Part 15

Tuo uuttera poliisi esiintyi pienen, terävän akan hahmossa, jolta puuttui vain kolmen kyynärän pituus, pari luisevaa miehenkättä ja suun hampaattomuus, jotta hän tässä merkillisessä jutussa olisi vastannut oikeaa noitaa Meg Merilliestä. Yllä oli hänellä musta kamlottihame, joka oli vedetty pään yli, ja väriltään epämääräinen, juovikas alushame, mikä näytti olevan määrätty ottamaan vastaan kaikki parhaillaan riihen ulkopuolella riehuvan rajuilman merkit. Paljaat käsivarret ja jalat (sillä sukat ja kengät olivat mytyssä) eivät suinkaan lisänneet tämän henkilön viehättäväisyyttä, jonka kohtalo oli lähettänyt varsin epäkohteliaasti toteuttamaan ritarin unet.

Martti, hiljainen, kierosuinen renki, ja Riikka, iloinen, punaposkinen karjakko, riensivätkin heti esiin ohjaksenperineen, jotka kiireesti kietaistiin viattoman Jaakon käsiin ja jalkoihin, ennenkuin hän vielä oikein ehti päästä selville, näkikö hän unta vai oliko valveilla. Ramström, pieni, käyrä ja kaljupäinen hovimestari, jolla oli yllä lyhyt, messinkinapein koristettu nuttu, polviin asti ulottuvat housut, mustat villasukat ja linttaan astutut kengät, ei pitänyt erikoista kiirettä.

-- Kyllä tulen, hyvä Rebekka, tulenhan minä! huusi hän. -- Pidä kiinni rosvoa, Martti! Sido hänet ja piekse häntä pahanpäiväisesti; enhän minä voi jättää laukkia, se on saanut tikun jalkaansa. Mitähän kapteeni sanoo, kun laukki ontuu? .. Katsokaahan, miten se ontuu, tuhat tulimmainen, ei tuosta laukista enää hevosta tule. No, kyllä tulen, Rebekka, tulenhan minä... Mimmoinen herran ilma ... eihän tuolla akalla toki liene sydäntä olla antamatta minulle ryyppyä...

Tämä viimeinen toivomus, joka lausuttiin paljoa hiljemmin, osoitti kyllin selvästi, kuka talossa oikeastaan hallitsi. Aivan kohtuuttomalta hänen toivomuksensa ei näyttänytkään, sillä ukko niinkuin kaikki muutkin oli ihan likomärkä.

Ukkosilma oli purkautunut tavattoman ankarasti. Tulet välähtelivät ristiin rastiin ja tiheään kuin miekaniskut; rankkasade näytti siltä kuin olisi maa ollut täpötäynnä pitkiä keppejä. Mutta ukko vain ei saanut jätetyksi laukkia yksikseen.

Jaakko, suomalaisten kiitettävään tapaan milloinkaan hätäilemättä, tarvitsi runsaasti ajatusaikaa, ennenkuin hän huomasi itseään solvaistavan.

-- Mikä akkaa vaivaa? Onko hän hullu? Kuulkaas nyt, hyvät ystävät, mitä tyhmyyksiä tämä on?... Päästätkö irti ohjakset, lurjus?... Herra armahtakoon sinua, piikapahus, jos vain uskallat sitoa kiinni käteni... Piruko teitä riivaa? Kyllä minä teidät opetan...

Näiden enemmän kummastelevien kuin vihaisten vastustelujen aikana loppui vihdoin Jaakon kärsivällisyys. Vanha ratsumies ei ollut ensi kertaa ottelussa. Hän hypähti äkkiä seisoalleen, tempaisi irti kätensä, potkaisi koiraa, työntäisi Rebekan kumoon, sivalsi renkiä korvalle ja ajoi piian käpälämäkeen. Koko joukon täytyi peräytyä, ja voitto olisi epäilemättä jäänyt oikeuden puolelle, ellei amatsoniakka, ollen yhtä urhoollinen kuin vastustajansakin, olisi saanut painetuksi ovea kiinni ja pannuksi ulkopuolelta salpaan.

Jaakko oli vankina; vähänpä auttoi häntä oven moukaroiminen lujin nyrkein; sitä hän ei kuitenkaan tehnyt niin suuresti itsensä tähden kuin siitä oikeutetusta pelosta, että rakkaalle Yrjölle ehkä tulisi yhtä tyly vastaanotto osaksi.

Voitostaan ylpeä amatsoni ei oven ulkopuolella suinkaan huolinut pitää suutaan kiinni.

-- Jyskytä vain, konna! huusi hän. -- Nimismieheen ei täältä ole pitkältä. Mitäs sanot vahvoista jalkaraudoista ja kunnollisesta, rautaisesta kaulavyöstä? Ajattelitko hyvänkin saaliin saavasi sillä aikaa, kun ihmiset olivat häissä tuolla kylässä? Niin viekas roisto! Niin, niin, kyllä me jo kauan sitten olisimme olleet kotona, jos olisimme soutaneet järven poikki, mutta emme uskaltaneet ukonilman takia. Onneksi tiesi hääväki kertoa teidän rosvojoukkiostanne, joka on karannut Loviisasta. Kyllä teidän jälkenne tunnetaan ... varastelette hevosia ja ryöväätte yksinäisiä torppia. Te varastitte Pirtin Pekalta ruskean ruunan ... te tapoitte Halkolan Antin mustan lampaan ... te lypsitte Tammelan Liisun lehmän metsässä. Nuokin hevoset olette varastaneet. Mitä jo sanoinkaan, kun näin ruohoa tallatun muurin luona? Sisään he eivät ole päässeet, sanoin minä, ja tyttöpahanen nukkuu. Heidän on täytynyt piiloutua johonkin muurin ulkopuolelle. Etsitäänpäs riihestä, sanoin minä. Mutta -- ja Rebekan sanatulva kääntyi toiselle taholle, mikä vielä vähemmän miellytti Jaakkoa -- missä on toisen hevosen ratsastaja? Tunnusta, lurjus, missä on kumppanisi?

-- Huuda hiljemmin, vanha noita! huusi Jaakko sisältä, edes hiukan toivoen eksyttävänsä talon poliisia. -- Missä teidän silmänne olivat, kun ette nähneet kumppaniani, vaikka hän nukkui minun vieressäni oljilla?

-- Kas, sen se roisto valehtelee kuin poika, vastasi kiusanhenki. Vanhaa kissaa ei rihmakerällä petetä. Hän toivoo saavansa apua tuolta toiselta maankiertäjältä... Ramström, te vanha päretikku, minä sanon, että ellette jätä laukin paimentamista, niin ne tappavat meidät. Ottakaa te korento, Martti ottaa pyssyn, Riikka kirveen ja minä otan ruoskan. Totisesti, tästä pitää tuleman oikea sudenajo.

6. PYHÄN YRJÄNÄN TAISTELU LOHIKÄÄRMETTÄ VASTAAN.

Jätimme Yrjö Rosin iloiseen ihmettelyyn, minkä synnytti se, että nuori tyttö sanoi nimensä. Vähän latinaa muisti Yrjö vielä koulun ajoilta, sillä huonoksi sitä kruunun miestä katsottiin, joka, vaikka olikin miekan kantaja, ei osannut taivuttaa _mensa_-sanaa tuolla klassillisella kielellä. Yrjö muisti _verna_-sanan, jota käytettiin sekä miehistä että naisista ja merkitsi: _kotimainen, kotona syntynyt_, tavallisesti: _kotona syntynyt orja_. Mutta muisti hän toisenkin _verna_-sanan, lempeämmän, jota käytetään vain hennommasta sukupuolesta, ja se merkitsi: _keväinen, keväänomainen_, esimerkiksi _aura verna_, kevättuulahdus; Yrjöstä tuntui kummalliselta, ettei vielä kellekään oppineelle professorille ollut vanhain roomalaisten tomukantisten kirjojen keskellä johtunut mieleen antaa tyttärelleen noita kahta nimeä, jotka samalla olivat niin perin klassillisia ja kauniita merkitykseltään ja soinnukkaita kaiultaan. Yrjö oli heti halukas sovittamaan nuoreen tyttöön viimeksimainitun merkityksen. Mitään keväisempää olentoa hän ei ollut vielä koskaan nähnyt ihmislasten keskuudessa. Mutta kun hän taas muisti teljetyt portit, tämän yksinäisen asunnon, jossa nuorta tyttöä vartioitiin kuin vankia, ajatteli tytön turvattomuutta ja täydellistä riippuvaisuutta toisten huolenpidosta -- silloin johtui hänen mieleensä painostavana, että kohtalon tai ihmisten julma iva oli pannut hänen nimeensä tuon kaksinaisen merkityksen: kevään lapsi ja kotikasvuinen, ainiaaksi kotiin sidottu orja.

Ehkäpä sekin ajatus osaltaan lisäsi hänen ihastustaan. Hän unohti entisen epäröimisensä ja puhutteli tyttöä niinkuin muuten elämässä tuttavallisin sanoin puhellaan kauan tunnetulle ja rakastetulle olennolle, joka voi korvin kuulla sanat ja jonka huulilla on valmiina vastaus.

-- Verna! toisti hän. Miten voikaan tämä nimi olla samalla niin iloinen ja surullinen! Minä tunnen, että se täydelleen ilmaisee olemuksesi oikean perustuksen, vaikka sen merkitys vielä onkin minulle arvoituksen kaltainen. Verna ... nyt kun tiedän nimesi, voin sanoa, että rakastin sinua heti ensi hetkestä asti, kun sinut näin, ja paljoa ennemminkin, sillä sinua minä olen kauan etsinyt koskaan löytämättä. Tiesinhän kerran sinut kohtaavani, mutta minä en tuntenut sinua, minä etsin sinua jokaisen nuoren ja viehättävän tytön haahmosta, monen monesti luulin sinut löytäneeni, mutta aina tunsin pettyneeni. Ah, ei ketään, ketään ollut sinun kaltaistasi; ei ketään, joka olisi täyttänyt koko sieluni; ei kellään ollut sellaista viattomuuden tuoksua sielunsa näkymättömissä siivissä -- kaikki, kaikki ne olivat maan tomuolentoja, haihtuvia unelmia, jotka hälveten hävisivät, kun tahdoin tarttua niihin ja rakastaa niitä. Sinä yksin olet sellainen, jollaiseksi aina olen kuvitellut mielessäni elämän puhtaimman ja parhaimman, ja nyt löysin sinut, nyt ei kukaan ole enää erottava sinua minusta, nyt olet sinä minun omani, suloisin unelmani, nyt täytyy sinun olla minun omani, minun ainiaaksi!

Hänen lausuessaan viimeisiä sanojaan, pimitti ukkospilven musta varjo ikkunat ja huoneen, mutta Yrjö ei sitä huomannut.

-- Verna! jatkoi hän. Joka kerta kun lausun nimesi, tunnen kuin jonkin paremman ja jalomman elämän tuulahduksen sielussani. Ah, minä en ansaitse, että sinä minua noin katselet, en ansaitse hengittää samaa ilmaa kuin sinä. Älä pidä minua parempana kuin olen. Ei, älä ojenna minulle viatonta kättäsi, se tahrautuu minun kättäni koskettaessaan! Minä olen eräs niitä monia, jotka ovat hurjasti elämöineet maailman iloissa. Kaikenlaiset synnit ja mielettömyydet ovat riehuneet sielussani; minä tunnen olevani niin saastainen ja hylätty kuin seisoisin enkelin silmäin edessä. Mutta älä hylkää minua, älä sysää minua pois luotasi! Katso, rakastanhan minä sinua kuitenkin; anna minun rakastaa, opeta minut hyväksi ja puhtaaksi niinkuin sinä olet! En minä pyydä sinulta vastarakkautta -- en vielä; kuinka sinä voisitkaan minua rakastaa? Mutta anna minun toivoa, että sinä kerran vastedes voit! Se toivo on antava minulle elämänrohkeutta...

Samassa välähti suuri, keltainen salama, valaisten kirkkaalla leimauksellaan huoneen; tyttönen säpsähti. Yrjö sitä tuskin huomasikaan ja toisti:

-- Ei vielä, Verna, ei vielä! Mutta kerran kuitenkin...

On kieli, jota ei tarvitse huulin ilmaista tai korvin kuulla. Tyttönen tajusi samassa hetkessä Yrjön puheen, ja hänen vastauksensa oli kaunopuheinen. Hän katsoi Yrjöön kuvaamattomin katsein. Sitten hän pani kätensä ristiin rinnalleen, taivutti päänsä ja punehtui kovin.

Äkkiä tunkeutui auringonsäde pilvien lomitse ja valaisi harvinaisen kirkkaaksi tytön nuoren vartalon. Jos on totta, että rakkaus on yhdistetty korkeimmasta ilosta ja syvimmästä surusta, niin oli siinä Yrjön edessä ne molemmat. Verna, jonka katseessa oli tuo sanomaton sulous, se oli kevään Verna, toivon Verna, joka autuutensa täydellisyydessä sisällytti koko sielunsa kauneuden yhteen ainoaan aurinkoiseen katseeseen. Se Verna sitä vastoin, joka antoi päänsä painua ja pani kätensä ristiin rinnalleen melkein itämaisen alentuvasti, se oli orjatar Verna, vanki Verna, surun Verna, joka onnettomuutensa kuilussa nöyrästi ja itsensäkieltävästi loi katseensa maahan vapaan ja ylvään nuorukaisen edessä, minkä kunnian ja onnen osallisuuteen hän mielestään oli liian halpa. Mikä kummallinen vastakohta yhdessä ainoassa lyhyessä silmänräpäyksessä auringon ja salaman välillä!

Tuo vaikutelma valtasi Yrjön niin kokonaan, että hän vaikeni. Ääneti ja unohtaen sen tunteensa, joka äsken oli tehnyt hänet arvottomaksi edes koskemaankaan rakastetun kättä, kohotti hän nyt saman käden hehkuville huulilleen; mutta heti hän taas päästi käden. Entinen tunne palasi ja viilsi hänen sieluaan, kuin olisi hän rikkonut korkeamman maailman olentoa vastaan. Kuinka hän uskalsi langennut, synnin saastuttama, kohottaa silmänsä viattomuuden majesteettiin?

Miksi ovatkaan mainen autuus ja kauneus vain nopeaan haihtuva hetkinen? Ennenkuin Yrjön tunteet ehtivät puhjeta sanoiksi, tärisytti taloa valtava jyräys, huone pimeni, salama toisensa jälkeen repäisi taivaankannen kahtia, myrskynpuuska murskasi pensaita ja aitoja ja rankkasade syöksi rätisten katolle ja puutarhaan. Molemmat nuoret heräsivät säpsähtäen ruusuisista unelmistaan. He menivät ikkunan luo. Laakso, mäet, metsä, ruusutarha, koko tuo äsken niin loistava ja rauhallinen näköala, pohjolan kesäinen, tyyni maisema, kaikki oli yht'äkkiä muuttunut synkän kauniiksi pimeyden ja tulen tauluksi. Koivujen vihreät suortuvat häilyivät tuulessa kuin kostottaren hiukset; mäen korkein honka oli latvasta juureen asti salaman halkaisema, ja pieni soliseva puronen pauhasi kuin tuhoava tulva läpi hävitetyn laakson.

Verna viittasi levottomasti puutarhan muuria kohden. Yrjö katsahti sinne päin ja huomasi, että neljä henkeä lähestyi taloa, kolme jalkaisin ja yksi ratsain. Ne ne juuri kohta sen jälkeen tylysti herättivät Jaakko-ritarin.

Varsin suureksi kunniaksi ei ollut nuorelle ritarille, että hän tällöin vasta muisti uskollista aseveljeään ja hevosia, jotka olivat ulkona ankarassa rajuilmassa. Rakuuna ja hänen hevosensa ovat eroamattomat, eikä Yrjölläkään ollut tapana pettää kumppanejaan hädässä; mutta kaksikymmenvuotiaana saattaa helposti yhden ainoan katseen tähden unohtaa kalleimmatkin velvollisuutensa. Nuorukaisen ensimmäisenä luonnollisena ajatuksena oli mennä alas avaamaan suljettua porttia. Mutta heti kuin Verna arvasi sen aikomuksen, koetti hän pidättää häntä ja vilkkain liikkein ilmaista, että vaara uhkasi, jos hänet vain huomattaisiin.

Yrjö ei sinä hetkenä olisi mistään hinnasta tuottanut niin rakastettavalle olennolle pienintäkään surua. Verna oli vanki, hänen vartijansa tulivat; ehkäpä hän tarvitsi suojelusta. Hän päätti viipyä ja koettaa keksiä hänen mahdollisen tai perusteettoman pelkonsa syytä.

Sillä välin tapahtui edellä kerrottu, vähemmän vaarallinen kuin naurettava temmellys riihessä, ja sitten alkoi kauhistuttavaksi aiottu sudenajo, jota Rebekka johti.

Ensin avattiin alakerran ovet ja ikkunaluukut. Siihen meni vähän aikaa, jolloin inkvisiittorit luultavasti tutkivat, oliko talon irtaimisto koskematta; ehkäpä heistä myöskin oli tarpeen muuttaa ylleen kuivat vaatteet. Ihastuksekseen Yrjö huomasi, että Verna _kuunteli_ portaille vievällä ovella, ja yhtä suureksi ilokseen hän ymmärsi, että Verna ehdottomasti oli _kuullut_ vaaran lähestyvän tuon lohikäärmeen muodossa. Mikä ratkaisematon arvoitus tuo tyttö olikaan? Olikohan hänen mykkyytensä lopultakin vain pakollista teeskentelyä?

Alhaalla astelevan amatsonin askelet olivat kuitenkin niin raskaat, että koko huone niistä hieman tärisi. Nyt ne askelet kuuluivat portailta, jysähdellen niinkuin kivikuvan raskas astunta sen kulkiessa Don Juanin pitoihin. Hetki lähestyi, sadun hirmuinen lohikäärme oli "haistava kristityn verta" ja astuva sisään syödä ahmaisemaan vaeltavan ritarin kaikkinensa.

Asema näytti Yrjöstä niin hullunkuriselta, että hänen tavallinen iloisuutensa heti palasi. Hän oli tuntemattomana ja kenenkään tietämättä lumotun prinsessan rauhoitetussa huoneessa. Mitenkä prinsessa oli torjuva uhkaavan vaaran? Verna oli luonnonlapsi; olikohan hän myöskin käyttävä luonnonlapsen vaistoa ja koettava pelastua viekkauden avulla? Olikohan Verna kätkevä hänet uutimien taa ja itse asettuva vuoteeseen, pettääkseen vartijansa teeskennellyllä, viattomalta näyttävällä unella? Yrjö, _omaan_ tähänastiseen kokemukseensa nojautuen, oli aivan varma siitä, että niin oli käyvä, ja sentähden hän jo kokosi hattunsa, viittansa ja hansikkaansa, jotteivät ne kavalat todistajat, jotka jo olivat saattaneet ilmi varsin monta vaaralliseen pulaan joutunutta sydämenvarasta, nyt ilmaisisi hänenkin salaista tunkeutumistaan tähän niin huolellisesti vartioituun vankitorniin.

Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo kuitenkin mielessään pyysi sydämensä valtiaalta nöyrästi anteeksi noita äskeisiä ajatuksiaan. Niin, nuori tyttönen oli todellakin luonnonlapsi; mutta hän ei noudattanut villin vaistoa; hän oli vanki, mutta hän halveksi viekkaudella pelastumista. Hänen koko olemuksensa oli kirkkautta, viattomuutta ja totuutta: hän ei _voinut_ valehdella. Hän pysähtyi, kädet taaskin ristissä rinnalla, kalpeana ja liikkumattomana keskelle huonetta.

Yrjö vetäytyi odotellen syrjään uunin edessä olevan varjostimen taa.

Rebekka astui sisään ja pysähtyi kynnykselle. Suuret, nenään kiinni puristetut silmälasit näyttivät välkkyväin lohikäärmeen silmien tavoin tähystelevän ympäri huonetta. Hiekkaa oli kynnyksellä; kuka oli tullut huoneeseen jalkojaan pyyhkimättä? Lattiamatto oli vedetty poimuun; mistä se poimu? Kitara oli otettu alas seinältä; kuka oli sitä soittanut?

Yrjö seisoi piilossa ja katseli vieläkin hymyillen amatsonin liikkeitä. Tällä näytti olevan ikää vähän yli kuudenkymmenen vuoden, ja pukimikseen oli hän ottanut ruskean liivihameen ja sitonut punaisen tykkimyssyn harmahtavaan päähänsä. Merkkipuhe alkoi ja sukkelaan se kävi tottunein käsin. Onneksi näytti tällä lohikäärmeellä olevan puhelias kielikin, joka tunsi toimimisen tarvetta ja sentähden tuontuostakin tulkitsi merkkikieltä.

-- Vai niin. Aikaisin ylös nousit ... olit puutarhassa ... pelästyit rajuilmaa... Mitä ujellat, lapsiparka?... Älä ukkosta pelkää, hupsu, on niitä pahempiakin pelättäviä... Pelkää Jumalaa ja pidä omatuntosi puhtaana, se on parempi kuin itkeä tillittää taivaan salamoita... Vai niin?... Sinä et ole nähnyt ketään rosvoa ... et tiedä mitään varkaista ... ja kuitenkin on talo täynnä karkulaisia... Olisipa kapteeni nyt ollut kotona; nyt olisi hän saanut kyllikseen ampua muutakin kuin maalattua kangasta... Mitä nyt? Oletko kuitenkin nähnyt miehen?... Miehen, niinkö?... Onko hän täällä?... Tässä huoneessako?

Pelätty hetki oli tullut. Suuttunut nainen purskui tulta. Hän tarttui Vernaa lujasti kiinni käsivarteen.

-- Hyvä, hyvä! kirkui hän. Koeta vain kesyttää ilveksen pentuja. Sulje ne telkien taa! Näännytä niitä nälällä! Hakkaa niiltä kynnet ja kisko hampaat niiden suusta -- kuitenkin ne sinua purevat, kun kerran tulevat täysikasvuisiksi. Enkö sitä ole aina sanonut? Omena ei putoa kauas puusta. Äitisi oli ... mutta mitäpä minun tarvitsee sanoa, mikä äitisi oli? Sinä uskottomimman naisen kavala tytär, elä niinkuin hän, tule siksi, miksi hänkin tuli, ja kuole niinkuin hän kuoli! Mutta älä syytä minua! Minä olen tehnyt, mitä olen tainnut, nyt en voi enempää. Minä en jaksa ... viidentoista vuoden vaivat ... kaikki turhaa!

Niin sanoen päästi raivoava nainen tytön käden... Yrjö astui askelen eteenpäin estääkseen mieskohtaista rääkkäystä, mutta hän pettyi. Raivotar muuttui muodoltaan, heittäytyi sohvalle, kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi nyyhkiä ääneensä.

Nuorukainen ei ollut välinpitämättömänä kuunnellut tuota yksinpuhetta, joka varsin pian karkoitti hymyn hänen huuliltaan. Hän oli jo monesti tahtonut keskeyttää nuoren tytön kiduttavan tutkimisen, mutta hän odotti aivan viime hetkeen asti jotakin juonta ja oli uteliaisuudesta aivan menehtyä odotellessaan kuulevansa, missä arvoituksen avain oli. Mutta juonta ei tullut, totuus lausuttiin ilmi, ja seuraus oli varsin odottamaton. Yrjö tunsi melkein samaa kuin vaeltaja, joka astuessaan viehättävässä puutarhassa äkkiä näkee edessään mullassa murhatun lapsen pienoisen, pyöreän käsivarren.

Hän katseli tyttöä. Verna orjatar siinä seisoi hänen edessään. Ei pienintäkään ääntä, ei liikahdusta, ei ainoatakaan kyyneltä, mutta menehdyttävä pelko kasvoissa.

Raivottaren nyyhkivä katumus ei kestänyt kauan. Ennenkuin nuorukainen ehti estää, hypähti eukko äkkiä ylös, avasi puutarhan puolella olevan suljetun huoneen oven, työnsi Vernan edellään sinne ja kiersi oven jälleen lukkoon. Mutta samassa Yrjö astui esiin suuttumuksesta hehkuen.

-- Mitä uskallattekaan tehdä, vanha noita? huusi hän. Ettekö häpeä loukatessanne ja rääkätessänne viatonta lasta, jonka ainoa rikos on se, että hän päästi eksyneet matkustajat suojaan rajuilman ajaksi?

Tietysti Yrjö-herra odotti saavansa sanan sanasta, mutta pettyi taaskin. Tuo raivostunut ja nyyhkyttävä lohikäärme, joka äsken vielä oli näyttänyt pystyvän muitta mutkitta tarttumaan rakuunaa kauluksesta, kuten hän puolta tuntia aikaisemmin oli riihessä tehnytkin, hän seisoi nyt hievahtamatta ja saamatta sanaakaan suustaan, katsoen häntä niin pitkään ja hämmästyneenä, että hän näytti ihmiseltä, joka on menettämäisillään järkensä nähdessään odottamattoman aaveen keskellä päivää.

-- Minua ilahduttaa -- Yrjö jatkoi vähän tyynemmin -- että näytätte häpeävän käytöstänne. Kiitokseksi siitä ilmoitan teille, etten ole ryöväri enkä rosvo, vaan kannan yhtä kunniallista miekkaa kuin kuka muu kunnon mies hyvänsä kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksessa. Mutta mikä vankila tuo on, johon rohkenette sulkea neitinne? Tiedätteköhän te, matami Ragata tai Barbara tai mikä teidän nimenne on, etten minä lainkaan aio antaa palvelijain kohdella hävyttömästi isäntäväkeään, ja luvallanne tai vastoin tahtoanne aion kerrassaan lopettaa nenäkkäisyytenne.

Niin sanoen hän äkkiä tempasi Rebekan kädestä avaimen ja avasi sivuhuoneen oven, eikä äsken niin mahdikas vanginvartija edes ehtinyt yrittääkään sitä estää. Mikä näky! Kun päivänvalo tulvahti sisään avatusta ovesta, näki Yrjö pienen huoneen, joka oli mustaksi verhottu lattiasta kattoon saakka ja jonka ainoa ikkuna oli huolellisesti peitetty sisäpuolelta suljetuin luukuin, niin ettei siitä päässyt ainoatakaan valonsädettä sisään. Huonekalustona oli vain pienoinen ikkunan edessä oleva pöytä, ja sillä pöydällä oli vesiruukku. Huonoja, vanhoja olkia oli hajallaan lattialla. Verna oli heittäytynyt oljille, kasvot lattiaa vasten.

-- Mitä tämä on? huudahti nuorukainen kiivaasti. Mikä hornan henki on keksinyt moisen kidutustavan? Eihän tuo ole vankila, vaan ilmeinen hauta. Tule, Verna! Tule, onneton lapsi, vapauteen ja valoon! Et hetkeäkään enää saa viipyä tässä hirveässä luolassa. Älä pelkää, nyt olet vapaa; tahtoisinpa nähdä sen konnan, joka enää uskaltaa loukata tai rääkätä sinua.

Puoliväkisin hän nosti tytön olkivuoteelta. Pelästyneenä ja tahdottomana Verna antoi taluttaa itseään. Vasta sitten, kun hän jälleen pääsi valoisaan makuuhuoneeseen ja huomasi Yrjön päättävän katseen, rohkaisi hänkin mielensä, hiipi aivan hänen viereensä ja tarttui hänen käsivarteensa.

Veri kuohui nuoren sotilaan suonissa, ja hän puhutteli jälleen vanginvartijaa vihasta vapisevin äänin:

-- Mitä pahaa hän on tehnyt sinulle, kurja noita? Miten uskallat sinä kohdella näin nuorta, näin kaunista, näin onnetonta olentoa julmemmin kuin suurinta pahantekijää? Jos on niinkuin pelkään, ettei hänelle ole annettu kuulon lahjaa, niin silloinhan aurinko ja valo on hänen sielunsa ilo, mistä hän elää. Ja sen olet sinä, inhoittava, harkinnut niin julmasti, etten sille tavalle voi nimeäkään keksiä. Hänet, joka enemmän kuin muut tarvitsee lohduttavaa hoitelua, hänet sinä jätät yksin ja avuttomaksi, ja kun hän ikävöi valoa ja elämää, suljet sinä hänet synkkään pimeyteen. Vastaa, mikä on tarkoituksesi? Kuka on sinulle antanut sen oikeuden?

Rebekka tuijotti tuijottamistaan suuttuneeseen nuorukaiseen silmiään räpäyttämättä. Hän tuskin kuuli, mitä Yrjö sanoi; jokin aivan toinen asia näytti kokonaan vallanneen hänen ajatuksensa. Vihdoin hän lausui äänellä, joka koetti osoittaa uhkamielisyyttä, mutta vastoin eukon tahtoa ilmaisi selvää neuvottomuutta:

-- Kuka te olette, herra? Mikä on teidän nimenne?

-- Kukako minä olen? toisti Yrjö halveksivasti. Minä olen mies, joka lennätän hävyttömiä, vanhoja noitia ulos ovesta vähän kiireemmin kuin ovat tulleet. Minä olen mies, joka käytän miekkaa kuninkaan palveluksessa, mutta on minulla hätätilassa ratsuruoskakin, opettaakseni nenäkkäille henkilöille kunnioitusta. Sitä paitsi olen mies, joka en siedä vääryyttä enkä väkivaltaa.[7] Upseeri, jos tietää tahdotte.

-- Mutta nimenne? jatkoi Rebekka yhä enemmän hämmentyneenä.

-- Minä olen jo sanonut nuorelle neidillenne nimeni. Mutta tosiaankin, hän ei ole sitä ehkä kuullut. Minä olen luutnantti Ros, ja tuolla alhaalla oleva kumppanini on kornetti Peura, jos suvaitsette. Ja nyt kohteliaisuus kohteliaisuudesta, hyvä matami! Mikä on tämän talon nimi ja kuka on teidän isäntänne?

-- Ros? ... Ros? vastasi vanha eukko äreästi. -- Joka kolmas mies on tähän aikaan Ros. Mutta se ei ole totta, teidän nimenne ei ole Ros, herra. Se olisi liian kummallista, jos teidän nimenne olisi Ros.

Yrjö, josta nauru ei koskaan ollut kaukana, tunsi jo nytkähdyksiä tummissa viiksissään, mitkä eivät vielä olleet täysin sotaisiksi kehittyneet.

-- Mitä nyt, rupeatteko riitelemään nimestäni? Ettekö kuule, että minä kysyn, kenenkä talossa minulla nyt on kunnia olla? Eikö kysymykseni ole mielestänne kyllin kohtelias?

Silloin alkoi taas näkyä vähäisiä raivon merkkejä ruskeahameisessa lohikäärmeessä.