sanansa oudolla tavalla kuin olisitte kuullut pienen lapsen puhuvan.

-- Niin todellakin. Minä olin huomaavinani jotakin sentapaista.

-- No, siinähän se on koko arvoitus; ettekö arvaa?

-- En: niin totta kuin olen sitoutunut Eskulapiuksen, Hippokrateen sekä Turun ja Upsalan lääkeopillisten tiedekuntain palvelukseen; moista tapausta ei meidän farmakopeassamme ole arvattu sattuvaksi.

-- No, niinpä minä sanon teille jotakin, jota ei ole luettavana kirjoissa. Verna syntyi niin terveenä ja vilkkaana ja niin tervein korvin kuin kuka muu ihmislapsi tahansa. Hän oli niin kiltin kiltti lapsi, ja vuoden vanhana hän jo sanoi _mamma_ -- sillä hänellä _oli_ äiti -- mutta isäänsä hän pelkäsi eikä koskaan taipunut lausumaan sanaa, jota isä niin mielellään tahtoo kuulla, jos hän muuten on sellainen kuin isän tulee olla. Sen ensimmäisen sanan jälkeen oli puhevarasto kauan kasvamatta; kului lähes puoli vuotta tytön oppimatta yhtään sanaa. Luulenpa, että niin käy useimmille lapsille. Mutta tehän olettekin poikamies, herra...

-- Saattaa käydä, saattaa käydä. No, entä sitten...

-- Sitten hän oppi nopeasti kaksi sanaa: _veli_ -- sillä hänellä _oli_ veli -- ja _Verna_, joita usein tavasimme hänelle, ja me jo iloitsimme, että hän kohta rupeaisi puhumaan kuten lapset ainakin sen ikäisinä, jolloin he enimmin ovat Jumalan enkelien kaltaisia. Niin, silloin hän oli niin kaunis ja kultainen, -- ja Rebekka pyyhkäisi silmiään esiliinansa nurkalla -- että harvoin hänen kaltaistaan näkee, ja kaikki, jotka hänet näkivät, sanoivat, ettei mikään kuninkaankaan lapsi saattanut olla ihanaisempi. Sitten äkkiä...

-- No? Sitten äkkiä...

-- Hän sairastui.

Tohtori pani nuuskaa nenäänsä. Se ei näyttänyt hänestä ollenkaan kummalliselta.

-- Tuhkarokkoonko? hän kysyi.

-- Hän sairastui ja menetti kuulonsa. Sitten hän ei enää koskaan oppinut enempää kuin nuo kolme sanaa. Ja arvattavasti hän olisi unohtanut nekin, ellen minä niitä lakkaamatta olisi tavannut hänelle hänen pienenä ollessaan, sillä minusta tuntui kuitenkin hyvältä kuulla hänen sanovan jotakin. Hän katsoi minun huuliani ja lausui sen mukaan, mitä ennestään taisi. Mutta muuta hän ei voinut oppia. Kaikki muu täytyi meidän selittää hänelle merkeillä.

-- Hm, hm ... tämä on todellakin ensimmäinen tämänlaatuinen tapaus, mikä minulle on sattunut. Se lienee ollut ankara tauti, luultavasti tulirokko. Se se useinkin jättää jälkensä silmiin ja korviin.

-- Pahempi se oli. Jumala näki maailman tulleen uudeksi Egyptiksi, ja sentähden hän lähetti uuden murhanenkelin, joka siihen aikaan ei säästänyt ylhäistä eikä alhaista. Ja ne, joiden hengen hän säästi, ne hän jätti raajarikoiksi ja rumiksi, sokeiksi, kuuroiksi tai hupakoiksi ja kaikenlaiseen kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Mutta merkillistä oli, tyttö ei saanut ainoatakaan arpea kasvoihinsa...

-- Hm ... tauti oli siis...

-- Niin, tauti oli _isorokko_.

10. VELHON KIUSAUS.

Niiden henkilöiden keskustelu, jota me olemme rohjenneet nimittää velhoksi ja lohikäärmeeksi, ehti juuri ratkaisevaan käännekohtaan, kun sen keskeytti kellon kilinä, jonka johto tuli kapteenin huoneesta eli -- puhuaksemme entiseen tapaan -- jättiläisen luolasta. Rebekka kiiruhti tiehensä, ja tohtori jäi yksin mietteihinsä.

Epäilemättä olisi ihmeellistä ja hyvin valaisevaa seurata lääketieteellistä epäilystä, fysiologisia, psykologisia, nosologisia, nosograafisia, diagnostisia, terapeutisia ja kaikkia muita raakalaisia vastaväitteitä, jotka tämän keskustelun johdosta kehittyivät korkeastioppineen ja paljonkokeneen lääkärin mielessä, joka oli jäsenenä Upsalan ja Turun lääkeopillisissa tiedekunnissa. Mutta kun on varsin luultavaa, että nuo äänettömät mietiskelyt, puettuina kun olivat niin monen syvällisen ja salaperäisen termin verhoon eivät olisi kovinkaan helposti tavallisten kuolevaisten tajuttavissa, niin saanee lukija kyllikseen lopputuloksestakin mikä oli, että kunnon tohtori päätti mitä tarkimmin "tutkia sairasta", saadakseen varmemman vakaumuksen niin tavattoman vian laadusta ja sen parantamisen mahdollisuudesta. Se päätös oli tuskin ehtinyt varmistua, kun tohtori kutsuttiin kartanonherran, kapteeni Mörkin, luo hänen makuuhuoneeseensa.

Kapteeni oli paljon tyynempi mieleltään ja istui puolipukeissaan puoleksi makaavassa asennossa, mustassa nahalla päällystetyssä sohvassa hämärässä huoneessa, johon valoa vain niukalti ja vaivoin pääsi paksujen tummien ikkunaverhojen lävitse. Huone oli kaikin puolin näöltään raskasta mielialaa herättävä, synkkä, kolkko ja pimeä. Sen ainoana koristuksena oli öljyvärein maalattu, luonnollisen kokoinen kuva, joka esitti ruotsalaista meriväen upseeria, mutta sen pää ja rinta olivat niin täynnä pieniä, pyöreitä reikiä, että jos se aikoinaan lienee ollutkin kuvatun näköinen, niin oli enää mahdoton siitä ketään tuntea.

-- Teitä kummastuttaa, että _hän_ on minun huoneessani, sanoi kapteeni, huomatessaan tohtorin katselevan kuvaa. -- Niin, eikö se ole omituista? Mutta syynsä on silläkin. Tarvitseehan ihminen hiukan huvitustakin. Minä toisinaan hauskuudekseni käytän tuota ampumataulunani.

-- Tämä huone on liian pimeä ja synkkä, huomautti tohtori. Ilma ja valo ovat ensimmäiset ehdot, jos mielitte päästä terveeksi ja voimiinne jälleen.

-- Älkää minusta huoliko, vastasi kapteeni halveksivasti. Minä haluan vain tietää, onko tyttäreni terve vai sairas.

-- Epäilemättä -- kuului vastaus -- sairastaa hän kovaa ja pitkällistä kuuroutta, mutta voidaanko sitä parantaa, riippuu aivan kuurouden syistä ja laadusta. Jos se on elimellinen vika, paralysia tai kuulohermon lamaantuminen, niin ei mikään taito auta; _cedamus naturae_, hyvä kapteeni, vihellyksestä ei tule mitään, kun huuli on poissa. Jos sitä vastoin, niinkuin toivon mahdollisimman kauan, vika on syntynyt satunnaisista syistä, esimerkiksi kuulokanavan tukkeutumisesta ... paransinpa kerran kuormapojan, joka oli ollut seitsemän vuotta kuurona korvapuustista ... hän sai sen luutnantti Hammarilta, siltä turkulaiselta, oikean moukariniskun ... niin, silloin koetamme, mitä tiede ja taito saa aikaan...

-- En minä sitä tarkoita, keskeytti kapteeni taas maltittomasti. -- Minä kysyn, onko hänen kuuroutensa teistä luonnollinen vai teeskennelty.

-- Mitä? huudahti tohtori kummastuneena. Teeskenneltykö? Hyvä kapteeni, voitteko te kuvitellakaan?...

-- Minä käsitän. Te ette siis ole huomannut mitään. En minäkään pitkään aikaan huomannut mitään, vaikka hän on minun tyttäreni. Mutta äskettäin ... eräänä yönä ... minä en saanut unta ... silloin huomasin jotakin.

-- Mitä te huomasitte?

-- Mitäkö huomasin? En mitään. Toden totta, en mitään. Minäkö rupeaisin kuuntelemaan?

-- Te kuulitte hänen puhuvan, eikö niin.

-- Ahaa, tiedättekö sen? No niin, koska sen tiedätte, niin tunnustanpa teille, että minä todellakin kuulin hänen puhuvan. Silloin sanoin itsekseni: hän on äitiinsä. Ymmärtäkää sanani oikein: hän _saattaisi_ olla äitiinsä. Tuo äänettömyys on teeskenneltyä, sanoin minä itsekseni ... viidentoista vuoden teeskentelyä! Se on pitkä aika. Mutta tyttö puhuu yhtä hyvin kuin te ja minä.

-- Voi peijakas, mimmoinen veitikka!

-- Sattumalta kuulin kehuttavan teitä taitavaksi lääkäriksi. Silloin sanoin itsekseni: minä kutsun tohtori Ekströmerin, ja hän paljastaa tytön vehkeet. Ah, tohtori, minä olen nähnyt moisten naissilmien ennenkin teeskentelevän. Te sen tunnette ja voitte paljastaa hänet. Tohtori ... tahdotteko ottaa tyttäreni?

-- Mitä sanotte?

-- Tahdotteko tyttäreni?

-- Hyvä kapteeni, teidän kysymyksenne on niin odottamaton, niin imarteleva... Minä en tiedä, kuinka...

-- Verna on viisas tyttö ... vain _liian_ viisas minulle ... mutta ei teille, tohtori! Kaunis hän on, sen myöntänette, ja hyvä ... uskokaa sanani, oikein hyvä! Myötäjäisiin olette oleva tyytyväinen; ainoa lapsi, ja enhän minä vuosisatoja elä. Ottakaa hänet, tohtori; naikaa hänet! Minä olen saanut kyllikseni naisten vartioimisesta.

-- Mutta hän itse ehkä ajattelee toisin.

-- Mitä? Oletteko te mies, kun puhutte naisen tahdosta? Luuletteko _minun_ tyttäreni uskaltavan ajatella toisin kuin hänen isänsä?

-- Hyvä, herra kapteeni. Teidän tarjouksenne on suureksi kunniaksi minulle, ja minä olen teille siitä kiitollinen. Minä toivon tulevani niin ansiokkaaksi, että ansaitsen semmoisen luottamuksen. Mutta sallikaa minun muistuttaa teille, että te itse nyt enimmin tarvitsette muutamien tuntien vahvistavaa unta.

-- Paratiisissa saamme nukkua, herra tohtori. Menkää Vernan luo... Sanokaa hänelle: isäsi antaa sinulle anteeksi, että olet äitisi tytär!

Sen sanottuaan kääntyi kapteeni seinään päin ja oli nukkuvinaan. Tohtori Ekströmer jätti hänet rauhaan, otti kultaisen nuuskarasiansa, jonka hän oli saanut Kustaa III:lta, pani melkoisen panoksen nenäänsä ja lausui:

-- Mies on hullu. Tässä ei ole mitään tekemistä. Ptsi! Sen vahvikkeeksi minä aivastin.

-- Minäpä menen tytön luo, hän jatkoi itsekseen pannen oitis päätöksensä toimeen ja lähtien nousemaan portaita ylös. -- Jos tarkoin punnitsen, niin eipä olekaan liian aikaista minun naida. Voisinhan sitten lopultakin saada kunnon päivällisen kotona. Enpä saata nähdä kenttäkeittiötä tai poikamiehen ruokasäilykköä, menettämättä heti sitäkin vähäistä ruokahalua, jonka säännöllinen ruoansulatus minulle vielä toisinaan tuottaa. Ja millaisia ovat meidän ravintolamme täällä Suomessa? Kestikievareja, hollitupia; pihvipaistit rasvaiset, sopat mikä minkin verran samanlaiset kuin Turun ylioppilassopat, talikynttilällä hämmennellyt. Oletetaanpas, että saan potilaan parannetuksi? No, siinä tapauksessa en lainkaan näe, mikä estäisi ottamasta tuota nuorta naikkosta.

-- Mutta -- jatkoi hän taas -- miksi häntä niin halukkaasti tarjoillaan? Olisikohan hän todellakin juonikas kapine?... Teeskentelyäkö?... Uskomatonta. Taaskin vain pinttynyt päähänpisto. Tyttö perii tilan; olisikohan tuo kiinnitetty? Otanpa selon siitä. Jos se on velaton, niin onhan se minulle sopiva neljänä kuukautena vuodessa, kun tahdon nauttia maalaisilmaa.

-- Mutta -- ja uusi epäilys syntyi -- enkö omin silmin nähnyt hellää kohtausta? Olisikohan tuo rikkitikku Yrjö Ros leimahtanut palamaan? Tietysti ... täksi päiväksi. Ja olisikohan tyttö hurmaantunut vaaleanruskeihin viiksiin? Tietysti myöskin... Ai, ai, pidä tarkoin varasi, hyvä Ekströmer! Pojan kyllä voi parantaa, mutta naisissa se pysyy kuin myski... Siitä tuntuu jälkiä vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Nämä salaiset neuvottelut kestivät juuri niin kauan kuin mukavuuteen tottunut tohtori Ekströmer tarvitsi aikaa kiivetäkseen jyrkkiä portaita. Mitä lähemmäksi hän ehti matkansa päämäärää, sitä epäröivämmäksi hän kävi. Kukapa ei joskus ole seisonut kuten hänkin elämän kiertoportaissa, joissa joka askelelta leviää uusi näköala silmien eteen? -- Ota hänet! sanoi ensimmäinen porras. -- Varo! muistutti toinen. -- Mutta varsin mielenkiintoinen taudintapaus! virkkoi väliin kolmas. -- Onko lääkärin milloinkaan nähty naivan taudintapausta? kysyi neljäs porras. -- Oh, joka päivähän sitä näkee, huomautti viides. -- Mutta jospa häntä ei voikaan parantaa? väitti vastaan kuudes. -- Kyllä se sinulle onnistuu, kehoitti seitsemäs. -- Kaikissa tapauksissa joudut luutnantin kilpakosijaksi! huomautti taas epäilevästi kahdeksas. -- Sinä vanha setä! pilkkasi yhdeksäs rikkiviisaasti. Ja kun tohtori oli ehtinyt kymmenennelle portaalle, tuntui se hänestä narisevan kuin nauruaan pidätellen. -- Olisipa siinä sukkela juttu koko Ruotsin armeijalle! nauroivat kaikki seuraavat laudat hänen jalkainsa alla...

-- Mitä lempoa minä ajattelenkaan? huudahti tohtori iloisimmalla tuulellaan ja astui kohtalonsa kanssa sopineena nuoren sairaan luo.

11. SALMELAN TALOSSA.

Onnellinen kahdenkymmenen vuoden ikä, jolloin nuorukainen nähtyään kaksi kaunista silmää voi unohtaa kaikki, elääkseen vain mitättömässä sekunnissa ja hälvetäkseen rakastetun olemukseen kuin tulisoihtu auringonvaloon! Onnellinen aika, jolloin itsekäs ihmishenki voi kokonaan uhrautua kaikkine kunnian- ja onnenvaatimuksineen, jolloin koko ääretön maailma mahtuu niihin ahtaihin rajoihin, joiden sisäpuolella rakastettu asuu, ja kaikki kirjavat, myrskyiset, häilyvät ajatukset sulautuvat yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, josta yksin luminen lappalaispoikakin laulaa yksinäisellä matkallaan tuntureilla kiitäessään:

Sinut nähtyäin tuhat mietettä joka hetkenä liikkuu mielessäin, sittenkin yks' vain: oisit armahain!

Älä sano noita tuhatta yhdeksi ainoaksi kokoontunutta ajatusta lyhytaikaisimmaksi kuplaseksi, mitä koskaan on kohonnut olemassaolon valtamerestä -- ettei tuolla sekunnilla ole mitään jälkimaailmaa ja itsensä kieltämyksellä mitään huomispäivää. Jokainen nouseva aurinko tekee maailman uudeksi, kukapa sinä hetkenä muistaisi, että aurinko on jälleen menevä mailleen ja hautaava maailman yöhön? Nopeaan rientävät kahdetkymmenet vuodet päivän hetkien mukana ja muuttuvat neljäksi-, kuudeksi-, kahdeksaksikymmeneksi; ja kuitenkin valaisee niitä aina sama nouseva aurinko, kuitenkin pysyy himmentymättä niiden iloinen elämänkatse, niiden unelmat pysyvät ainiaan samana, niiden ihmeellinen kaiken uhraamisen kyky kaiken voittamiseksi on ainiaan muuttumaton. Kahdetkymmenet vuodet ovat vieneet maailmaa eteenpäin ja tehneet sen, mitä historiassa on parasta, juuri tuon oman ehdottoman innostuksensa avulla ja sentähden, ettei mitään suurta eikä ylevää saata tapahtua ilman uhrautumista. Mikä eräänä päivänä tarkoittaa vain yhden sydämen valloitusta, tarkoittaa seuraavana päivänä taistelua isänmaan puolesta ja sitä seuraavana ihmiskunnan hyväksi saavutettavaa voittoa. Juuri on aina sama; kaksikymmenvuotiaan rakkaus on vain sen elämänpuun ensimmäinen lehti, jonka on vast'edes kohottaminen latvansa taivasta kohden. Monesta elämänehdosta sitten riippuu, saattaako ja millä tavoin se ollenkaan kasvaa rungoksi ja latvaksi; varmaa on vain, että hongan lentävän siemenen täytyy uhrata itsensä hongan hyväksi. Joka henkensä säilyttää, hän kadottaa sen; joka sen kadottaa, hän saa sen rikkaampana jälleen.

Ketään ei kummastuttane, että nuorella vaeltavalla ritarilla, jonka oli onnistunut voittaa lohikäärme, mutta jonka sadun jättiläinen oli ajanut pakoon, kaikki tuhannet ajatukset olivat hänen lähtiessään Yöjärven kartanosta kokoontuneet yhteen ainoaan polttopisteeseen: _Vernaan_. Ennen sitä ei Yrjöllä ollut mitään päämäärää eikä jalansijaa; hän oli koditon, kaikkien tuulten mukana lentelevä hongansiemen, joka kyllä etsi juurtumispaikkaa, mutta ei ollut sitä löytänyt. Miksikä hän ei niinkuin moni muu olisi voinut pitää elämää leikkinä vain ja tulevaisuudesta huolehtimatta nauttia nuoruuden iloja? Miksi ei hänellä niinkuin tuhansilla nuorilla sotilailla ollut tarpeeksi onnea ensimmäisestä olkaimesta, ensimmäisestä urotyöstä, viimeisestä tanssiaislemmitystä tai sodan tuottamista ylennyksen ja kunnian houkuttelevista toiveista? Niin, hän oli monesti itsekin uskonut niin olevan ja huolettomana kuin perhonen nauttinut kukista ja keväästä, mutta siinä ei ollut kylliksi, hän ei siitä löytänyt hengelleen kiinnikettä. Keskellä tuota huoletonta rauhaa kohosi toisinaan sydämen salaisista syvyyksistä sumu himmentämään hänen keveän sotilaselämänsä kaunista maisemaa; se muuttui autioksi ja tyhjäksi, hän levitti sylinsä, mutta ei tuntenut kenenkään sydämen tykkivän hänen sydäntään vasten; hän ikävöitsi jotakin päämäärää, jonka hyväksi kannatti taistella ja elää. Äkkiä se ilmestyi hänen näkyviinsä onnettoman lapsen hahmossa, viattomana vankina, puhtaana, rakastettavana, ihmisten sortamana olentona: kevään Vernana ja Verna orjattarena. Siitä hetkestä alkaen oli hänellä jotakin, jonka hyväksi hän saattoi elää ja kuolla: Vernan vapauttaminen oli tuleva hänen elämänsä päämääräksi.

-- Jaakko -- hän sanoi uskolliselle kumppanilleen, joka kärsivällisesti ja paastoten odotteli häntä satuloituine hevosineen Yöjärven puutarhanmuurin ulkopuolella -- mitä sinä neuvot tekemään? Pitääkö meidän heti tunkeutua sisään ja vapauttaa tyttö, vai odotammeko tulevaa yötä?

Jaakko omilla jaloillaan seistessään oli aivan kuin muutkin ihmiset, ei lainkaan vapaa inhimillisistä heikkouksista, mutta kun Jaakko kerran pääsi satulaan, oli hän rakuunaa kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut suinkaan jäänyt osattomaksi yön seikkailuista, mutta siitä, mitä sisällä oli tapahtunut, ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta; hän siis vastasi niinkuin jok'ainoa rakuuna hänen sijassaan olisi vastannut:

-- Meillä on sotaväentarkastus Artjärvellä.

-- Mars! komensi Yrjö.

Sotaväentarkastus oli kuin viileä suihkukylpy äkkiä palauttanut Yrjön unelmien valtakunnasta todellisuuteen.