Part 12

-- Minä saatan erehtyä. Me näemme täällä niinkuin peilissä tumman luvun. Tähdet kulkevat kulkuaan tuolla päämme päällä. Ihminen päättää, Jumala säätää. Armas neiti, paras on uskoa omassatunnossa olevaa ennustajaa; se ei valehtele milloinkaan.

-- Mestari, te puhuitte iästänne. Tiedätteköhän, että te olette nuorempi minua?

-- En, sitä en tiedä. Voitteko kääntää ajan virran juoksemaan takaisin kohti lähdettään.

-- Uskokaa minua, te olette minua nuorempi. Te voitte, mitä minä en voi -- te voitte uneksia.

-- Kaikki ihmiset voivat uneksia.

-- Minä en voi. Muistatteko, mitä kerran sanoitte minulle: jotakin kuolee siinä ihmisessä, joka joutuu Jupiterin kanssa vastakkain. Totta puhuitte: mennyttä on uneksimistaitoni. Kun ihminen on heittänyt sydämensä tuleen ja se on siinä tuhaksi palanut, ei hän enää uneksi.

Sigfrid mestari katsoi häneen kummastellen, melkeinpä ankarasti.

-- Se ei ole mahdollista, se on sekä Jumalan tahtoa että luonnon lakeja vastaan. Pyhät marttyyrit, jotka on tulen liekissä poltettu, ovat samalla hetkellä uneksineet taivaan autuudesta. Poloiset, jotka ovat myyneet sielunsa synnille, uneksivat tulevaisen elämän rangaistuksista. Sielulla on aina jotakin, mikä on takana päin, kuten myös jotakin, mikä odottaa edessä päin. Sydän on juonikas vehe; se on olevinaan tuhkana ja silloin se kytee kuin sysihauta syvyyksissä, joihin silmä ei näe. Siinä, missä me seisomme, uneksii luonto uudesta taivaasta ja uudesta maasta. Tänä hetkenä, jolloin tässä olemme, uneksii vuosisata tulevia vuosisatoja, kevät uneksii kesää ja silmänräpäys iankaikkisuutta. Tekö yksin olisitte tulevaisuutta ja sielua vailla?

-- Kunnianarvoisa isä, minä tiedän kylväjän kylvävän siementä tuhkaan, ja Jumala saattaa kyllä kylvää minuun uuden elämän. Selittäkää minulle, mitä sanoitte tästä meidän ajastamme. Onko se vanha vai nuori?

-- Vanha se on vuosisatain perinnöstä, ja nuori se on tulevien aikakausien elinvoimasta. Sata vuotta sitten odotti Martti Luther maailmanloppua, kosk'ei hän voinut käsittää, kuinka olisi mahdollista enää nousta sen korkeammalle ymmärryksessä tai vaipua syvemmälle pahuuteen. Määrä ja mitta on pantu, eikä sitä yksikään tiedä, vain Jumala. Minä odotan vielä näkeväni näillä vanhoilla, sammuvilla silmilläni kummallisia nähtäviä. Minä odotan Antikristusta, joka on ilmestyvä lopun edellä.

-- Kuinka, arvoisa isä? Te odotatte Antikristusta ja sanotte kuitenkin aikakauttamme nuoreksi tulevaisesta voimasta?

-- Niin, enpä tahdo salata teiltä, armas nuori neiti, että ihmeellisiä merkkejä on kahtena viime vuonna näkynyt taivaalla ja ne jatkuvat yhä, niin että sokeakin huomaa jotakin suurta ja peloittavaa olevan tulossa. Eikä siinä kyllin, että monessa kohti on nähty sotajoukkojen taistelevan ilmassa, pohjoisesta päin tullen ja toisia kohdaten kaakon ilmalta, eikä siinäkään, että merkkejä nyt näkyy auringossa ja kuussa ja meren aallot ankarasti pauhaavat niinkuin Raamattu ennustaa. Kummallisempaa kuitenkin on, että Mars, Jupiter ja Saturnus nyt ovat senkaltaisessa yhdistelmässä, jommoista tuskin milloinkaan ennen on ollut, ja hirmuisten pyrstötähtien usmia leviää ylitse maailman, niin että ne tekevät kaikki planeetat rauhattomiksi ja ikäänkuin raastavat mukaansa taivaan voimat. Tämä tietää, että pian on tuleva sellainen suuri, pitkällinen ja kauhistava sota, ettei ole ollut maan päällä senkaltaista hamasta pakanuuden ajasta, ja Gog ja Magog kaiketi nousevat kristikuntaa vastaan ja heidän päänään on Antikristus, synninihminen. Mutta katso, juuri semmoisten raskaitten aikain lähestyessä Jumala varustaa kansansa uusilla voimilla, niin että siitä tulee väkevä kuin nuori jalopeura ja että se vankasti nousee tulevia vaivoja vastaan. Ja tämä on minun _sententiam_, minun tyhmän ymmärrykseni oletus, että eritotenkin Ruotsin valtakunnan, yhdessä Suomenmaan kanssa, joka on sen ulkovarustus, pitää tänä aikana nousta suurempaan voimaan ja valtaan kuin milloinkaan ennen, ja niin siitä on tuleva se Mikael, jonka sotisopana on Jumala ja jonka säkenöivä miekka on maahan kaatava Antikristuksen. Siihen toimeen on Jumala kutsunut valitun sankarinsa, Kustaa Aadolfin, jonka merkit Tyko mestari jo minun nuoruuteni aikana näki taivaalla Cassiopean tähtisikermässä. Hän on sen tekevä. Hän on nuori, hänen valtakuntansa on hänen kanssaan tuleva nuoreksi ja voitoista voimalliseksi. Tuleva on raudan ja veren aika, mutta sen jälkeen sanoo Herra: "Minä tahdon saattaa kultaa vasken sijaan ja hopeaa raudan sijaan ja vaskea puiden sijaan ja rautaa kivien sijaan ja tahdon tehdä vaivas rauhaksi ja työs vanhurskaudeksi. Ei enää sinun maassas vääryyttä kuuluman pidä, ei vahinkoa, eikä kadotusta sinun äärissäs; vaan sinun muuris pitää autuudeksi ja sinun porttis kiitokseksi sanottaman."

-- Enkö ollut oikeassa, isä? Teidän puheenne on kuin kahdeksantoistavuotiaan uneksimista. Mutta ettehän puhu itsestänne mitään. Ja kumminkin olen kerran kuullut teidän uneksivan korkeasta, ihanasta tornista, josta tähtitaivas levisi kirkkaudessaan teidän eteenne niin lähelle, että te melkein saatoitte syliinne sulkea koko luodun maailman. Olen kuullut teidän uneksivan kauneimmista tieteenvälineistä, parhaimmista, mitä ihmisen nero on voinut keksiä avaruuden tutkimista varten, ja ne olivat teidän omianne; te istuitte hiljaisessa yössä, mitaten äärettömyyttä ja säätäen lakeja planeetoille ja auringoille, joiden olemassaoloa ei tähän saakka ole voitu aavistaakaan. Te olitte nuori ja rikas ja kartutitte tähtitiedettä hämmästyttävillä keksinnöillä. Ei ollut koko oppineessa maailmassa yhtään niin loistavaa nimeä kuin teidän nimenne; te olitte vuosisadan mies ja ihmishengen opastaja tähän asti tutkimattomissa korkeuksissa. Teidän jalkainne alla oli maa ja teitä korkeammalla oli ainoastaan Herra Jumala.

-- Niin, niin oli, sellaiselta minusta näytti, virkkoi vanha mestari ajatuksissaan. -- "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos sinä maahan lankeat ja kumarrat minua." Mutta kiitetty olkoon Jumala, että minä näistä viettelevistä unista heräsin vanhana ja unohdettuna köyhässä majassani, huonojen omatekoisten putkieni ja harppieni ääressä. Kuka minä olen, Herra, että minä sinun luomaasi laittaisin? Missä olin minä silloin, kun kointähdet sinun ylistystäsi veisasivat?

-- Sentähden, että olette nöyrä, on Herra kumminkin antanut teille ennustamisen hengen ja taidon lukea tähtien kirjoitusta. Te ette voi kieltää olemattomiksi Jumalan lahjoja. Mitä te sanotte itsestänne?

-- Minä olen se muurahainen, jolle Herra sanoi: mene, kuljeta kortesi ja jää unohduksiin! Minä olen se honka, jonka Herra pystytti vuoren huipulle katsomaan laajalti ympäri ja näkemään yön tulon ja auringon nousun ennen muita metsän puita. Minä olen se viisas mies, jonka jälkeen tulee muita ja viisaampia, niin että minun viisauteni pitää tuleman hulluudeksi ihmisten edessä, niinkuin se on hulluutta Jumalan edessä. Minä olen tänäpäivänä profeetta, eikä kukaan minua usko; minä olen huomenna poissa, eikä kenkään minua muista. Kenties pitkien aikojen kuluttua, kun taivaan tähdet kirkkaasti kimaltelevat tuntemattoman hautani yläpuolella, kenties silloin joku yksinäinen matkamies pysähtyy illan tullen vuorille Pohjanlahden rannalle ja muistelee muinaista lapsuudenaikaista satua ja virkkaa itsekseen: tässä kulki entisinä aikoina mies, joka luuli osaavansa lukea, mitä Jumala on kirjoittanut taivaan kannelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä; hän eli valistumattomaan aikaan, jolloin vielä uskottiin tähtien vaikutukseen.

-- Niin, isä, mahdollista on, että olette oikeassa. Mutta silloin, kun maatamme valaisee suurempi ja kirkkaampi valo, silloin ihmiset hakevat vanhoista kirjoista teidän nimenne ja sanovat toisilleen: hän oli ensimmäinen oppinut tutkija, jonka Suomenmaa on synnyttänyt tieteelle ja maailmalle. Hän oli, lähinnä Jumalan sanaa, ensimmäinen viisauden lähde, joka lähetti purojansa eri haaroille tekemään maata hedelmälliseksi. Niinkuin hän oli alku, niin oli hänen suuruutensakin alun suuruutta, koskapa kaiken alun tulee sulattaa jäätä ja murtaa vuoria. Hän oli köyhä ja unohdettu, hän kärsi toisinaan vainoa, monesti kiittämättömyyttä; mutta katso, kuinka suurta hän on saanut aikaan vähillä apukeinoillaan, ja katso, kuinka pitkän jonon seuraajia hän on saanut tutkimusten tiellä! Suuri taito tai kunnia ei ole rakentaa valmiiksi sitä, jonka perustuksen edelläkävijät ovat luoneet; mutta kunnia on rakentaa perustus, joka kestää läpi aikakausien.

-- Armas neiti! Sanoitte minua äsken nuoremmaksi itseänne. Mutta milloinka minä ihanimmissakaan nuoruuteni unelmissa olisin voinut kuvata niin kauniita kukkasia illan taivaalle kuin te nyt kuvaatte eteeni jälkimaailman taivaanrantaan? Kiitos siitä, että olette tehnyt vanhan, köyhän miehen rikkaammaksi kuin moni muu on, joka vaeltaa elämän kauneimmassa kukoistuksessa! Aurinko menee mailleen; ylistäkäämme Jumalaa!

Ja niinkuin koko luonto olisi tahtonut totella tuota kehoitusta, levisi vanhan mestarin näin sanoessa hehkuva kimaltelu meren lahdelle, rannoille, vuorille ja metsiin. Satakieli viserteli korkeassa tammessa meren rannalla; rastas vastasi tervehdykseen vuorelta hongan latvasta; häälauluja kuului Trollbölen talosta, ja paimentyttö, jota ei oltu kutsuttu häihin, lauloi kirkkaalla äänellä yksinäistä lauluaan joen äyräällä. Juhannusyö laskeutui hiljaisena ja tuoksuvana yli tienoon tuntematta pimeyttä tai surua. Maa näki edessään kesän ja hedelmän. Luminen, karu pohjola uneksi vielä kerran onnellista nuoruutensa unelmaa.

VERNAN RUUSUT

1. TANSSIAISTEN JÄLKEISENÄ AAMUNA.

Niillä, jotka puhuvat onnen vaihteluista ja johtavat kaikki vain sattumuksesta, oli muistettavana vuonna 1789 paljon syytä kummastella ajan tapahtumia. Kaikkien ihmetellessä, mitähän oikeastaan oli tuleva hurjasta Ranska-poikasesta, joka alkoi ruveta niin hillittömäksi, tapahtui kummallisia asioita myöskin sävyisässä, syrjäisessä, unohduksiin joutuneessa Suomessa. Elokuun 25. päivänä 1788 oli kuningas Kustaa lähtenyt Kymenkartanosta paluumatkalleen Ruotsiin melkein pakolaisena, vaarojen ja kavalluksen keskitse, epätoivoissaan kruunustaan, monen jo pitäessä häntä valtaistuimelta syöstynä yksinvaltiaana, jonka kuusitoistavuotisesta hallituksesta ei ollut jäävä jäljelle muita merkkejä kuin onnistumaton vapaudensorron yritys, kruununpolttimot, uusi teatteri ja muutamia sieviä sekä suorasanaisia että runopukuisia korulauseita. Venäjän Katarina riemuitsi, Ruotsi horjui, Suomi näytti pettävän perinnäisen uskollisuutensa ilmikapinalla, kansat epäröivät, puolueet kohottivat uudelleen päätänsä sen musertavan iskun jälkeen, joka niitä oli kohdannut 1772; ei kukaan tiennyt edellisenä päivänä, mikä kohtalo oli seuraavana tuleva maan ja kansan osaksi. Kesäkuun 5. päivänä 1789 nousi sama kuningas jälleen maihin Suomen rannikolle Turussa, ja miten olikaan kaikki silloin muuttunut kuin kuvat taikapeilissä! Ajan ilma oli edelleenkin täynnä ukkosta, mutta pahin rajuilma näytti jo menneen ohitse, vihollinen ei enää riemuinnut, Ruotsin manner ei enää vavissut kuninkaan valtaistuimen alla, Suomi oli malttanut mielensä ja pudistanut niskoiltaan kavalluksen kuin häpeällisen valheen, kansat saivat rohkeutta, puoluemiehet hiipivät rajan yli pakoon, Kustaa III:n aurinko loisti vielä kerran ennen laskeutumistaan melkein yhtä viehättävän kirkkaasti kuin hänen nuoruutensa ja onnensa aikana. Historia vain piirsi poiskäännetyin kasvoin yhdistys- ja vakuutuskirjan nimen aikakirjoihin.

Ruotsin aseellinen käsivarsi, joka edellisenä vuonna oli sisäisestä suonenvedostaan ensi iskussaan hervahtanut voimatonna alas, kohosi jälleen parantuneena ja voimakkaana jatkamaan taistelua. Sotajoukkoja ja laivastoja oli talven kuluessa varustettu kiireisessä taisteluinnossa, rivit olivat täyslukuiset, marssikäskyt valmiit; missään ei puuttunut rohkeutta, kuuliaisuutta eikä yksimielistä isänmaanrakkautta, mutta kuitenkin puuttui kolme muuta sodan menestyksen tärkeintä edellytystä: rahaa, päälliköitä ja aiotun retken rohkeaa ja tarkkaa suunnitelmaa. "Sodassa -- sanoo Yrjö Kaarle von Döbeln -- ei mikään ole mahdotonta, kun vain osataan itsepäisesti taistella vastuksia vastaan, luottaa onnelliseen sattumaan ja pakottaa itse onni avuksi." Tähän saatettaisiin lisätä: jos vain on päällikkönä Döbelnin lainen mies. Kustaa III oli epäilemättä nero, mutta hän ei ollut nero sodan alalla.

Pieni Loviisan kaupunki kuningatar-nimineen oli tähän aikaan etuvartijana lähinnä valtakunnan rajaa, joka kulki pitkin Kymenjokea. Sinne kokoontui keväällä 1789 kenraalimajuri Kaulbarsin johtamana se Ruotsin sotaväen osasto, jonka tuli suojella rantatietä ja sopivana hetkenä marssia Haminaa vastaan -- osa Dalin rykmenttiä, uplantilaisia, vermlantilaisia ja nerikeläisiä sekä suomalaisia Kymenkartanon komppaniasta ja eskadroona Uudenmaan rakuunoita. Kaupunki oli muuttunut leiriksi; mutta leirejä ja sodanvaaraahan tällöin oli kaikkialla, ja enin osa asukkaita piti turvallisempana kaupunkia kuin saaristoa, jossa ehkä olisi jouduttu venäläisten risteilijäin saaliiksi.

Johonkinhan nuorten upseerien oli ryhdyttävä, kun he siinä viikosta viikkoon turhaan odottelivat edemmäksi marssimisen käskyä. Miksi he eivät olisi nauttineet nuoren elämän suloa, jonka säikeet vihollisen luoti saattoi milloin hyvänsä äkkiä katkaista? Ei ollut sievistä maalaisneitosista eikä hienosti sivistyneistä nuorista aatelisneideistäkään puutetta, sillä mitä kaupunki oli mahdollisesti vailla, sen korvasivat runsaasti ympäristön aateliskartanot. Miksi ei pidettäisi tanssiaisia raatihuoneella?

Sotaretkellä oltaessa tullaan pian tutuiksi. Soittoa oli, siispä tanssittiin ikäänkuin ei kellään olisi ollut aavistustakaan siitä, että verinen sota raivosi muutaman penikulman päässä Savon järvien rannoilla. Ensimmäiset tanssiaiset olivat hyvin onnistuneet ja toisia tuli sen jälkeen. Loviisassa huviteltiin.

Viime tanssiaisten jälkeisenä aamuna oli kenraalinrouva Kaulbarsilla (syntyjään Adlerfelt) vieraiden vastaanottohetki, ellei tahdo sanoa _cour_; hän oli käymässä miehensä luona Loviisassa ja hänen asuntonsa oli tällä kertaa kaupungin ylhäisimpäin seurapiirien kokouspaikkana. Kello yhdestätoista yhteen saakka ilmoittautui joukoittain rouvia, neitosia ja upseereja tervehdysvierailulle, ja päivystävä ajutantti saattoi heidät sisään, missä heidät otettiin vastaan sen ajan tapaan kursailevan kohteliaasti ja heille tarjottiin Unkarin viinejä, säilykehedelmiä ja leivoksia, ja sen jälkeen he, neljännestunnin keskusteltuaan päivän uutisista, poistuivat jättääkseen tilaa uusille vieraille. Sotaelämä toi mukanaan vapaanlaisen keskustelukielen; päällikön puoliso oli määräävänä kaikessa. Kaikki nöyrtyivät tuon älykkään henkilön edessä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta, että sota-asiatkin, milloin vain soveltui, muuttuivat kamaripolitiikan osaksi.

-- Kuinka voitte, armollinen rouva, eilisten voittojenne jälkeen? kysyi iloinen, lihavahko, siviilipukuinen herra, joka oli sen uutuuden viehätyksen koristama, joka silloin vielä seurasi kuninkaallisen Vaasan ritariston tähteä. -- Toivottavasti oivallisesti? Totuttu kun ollaan näkemään koko maailma jalkain juuressa.

-- Aina vain olette ilkeä, hyvä tohtori, vastasi kenraalitar. Se onkin teidän oikeutenne, se kuuluu teidän ammattiinne. Mutta mitä minun on tekeminen? Kärsivällisesti poden jo kolmattatoista nuhaani Suomessa. Jotakinhan täytyy uhrata isänmaan hyväksi. Määräättekö ehkä kuppausta vai suoneniskua? Älkää kieltäkökään, te olette verenjanoisempi kuin Donin kasakka!

-- Älkää, armollinen rouva, puhuko verestä; pitäköön sota huolen suoneniskuista. Olihan meillä äskettäin oivallinen senlaatuinen Porrassalmella. Millaisilta tuntuivat eiliset tanssiaiset, teidän armonne?

-- No eipä hullummilta, tanssi oli vilkasta; on omituinen viehätys tuossa tulivuorella tanssimisessa. Mutta, rakas tohtori, minä alan käydä vanhaksi...

-- Tekö? Se ei ole mahdollista. En ole vielä koskaan kuullut sulottarien ilmoittavan ansioluettelossaan vanhuudenheikkoutta, kun ovat tahtoneet saada eläkettä aatelisesta neitsytlaitoksesta.

-- Kenpä tietää? Kohtapa Kellgreninkin kolme sulotarta ylistelevät hiusjauhetta, joka kätkee maailman silmiltä heidän ensimmäiset harmaat hiuksensa. Minä katselin eilen erästä nuorta paria -- sisareni tytärtä Cecile Almsköldiä ja tuota rakastettavaa nousukasta, joka eilen unohti sadannen lemmittynsä, vannoakseen tänään ikuista uskollisuutta sadannelle-ensimmäiselle.

-- Ketä? Tuotako, joka ilmaisee ihailuaan jakkaralla ikkunan luona istuvalle neiti Mandelkronalle? Vänrikki Rosiako, niinkö?

-- Juuri häntä. _Luutnantti_ Rosia, jos suvaitsette. Minä luen ansiokseni, että minulla on ollut vähäinen osuus hänen ylennyksessään, minkä hän muuten hyvin on ansainnutkin. Hän oli yksi niistä neljästä uusmaalaisesta rakuunasta, jotka onnellisesti taistelivat Värälän luona huhtikuussa. Muistattehan sen kahakan, jossa kapteeni Rosenlew kuudellakuudetta miehellä karkoitti neljäsataa vihollista. Ehkäpä muistatte myöskin Rosin ja Stegenbergin kaksintaistelun Cecilen hansikkaasta; tiedättehän sen mielettömyyden?

-- Enkö sitä tietäisi? Enkö tuntisi Yrjö Rosia? Minähän hänet paransin erään kerran keuhkokuumeesta. Se oli ... malttakaas ... toisissa raatihuoneen tanssiaisissa. Molemmat nuoret herrat löysivät yht'aikaa tuon kalliin saaliin, neiti Cecilen hansikkaan, törmäsivät tietysti huimapäisinä toisiaan vastaan ja koettivat sitten parhaansa mukaan syöstä miekkansa toinen toisensa läpi. Sehän on aivan luonnollista. Mutta kummasta sitten tuli hansikkaan onnellinen valloittaja?

-- Ei kummastakaan. Minä pyysin sen takaisin oikealle omistajalleen, mutta tietysti vasta sitten, kun se jo oli maksanut verta ... ymmärrättehän?

-- Ah ... Stegenberg sai kaikkien taiteen sääntöjen mukaan miekanpiston kolmannen kylkiluunsa yläpuolelle. Minä vakuutan teille, armollinen rouva, se oli kaunis kuuden viikon haava, aivan täsmälleen siinä paikassa, johon se oli tarkoitettukin, niin ettei se poikaparalta vienyt kaikkia voimia. Jos se olisi sattunut vain tuumaakaan alemmaksi, olisi hänen retkensä ollut kunnialla päätetty. Mutta Yrjö Ros osaa käyttää miekkaansa; minä en tiedä parempaa miekkailijaa koko Ruotsin armeijassa. Te, armollinen rouva, saatte kunniaa suosikistanne. Häneltä ei puutu muuta kuin että hän olisi ylhäistä sukua ... tuolta iloisimmalta ja kevytmielisimmältä pojalta, mikä konsaan on taistellut kaunotarten kunniaksi. Hän on ansainnut ylennyksen, hän tanssii todellakin kuin sotajumala.

-- Todellako? Minä sanoin itsekseni, kun näin hänen tanssittavan Cecileä gavotti'ssa: kas, tuossa vasta on nuoruutta! Sitokoon hänet, ken voi! Yhtä helposti saisi sidotuksi autereenkin. Mutta se on häviävä, tohtori ... ja minun iälläni se on jo hävinnyt. Pidättehän te kelpo keittiöstä, eikö totta?

-- Kelpo keittiö, armollinen rouva, on lääkintätaidon ensi sääntöjä.

-- No niin, tiedättehän, että on monenlaisia multasieniä, puolikypsiä, kypsiä ja liian kypsiä. Te tietysti pidätte puolikypsistä tehtyä piirakkaa parempana kuin liian kypsistä tehtyä?

-- Sallitteko? -- Ja tohtori otti panoksen nuuskaa kultarasiastaan, jonka hän oli saanut Kustaa III:lta. -- Kypsiä, mutta _fraiche'eja_ niiden pitää olla ... tsih! Nyt aivastin sen vakuudeksi.

-- Älkäämme puhuko enää siitä. Minua huvittaa tämän nuorukaisen suojeleminen. Hän on rakastettava ja (_hiljaisella äänellä_) hänestä voi olla meille hyötyäkin. Tiedättehän, Platen vehkeilee, Siegroth vehkeilee, kaikki riippuu sodan uhkapelistä. Me tarvitsemme nuorta miestä, jolla on sekä älyä että sydäntä ja joka voi mennä tuleen meidän edestämme. Hän ei saa olla sukulaisuussuhteissa minkään vanhan perheen kanssa, vaan hänen täytyy olla nousukas, jonka on meitä kiittäminen kaikesta. Tohtori ... minä luotan teihin. Minä olen ajatellut Cecileä... Mutta puhettamme kuunnellaan. (_Ääneen_.) Olette oikeassa, minusta on gavotti parempi kuin menuetti ... varsinkin kun ollaan nuoria. Luutnantti Ros!

Nuori luutnantti jätti velvollisuutensa tuntevana sadannen-ensimmäisen lemmittynsä ja lähestyi kumartaen kaikkivaltiasta hallitsijatarta.

-- Tohtori Ekströmer ja minä olemme tulleet erimielisiksi hyvin syvällisestä ja vakavasta asiasta eilisten tanssiaisten johdosta. Tahdotteko olla hyvä ja ratkaista meidän riitamme?

-- Liian suuri kunnia minulle, teidän armonne! Olen koettava parastani.

-- Me väittelimme lääkintätaidosta. Ankara tohtori sanoi minun voivan tulla toimeen ilman hänen neuvojaan ainoastaan sillä ehdolla, että lakkaan tanssimasta. Ja minä vastasin, ettei moinen taito, joka kieltää tanssimasta, voi olla muuta kuin inhoittavaa puoskaroimista. Mitä sanotte siitä, hyvä luutnantti?

-- Johtuu mieleeni pieni komparuno, mutta ilmoitan jo edeltäkäsin, etten minä ole sen tekijä.

-- Antakaa kuulua!

-- Määrätkää mulle latinaks': ain' nuorten kanssa ilakoida, rakastaa, laulaa, karkeloida, niin jään mä teille potilaaks'.

Mut reseptit, nuo annetut, jos multa liekin sammuttaisi, niin herra tohtor' oppinut myös oitis matkapassin saisi!

-- No, mitä rakas tohtori, siihen vastaatte? Eikö se ole oikea terveen järjen arvostelu lääkintätaidosta?

-- Verraton, armollinen rouva, ainakin neljänteentoista nuhaan asti.

-- Emme häiritse enää kauemmin luutnanttia oppineilla riitakysymyksillämme. Joko mietitte uusia valloituksia eilisten voittojenne jälkeen? Antakaa anteeksi, minä en ole unohtanut _toista_ taistelutannerta; minä toivon majesteetille ja isänmaalle monta niin urhoollista käsivartta kuin teidän on, hyvä luutnantti... Stegenbergin haava on luultavasti jo parantunut?

-- Toivottavasti.

-- Hyvä. On hullutuksia, joita ei sovi ankarasti arvostella, enkä minä tässä erikoistapauksessa aio esittää ammuntarangaistusta. Kuitenkin on vielä ratkaisematta, kuka oikeastaan on saava Cecilen hansikkaan.

-- Oi, te olette julma, armollinen rouva! Enkö minä sen hyväksi pannut alttiiksi henkeäni?

-- Panitte kyllä. Mutta panihan Stegenbergkin. Ei siinä kyllin, hyvä herra, että osoitetaan rohkeutta; täytyy myöskin osata olla uskollinen.

-- Ai, ai, keskeytti tohtori, te olette mennyttä miestä.

-- Mennyttä miestäkö? Miksi te luulettekaan minua? Tahdotteko, armollinen rouva, koetella minua?

-- Ehkä. Mutta saammehan vielä jonkin aikaa pitää teidät Loviisassa?

-- Minä olen täällä osoittamassa teidän armollenne kunnioitustani ja sanomassa jäähyväisiä. Kello neljä iltapäivällä satuloidaan hevoseni; minut on komennettu tarkastamaan Artjärvelle äsken kokoontuneita rekryyttejä.

-- Lähdettekö yksin? Tiet eivät ole turvallisia.

-- Lähden vanhan ystäväni kornetti Peuran kanssa. Kaikki rakuunamme ovat palvelustoimissa.

-- Hyvä luutnantti -- virkkoi kenraalitar, suoden lämpimän katseen kauniista silmistään -- minä toivotan teille onnea matkalle ja tervetuloa takaisin, niin pian kuin virkatoimiltanne pääsette. Mihin hyvänsä teitä käytetäänkin, olette te aina kunnialla täyttävä velvollisuutenne. Mutta te olette nuori, ja sentähden on teille anteeksiannettava, että rakastatte seikkailuja. Minä pyydän, säästäkää henkeänne, joka voi tulla kuninkaallenne hyödylliseksi; älkää enää antautuko kaksintaisteluun kauniiden naisten hansikkaista. Jos sen sijaan löytäisitte metsästä lumotun linnan, tapaisitte jättiläisen, tappaisitte lohikäärmeen ja vapauttaisitte kauniin, vangitun prinsessan, no niin, silloin nimitän minä teidät urhoolliseksi ritarikseni Pyhäksi Yrjänäksi, ja silloin...

-- Silloin on neiti Cecilen hansikas minun.

-- Niin, silloin on Cecilen hansikas teidän, kuitenkin vain sillä ehdolla, että luovutte vapautetun prinsessan sydämestä ja kädestä ja pysytte edelliselle mielitietyllenne uskollisena kolme viikkoa.

-- Liian pitkä aika, siinä on kaksi ja puoli viikkoa liikaa! nauroi tohtori.

-- Ah, armollinen' rouva, miksette määrännyt kolmea kuukautta ... kolmea vuotta ... koko elämääni?

-- Hiljaa! Ei koskaan pidä luvata enempää kuin mahdollisesti jollakin tavoin saattaa toivoa voivansa pitää. Hyväksyttekö ehdotukseni? Muuten saa hansikkaan kilpaveljenne, joka sen paremmin ansaitseekin, koska hän on vuodattanut verta sitä valloittaessaan.