Part 16

-- Olkaapa ruusu tai vaikka lehmänkielo, mutta minä neuvon teitä, herra, korjaamaan luunne niin nopeaan kuin vain hevoskoninne kavioista lähtee. Kylläpä olette saanut aikaan kelpo mellakan. Kiittäkää ikuista onneanne, ettei kapteeni ole kotona; minä en takaisi äyriäkään jaloistanne enkä käsistänne, jos hän nyt olisi portilla tulossa.

-- Kapteeniko? No, mimmoinen se kapteeni on miehiään, joka niin kunnollisesti ottaa vastaan oman toimialansa miehiä?

-- Samantekevää. Niin paljon saatan sanoa, ettei täällä ole viiteentoista vuoteen käynyt vierasta ihmistä, ja jos te tahdotte olla ensimmäinen, niin siitä ei tule mitään. Joko lähdette, herra, vai mitä?

Ja Rebekka astui, ryhmyiset kädet uhkaavasti ojennettuina, aivan hänen eteensä. Yrjö alkoi nauraa hohottaa.

-- Kas niin, mummo hyvä, teidän onnenne on, että saatte ärsytetyksi jääkarhunkin nauramaan. Älkää nyt seisoko siinä kuin kalkkuna, vaan menkää toimittamaan meille jotakin syömistä! Käskekää kornetin taluttaa hevoset talliin; toivoakseni on teillä vähän kauroja seimissä. Hyvästi nyt, mummoseni, toimikaa liukkaasti! Mutta ei mitään liikoja puuhia, minä kyllä tyydyn siihen, mitä talossa sattuu olemaan valmiina.

Sen sanottuaan hän tarttui murisevaa lohikäärmettä kiinni hartioista, kun sen kynnet vielä arvaamattomien tunteiden vaikutuksesta pysyivät piilossa, käänsi hänet äkkiä ympäri ja työntäisi ulos ovesta.

7. JÄTTILÄINEN PALAA, VELHO MUKANAAN.

Olisi vastoin kaikkea oikeutta ja kohtuutta, jos vielä kauemmaksi aikaa jättäisimme Jaakko-ritarin vankeudessaan kiusaantumaan, ottamatta selkoa hänen myöhäisemmistä vaiheistaan. Jos jonkun on rakastuneiden aseveljien huonon muistin tähden kuoleminen nälkään, niin on ainakin kohtuullista, että jälkimaailma saa sen tietää, voidakseen pystyttää hautakiven ystävyyden uhrauksille.

Hetkisen koeteltuaan voimiaan horjumattomaan oveen, päätti urhoollinen ritari katsella asiaa tyynesti ja odotella parempia aikoja. Kohtahan tietysti oli Yrjö rientävä häntä vapauttamaan, ellei -- mikä olisi pahin kaikista -- uskollinen kumppani itse ollut yhtä pahassa pulassa. Jaakko ei ollut luultavasti koskaan elämässään tuntenut edes rakkauden liekkien käryäkään. Kun siis Yrjö viipyi, alkoi Jaakko epäillä, etteivät olleet oikein aseveljen asiat, ja sitä ajatellessaan oli hänellä hyvä halu lyödä kova kovaa vastaan ja puskea päänsä läpi paksun oven. Tarkemmin mietittyään hän kuitenkin heittäytyi oljille ja nukkui toistamiseen.

Ukonilma oli lakannut, mutta synkkiä pilvenmöhkäleitä yhä vielä vieriskeli järeän tykistön tavoin kesäkuun taivaalla. Päivänpaiste ja sadekuurot vaihtelivat kuin ihmiskohtalot. Luonnonvoimat eivät vielä olleet loppuun asti raivonneet eivätkä päässeet lepoon; ne vetivät henkeä syvään niinkuin meri laajoin mainingein vierii rantaan myrskyn jälkeen.

Jaakko nukkui niin sikeästi, ettei hän huomannut, mitenkä ulkosalpa vedettiin pois ovelta ja vastikään saapunut henkilö astui riiheen Martti-rengin opastamana, joka piteli suitsista kahta vaahtoista ratsua. Se henkilö oli -- sanoaksemme totuuden heti koko kamaluudessaan -- lumotun linnan hallitsija, jättiläinen itse. Jättiläiseksi häntä syystä saattoi sanoa, sillä hän oli ainakin päätänsä pitempi muita ihmisiä. Hänen vartalonsa oli hienon miehen vartalo, synkkä kuin syksyinen yö. Tuo mies oli varmaankin nuorena ollut kaunis, mutta kaunis siten, että se vaikutti pelkoa. Nyt hän oli vanha, pitkät viikset olivat teräsharmaat, ryhti voimakas ja suora, mutta jäykkä ja luotaan työntävä. Tuuheain kulmakarvain alta silmät katsoivat niin terävinä ja synkkinä, että ensi silmäyksellä niistä tunsi miehen ihmisvihaajaksi, ellei juuri ihmissyöjäksi. Puku oli ruumiinmukainen ja kauttaaltaan musta: Aadolf Fredrikin aikainen hännystakki ja pitkä liivi, polvihousut ja säärykset, tekotukka kankipalmikkoineen ja kolmikulmainen hattu; vyössä oli pitkä lyömämiekka, pari pistoolia ja hartioilla sadevaippa.

Sellainen oli se mies, joka astui riiheen ja huomasi Jaakko-ritarin pitkänään oljilla. Jos katse, jonka hän nukkujaan loi, jo oli oikea jättiläisen katse, niin seurasi sitä heti sen mukainen työkin. Jättiläinen tarttui oikealla kädellään ritaria kiinni kauluksesta, nykäisi hänet voimakkaasti tempaisten ilmaan ja -- söi hänet suihinsa, ajattelee kai hämmästynyt lukija? Ei, jättiläinen ei syönyt onnetonta ritaria, heitti hänet vain rentona kuin säkin ulos ovesta, ja ennenkuin Jaakko ehti herätä, oli hän pitkällään vesilätäkössä riihen edustalla.

Aivan hämmentyneenä ja unenpöpperössä kömpi hän varsin surkuteltavana seisoalleen ja katsoi jättiläiseen tuijottavin silmin. Mutta herra ei pitänyt häntä senkään arvoisena, että olisi hänelle edes sanaakaan virkkanut; hän meni vain renkinsä luo ja jakeli hänelle käskyjään. Sillä aikaa ehti jo toisen kerran niin pahoin kohdeltu kornetti herätä -- johon aina kului hyvä hetki -- ja suutahtaa, mihin meni vieläkin pitempi aika. Luultavasti oli hänellä vielä muistissaan lohikäärmeen hurja käytös, sillä muuten olisi vaikea käsittää, kuinka niin rauhallinen sotilas saattoi siihen määrin raivostua, että hän juoksi jättiläisen luo ja hyvin tajuttavasti kiroten tähtäsi hänen päähänsä niin hirmuisen korvapuustin, että metsän honkakin olisi vähemmästä kaatua kellahtanut.

Tarinain mukaan, kuten tunnettua, ovat jättiläiset olemassa vain kaatuakseen vaeltavain ritarien miekkaan. Mutta tämä tekotukkainen jättiläinen ei näyttänyt niin käsittäneen tarkoitustaan, sillä hän kallistui ripeästi sivulle, ettei isku häntä tavannut, tempasi vyöstään pitkän pistoolin ja laukaisi sen hyvin välinpitämättömästi Jaakko-ritaria kohden, tuskin kyynäränkään päässä hänen vasemmasta korvastaan.

Siihen aikana ei tunnettu nalleja eikä sytytysneulapatruunia, vaan käytettiin ainoastaan varsin epäluotettavia piilukkoja; ilman tuota uudenaikaisten aseiden puutetta ei urhoollisella Jaakko-ritarilla enää olisi ollut suuriakaan toimitettavana tässä maailmassa. Saattoipa vielä vaikka vannoakin, ettei tuo jättiläinen koskaan ollut liikkeellä pitämättä teräviä piikiviä pistooleissaan; mutta sateen ansiosta oli sytykeruuti kastunut, eikä pistooli siis lauennut.

Jaakko oli haistellut ruutia Pommerin sodassa. Hän ei kovinkaan säikähtänyt, astui vuorostaan pari askelta taapäin, sivalsi sapelinsa ja hyökkäsi rajusti pitkän, mustan miehen kimppuun.

Hänkin samassa silmänräpäyksessä paljasti suuren miekkansa ja torjui taitavalla kädellä toisen iskut. Jaakko oli tavannut tavattoman voimakkaan ja taitavan vastustajan, joka oli sitä vaarallisempi, koska hänen kylmäverisyytensä oli hänelle ehdottomasti eduksi ritarin raivon rinnalla. Taistelu oli kiivas, mutta lyhyt. Muutamain hurjien iskujen jälkeen oli Jaakon sapeli lyöty hänen kädestään kauas märkään ruohikkoon; jättiläinen kohotti lyömämiekkansa ja...

Mutta kukapa koskaan on jättiläisten ja lumottujen linnain saduissa nähnyt, että rehellinen ritari on niin kurjasti surmattu, aina jonkun hyväätekevän haltijahengen oikeana silmänräpäyksenä asettamatta taikasauvaansa hänen ja varman turmion väliin. Me rikkoisimme kaikkea romanttista soveliaisuutta vastaan, jos todellakin antaisimme niin ennen kuulumattoman asian tapahtua; älköön siis kukaan katsoko epätodenmukaiseksi tai kummalliseksi, että tällöinkin ilmestyi tilaisuuteen sopiva hyvä haltija, esiintyäkseen ratkaisevan hetken tullen pelastavana enkelinä.

Tämä kelpo haltija, joka tietysti ei voinut olla kukaan muu kuin tällaisissa kertomuksissa välttämätön velho, ei ilmaissut läsnäoloaan haltijattaren kilisevällä lasiharmonikalla, vaan kuolevaisen miehen vähän sorahtavalla äänellä, joka portilta huusi jättiläiselle:

-- Ei, malttakaahan herra kapteeni, älkääkä olko hullu! Tuohan on vanha häränpää Peura eli Petronius, vai miksi hän itseään sanoo, kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisia rakuunoita. Tunnen hänet kuin viisi... Kova pää, herra kapteeni, puupää epäilemättä, mutta rehellisempää simppua ei koskaan ole uiskennellut Loviisan ja Suursaaren välillä. Kas niin, olkaa järkevä, pistäkää rauta tuppeen ja tarjotkaa, luvallanne, ennemmin meille Geneven viiniä aamutuimaan! Tämmöinen yöratsastus, hyvä kapteeni, voi kyllä soveltua poikanulikoille, mutta ei miehelle, joka on kuninkaalliselta majesteetilta ja kollegium medicumilta tottunut saamaan kolmen hevosen kyydin ja päivärahat, mieluimmin _in natura_. Ja te, hyvä Pumponius, oletteko hutikassa, kun alatte tapella kunnioitettavan ja kelpo kapteeni Mörkin kanssa hänen omassa pihassaan? Pölyttäkää toki edes vähän järkeä esiin paksusta kallostanne! Ryyppy jäähtyy, ja mitä sanookaan Livius? _Insuperabilis Alpium transitus_, jonka minä kääntäisin näin: lempo kuivin suin ratsastakoon metsien läpi.

Se henkilö, joka niin sopivaan aikaan pani kaunopuheisen sanansa vaakaan, missä Jaakko-ritarin kohtalo kiikkui taivaan ja maan välillä, oli hyväluontoisen ja leikkisän näköinen herrasmies, jolla oli yllä pitkä ja hyvin kiinni napitettu päällysnuttu ja jonkinmoinen reuhka vedettynä huolellisesti varjellun hatun ja valetukan suojaksi, sanalla sanoen, lukijalle jo Loviisan vastaanotoissa esitetty tuttu, tohtori Ekströmer. Hänen uusi Liviuksen käännöksensä lienee hänestä itsestään tuntunut erittäin onnistuneelta, sillä hän ei sitä jättänyt säestämättä niin äänekkäällä naurulla, että isohko vatsa koetteli päällysnutun nappien lujuutta. Sitä vähemmän, valitettavasti, vaikutti Livius molempiin taistelijoihin. Mies, jota sanottiin kapteeni Mörkiksi, pidätti kyllä iskuun kohotetun miekkansa, mutta koki yhä vain lävistää vastustajansa jättiläiskatsein, samalla kuin Jaakko, jonka raivo oli lentänyt metsään sapelin mukana, seisoi uhmaisena, leveine rintoineen aivan alttiina kohotetun miekan iskulle.

Tohtori pahastui ja astui taistelijain väliin.

-- Herra kapteeni, sanoi hän, ja te, Petrus eli Peuronius, minä olen nähnyt enemmän verta kuin te, ja olen valmis, jos suvaitsette, sahaamaan poikki teidän neljä raajaanne, kuin olisivat ne makkaratikkuja. Mutta huonoa pilaa minusta on kahden kunniallisen miehen, joina minä teitä pidän, pistää toisensa kuoliaaksi tyhjänpäiväisen riidan tähden. Tiedättekö te, herra kapteeni, että lääkärillä on valta käskeä silloinkin, kun kuninkaallakaan ei enää ole mitään sanomista. Te haitte minut tyttärenne luo: pitääkö minun nyt sitten heti paikalla taas ratsastaa tieheni?

Se naula veti. Kapteeni pisti hitaasti miekan huotraan, mutisten jotakin anteeksipyynnön tapaista, kääntyi selin Jaakkoon ja tarjosi käsivartensa tohtorille saattaakseen hänet asuinhuoneeseen.

Tohtori Ekströmer oli kuitenkin liian suuressa määrin seuraelämän mies, voidakseen laiminlyödä kohteliaisuuden vaatimuksia.

-- Kuulkaas -- hän sanoi kornetille, jota oli niin tylysti kohdeltu -- kuulkaahan nyt, hyvä Parhasius eli Perkelius -- kuka lempo jaksaa muistaa niin mutkikasta nimeä? -- minä vain tahdoin sanoa, hyvä Pultronius, että te arvattavasti tulette meidän kanssamme saadaksenne ryypyn ja voileivän aamukylmään. Voin vakuuttaa teille sillä tekevänne kunnon isännällemme erittäin mieliksi, eikö totta, herra kapteeni? Kertokaapas sitten, miten tulitte tänne, vaikka minä teidät vielä eilen näin puolenpäivän aikaan ilmi elävänä Loviisassa. Ilmatietä, luulen mä, sillä mitä minuun tulee, näette tässä vain puolet minun henkilöäni; toinen puoli jäi männynkantoihin ja katajapensaihin riippumaan. Teidän onneksenne jätin minä kenttäapteekkini Porvooseen. Saatte olla ihan rauhassa, Pontonius: ei mitään mikstuuria niinkuin viime kerralla, kun paransin teidät vilutaudista. Miten sanookaan Cicero? _Molestia et voluptate vita mixta_, iloinen pitää olla niin kuivassa kuin märässäkin. Joutukaamme nyt jo kuivalle taas!

Näin laverreltuaan hilpeä tohtori pyörähti kantapäällään ja kiipesi ripeästi portaita ylös, kun taas Jaakon mielessä, hänen siinä viipyessään nyreänä ja äänettömänä, kävi ankara taistelu suuttumuksen ja nälän välillä. Suuttumus voitti, ja niin monen armottoman kohtalon vainoama Jaakko ei ollut kuulevinaankaan kutsumusta.

Portailla tervehti isäntää ja hänen vierastaan hovimestari Ramström kumarruksin, jotka kapteenin synkistä silmäyksistä tulivat yhä syvemmiksi ja epävakaisemmiksi. Syy oli selvä. Janoinen, vanha palvelija oli niin taitavasti käyttänyt hyväkseen emännöitsijän poistumista kaappien lähettyviltä, että sekin vähäinen voima, joka hänellä vielä oli jäljellä vanhoissa jaloissaan häähumalan jälkeen, kokonaan petti, kun hän odottamattaan ja kauhukseen näki isäntänsä tulevan. Muutaman silmänräpäyksen tavoitteli hän tasapainoa, mutta painolait saivat voiton, ja hovimestarin viimeinen kumarrus muuttui kuperkeikaksi, joka vei hänet alas jyrkkiä portaita.

8. PYHÄN YRJÄNÄN TAISTELU JÄTTILÄISTÄ VASTAAN.

Kun jättiläinen, seurassaan velho, jota kuolevaisten kesken sanottiin tohtoriksi, huomasi tuon kummallisen tervetuliaistervehdyksen, jolla hänen linnavoutinsa ja hovimestarinsa Ramström otti hänet vastaan, aavisti hän pahaa ja ryntäsi portaita ylös niin kiireesti, ettei hänen vieraansa mitenkään jaksanut ehtiä jäljestä. Kohtalo satutti silloin niin kummallisesti, että häntä vastaan yläportailla tuli Rebekka, joka juuri edellisenä silmänräpäyksenä oli käännetty ympäri ja sysätty ulos ovesta kuin tykin suusta. Siitä syystä kapteeni harppaili kolme porrasta kerrallaan ja oli vähemmässä kuin puolessa minuutissa Vernan etuhuoneessa, ja hänen takanaan tuli Rebekka ja vähän jäljempänä tohtorikin.

Siinä oli siis tämän kertomuksen päähenkilöistä koossa kokonaista viisi toisiaan vastaan taistelevina valtoina, jättiläinen, prinsessa, velho, lohikäärme ja Pyhä Yrjänä-ritari. Kohtaus oli odottamaton. Tyttönen oli, riemuissaan ensi voitosta, mikä oli saatu hänen kauhistavasta vartijastaan, melkein kaatunut Yrjön jalkain juureen ja katsellut häntä ihmettelevin silmin. Yrjö oli vetänyt pois kätensä, jota orjatar Verna oli ihastuneena tahtonut suudella, nostanut tytön ylös ja katsellut häntä kaksikymmenvuotiaan silmin. Muutaman sekunnin se vain kesti, tuo katseleminen, mutta jo kukoisti kevään Verna, ja hänen vapauttajansa tunsi saaneensa kylliksi muistoja elääkseen pitkänkin iän.

Jättiläinen astui sisään.

Ota toisaalta kaikkea kaunista, suloista, lämpöistä, viatonta, kaikki, mitä rakkaus lisää elämän värivälkkeeseen -- ja toisaalta kaikki pimeä, katkera, jääkylmä, kuolemaa ja turmiota tuottava, mikä piilee vihassa ja kostossa -- sovita kaikki se tauluksi, pane kehykseksi kesäkuun taivas ja kirjoita nimeksi: Yöjärvi. Vastakohtien mestari Victor Hugo olisi ollut riemuissaan moisen taulun maalaamisesta, mutta sitä ei tarvitse kaukaa hakea, näkeehän sen luonnossa ja ihmiselämässä joka kerta, kun synkkä ukkospilvi pimittää viheriöitsevää kevättä.

Jättiläinen pysähtyi ovelle kuin kynnykseen kiinni naulittuna. Kummallinen hämmennys näytti vallanneen hänet, mutta ei mitään kiivautta, ei mitään rajua liikutusta ilmennyt hänen kasvonpiirteissään. Ennemmin saattoi sanoa jäädyttävän kylmän kangistuttaneen hänen jäsenensä. Hän katsoi nuoria niinkuin valkohuippuinen lumivuori katselee laakson kukkia.

Verna ensimmäisenä huomasi pitkän, mustan miehen kynnyksellä. Hän ei paennut, ei kääntänyt pois silmiään, seisoi vain liikkumatta, ja tuskin huomattava väristys ilmaisi hänen äkillistä kauhuaan. Yrjössä liikkuivat toiset tunteet. Tekisimme hänelle väärin, jos sanoisimme hänen tunnettaan peloksi, mutta tavattoman hämillään hän oli, niinkuin olisi hänet tavattu vääryydenteosta; ääneti hän odotti, mitä oli tuleva.

Tämä vaitiolon lumous, joka sulki kaikkien suut, keskeytyi vasta portailla kömpivän tohtorin äänestä.

-- Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te olette rakennuttanut portaanne siivellisiä olentoja varten, esimerkiksi kanoille. _Posito_ -- uh, vielä neljä astuinta! -- olettakaamme, sanon minä, että jonakin päivänä syttyy tulipalo; mihinkä silloin pääsette tuossa mutkikkaassa korkkiruuvissa, jota te, antakaa anteeksi suoruuteni, suvaitsette sanoa yläkerran portaiksi. Olettakaamme, että kaappi, piironki, sänky, joita koetetaan pelastaa, putoaa portaihin ja sulkee tien; mihin silloin pääsette? _Perdu_, hyvä kapteeni; nahkanne on vaarassa, lopetatte kunniakkaan elämänne _asphyxiaan_.

Näitä sanoja seurasi lyhyt äänettömyys, jonka keskeytti omituinen napsaus. Kapteeni, ehkäpä ajattelemattaan, veti vireeseen sen pistoolinsa, joka hänellä vielä oli ladattuna vyössä.

Yrjön korva, joka oli tottunut moisiin ääniin, ymmärsi heti napsauksen merkityksen. Se palautti entiselleen hänen rohkeutensa ja puhekykynsä. Hän lähestyi kapteenia käsi miekan kahvassa ja lausui kohteliaasti, mutta kylmästi kumartaen:

-- Luullakseni on minulla kunnia puhua tämän talon isännälle. Nimeni on Ros, olen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen rakuunaväen luutnantti. Minun ja kumppanini täytyi turvautua teidän vieraanvaraisuuteenne, kun metsässä ratsastimme eksyksiin. Univormuni pitäisi todistaa, etten minä ole ryöväri enkä varas, kuten teidän emännöitsijänne kohteliaasti uskoi, ja sentähden, suvaitkaa minun sanoa, on pistooli tarpeeton.

Silloin kapteeni astui kahta askelta likemmäksi, katsoa tuijotti Yrjöön hurjasta kiihkosta hehkuvin silmin ja huusi:

-- Te ette ole Ros. Nimenne on Sundhagen. Te olette tullut tänne viettelemään tytärtäni, ettekä nyt elävänä pääse täältä.

-- Hyvä herra -- vastasi Yrjö, hämmästyen vastoin tahtoansakin -- en tiedä, mikä...

Hän ei saanut lopettaa lausettaan. Kapteeni kohotti pistoolia, mutta epäilemättä hän muisti samassa sankkiruudin olevan märkää, sillä heti senjälkeen hän singautti aseensa ulos ikkunasta, niin että ruudut helisivät. Sen sijaan hän sivalsi huotrasta pitkän, hirmuisen miekkansa.

Yrjö ei myöskään vitkastellut, vaan tempasi puolustuksekseen sapelinsa. Verna syöksähti hänen eteensä ja pidätti hänen käsivarttaan, mutta kaatui samassa tunnotonna lattialle.

Juuri sinä hetkenä oli tohtori, kelpolailla sysäisten ovessa seisovaa Rebekkaa, raivannut tien huoneeseen ja kysyi, mitä oli tekeillä.

-- Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö kääntämättä silmiään uhkaavan miekan kärjestä.

-- Ros! Iloinen, kunnon ystäväni Ros! huudahti tohtori vuorostaan. -- Mitä tämä merkitsee? Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te tänään olette kirotun pahalla tuulella. Olkaa hyvä, pistäkää rautanne tuppeen. Minä takaan pojan kuin olisi hän oma poikani.

Mutta kapteeni, joka ei mitenkään ollut hillittävissä, tuli päinvastoin yhä hurjemmaksi.

-- Tohtori, tunnetteko hänet? No, sittenpä myöskin tiedätte, että eilen ... ei, toissapäivänä ... ei, kaksikymmentä vuotta sitten... Ja nyt hän taas tulee viett... Pois! Pois! Hänen verensä taikka minun!...

Ja kiihkosta tuijottavin silmin, kuin olisi haamua ahdistellut, kapteeni tähtäsi nuorukaiseen hirveän iskun, jonka Yrjö vain hädintuskin sai vältetyksi.

-- Henkesi tähden, Yrjö, hyppää ulos ikkunasta, mies on mieletön! kuiskasi tohtori.

-- Jättäisinkö hänet, tuon tytön ... en koskaan!

-- Minä suojelen häntä.

-- Mies tappaa hänet...

-- Poika, ellet nyt juokse, tapahtuu tässä murha. Tahdotko tapella hullua vastaan?

Nämä nopeat sanat vaihdettiin raivoisan kapteenin yhä hurjemmin ahdistellessa. Yrjö tajusi ystävänsä olevan oikeassa, peräytyi taistellen parvekkeen ovelle, syöksähti äkkiä siitä ulos ja hyppäsi reippaalla ponnahduksella alas puutarhan ruusujen keskelle, tällä kerralla kuitenkaan saamatta mitään vahinkoa.

Kapteeni jäi parvekkeelle. Hän oli menettänyt kaiken malttinsa, hampaat kiristyivät vastakkain, käsi puristi suonenvedontapaisesti miekan kahvaa.

-- Pääsikö hän vielä kerran käsistäni! hän ärjäisi ja katsoa tuijotti pakenevaa nuorukaista.

Tohtori yritti lähteä rauhoittamaan mieletöntä, mutta Rebekka pidätti häntä.

-- Älkää sanoko mitään; te vain saatte hänet pahemmaksi. Katsokaa ennemmin tuota lasta; minä ymmärrän paremmin kapteenia. Tiesinhän kyllä, että hän taas saisi tuon kohtauksensa. Mutta niin hurjana minä en ole häntä pitkään aikaan nähnyt.

Sitten hän meni kapteenin taa, löi häntä olkapäälle ja virkahti ihan hänen korvaansa:

-- Sundhagen on kuollut.

Jättiläinen kääntyi kuin unenhorroksissa.

-- Niin, toisti Rebekka, tiedättehän, että Sundhagen on kuollut.

-- Mutta hän oli täällä... Minä näin hänet, vastasi kapteeni epäröiden.

-- Te petyitte. Sundhagen on kuollut. Hän kaatui jo kymmenen vuotta takaperin Länsi-Indiassa taistellessaan englantilaista merirosvolaivaa vastaan.

-- Kummallista! jatkoi musta mies, huomattavasti tyynemmin. -- Minä olin kuitenkin...

-- Niin on kuin minä sanon. Nyt pitää teidän, kapteeni, heti paikalla paneutua levolle. Minä kyllä tiedän, mitä moisista kujeista seuraa. Sitä paitsi ratsastitte koko yön sateessa. Teidän täytyy pysyä hiljaa ainakin kolme päivää, kapteeni.

Niin sanoen hän talutti äsken vielä varsin hirveän miehen vastarinnatta alakertaan johtaville portaille. Hänen liiaksi kiihoittunut hermostonsa oli äkkiä veltostunut, pitkä, laiha vartalo oli luhistunut kokoon, kuin horjuva sairas hän antoi taluttaa itseään, mutta mutisi lakkaamatta valittavasti:

-- Kummallista! Minä olin näkevinäni hänet täällä...

Tohtorin oli sillä välin onnistunut saada Verna tuntoihinsa. Tytön arka katse etsi Yrjöä ja tiedusteli äänettömän kaunopuheisena hänen kohtaloaan. Hyväntahtoinen tohtori selitti viittauksin nuorukaisen paenneen puutarhan kautta.

-- Lapsiparka! mutisi hän itsekseen. Isä hullu ... niin, ei ole epäilemistäkään, että mies sairastaa _monomania_ tautia, vieläpä hyvin pitkällekin kehittynyttä ... ja lapsi itse kuuromykkä ... hm ... lapsiraukka!

Ekströmer oli tuommoinen ystävällinen, vanhanaikainen lääkäri, joka aina piti karamelleja taskussaan, antaakseen niitä lohdutukseksi itkeville lapsille ja saadakseen heidät ystävikseen, kun kova välttämättömyys pakotti nykäisemään pois maitohampaan tai antamaan pahanmakuista rohtoa. Hyvää tarkoittaen hän ojensi Vernallekin yhden noista viattomista lahjomisvälineistään. Tyttö otti sen vastaan kuin lapsi, mutta osoitti puutarhaa ja lausui omituisella tavallaan entisen, ainoan sanansa:

-- _Veli!_

Tohtori Ekströmer ei olisi enemmän kummastunut, jos kivi olisi puhunut hänen jalkojensa juuressa, kuusi laulanut hänen vieressään, koko tieteen järjestelmä pudota romahtanut hänen päähänsä.

-- Velikö? hän toisti. -- Häh? Kuinka se oli?

-- _Verna_, vastasi tyttö. Hän arvattavasti ymmärsi väärin lääkärin kummastuksen.

-- Lempo vieköön, puhuuhan tyttö! Ja isä kun sanoi...

Ahaa, sekin oli siis vain _monomaniaa_. Mutta kun ajattelen, että voi myöskin papukaijoja, harakoita ja kottaraisia opettaa lörpöttämään jonkin tolkuttoman sanan... Olipa tuo merkillinen tapaus. Ehkä akka voi minulle antaa joitakin viittauksia.

9. LOHIKÄÄRME TUNNUSTAA VELHOLLE OSAN LUMOTUN LINNAN SALAISUUKSIA. |

Jos edellinen luku oli suosiollisen lukijan mielestä liian julma soveltuakseen tämmöiseen pohjolan lumotun linnan viattomaan kertomukseen, niin pyydämme häntä vain katsahtamaan velhoon, tohtori Ekströmeriin, kun hän tunnin kuluttua äskeisestä jyräkästä rauhallisena ja ujostelemattomana istuu alakerran salissa hyvinvarustetussa aamiaispöydässä, joka tarjosi Geneven viiniä, tuoretta lohta munakäristeineen, mansikoita ja kermaa, paistettuja kananpoikia muurainhilloineen ja kurkkuineen sekä portviiniä -- silloinpa kaikki ikävät muistot, joita lukijalla ehkä on jättiläisen hullutuksista, varmaankin haihtuvat sen iloisen myötätunnon tieltä, jolla lukijakin moista näkyä katselee. Me vain sydämestämme surkuttelemme, etteivät ystävämme, Yrjö- ja Jaakko-ritarit, jotka paastoten olivat kokeneet niin monia seikkailuja, saaneet olla mukana noiden viehättävien aamiaisvarojen kimpussa, vaan arvattavasti samana hetkenä harhailivat taaskin autiossa seudussa etsien torpanpahaista, joka voisi tarjota heille kahta kaivattua herkkua, talonpoikaisjuustoa ja kuoripiimää.

Tohtori ei ollut koko yötä turhaan ratsastanut salojen halki. Tyhjennettyään lohiastian, puhdistettuaan mansikkavadin ja kermakannun sekä passitettuaan kolme, neljä viatonta kananpoikasta niiden oikeaan määräpaikkaan, alkoi hän tuntea taipumusta katsella entisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta lempeämmin silmin. Hän täytti tyynenä kuin filosofi neljännen viinilasinsa, kääntyi juuri sisään tulleen Rebekan puoleen, avasi suunsa ja sanoi:

-- Nukkuuko sairas?