Part 13

-- Enpä ollenkaan ansaitsisi kaikkea hyvyyttä, jota te, armollinen rouva, osoitatte poloiselle sotilaalle, ellen ihastuneena suostuisi ehdotukseenne ja ottaisi vastaan sitä kunniaa, että pääsen teidän armonne ritariksi. Valitettavasti on hyvin vähän toivoa löytää meidän metsistämme lumottuja linnoja; mutta jos se huvittaa teidän armoanne, niin saanhan koettaa onneani.

-- Päätetty siis. Tohtori Ekströmer on todistajana. _Au revoir_, tuleva Pyhä Yrjänä-ritarini!

-- Jääkää hyvästi, teidän armonne! Jääkää hyvästi, herra tohtori!

Nuorukainen lähti suudeltuaan kenraalitarta kädelle ja syvään kumarrettuaan, ja miettiväisenä katseli hänen suojelijattarensa hänen poistumistaan. Sitten vaativat muut vieraat hetkiseksi hänen seuraansa, kunnes tohtori Ekströmer otti hattunsa ja virkkoi leikillisesti:

-- Te, armollinen rouva, olette sfinski, kun annatte ihailijanne arvattavaksi ratkaisemattomia arvoituksia.

-- Ratkaisemattomia arvoituksiako? Mitä sillä tarkoitatte?

-- Uusi ritarinne ei voi koskaan täyttää lupaustaan. Se on vastoin luonnon järjestystä.

-- Kolmen viikon uskollisuusko? Ja te, joka sanotte tuon olevan vastoin luonnon järjestystä, te tahdotte, että naisraukan pitäisi panna koko elämänsä onni niin huonon kortin varaan!

-- Minä olen poikamies, armollinen rouva!

-- Sitä pahempi. Mutta selittäkää toki arvoituksenne!

-- Eihän mikään ole yksinkertaisempaa. Ennenkuin tämä Don Juan tai Pyhä Yrjänä ehtii Artjärvelle ja sieltä takaisin Loviisaan, on hän rakastunut jo ainakin kaksikymmentä kertaa. Ja kuitenkin te, armollinen rouva, vaaditte häntä olemaan uskollisena kolme viikkoa. Lähettäkää hänelle kumppaniksi Leporello, niin saatte kuulla iloisen aarian, mitenkä Espanjassa on tuhat ja viisi.

-- Te olette inhoittava. Minä kysyn kornetilta, joka tässä näyttelee Leporellon osaa.

-- Antakaa anteeksi, siitä ette, armollinen rouva, vähääkään viisastu. Kornetti Perpetuus -- minä en koskaan saa hänen nimeään päähäni -- on oivallinen Sancho Panza, mutta aivan kelvoton kertoilemaan moisia lemmenseikkailuja. Harvoin minä olen nähnyt tyhmempää miestä.

-- Tohtori ... teillä on tapana leikkiä ihmishengillä. Oletteko myöskin tottunut leikkimään ihmissydämillä.

-- Minä en ymmärrä teitä, armollinen rouva.

-- Minä sanoin teille äsken, että alan jo tuntea olevani vanha. Jos olisin vielä nuori, olisi tanssiaislemmitty samanarvoinen minulle kuin hyvä ateria teille ... olisi kaikki! Mutta on hetkiä, jolloin kaikki nuo pienet tarkoitusperät, joita varten elämme, minusta näyttävät tyhjiltä ja merkityksettömiltä. Kun ei enää uneksita, tahdotaan todellisuutta. Tohtori, määrätkää minulle lääkettä neljääkymmentä vuottani varten!

-- Keisarinna Katarina on kuudenkymmenen vanha. Potemkin, Yermolov ja monet muut väittävät, ettei hänellä suinkaan ole ikää enempää kuin korkeintaan viisikolmatta.

-- Ja _sitä_ te sanotte lääkkeeksi. Mikä parantumaton epikuurolainen!

-- Mutta ymmärtäkäähän toki sanani oikein. Te, armollinen rouva, pyydätte suuria päämääriä. Jollette niinkuin Katarina voikaan taivuttaa jalkoihinne Eurooppaa ja puolta Aasiaa, niin tyytykää Suomeen. Sehän ei tosin ole mikään keisarikunta, mutta sitä varten kannattaa kuitenkin elää. Nuoruus on kunnianhimoinen, ja te olette tunteva itsenne nuoreksi.

-- Noin haastelevat miehet. Kun he saavat suupalan kunniaa ja leikkipallon verran valtaa, niin on heillä tavaton, ihmeteltävä ruokahalu. Mutta te ette ymmärrä nuoria, tohtori. Milloinka voidaan kieltäytyä kaikesta, uhrata kaikki, unohtaa kaikki, heittää pois elämä kuin riepu ja oma maine kuin olisi se karamellipaperi, ellei juuri nuorena?... Mutta antakaa anteeksi!... Herra majuri ... madame ... joko todellakin aiotte lähteä?...

Ja kenraalittarella oli sen jälkeen kylliksi tekemistä muista vieraistaan, jotka maltittomina olivat odotelleet tuon tuttavallisen keskustelun loppua, voidakseen sanoa jäähyväiset.

Tohtori Ekströmer kumarsi, huulilla usein nähty hyväntahtoinen, hieman ivallinen hymy, ja sanoi päällystakkiaan kiinni pannessaan itsekseen:

-- Vai niin, olisihan minun se pitänyt arvatakin. Hän on rakastunut Rosiin ja on siis mustasukkainen koko maailmalle. Semmoisia ovat naiset. Aina niin omaa voittoa pyytämättömiä ja ystävällisiä nuorille, kauniille miehille ... aina niin helliä ja uhraavaisia sisariensa tyttärille, kun he ovat ehtineet niin pitkälle. Se on ymmärrettävää; tietysti on hyvä olla edes tätinä, kun ei voi olla enempää. Ihmisraukat! Noita neljääkymmentä vuotta ei saa parannetuksi muulla kuin kuudellakymmenellä vuodella, ja onpa esimerkkejä, ettei edes siinäkään aina ole ollut kylliksi.

2. KAKSI RITARIA RATSASTAA METSÄSSÄ.

Niiden suurien, haarautuvien laaksojen eteläpuolella, joissa Saimaan ja Päijänteen vesistöt levittäytyvät sisämaahan, kulkee idästä länteenpäin selänne, jossa on paikoin kukkuloita, paikoin mäntyä kasvavia hiekkaharjuja, paikoin taas mahtavia harmaakivijoukkoja tai sieviä, lehtimetsien kaunistamia rinteitä. Näiden kukkulain eteläpuolella, jotka lännessä ovat Uudenmaan ja Hämeen vanhana, historiallisena rajana, laskeutuu laajoja tasankoja hitaasti merta kohti, vaikka kyllä niidenkin alueelle vielä on tunkeutunut tiheään kukkuloita, solia ja vesiä, niin että siellä sota-aikana pienoinenkin joukko olisi voinut maata suojella ryntäävää vihollista vastaan. Seutu on kaunista, hedelmällistä savimaata, tiheämmin asuttua kuin moni muu Suomen seutu. Melkoiset rälssitilat muistuttavat vielä tänäkin päivänä muinaisista mahtavista aatelisista, joiden keskuudesta on kohonnut maallemme moni kuuluisa sotilas ja kansalainen; mutta vuosisatojen ruoste ja koi on kalvanut näitä suuria tiluksia, moni niistä on hajonnut tai liukunut pois vanhain sukujen käsistä, ja sodan vaiheet ovat täällä toisinaan rakentaneet muureja entisten veljien välille, toisinaan taas niitä kukistelleet.

Näillä paikoin, eräässä länteenpäin Elimäen kirkolta olevassa metsäseudussa, jossa maanselkä alenee viehättävästi vaihteleviksi kukkuloiksi ja laaksoiksi, nähtiin myöhään eräänä iltana kesäkuussa 1789 kahden ratsastajan vaivalloisesti ponnistelevan eteenpäin tiettömässä ja asumattomassa sydänmaassa. He olivat mahdollisimman kauan kulkeneet tietä myöten Laptreskin kirkolle päin ja sitten lähteneet oikomaan metsää myöten, mutta vähitellen joutuneet harhaan. He pääsivät kuitenkin eteenpäin vielä niin kauan kuin he kulkivat polkua, jonka samanne päin pyrkivät jalkamiehet olivat tallanneet. Mutta vihdoin hävisi sekin johto, ja ratsastajat huomasivat, että heidän täytyi joko kääntyä takaisin tai tunkeutua yhä syvemmälle tuntemattomaan saloon.

Siihen vuodenaikaan oli yö valoisa ja se olisi muissa olosuhteissa miellyttävine vaikutelmineen vallannut jokaisen luonnon kauneudelle alttiin mielen. Laulurastas liverteli uupumatta sointuvia säveliään metsässä, ja ivaillen mukaili sitä ruisrääkän käheä ääni loitolta kosteasta ruohikosta. Lempeä kirkkaus, mailleen menneen, mutta kohta jälleen haudastaan nousevan auringon jälkiloiste viivähteli vielä koivujen vaaleanvihreillä lehvillä ja leikki pienen metsälammen välkkyvällä pinnalla, joka siinteli sieltä täältä puiden runkojen välistä. Kevyt usva nousi hienona, valkoisena harsona metsän kosteimmista paikoista. Joskus lähti ratsastajia pelästynyt metso lentoon ihan hevosen jalkain edestä tai kiipesi orava ylemmäksi siltä riippuvalta oksalta, joka sulki ratsastajilta tien ja sentähden taipui syrjään. Lukemattomia hyttysparvia tanssi ilmassa ja ne hajosivat toisinaan kuin savu uinahtavan yötuulen unisesta puhalluksesta.

-- Käännytään takaisin, Jaakko! sanoi kärsimättömästi toinen ratsastaja, noin kahdenkymmenen vanha nuorukainen, joka oli kääriytynyt viittaan, minkä alta näkyi Uudenmaan rakuunain tunnettu univormu. -- Ratsastammehan itään päin, vaikka meidän olisi pyrittävä länteen. Etkö kuule kosken kohinaa tuolta kaukaa? Se on Anjalan koski.

Toinen ratsastaja näytti kestäneen ainakin viidenkymmenen talven vaivat, ja arpisissa kasvoissa oli hänellä selviä merkkejä sekä auringon paahteesta että sapelin iskuista. Yllä oli hänelläkin rakuunain univormu, jota hän oli koettanut suojella tomulta karkealla, hämäläisten mekon kaltaisella palttinapuserolla. Jalkoja suojelivat jonkinlaiset hyvin alkuperäiset, samasta halvasta kankaasta tehdyt säärystimet, mikä kaikki oli omituisessa ristiriidassa ratsusaappaitten, hatun ja ohjesäännössä määrätyn, välttämättömän kankipalmikon kanssa.

-- Anjalan koski! toisti mies ärtyisästi hymyillen. Sontiaisia siinä on, mutta ei koskea.

-- Mutta minä sanon, että me ratsastamme itään päin, jatkoi nuorempi ja hienompi ratsastaja, pysähdyttäen hevosensa ja kuunnellen. -- Etkö näe, miten taivas niskottaa tuolla lounaassa? Saamme vielä niskaamme myrskyä ja sadetta, ennenkuin suoriudumme tästä lemmon erämaasta. Ja se on sinun syysi, Jaakko.

-- Minunko syyni? Minäkö tahdoin lähteä oikomaan metsää myöten, jotta pikemmin päästäisiin perille? Kuljemmeko me nyt itään päin? Moinen kamariherra, joka ei osaa matkata metsässä ilman aurinkoa! No, niinpä opetan sinulle jotakin hyödyllistä, armollinen herra. Tarkastele havupuiden runkoja, niin on sinulla aina kompassi käsillä. Tuo hongan paljas puoli näyttää pohjoista ja tuuhea puoli etelää. Ymmärrätkö nyt, että me kuljemme länteen päin, ja taivaanranta ruskottaa koillisessa auringon nousun edellä? Anjalan koskelle on ainakin neljä penikulmaa.

-- Anna mennä sitten, mies, äläkä riitele ilmansuunnista! Minulla on nälkä ja jano, ja väsynyt olen kuin loppuun ruoskittu kuormahevonen. Saan katarrin tästä kirotusta yökylmästä; kylläpä huomenna on sitten hupaista komentaa ja kiekua kuin käheä kukonpoikanen.

-- Oletko sinä sotamies, Yrjö? Olisitpa kaalellut Pommerin soissa, vanhan Fritsin husaarit kintereilläsi yöt päivät. Etkö kuule lehmänkelloa tuolta järven rannalta?

-- Sontiaisia, Jaakko, sontiaisia! Hanki nyt tähän vaikka torpparin maja. Onhan sotamieskin joskus ihminen.

-- Juo vettä ojasta!

-- Kiitos vain. Toimita minulle reikäleipä, talonpoikaisjuusto ja viilipiimää, niin unohdan kaikki Helsingin pihvipaistit ja Tukholman piirakat. Hanki minulle vain jokin töllinnurkka, olkikupo ja lammasnahkavälly, niin unohdan kerrassaan kaikki sotaelämän vaivat, ryssät, valtiopäivät, salaliitot, tyrannit, Sprengtportenit, vapaamuurarit, tallirengit ja koko valtakunnan menestyksen. Jaakko, kunnon ukko, olisipa tässä edes täysi heinälato, niin paneutuisin siivona narrina ja uskollisena alamaisena ensin toiselle, sitten toiselle korvalliselleni nukkumaan uneksiakseni tytöstäni -- tai oikeammin tytöistäni, Jaakko -- sillä legioona niitä on, niin etten tiedä lukuakaan, jok'ikinen päivähän minä olen rakastunut. Ah -- pitkä haukotus keskeytti puheen -- heinälato on kohta ainoa kunnianhimoni. Sen helmassa olisin valmis laulamaan:

Teille sylin', myriaadit! Sulle suukkon', koko maa!

-- Joutavia loruat!

-- Niin, nyt minä tahdon loruta; kuinka minä muuten jaksaisin pysyä hevosen selässä? Talonpoikaisjuuston ja heinäladon muistaminen saattoi minut entiselle hyvälle tuulelle. Jaakko, elämä on kuitenkin kummallinen ilveily. Minä olen tuommoinen onnen kantamoinen, sinähän minut löysit melkein kuin maantieltä ja otit armoihisi, kunnon tervaskanto, taivutit minun tähteni kankeaa selkääsi päälliköiden vastaanottohuoneissa, toimitit minut latina- ja kadettikouluun etkä raskinut polttaa tupakkaa kuuteen vuoteen, jotta olisit saanut minulle ensimmäisen univormun. Ja kuitenkin -- voitko uskoakaan? -- oli minulla vielä kolme tuntia takaperin mielessä kunnianhimoisia unelmia loistavasta tulevaisuudesta. Sotamarsalkan sauva on minusta usein näyttänyt olevan niin lähellä kuin tuo metsän pihlaja; kreivittären sydän on minun mielestäni monesti ollut helpompi anastaa kuin tuo tuomenkukka, jonka saavutan kädelläni. Minä olen ollut ujostelematta ratsastavinani siinä, missä everstimme nyt ratsastaa johtaen Uudenmaan rakuunain ripeitä rivejä, ja toisinaan olen taas unten hevolla ollut ajavinani esikunnan johtajana, missä kreivi Meijerfelt nyt ratsastaa. Niin, sitten kun rupesin kaikkien muiden tavalla haaveilemaan politiikkaa, ei minusta pieni suuriruhtinaan kruunukaan, sellainen kuin Suomen, ole näyttänyt riippuvan paljoa korkeammalla kuin tuo männynkäpy, jonka voin siepata miekkani kärjellä. Nyt sitä vastoin, Jaakko (uusi haukotus), näyttää elämä minusta kanervakankaalta, ja onnetar, tuo oikullinen naikkonen, kilistelee korvissani todellista lehmänkelloa, milloin sieltä, milloin täältä, milloin läheltä, milloin kaukaa, alinomaa viekkaasti, ilvehtien, saavuttamattomasi...

-- Sääli sinua, Yrjö, ettet juo. Muuten olisi sinusta tullut toinen Lidner.

-- Seis, mies, kunnioitusta runoilijoille! Vaikka voisinkin tyhjentää kolmen kannun maljan yhdellä henkäyksellä, ei minulta sittenkään koskaan syntyisi "Spastaran kuolemaa". Mutta totta puhuen, Jaakko, minä alan väsyä elämään. Huomaa: ylipäällikönrouva on huomannut minut hyväksi kavaljeeriksi rykmentin tanssiaisia varten, ja sentähden on majesteetti suvainnut tehdä minut luutnantiksi, jotavastoin sinä, kunnon poika, joka otit vanhaa Fritsiä kiinni kauluksesta, kun minä vielä puuhevosella ratsastelin, sinä, joka olet kärsinyt kaikenmoista kurjuutta kruunun palveluksessa, minun vain rauhassa tanssiessani, ja joka olet sata kertaa varmempi ratsastaja kuin minä, sinä yhä vain olet halpa, unohdettu kornetti. Sinulla olisi pitänyt olla ylhäinen kummi ennen muinoin kätkyessä maatessasi, Jaakko. Mitä olen minä tehnyt onneni hyväksi? Olen kohtuullisesti hullutellut palveluksessa; olen tanssinut huvikseni, juonut huvikseni, rakastanut huvikseni ja vehkeillyt huvikseni. Kurjaa on tuo salainen vehkeileminen; minä olen nyt kuningasmielinen _par dépit_, suuttumuksesta. Jollemme kohta pääse taistelemaan, lähden yksinäni Haminaa vastaan, ammun kuoliaaksi ensimmäisen ryssän, minkä tapaan, ja sanon sitten jollekin toiselle rehelliselle miehelle, jolla on yllään vihollisen vihreä nuttu: olkaa hyvä, kostakaa, ampukaa minut huviksenne, minä ammuin teitä ja minä tein sen myöskin huvikseni.

-- Oh, loruja! Mitä viisaustiedettä tuo on?

-- Sano sitä miksi hyvänsä, vaikka lapsentaudiksi: ehkä onkin tuhkarokko tarttunut päähäni. Minä en enää jaksa elää huvikseni niinkuin tähän asti. Muilla on isä ja äiti; veljiä ja sisaria; muilla on tuollainen oikea ystävä, jota minulla ei koskaan ole ollut. Minä olen kuin tuon ruskean vuorenseinämän sammal. Ei yhtään vehreää oksaa kasva siinä. Ja se on kurjaa.

-- Kyllä minä sen voin käsittää, Yrjö. Ei yhtään vehreää oksaa, tämmöinen vanha, kuivunut kanto vain kuin minä, mutisi Jaakko, ja hänen karkea äänensä kuulosti tavattoman pehmeältä, josta merimies olisi arvannut suolaista vettä rupeavan pisaroimaan huippupurjeista.

-- Ei, anna anteeksi, Jaakko, vastasi nuorukainen, hänkin hellemmin. -- Sinä olet se korsi, joka pidät minua elämässä; niin, vitsas sinä olet, oikein sitkeä ja luja katajavitsas, joka pitää minua kiinni sidottuna. Kas niin, älä nyt ole vihoissasi; minä loruan tyhmyyksiä; niinhän minä aina teen. Tuhat ... tuostahan se ihana lehmänkellon ääni kuuluu ihan läheltä!

Todellakin hämmästytti ratsastajia ei yksi, vaan viisitoista, jopa parinkymmentäkin lehmää, jotka rauhassa kuluttivat kesäyötänsä kosteissa juurissa kytevän, savuavan tulen vaiheilla, avoveräjäisellä, aidatulla kesantopellolla. Siinä vaaleni metsäkin ja harveni, ja tuli näkyviin pieni, kaunis, niityiksi ja pelloiksi raivattu laakso. Mutta vain riihiä ja latoja näkyi siellä täällä, ei mitään ihmisasuntoa. Ei edes paimentakaan ollut karjassa.

-- Alan aavistaa jo, että saamme hyvänkin yösijan, jatkoi puhelias Yrjö. -- Toden totta, Jaakko, minä alan jo tuntea jonkin paremman esimakua kuin talonpoikaisjuuston ja lammasnahkavällyjen. Eespäin, eespäin, johan ihan tunnen ilmassa paistinhajua jostakin lumolinnasta. Me lähestymme jotakin seikkailua. Kenraalinrouva on toden totta ennustanut kuin Kassandra: minä olen voittava Cecile Almsköldin hansikkaan.

Jos nuori Yrjö-herra odotteli löytävänsä linnan tai edes herraskartanonkaan tästä tuntemattomasta seudusta, niin kohta hän sai huomata pettyneensä. Molempain ystävysten ratsastettua vähän matkaa, kapeni laakso ja muuttui jälleen jylhäksi metsäksi. Ei pienintäkään tölliä, ei ainoatakaan ihmisolentoa ollut nähtävänä missään.

-- Mitä nyt? virkahti nuorukainen unisena ja maltittomana. -- Linna näkyy painuneen maan uumeniin. Jaakko, sinä olet hämäläinen, ryhdyhän toimeen ja loitsi se esiin! Etkö muista yhtään vanhaa loitsuasi? "Nouse pois makoamasta!"

-- Jos olisin lappalainen tai pohjalainen, niin ehkä koettaisin. Mutta kuulehan!... Metsä puhuu.

Kova kahlekoiran haukunta kuului tiheimmästä metsästä. Hevoset hirnahtivat ja näyttivät vainuavan tallin olevan lähistöllä.

Ratsastajat ajoivat koiran ääntä kohti, vaikka vähän vastahakoisesti, sillä se johti heidät aivan syrjään. Metsä tuli niin tiheäksi, että heidän täytyi laskeutua maahan ja vaivoin tunkeutua hyvin tiheässä, melkein lävitsetunkemattomassa kuusikossa vesojen ja puiden runkojen välitse eteenpäin.

3. RITARIEN TULO LUMOTTUUN LINNAAN.

Tällä kertaa he eivät kulkeneet turhaan, sillä talutettuaan hevosensa korkealle, metsäiselle mäelle ja edelleen tiheän koivikon läpi, näkivät he edessään kapean laaksonpoukaman, jonka halki juoksi kirkas puronen ja jossa joka taholla ympäröivien korkeitten kukkulain välillä välkkyi järven vesi tavattoman mustana tuntemattomien syvyyksien yllä. Tuossa yksinäisessä seudussa oli muun maailman silmiltä kätkettynä asunto, joka rakennustavaltaan ei ollut varsin tavallinen. Liian pieni se oli aateliskartanoksi, mutta kuitenkin liian suuri tavalliseksi talonpoikaistaloksi. Kylkirakennus ja päärakennus, jonka julkisivun kuusi ikkunaa oli luukuilla huolellisesti suljettu, otsikko, jossa oli kolme luukutonta ikkunaa, kaunis parveke, jonkinlainen umpinainen pikku-ikkunainen kuistikko pihan puolella, pari ulkohuonerakennusta, jotka samoin olivat tarkoin teljetyt, puutarha, koirankoppi, josta yhä vain kuului karheaa haukuntaa -- semmoiselta se näytti tuo yksinäinen asunto, väsyneiden matkamiestemme viimeinen turva. Olikohan talo asuttu? Vai oliko se autio? Ja kuka ihmisarka olento oli paennut sinne yksinäisen salon turviin? Se oli tietysti tutkittava. Kukaan ei tarjonnut vieraille kattoa pään päälle. Paitsi koiraa ei kuulunut eikä näkynyt ketään elävää olentoa.

Kun ratsastajat varovaisesti taluttaen väsyneitä hevosiaan pääsivät rinteen alle, oli heillä siinä edessään matala kivimuuri, joka suurena piirinä kiersi salaperäisen asunnon ja vieressä olevan puutarhan ympäri. Sen korkeutta lisäsi punaiseksi maalattu säleaita, jonka yläreuna oli varustettu uhkaavilla rautapiikeillä. Jos sen yli sai kiivetyksi, oli sisäpuolella tiheä, korkea, melkein lävitsetunkemattomalta näyttävä orjantappurapensasto, joka juuri äskettäin oli alkanut kukkia ja levitti ihanaa tuoksua vilpoiseen kesäyöhön.

Maltittomina ratsastajat ajoivat mutkittelevan muurin viertä, kauan turhaan etsien jotakin pääsyä pihaan. Vihdoin he löysivät pienen portin, mutta se oli luja ja hyvin suljettu; mahdotonta oli saada sitä auki. Muuta keinoa siinä ei ollut kuin sitoa hevoset johonkin vaahteraan, joita kasvoi ulkopuolella, ja kiivetä portin yli.

Yrjö koetti heti; hän hyppäsi rohkeasti satulasta, ja jonkin verran rautapiikkien repimänä pääsi hän pihan puolelle puutarhaan. Hänen tyynempi ystävänsä seurasi häntä kömpelömmin liikkein. He olivat siis lumotun linnan muurin sisäpuolella ja alkoivat tarkastuksensa.

Puutarha oli varsin tavaton. Ylenmäärin oli siellä harvinaisia, ulkomaalaisia korukasveja, jotka olivat niin huolellisesti hoidettuja ja taitavasti kasvatettuja, ettei parhaimmallakaan puutarhurilla olisi ollut mitään muistuttamista. Varsinkin ruusut olivat hyvin komeita. Hoitaja -- mies tai nainen -- näkyi erittäin rakastavan noita miellyttäviä kasveja. Niitä oli tavattoman paljon ja niin monenlaisia, ettei Yrjö eikä hänen ystävänsä koskaan olleet osanneet moista uneksiakaan. Tuulilta suojattuina ja odotellun auringon lämmössä ne edustivat kaikkia kehityksen eri asteita, ensimmäisistä heikoista vesoista aina täydelliseen kukoistukseen saakka, ja varmaankin ne olivat saaneet alkaa kasvunsa kasvihuoneessa, koskapa muuten olisi ollut mahdoton käsittää, mitenkä ne olisivat voineet ehtiä jo niin pitkälle Suomen kevätkesän viileässä ilmassa.

Vaikka vaeltavat ritarimme eivät joutaneetkaan pitkälti katselemaan, ehti näky kuitenkin vaikuttaa heihin.

-- Ei, Jaakko, sanoi Yrjö, minä en murra ovia enkä edes kolkutakaan, niinkuin kyllä olisi oikeus kolkuttaa, kun näin tulee taloon, nälkä ja jano aseina. Tässä on jotakin, joka pidättää kättäni. Kummallista, kun en tohdi edes kiroillakaan. Täällä on ilmassa jotakin viattoman puhdasta; minä en mistään hinnasta pahoittaisi noita sieviä ruusuja.

-- Kaikki ovet lukossa, kaikki alakerran ikkunat lujasti suljetut! huomautti vähemmän haaveksiva ystävä. -- Ellei koira haukkuisi, voisi taloa luulla asumattomaksi. Pannaan hevoset liekaan ja mennään nukkumaan jonkin katoksen alle.

-- Ei syömättä! vastasi Yrjö, jonka tuo huomautus herätti todellisuuteen. -- Asumatonko, sinä sanot? Kuka sitten olisi kastellut näitä ruusuja, jotka kuolisivat tai metsistyisivät, ellei niitä alinomaa ja hellästi hoidettaisi? Jaakko, et sinä ole syntynyt puutarhuriksi. Seiso tässä vahdissa. Haluanpa vähän paremmin tutkistella tätä lumottua linnaa.

Puhuessaan Yrjö heitti yltään viittansa ja ratsusaappaansa ja ryhtyi hurjanrohkeaan yritykseen, jollaiseen mies antautuu ainoastaan ollessaan kaksikymmenvuotias tai rakastunut tai rakuuna -- ellei hän sattumalta ole kaikkia yht'aikaa. Talo oli valkeaksi maalattu ja laudoitettu, niin että vaakasuorassa ulkokatteessa oli jonkinlaisia uurteita, jotka olisivat olleet riittäviä pysykkeitä kissan käpälälle, mutta olivat hyvin huonoja tukia ihmisjalalle. Yrjö kiipesi ensin nurkkaa myöten ylös ja kapusi sitten laudoitusta pitkin hiljaa eteenpäin, kunnes pääsi kiinni parvekkeeseen, joka oli otsikon keskimmäisen ikkunan kohdalla. Siitä hän tarttui rautakaiteeseen, nousi sen ulkopuolelle parvekkeen reunalle ja katsahti ikkunasta sisään samalla uteliaasti, rohkeasti ja kuitenkin melkein arasti.

-- No, mitä näkyy? kysyi Jaakko alhaalta. Mitä siellä on? Hämähäkin verkkoja, pesuvaatteita vaiko tyhjä maitohylly?

-- Siellä on pieni, sievästi sisustettu kamari, jonka ovi on auki johonkin pihanpuoleiseen huoneeseen.

-- Nouse parvekkeelle!

-- Ei, en uskalla. Minua peloittaa, Jaakko. Tuntuu siltä kuin suojelisi näkymätön voima tätä taloa. Jospa vain aurinko nousisi! On niin hämärää huoneissa, etten voi erottaa, mitä sisempänä oikein on.

-- Nyt nousee aurinko kukkulan takaa. Jos pihan puolella on ikkuna, täytyy siitä kohta ruveta paistamaan huoneeseen.

-- Jaakko, ruudut rusottavat... Siellä on joku... Lapsi se on... Nyt loistaa ensimmäinen säde ruudusta. Valo leviää... Minä erehdyin, Jaakko!

-- Emännöitsijäkö se on?

-- Ei, nuori tyttö. Aurinko kultaa hänen tummat hiuksensa.

-- Aika poika se tuo on! Saadaanpahan nähdä, että hän tulee tanssien päistikkaa alas.

-- Jospa vain näkisit hänet! En koskaan vielä ole nähnyt niin viatonta ja viehkeää.

-- Yrjö ... pidä lujasti kiinni kaiteesta!

-- Vaiti, ei sanaakaan! Hän rukoilee aamurukoustaan. Noin minä tahtoisin osata rukoilla... Jumala sinua siunatkoon!... Nyt kohottaa hän silmänsä ... rukous on lopussa ... hän tulee tännepäin...

Samassa nuorukainen liikahti ikäänkuin paetakseen, mutta unohti kapean jalansijansa, menetti tasapainonsa ja putosi nurinniskoin parvekkeelta.

Jaakko näki hänen putoavan ja mutisi jotakin hulluista pojista, jotka luulevat jaloissaan olevan kissankynnet, kunnes huomasi suojattinsa vuotavan verta. Yrjö oli loukannut itsensä johonkin terävään kivensärmään ja koetti nähtävästi vaivoin nousta ylös. Ystävän tutkiva silmä huomasi heti hienon, punaisen naarmun ohimossa.

-- Juokseeko sinusta verta, poika? Mikä sinulla on? Etkö vastaakaan? No jopa nyt! Olethan kalpea kuin talvinen jänis! Ja Jaakko juoksi noutamaan satulastaan siteitä.