Part 14

Mutta ennenkuin hän niitä löysi, tapahtui jotakin, joka heti palautti veren Yrjön kalpeille kasvoille. Parvekkeen alla olevasta ovesta astui esiin nuori tyttö -- ei emännöitsijä eikä karjakko, ei enkeli eikä keijukainen -- vaan kaikesta päättäen kuolevainen olento niinkuin muutkin, kun eivät satu olemaan rakkauden värikästen kaukolasien takana. Hän oli lapsi tai melkein lapsi, solakka, notkea, joustava, enemmän etelä- kuin pohjoismaalainen, hänen silmänsä olivat suuret ja tummankiiltävät, hiukset melkein siniseen vivahtavan mustat, koristelemattomasti taapäin pyyhkäistyt, niin että valkoinen otsa ja ohimot jäivät paljaiksi. Vaaleassa, yksinkertaisessa musliinipuvussa oli jotakin, jossa Yrjön hurmaantunut silmä oli näkevinään taitavamman käden kuin tavallisen maalaisompelijan työtä. Koko olento oli hänestä aamun kirkkaassa valossa niin ilmankeveä, niin viehättävän ylhäinen, ettei hän voinut olla häpeämättä äskeistä vakoiluaan, jolla hän oli häirinnyt niin suloista olentoa tämän rauhoitetussa asunnossa.

Tuntemattomalla neidolla ei näyttänyt olevan aavistustakaan vieraiden läsnäolosta. Hän hengitti mielihyvin vilpoista, vielä kosteata aamuilmaa, meni lähimmän pensaan luo, jossa kastehelmet välkkyivät kukissa ja lehdillä, taivutti oksat syrjään ja tarkasti ruusun-umppua, joka ei vielä ollut täysin puhjennut. Ei mikään voinut olla luonnollisempaa eikä yksinkertaisempaa, mutta Yrjöstä hän näytti puhuvan ruusuille ja ne puolestaan vastaavan hänelle ... niinkuin olisi umppu hänen tullessaan levittänyt terälehtensä, ja samalla uusi ihmeellinen nuoruuden ja kauneuden tuoksu virrannut puutarhaan. Lempeä hymy leikki nuoren tytön rakastettavilla kasvoilla, hän kulki pensaalta toiselle, poimi sieltä täältä pois kuivan lehden, sitoi siellä täällä jonkin itsepäisen oksan lujemmin kiinni tukeen, otti vihdoin ruiskukannun, joka oli valmiina pensaan luona, ja astui muurin luo purolle täyttämään kannuaan. Sieltä hän löysi molemmat vieraat, jotka siihen asti olivat olleet pensasten peitossa. Jaakko peseskeli puhtaaksi ystävänsä ohimon veristä haavaa.

Tyttö pysähtyi kummastuneena. Hänen vilkkaissa kasvonpiirteissään kuvastui silmänräpäyksessä vuoroittain pelkoa, epäilystä ja kummastusta; sitten heti hämmästystä ja sääliä. Hän oli huomannut Jaakon huolelliset sitomispuuhat.

Nuorta Yrjö-herraa hävetti sukkasillaolo ja myöskin, että hänet oli tavattu vieraalle alueelle tunkeutuneena.

-- Minä olen hyvin pahoillani, hyvä neiti -- sanoi hän kohteliaasti kumartaen -- että olemme häirinneet teitä niin sopimattomalla tavalla, mutta meillä tuskin oli muuta neuvoa. Nimeni on Yrjö Ros ja arvoltani olen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen rakuunaväen luutnantti, ja kumppanini on Jaakko Peura, saman väen kornetti.

-- Muuten sanotaan minua myöskin Peuroniukseksi, veljeni mukaan, joka on pappi, oikaisi Jaakko, kömpelösti koettaen asetella paikoilleen toisella korvallisella riippuvaa hiustupsua, jota lyijypalanenkin osaltansa koetti painaa alas, jotta tuo itsepäinen olio olisi pysynyt suorana, kuten ajan tapa ja univormuohjesääntö vaati.

-- Ehkä -- jatkoi Yrjö -- uskallan, armollinen neiti, toivoa anteeksiantoa, jos lisäksi ilmoitan, että olemme esimiestemme käskystä virkamatkoilla maan puolustustoimissa. Me tulemme Loviisasta, olemme tarkastaneet rekryyttijoukon Laptreskissa ja aiomme samaa tarkoitusta varten Artjärvelle. Meille näytettiin oikotie metsän halki, mutta me eksyimme emmekä vähintäkään tienneet olevankaan tätä viehättävää paikkaa, johon meillä on ollut onni tulla tupsahtaa aivan ruusujen keskelle.

Nyt odotti Yrjö toki vastausta, mutta sitä ei tullut. Nuori tyttö ojensi hänelle kätensä ja arasti hymyillen katsoi häntä silmiin, mutta oli vaiti.

Yrjö vei pikku kätösen huulilleen. Tyttö katsoi häneen viattomasti kummastuneena ja ojensi sitten heti kätensä Jaakolle, joka arveli, että hänenkin oli osoitettava samaa siihen aikaan varsin tavallista kohteliaisuutta. Pahaksi onneksi oli Jaakolla ruma tapa purra tupakkaa. Sentähden hän luuli kohteliaisuuden vaativan häntä ensin vähän puhdistamaan karkeita viiksiään, ennenkuin hän uskaltaisi niillä koskettaa hienoa kättä, mutta tuon manööverin aikana käsi äkkiä vetäytyikin pois.

Satoja kertoja ennen rakastunut Yrjö seisoi peräti hämillään. Mutta nähtyään hänen verisen otsansa muisti tyttönen äkkiä jotakin, jonka oli aivan unohtanut. Hän juoksi purolle, täytti kannunsa vedellä, pani tuttavallisesti kätensä Yrjön otsalle, tutki haavaa, pesi pois veren, kääri nenäliinansa haavan siteeksi, päästi kaulastaan punaisen silkkihuivin ja kiinnitti sen siteen peitteeksi. Hän ei sitä tehdessään voinut olla koskematta nuorukaisen poskeen, mutta hänen kätensä ei vavissut; ei vähintäkään heijastusta Yrjön poskien punasta näkynyt hänen tyynellä otsallaan. Se oli vain sisaren luonnollista, lempeää hoitelemista, ja kun side oli valmiina, koetti hän ilmeikkäin elein osoittaa, ettei haava lainkaan ollut vaarallinen, vaan paranisi pian.

Kun ei mitään ääntä kuulunut noilta kauniilta huulilta, johtui Yrjön mieleen, että hänen vaalijansa luultavasti oli ulkomaalainen eikä siis ymmärtänyt ruotsia, jota hän oli puhunut. Hän siis ilmaisi kiitollisuutensa ranskaksi -- turhaan; saksaksi -- turhaan; hän haki muististaan muutamia englantilaisiakin sanoja -- yhtä turha vaiva. Epätoivoissaan hän solkkasi muutamia venäläisiä sanoja ja kirouksia, jotka sotamiesten suusta olivat tarttuneet hänen korvaansa -- ei sekään auttanut. Jaakko luuli löytäneensä tuon käsittämättömän äänettömyyden avaimen ja tulkitsi ystävänsä sanat suomeksi. Kaikki vain turhaa ponnistelua; enemmän kuin sata vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin suomen kieli oli kotiutuneena hienojen neitosten huulilla, ja enemmän kuin sata vuotta oli vielä kuluva, ennenkuin se jälleen tuli niillä kotoiseksi. Nuori tyttönen katseli vieraita milloin välinpitämättömästi, melkeinpä tylsästi, milloin maltittomasti, mikä ilmeni vilkkaissa eleissä. Vihdoin hän juoksi pensaan luo, taittoi kaksi ruusua ja antoi heille kummallekin yhden, ja hänen katseensa oli kysyväinen kuin olisi hän sanonut: näitäkö te tahdoitte?

Kun hän ei heidän kasvoistaan nähnyt mitään vastausta kysymykseensä, näytti hänen mieleensä johtuvan jotakin muuta, hän palasi ovelle, josta oli tullut puutarhaan, ja pysähtyi odottamaan.

-- Hän kehoittaa meitä seuraamaan itseään! huudahti rakastunut Yrjö.

-- Mene sinä edeltä, minä vien hevoset talliin. Ja ilmoita hänelle jollakin tavalla, että hänen pitää antaa kaksi piimäkehloa, sillä muuten et jätä minulle mitään, laski Jaakko leikkiä.

-- Huuti, mies! vastasi Yrjö, vaikka hän tunti takaperin ei ollut muuta ajatellutkaan kuin hyvää aamiaista.

4. LINNASSA ASUU LUMOTTU PRINSESSA.

Koska kerran olemme satujen maailmassa, pitäisi meidän nyt löytää salainen vuorenluola tai ainakin korkea torni, jossa mustasukkainen jättiläinen oli säilyttänyt tuota lumotun linnan ihmeen ihanaa vankia. Mutta mitään semmoista vankilaa ei ollut. Puutarhan puoleisesta ovesta tultiin portaille, joita myöten päästiin suljetun alakerran kautta kolmeen yläkerran huoneeseen; niistä oli eräs pihan, toinen puutarhan puolella ja kolmas lukittu.

Aamuaurinko paistoi pihan puoleisesta ikkunasta, levittäen punervaa valoa kahteen sievään, valoisaan, miellyttävään huoneeseen, joissa koristuksina oli kukkivia ruukkukasveja, kaksi linnunhäkkiä, orava samoin häkkiin suljettuna, kultakaloja lasisäiliössä, kitara seinällä ja muutamia hienoja kukkaismaalauksia. Tyttönen otti vieraansa vastaan niin lempeästi ja viattomasti hymyillen, että Loviisan tanssiaisten sankarilta haihtuivat kerrassaan kaikki tyhjät korulauseet, joita hänen asemassaan oleva nuorukainen tavallisesti aina pitää varalla moisia tilaisuuksia varten. Hän ei ollut vielä koskaan ennen nähnyt sellaista hymyä. Siinä oli päivänpaistetta, mutta ei nimeksikään hehkua eikä viehättävää keimailua; se oli kuin puhdas, tyyni ja vilpoinen auringonsäde lähteen kuvastinpinnalla. Tyttönen säteili lapsellista suloa, pyytäessään kädenviittauksella Yrjöä istuutumaan pieneen, vaaleanpunaisella silkillä päällystettyyn sohvaan. Tuskin Yrjö ehti totella kehoitusta, kun tyttönen jo asettui pienelle jakkaralle hänen jalkainsa juureen ja katseli häneen kysyvin silmäyksin -- katsoen lakkaamatta, mutta ei virkkanut sanaakaan.

Nuori Yrjö Ros ei yleensä helposti hämmentynyt. Hän oli hieman huikentelevainen, seikkailuja rakastava, huveja ja vaihtelua lakkaamatta etsivä ratsuväen luutnantti, jolla ei ollut mitään juurensijaa omassa suvussaan ja joka sentähden kernaasti katseli elämää kevyeltä kannalta, paitsi milloin hän sitä vaihteen vuoksi piti raskaana, ja jonka hänen monet tähänastiset tanssiaislemmittynsä olivat tehneet jotenkin rohkeapuheiseksi naisseurassa. Hänellä oli paras ja ajattelemattomin sydän, mitä ajatella saattaa, ellei hän joskus -- myöskin vaihteen vuoksi -- ruvennut elämää mietiskelemään, eikä hän vielä koskaan ollut joutunut semmoiseen pulaan, ettei hän olisi ripeällä päätöksellä tai rohkealla sanalla siitä selvinnyt. Mutta nyt hän oli hämillään. Tuo kohtaaminen, tuo vastaanotto ja tuo kummallinen vaitiolo sotki kokonaan hänen naisritari-taitonsa. Jos hän olisi ollut toisella mielellä, olisi kohtaus ollut hänestä naurettava; mutta nyt hän ei edes uskaltanut nauraakaan. Ainiaan puhelias nuori luutnantti, joka oli varsin tottunut pitämään sydäntä tai korusanoja huulillaan, ei nyt löytänyt sopivaa sanaa. Hän oli vaiti, ja hetkinen kului.

Kun hän näin vähän aikaa ääneti katseli tyttöä ja tyttö puolestaan häntä, tunsi hän silmänsä kostuvan kyynelistä. Aivan uusi tunne tulvahti hänen herkkätuntoiseen sydämeensä. Äskeinen metsässä hänen mielensä vallannut ajatus, että hän oli aivan yksin elämässä, ettei hänellä ollut koskaan ollutkaan omaisia, ei äitiä eikä sisarta, ei koskaan oikeata ystävää, johon hän olisi voinut liittyä koko sieluineen -- ei ketään paitsi tuo uskollinen, kömpelö Jaakko, joka niin paljon erosi hänestä sekä luonteeltaan että iältään -- se ajatus nyt äkkiä herätti hänessä vastustamattoman ikävän ja täytti, hänen katsellessaan nuorta tyttöä, hänen silmänsä kyynelillä. Aivan uusi, ennen aavistamaton tunne valtasi hänen sielunsa, puhdas, pyhä ja viaton, jonka edestä ansaitsi elää ja saattoi iloiten kuolla. Hän ei kauemmin voinut olla vaiti, hänen täytyi lausua ilmi tuo yli äyräittensä tulvehtiva tunteensa, vaikkapa sitä varten olisi pitänyt katkoa kaikki salonkielämän sovinnaisuuden siteet. Hän otti tyttöä kiinni kädestä ja kummastui itsekin, kun kuuli ensikerran puhuvansa oikeata luonnon kieltä.

-- Miksi katselet minua? kysyi hän.

Vaikka henki olisi mennyt, ei hän olisi tyttöä nyt voinut sanoa muuksi kuin _sinuksi_.

Kun tyttö ei vastannut, jatkoi Yrjö melkein uneksien:

-- Minä en tiedä, ken sinä olet, etkä sinä tunne minua. Minä tulen suoraan metsästä kuin saalista etsivä haukka: kuka takaa sinulle, etten ole ryöväri, joka tahdon ryöstää sinulta rauhasi? Minä löydän sinut täältä kuin niityn kukan, ja ken on sinulle sanonut, etten minä tallaa sinua. Sinä tervehdit minua ääneti, sinä sidot ääneti haavani, yksin, turvattomana ja ääneti otat minut vastaan etkä pelkää minua. Miksi uskot minua? Ja miksi uskon minä sinua, vaikka olet kuin suljettu kirja? Minun käytökseni saattaa olla petosta, sinun teeskentelyä: miksi uskomme toisiamme? Enhän minä tiedä edes nimeäsikään, ja vähänpä nimi merkitsee, mutta minusta tuntuu kuin kauan jo olisimme toisemme tunteneet. Miksi et vastaa?

Tyttö yhä vain katseli häntä tarkkaavasti. Yrjö huomasi nyt hänen katsovan vain hänen huuliaan. Väristys kiiti läpi koko hänen ruumiinsa; hän tuskin uskalsi ajatella loppuun ajatusta, joka hänen mieleensä juolahti.

-- Hyvä Jumala, huudahti hän, onko mahdollista, että niin armas olento voisi olla tuomittu ikuisesti äänettömäksi? Tuntematon, kaunis lapsi, sano edes yksi sana, joka poistaa erehdykseni! Älä anna minun herjaten syyttää Luojaa siitä, että hän on kauneimpaan mestariteokseensa jättänyt niin suuren puutteen! Sano vain yksi ainoa pieni sana, mitä vähäisin sana, ja se tekee minut onnelliseksi, se ilmoittaa minulle, että _sinä kuulet_!

Yhä vain vastaamatta tyttö katseli häntä, mutta levottomuutta, melkeinpä suuttumusta kuvastui nyt hänen vilkkaista kasvoistaan. Pienet, valkoiset kädet liikkuivat nopeasti ja maltittomasti samaan tapaan kuin niiden merkkipuhe, joilta luonto on jo syntyessä riistänyt sekä kuulon että puhelahjan. Paremmin kasvojen ilmeestä kuin noista käsittämättömistä kädenliikkeistä Yrjö alkoi tajuta tytön nuhtelevan häntä samasta, mistä hän äsken oli moittinut tyttöä: mikset vastaa? Mikset puhu minulle sillä kielellä, jota minä ymmärrän?

Yrjön katse osui sattumalta kitaraan. Mitä kitaralla tehtiin, ellei kukaan saata kuulla sen säveliä? Ellei tyttönen ollut saanut osakseen täydellisen kuurouden suurta onnettomuutta, niin totta hänen täytyi tuntea soiton suloinen taito. Olihan koko hänen olemuksensa pelkkää musiikkia. Hän otti kitaran seinältä ja ojensi sen melkein vapisevin käsin tytölle. Enemmän katsein kuin sanoin virkkoi hän hänelle: soita!

Tyttönen hymyili huomattavasti hämillään ja alkoi kosketella soittimen kieliä. Heti kyllä huomasi, ettei hänen kätensä ollut tottumaton; Yrjö olikin tuntevinaan Haydnin tutun sävellyksen: itävaltalaisen kansanlaulun. Mutta millaisia säveliä! Kitara oli niin epävireessä kuin ei siitä olisi koskaan lähtenyt puhdasta ääntä; kaikki kielet rämisivät toisiinsa nähden korviasärkevän epäsointuisesti.

Yrjön mieli heltyi taaskin kyyneliin asti. Hän otti kitaran, viritti sen huolellisesti ja lauloi hieman muutellen toista säkeistöä, erään noista Kustaa Filip Creutzin hempeistä lauluista, jotka silloin, sovitettuina jo ammoin unohtuneihin säveliin, lämmittivät monen monta sydäntä:

Kun katsees' kohtaa Dafnen mistä, ei jätetyks' se häntä saa, sen näky mielen lumoaa, ja kun hän poistuu näkyvistä, sun syömes' hänet kuvastaa.

Jos autuutta maa mitään luonee, niin paljon hyvää, kaunista sun aisteis' uutten keralla autuuden sisällöks' se suonee. Et, Dafne, tiedä onnestasi

Yrjö pani pois kitaran. Miten toivoen ja miten peläten hän laulun aikana koetti lukea tytön kasvoista pienintäkin merkkiä, joka olisi osoittanut hänen kuulleen laulun ja ymmärtäneen sen helposti tajuttavan ajatuksen! Sitä vivahdusta ei ilmennyt, siitä merkistä ei näkynyt jälkeäkään. Tyttönen oli niinkuin ennenkin katsellut hänen huuliaan ja käsiään, oli tarkasti ottanut huomioon hänen kasvojensa vaihtelevat ilmeet, niin että ne samana silmänräpäyksenä jo kuvastuivat hänessä itsessään, mutta _kuullut_, voi, kuullut hän ei ollut! Onneton totuus oli selvinnyt lieventämättömän tuskallisena Yrjölle.

-- Hyvä Jumala -- sanoi hän hiljaa itsekseen kuin olisi kuitenkin pelännyt tytön kuulevan -- tämä onneton lapsi on kuuro ... on kukka, vaan ei lintu ... tuoksu, vaan ei sävel. Ei koskaan ole taiteilija luonut väreiltään ja muodoltaan kauniimpaa kuvaa mutta ääni on poissa. Niin nuori, niin kaunis, niin viehättävän suloinen, viaton ja hyvä, mutta _ainiaaksi mykkä!_

Näin ajatellessaan Yrjö ei enää kauemmin voinut hillitä tuskallista hämmästystään. Hän suuteli hienoa, valkoista kättä, käänsi päänsä pois päin ja itki.

Missäpä olisi kieltä kaunopuheisempaa kuin kyynelten kieli? Nuori tyttö tajusi sen heti. Vastaamatta niinkuin ennen ainoastaan heijastamalla hänen omia tunteitaan nousi hän sanomattoman viehättävästi hymyillen ylös, otti Yrjöä kiinni käsivarresta, käänsi hänet itseensä päin, katsoi häntä kirkkaasti silmiin ja sanoi hiljaisella, mutta selvällä äänellä yhden ainoan sanan:

-- _Veli_.

Yrjö säpsähti niinkuin suksimies, kun hän Lapin autioilla taipaleilla yössä ja myrskyssä hiihtäessään kaukana ihmisasunnoista äkkiä aivan läheltä kuulee ihmisäänen huutavan nimeään.

-- Sano se vielä kerran! huudahti nuorukainen ilosta hurmaantuneena. -- Sano vielä kerran tuo yksi ainoa sana, joka tuo sinut jälleen onneen ja elämään ja tuomitsee onnettoman ajatukseni seitsenkertaiseksi valheeksi! Sano, sano se sama sana, kuinka se olikaan? Sano!

-- _Veli!_ sanoi tyttö uudestaan voitonriemuisin ilmein, kuin olisi hän tahtonut sanoa: näetkös, tiesinhän minä, että sinä tuomitsit minua väärin!

Yrjö huomasi, että tyttö lausui vokaalit hyvin puhtaasti, mutta konsonantit epäselvästi. Hänestä tuntui kuin olisi kuullut pienen lapsen äänen ja lausumatavan. Taaskin jäi hän kummallisen epäröimisen valtaan.

Lapsi, tyttö riemastui kuvaamattomasti, huomatessaan, miten suuria hänen yksi viaton sanansa vaikutti. Hän riensi piironkinsa luo ja otti esiin pienet kalleutensa. Milloin tuli näkyviin taulu, milloin lasten kuvakirja; sitten kuvitettu kasvioppi, pienillä timanteilla koristettu sormus, ruusun muotoinen neula. Yrjö oli siksi hienotuntoinen, ettei voinut olla osoittamatta mieltymystään, ja se näytti tekevän talon nuoren emännän hyvin onnelliseksi. Mutta lakkaamatta palasivat samat epäilevät kysymykset nuorukaisen sieluun: kuuleeko hän puheeni? ymmärtääkö hän minua? puhuuko hän? onko hän mykkä? Mutta lausuihan hän kuitenkin yhden sanan...

Sitten ojensi tyttö hänelle kalleuden, joka näytti olevan hänestä rakkain, sillä hän piteli sitä melkein hartain mielin. Se oli hienoissa kultavitjoissa riippuva medaljongi, missä oli nuoren, viehättävän, kaksikymmentä vuotta takaperin muodissa olleeseen pukuun puetun naisen kuva. Oliko se äidin kuva? Kasvonpiirteet olivat etelämaalaiset, silmät tummat, elämää, tulta ja voimakkaita intohimoja säihkyvät. Oliko siinä edes rahtuistakaan sen lempeän lapsen näköä, joka hänelle kuvaa ojensi? Niin, todella oli yhtäläisyyttä, mutta se oli samankaltaista kuin saman maiseman yhtäläisyys, kun sitä ensin katsotaan vaaleanpunaisen, sitten tummanpunaisen lasin lävitse. Piirteet olivat samat, mutta koko vaikutelma erilainen. Yrjö katseli kuvaa kauan ja huomattavasti hyvin kiintyneenä.

Sillä voitti hän yhä suuremmassa määrin tyttösen suosiota. Hän katsoi milloin kuvaa, milloin Yrjöä, otti häntä taas kiinni kädestä ja sanoi yhden ainoan sanan:

-- _Äiti_.

Siis oli se kuitenkin hänen äitinsä. Mutta mitenkä olivat selitettävät nuo kummalliset, yksinäiset, lapselliset ja lapsellisesti lausutut sanat? Vielä yksi koetus, ajatteli Yrjö. Koska hän kerran osaa lausua äidin ja veljen nimet, niin pitäisihän hänen osata lausua omansakin.

Hän suuteli medaljongia ja antoi sen takaisin.

-- Sano minulle -- virkkoi hän olennossaan nuorukaisen haaveksivaa ihastusta ja niin ilmeikkäin liikkein kuin suinkin muisti -- sano minulle, mikä sitten _sinun_ nimesi on? Kaikki, mitä luonnossa on, saatan mainita nimeltään, kaikki kasvit, kivet ja eläimet, puutarhasi kukat ja metsäsi linnut. Sinun nimeäsi vain en vielä tiedä, sinun, joka olet minusta kaunein ja rakkain kaikista. Jos sanon sinua ensimmäiseksi ja ainoaksi rakkaudekseni, niin se on totta; sinä olet se. Katsos, minä säilytän sinun ruususi, minä säilytän sen niin kauan kuin elän. Jos nyt sanon sinua metsien ruusuksi ja salojen kauneimmaksi helmeksi, niin tiedän sanoneeni totta, sillä se sinä olet, minä tunnen sen niinkuin olisin tuntenut sinut jo monta vuotta. Jos sanon sinua hienoimmaksi, keveimmäksi kuvaksi, minkä sivellin koskaan on luonut kankaalle tai taltta veistänyt marmoriin, niin siinäkin lausun vain osan sinun olemuksestasi, sillä sellainen sinä olet, minä tiedän sen. Sinä olet minulle niin tuttu kuin olisimme kasvaneet samasta juuresta, ja kuitenkin olet sinä minusta arvoitus, jonka avainta en löydä, jonka olemus häilyy silmieni edessä aamun hämärässä. Rakas, suloinen lapsi, kaikki se muuttuu paremmaksi, kun saan tietää nimesi, sillä silloin on minulla sana, joka käsittää sinun koko olemuksesi. Sentähden, sano minulle nimesi ... ymmärrätkö? _Nimesi_, oma armas nimesi!...

Tyttö katsahti häneen suurin, loistavin silmin, nyökäytti sitten päätään merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja vastasi:

-- _Verna_.

-- Verna! toisti Yrjö uneksien.

Hän tunsi olevansa onnellinen, eikä kysynyt enää. Aamurusko valaisi pienen, sievän huoneen, jossa eräs silloisen siveettömän ja kevytmielisen ajan salonkisankareista seisoi ensi kerran kummastuksen valtaamana puhtaan ja viattoman olennon edessä. Ei kumpikaan heistä huomannut, että pohjoisen taivaan loistaessa purppurassa etelä äkkiä peittyi mustaan pilveen. Ei kumpikaan huomannut lähestyvän myrskyn kohinaa honkien latvoissa...

5. LUMOTUN LINNAN LOHIKÄÄRME PALAA JA AHDISTAA JAAKKO-RITARIA.

Nuori herra Yrjö Ros oli jo hyvällä alulla täyttämässä romanttista ritarinvelvollisuutta, jonka ylhäinen suojelija oli määrännyt hänen tehtäväkseen. Hän oli löytänyt lumotun linnan avaimet ja saanut tietää lumotun prinsessan nimen; oli enää vain lumous poistettava ja prinsessa vapautettava. Mutta milloinka on ritari saanut semmoista työtä tehdyksi ensin kestämättä sankarillista taistelua lohikäärmeitä, jättiläisiä tai muita satujen hirviöitä vastaan? Uusi Pyhä Yrjänä oli yhtä vähän kuin hänen edeltäkävijänsäkään pääsevä osoittamatta moista miehuudennäytettä. Lukija älköön pahastuko; tapahtui todellakin niin, että lohikäärme, joka oli lumotun linnan vartijana, palasi kotiin.

Kornetti Jaakko Peura eli sadun ritari Jaakko ei katsonut soveliaaksi jättää hevosia ilman silmälläpitoa niin epäilyttävään paikkaan. Kiitettävän itsekieltäytyvästi hän tahtoi ensin toimittaa hevoset katoksen alle, ennenkuin hän ajatteli oman nälkänsä ja janonsa tyydyttämistä. Sitä varten hän vielä kerran oli kulkenut salaperäisen asunnon ympäri, löytääkseen jonkin sisäänpääsypaikan uskollisille kumppaneilleen. Sen seitsemän kertaa nousi käsi korvan taakse -- mikä on hyvin tavallinen liike kaikissa tärkeissä asioissa. Yön sumusta saamansa nuhan tähden hän myöskin yhtä monesti niisti nenäänsä ritarien tavalla -- sillä eihän missään ole sanottu vaeltelevain ritarien koskaan käyttäneen nenäliinaa -- ja sillä välin hän aina katsahti halukkain silmäyksin saavuttamattomissa oleviin ikkunoihin, joiden takana hän syystä saattoi odotella saavansa hyvän aterian. Vihdoin hän katsahti myöskin yhä nouseviin mustiin pilviin ja huomasi, ettei pitempiaikainen paljaan taivaan alla oleskeleminen tulisi varsin viehättäväksi. Sentähden hän keksi keinonsa, talutti hevoset riiheen, joka oli aivan lähellä pihamuuria sen ulkopuolella, hankki niille rehua ja päätti odottaa uusia käskyjä. Heittäydyttyään oljille hän vaipui kohta hyvän omantunnon rauhalliseen uneen.

Ilkeät noidat, jotka aina liittoutuvat häiritsemään vaeltelevain ritarien tyyntä lepoa, pitivät nytkin huolta, ettei väsynyt kulkija kauan saanut nauttia tuota virkistystä. Sekavia unia, paastonneen vatsan aiheuttamia, liihoitteli hänen mielikuvituksessaan. Milloin hän oli ratsastavinaan kuoripiimäjärvessä, jonka valkoiset laineet ulottuivat hänen leukaansa asti, mutta kun hän vain avasi suunsa, vaipuivat herkulliset aallot aina syvälle. Milloin oli hänen edessään suunnattoman suuri puurovati, jonka keltainen voisilmä loisti kuin taivaan aurinko; mutta koko laajasta luomakunnasta ei löytynyt ainoatakaan lusikkaa. Milloin hän tavoitti loistavaa juustoa, joka häilyi näkymättömistä rihmoista kuin täysikuu hänen silmäinsä edessä; mutta silloin muuttui juusto rumaksi noidannaamaksi, joka terävin hampain yritti näykkiä hänen kättään, ja kaksi suurta kahlekoirankäpälää tarttui hänen kaulukseensa uhaten surkeasti lopettaa hänen ritarilliset seikkailunsa.

Kauhistuen Jaakko nousi oljissa istumaan, hieroi silmiään ja näki viimeisen unensa ilmi elävänä edessään. Siinä seisoi noita kumartuneena hänen ylitseen kuin olisi hän aikonut kerrassaan nielaista koko ritarin; kahlekoirankäpälät ja muriseva kita pelmuuttivat hänen ympärillään olevia olkia, ja uhkaava ääni kehoitti Riikkaa, Marttia ja Ramströmiä sitomaan rosvoa.