Part 9

-- Jumala auttakoon sinua ohi sen viikon, kaikkein rakkahin lapseni! Se on sallimuksen aika, onnettomuuden aika tai onnen aika, kumpiko, sitä ei kenkään tiedä. Ja muista lukea seitsemän isämeitää, kun heräät sinä päivänä. Mutta lähde nyt, Herran tähden, lähde pian! Ei aamu tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.

Lähestyessään tuomiokirkkoa Eeva kuuli virrenveisuun kaikuvan sen mahtavissa holveissa. Aika oli kallista, Vapun kiihkeä kehoitus: lähde! lähde! kaikui hänen korvissaan, mutta vastustamaton halu ajoi hänet kirkkoon. Vielä kerran hän tahtoi kuulla ihanien virsien säveliä, jotka liittyivät hänen kauneimpiin lapsuusmuistoihinsa; vielä hän tahtoi lyhyen hetken rukoilla noiden kunnioitusta herättävien muurien sisällä, missä miespolvi toisensa jälkeen oli valitellut hätäänsä tai laulanut ylistysvirsiään puolen vuosituhannen ajan.

Seurakunta oli tänään tavallista harvalukuisempi, monen ajatukset olivat hajallaan muualla, monet huolet uhkasivat porttien takaa, mutta sama kaipuu, sama tarve oli kuitenkin koonnut sinne useampia kuin saattoi odottaakaan. Sodan hätä ja lähimmän tulevaisuuden epävarmuus oli painanut nuo tuskaiset, puoleksi toivottomat ihmiset polvilleen Kaikkivaltiaan istuimen eteen; he tunsivat tarvetta jättää kohtalonsa Hänen käteensä, joka yksin nyt saattoi auttaa heitä. Vihollinen oli tulossa: kenenkä puoleen heidän olisi semmoisena hetkenä ollut kääntyminen, ellei sotajoukkojen Jumalan puoleen, jonka edessä taistelun jouset murtuvat ja väkevänkin aseet hajoavat tomuksi? Veisattiin 305:s virsi: "Kun hätä kova käsiss' on" -- ja tällä kertaa eivät ainoankaan huulet teeskennellen sanoja laulaneet, eivät ainoankaan silmät ulkokullaisuuden kyyneliä vuodattaneet. Oli kuudestoista sunnuntai kolminaisuudenpäivästä, ja evankeliumi puhui Nainin lesken pojasta. Piispa oli paennut hiippakunnastaan ja paimenet laumojensa luota, mutta kaksi miestä viipyi viimeiseen asti; he eivät vaaroja muistaneet, vaan halveksivat pakoa: suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Wallenius ja diakoni Elg. Elg oli taaskin saarnastuolissa. Aluksi hän luki erään Davidin ankarimmista katumuspsalmeista; kukaan ei ollut syytön, kaikilla oli osansa maata kohtaavassa rangaistuksessa. Sitten antoi päivän evankeliumi aihetta puhua Jumalan voimasta, jota hän osoittaa aroille ja pelokkaille sydämille. Saarnaaja esitti kappaleita Davidin 50:nnestä, 77:nnestä ja 44:nnestä psalmista. "Herra, väkevä Jumala, puhuu ja kutsuu maailmaa hamasta auringonkoitosta sen laskuun saakka. Vedet näkivät Hänet ja vapisivat ja syvyydet pauhasivat ja taivaassa jylisi. Herran nuolet lensivät ja Hänen leimauksensa valaisivat maan piirin, maa liikkui ja järisi siitä... Jumala, me olemme korvillamme kuulleet, isämme ovat meille luetelleet, mitä heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet... Vihollisemme eivät ole miekallaan maata valloittaneet, eikä heidän käsivartensa auttanut heitä, vaan sinun oikea kätes ja sinun käsivartes ja sinun kasvojes valkeus, sillä sinä mielistyit heihin... En minä jouseeni luota, eikä miekkani minua auta. Sinusta me kerskaamme joka päivä ja kiitämme sinun nimeäsi iankaikkisesti. Miksi sinä nyt sysäät meidät pois ja annat meidän häpeään tulla etkä lähde sotajoukkomme kanssa. Sinä annat meidän paeta vihollistemme edestä; sinä myyt kansas ilman hintaa, sinä panet meidät pilkaksi läsnäasuvaisillemme. Joka päivä on häväistyksemme edessämme ja kasvojemme häpeä peittää meidät... Herää Herra, miksis nukut? Sielumme on painettu alas maahan asti; auta meitä ja lunasta meidät laupeutes tähden!"

Sitten seurasi evankeliumin selittäminen, tuo väkevä apu kaikessa hengellisessä ja ruumiillisessa hädässä. Nuo sanat sattuivat kuin virkistävä kaste moneen ahdistettuun sydämeen, ja kun koko seurakunta sitten yhtyi rukoukseen, joka luettiin kuninkaan ja isänmaan puolesta, ja lopuksi 311:nteen virteen: "Suo meille rauha, Herra, nyt ja elinaikanamme" -- silloin lähtivät nuo huokaukset sydämen pohjasta; eivät koskaan onnen päivinä virret olleet niin yhteen ääneen sointuneet, eivät koskaan olleet rukoukset niin hartaina ylenneet kuin nyt noiden ihmisten huulilta, jotka joka hetki odottivat sodan onnettomuutta, ja joista monet menivät suoraan kirkosta laivaan lähteäkseen köyhinä, kodittomina pakolaisina harhailemaan avaraan maailmaan, tuntemattomiin kohtaloihin.

Puolipäiväsaarna oli päättynyt, ja väki alkoi virrata ulos tuomiokirkosta. Suurilla portailla seisoi Iisakki Alanus maltittomana odotellen ja huomasi Eevan.

-- Missä olet viipynyt niin kauan? huudahti hän. Huhu kertoo kasakkain olleen yötä Halikossa. Teidän täytyy lähteä heti. Kaikki on valmiina; isäsi ja sisaresi odottavat vain sinua.

-- Pelkäätkö sinä? kysyi Eeva astellen hänen rinnallaan.

-- Pelkäänkö? toisti nuorukainen. Pelkään kyllä sinun tähtesi, vaikka en itseni tähden. Minut ottakoot, jos haluavat, minun elämäni ei ole suuren arvoinen, mutta sinä ... sinä! Tule; ei ole enää minuuttiakaan aikaa!

-- Iisakki -- sanoi kasvatussisar katsoen hänen rehellisiin, sinisiin silmiinsä -- meidän täytyy nyt erota, eikä kumpikaan meistä tiedä, miten tai milloin taas kerran näemme toisemme. Sinä olet paras, uskollisin poika, minkä tunnen koko maan päällä. Kun olin lapsi, vedit sinä minua kelkalla kouluun etkä koskaan muistanut omaa väsymystäsi. Kun tulin suureksi tytöksi, löit nuorta paroni Faltzburgia minun tähteni, ja siitä syystä sinut erotettiin kokonaiseksi vuodeksi yliopistosta... Niin, minä tiedän, että sinä pidät minusta. Ei, älä sano mitään; minä tiedän, että antaisit henkesi minun takiani. Mikset ole koskaan kysynyt, pidänkö minä sinusta?

Nuorukaisen kasvot sävähtivät tulipunaisiksi, ja hän vastasi hiljaa:

-- Mitäpä minä muuta pyytäisin sinulta kuin että joskus ajattelet minua, milloin ei ole ketään parempaa ajateltavana?

-- Näetkö nyt! Enkö ole satoja kertoja sanonut sinulle, että olet kaino kuin tyttö? Hyi, Iisakki! Etkö ole yhtä hyvä mies kuin joku muukin? Eikö sinulla ole parhaat todistukset, vaikka olitkin erotettuna yliopistosta minun tähteni? Ja vaikka oletkin niin ujo, on sinulla kuitenkin rohkeutta mennä kuolemaan sen puolesta, mitä pidät oikeana. Miksi pidät itseäsi niin vähäarvoisena? Miksei sinusta, kun sinulla on sellainen sydän ja sellaiset tiedot, voisi tulla suuri mies, jopa kunniaa koko maallesi ja meille, jotka vähän pidämme sinusta? Huomaa nyt, mitä sanon, sillä Jumala yksin tietää, oletko sitä koskaan enää toiste kuuleva. Aseta kunnianhimollesi korkea päämäärä. Raivaa uusia teitä. Mene pitemmälle kuin kukaan muu, mille alalle hyvänsä käännytkin, tieteissä tai ... niin, tieteissä, se on sinun alasi. Tule suureksi mieheksi, tuota kunniaa minulle ... Iisakki! Sitten ... niin, sitten voit tehdä kysymyksen, jota et vielä ole tehnyt. Ymmärrätkö minua nyt, sinä arka poika? Täytyykö minun aloittaa alusta aakkoset, joita et vielä ole oppinut?

-- Eeva ... anna minun kuolla puolestasi!

-- Ei, elää, Iisakki, elää ja toivoa. Mutta muista ehtoni. Mitä korkeammalla omena, sitä pitemmät portaat. Nyt olemme portilla. Ei sanaakaan siitä, mitä puhelimme!

Vanha Mikku oli jättänyt vaimovainajansa odottamaan parempia aikoja ja seisoi portilla rumpukapulat valmiina pärryttämään ja kutsumaan joka miehen kaupunkia puolustamaan.

-- No, Mikku -- huusi hänelle ohi rientävä Eeva -- miksi seisot siinä? Rummuta hereille maaherra suojelemaan meitä!

-- Poissa! vastasi rummuttaja.

-- No, rummuta sitten hereille kersantti Dahl puolustamaan linnaa!

-- Poissa! kuului taaskin äreä, yksitoikkoinen vastaus. Kaarlelaisetkin olivat paenneet. Jäljellä oli vain haurain sirpale Kaarle XII:n ajoista, luuvaloinen mies itku kurkussa.

Pormestarin talossa oli vuoden kuluessa tapahtunut suuria muutoksia. Rehellinen ja käytännöllinen perheen emäntä, pormestarin rouva, oli kohta maaherran tanssiaisten jälkeen vilustunut syysmarkkinoilla ja oli nyt lähes vuoden maannut haudassaan tuomiokirkon lattian alla. Vanhin tytär Anna oli ottanut huolekseen talouden ja jo silloin kivulloisen isänsä sekä kahdeksan sisaruksen hoitelemisen. Pormestari itse oli kärsinyt poliittisen tappion, mitä tuo taitava, mutta kunnianhimoinen mies ei voinut helposti unohtaa ja mikä kalvoi hänen elämänsä lankaa. Turun Myssyjen mahtava puolue ei voinut antaa anteeksi valtiopäivämiehelleen, että hän oli pettänyt heidän toiveensa ja ettei hänellä ollut kylliksi voimaa pysäyttää sodan huimasti kiitävää pyörää. Uusille valtiopäiville, jotka nyt kesällä kokoontuivat sodan odottamattomien vastoinkäymisten tähden, ei sentähden Turun kaupungista valittu Mertheniä, vaan Hattujen vihollinen, neuvosmies Wechter. Sitä ei tarvinnut pitää tappiona, sillä sodan aikana saattoi kaupunki kaikista vähimmin olla ilman kunnallispormestaria. Mutta pormestari Merthen tunsi turkulaisensa. Hän päätti jalosti kostaa tappionsa ja jäädä sen yhteiskunnan vartijaksi, joka ei ollut pitänyt arvossa hänen valtiopäivämiesansioitaan. Vaikka hän aikoikin lähettää pois tyttärensä rouva Heldtin suojissa, päätti hän kuitenkin olla huolimatta mistään omaa henkeään uhkaavista vaaroista ja jäädä kaupunkiin.

Nyt oli talossa aika hyörinä. Matkalaukkuja täytettiin, myttyihin sullottiin niin paljon kuin suinkin mahtui, arkkuihin ahdettiin talon parasta tavaraa, huonekaluja heiteltiin, hevosia valjastettiin rattaitten eteen, palvelijain piti toimittaa senkin seitsemän tehtävää yht'aikaa, tyttäret tarkastelivat viimeisten kaappien sisällystä. Aina muulloin hienosti ja siististi puettu pormestari ei ollut nyt ehtinyt ottaa edes peruukkiaankaan yömyssynsä sijaan; hänenhän tuli yht'aikaa pitää huolta maistraatin arkistosta ja kaupungin menestyksestä sekä perheensä lähdöstä.

Kaikki ovet olivat auki. Kaupunginpalvelijat juoksivat käskyjä vieden; viskaaleja, notariuksia sekä muita alempiarvoisia virkamiehiä, jotka eivät olleet ehtineet tai uskaltaneet noudattaa esimiestensä esimerkkiä ja toimittaa itseään turvaan, juoksenteli edestakaisin.

-- Neiti Eeva! virkkoi notarius Skogsman, hänen harras ihailijansa, joka ollen oikea Hattu tahtoi olla mieleltään rohkea viimeiseen asti.

-- Mitä nyt?

-- Älkää lähtekö, odottakaa vielä vähän! Kerrotaan, että Helsingin antautuminen on vain sotajuoni. On kaivettu miina venäläisten leirin alle, ja koko heidän armeijansa on räjäytetty ilmaan.

-- Kyllä tiedän. Se tapahtui puolen kolmattasataa vuotta takaperin Viipurissa.

-- Voihan se vieläkin tapahtua. Isänne ei usko mitään vaaraa olevan. Hän jää tänne.

-- Hän jää, mutta eihän hänellä itsellään mitään vaaraa olekaan pelättävänä?

-- Hän on nyt kaupungin ainoa päämies, hänen täytyy vastata kaikesta. Jos vihollinen vastoin kaikkea luuloa uskaltaisi tulla tänne asti, on päämies ennen muita vaarassa, vastasi notarius olkapäitään kohauttaen.

-- Sitten minä jään hänen luokseen, sanoi Eeva päättävästi.

Eikä hän siitä päätöksestään luopunut. Pakeneva perhe sai kaikessa tuossa sekasorrossa uuden huolen. Sisaret, Iisakki ja palvelijat rukoilemalla rukoilivat Eevaa lähtemään ja olemaan viivyttämättä viimeisessä silmänräpäyksessä pakoa niin mielettömällä oikulla. Heidän suojelijansa rouva Heldt oli jo soudattanut itsensä laivaan, joka odotti valmiina lähtöön. Kaikki oli isän vallassa, ja hänestä ehkä oli mieluistakin, että hänen lemmikkilapsensa jäisi hänen luokseen. Hän antoi tyttären itsensä valita, tahtooko lähteä vaiko jäädä. Eeva seisoi lähdön hetkellä portailla silmät loistavina ja posket hehkuvina.

-- Älkää pyydelkö minua! sanoi hän. Sisarten täytyy lähteä, Iisakki voi seurata heitä minun sijastani, jos tahtoo, mutta minä en voi jättää isää vihollisten valtaan. Katsokaa, miten kurjasti kaikki miehet ovat hänestä luopuneet! Kaikki ovat ajatelleet itseään, hän yksin on muistanut velvollisuuttaan, ja minäkö jättäisin hänet!

-- Tuommoinen se on se Eeva! valitti hiljainen Anna. Nyt on vain yksi keino, jolla voimme saada Eevan lähtemään. Isä ... lähtekää tekin. Kaikki ovat luopuneet teistä; älkää te nyt luopuko meistä!

-- En voi, vastasi pormestari. Täällä on minun paikkani. Lähtekää Herran nimeen, minä jään tänne, vaikka se maksaisi henkenikin.

-- Näettekö! huudahti Eeva. Sellainen isä! Minä jään hänen luokseen, vaikkapa kuolisimmekin yhdessä.

-- Mitä hän sanoo? kysyi tuttu ääni, ja Vappu raivasi kyynärpäillään tietä portaille.

-- Eeva neiti tahtoo jäädä tänne isänsä kanssa, vastasi muuan palvelija.

-- Tahtooko jäädä? mutisi äreästi vanha hoitaja. Ja ennenkuin Eeva aavistikaan, että hänen päätösvaltaansa sekaannuttiin, otti Vappu häntä kiinni vyötäisistä ja nosti hänet voimakkaille käsivarsilleen, kuten hänellä monesti ennen oli ollut tapana tehdä, milloin tuo rakas lapsi uskalsi vastustaa hänen neuvojaan.

-- Minä kyllä opetan sinulle, missä tahtosi on, kun sinun parhaasi on kysymyksessä! selitteli amatsooni, joka ei sietänyt mitään vastustelemista. Niin nopeasti ja odottamatta tuo temppu tapahtui, ettei kummastunut tyttö edes ajatellutkaan vastustusta, ennenkuin hänet juoksujalkaa oli kannettu rantalaiturille ja varovasti asetettu veneeseen makuuvaatemytyn päälle.

Isä, sisaret ja palvelijat astuivat jalkaisin jäljestä. Soitettiin juuri iltakirkkoon, mutta ei kukaan aikonut totella kellojen kutsuvaa ääntä. Kaikki rantakadut olivat täynnä pakolaisia, jotka riensivät laitureille päin kuljettaen sen verran omaisuudestaan mukanaan kuin kukin luuli voivansa talteen saada. Turku oli parina viime viikkona menettänyt puolet asukkaistaan, ja kuitenkin olivat kadut täynnä kuin markkinain aikana, sillä toinenkin puoli oli nyt liikkeellä pakenemassa vihollista.

Silloin sekaantui äkkiä kellojen soittoon kauhun huuto, joka vielä monen vuoden kuluttuakin kaikui silloin elävien korvissa. Se alkoi kaukana Uudenmaan tullin luota, se levisi kuin myrskytuuli pitkin katuja, lensi siltojen yli, saapui tuomiokirkon torille ja tuli kohisten vihdoin laivalaitureille joen etelärannalle. "Venäläiset tulevat! Venäläiset tulevat!" kaikui kaikkien huulilta. Joka sydän näytti taukoavan sykkimästä, joka käsi lamaantui; tahdottiin paeta, mutta jalat eivät tehneet tehtäväänsä; tahdottiin kätkeytyä, mutta ei ollut pakopaikkaa. Toinen vuosisata, joka näkee joka päivä samaisten venäläisten rauhallisina kävelevän Suomen entisessä pääkaupungissa, ei enää voi kuvitella mielessään, mitä se huuto _silloin_ merkitsi, tuo epätoivon sydäntäsärkevä huuto Isonvihan ajoilta.

Venäläiset tulivat todellakin Turkuun ennenkuin tiedettiinkään. Heidän päällystönsä oli Helsingissä kuullut, että puolet maan silloisen pääkaupungin asukkaista jo oli pakosalla, ja he tahtoivat pidättää jäljellä olevat. Sitä varten lähetettiin eversti Kamenko kahden rakuunakomppanian kanssa pikamarssissa Turkuun.

Juuri samana hetkenä, kun rakuunat ratsastivat sisään kaupungin portista, puhkesi rankkasade, joka myöskin osaltaan lisäsi yleistä sekasortoa.

Eeva Merthen istui veneessä; Vappu, joka vartioi häntä, nousi kuultuaan halki katujen kiitävän huudon uudelleen laiturille muita kiirehtimään. Heillä oli raskaat kantamukset selässä, joten he vain hitaasti lähestyivät rantaa, ja samassa syöksyi joukko pakenevia kauhusta mielettöminä heidän eteensä, erotti heidät rannasta ja ryntäsi veneisiin pelastumaan, katsomatta, miten tai millä aluksella, Ennenkuin Merthenin väki ehti rantaan, olivat jo kaikki veneet täpösen täynnä noita hurjassa paossa rientäviä ihmisiä, jotka, huolimatta mistään uhkauksista tai rukouksista, sysäsivät veneet laitureista ja alkoivat soutaa jokea alaspäin. Vappu taisteli kuin naaraskotka poikansa puolesta, heitti jonkun hyökkääjän jokeen, kaatoi toisen maahan, mutta kaikki turhaan; hänet voitettiin, tallattiin maahan ja vihdoin hän näki rakkaan lapsensa katoavan joelle liian täydessä veneessä, joka näytti joka hetki olevan uppoamaisillaan...

Vähän alempana odotteli joen rannalla toinen vene Merthenin tavaroita. Se oli ainoa jäljellä oleva pakokeino. Iisakki Alanuksen onnistui koota perheen hajaantuneet jäsenet ja viedä heidät veneen luo, jolla he olisivat saattaneet päästä linnanulapalla odottavaan kaljaasiin ja siinä mennä rouva Heldtin kanssa Tukholmaan. He toivoivat tapaavansa Eevan Ruissalossa tai etempänä. Mutta ennenkuin päästiin käyttämään tuota viimeistä pelastuskeinoa, olivat pakolaiset rynnäköllä anastaneet veneen ja soutivat jo kaukana joella.

Perheellä ei ollut varaa valita. Sen täytyi jäädä kaupunkiin ja vapisevin sydämin palata asuntoonsa. Tuskin he olivat ehtineet omalle portilleen, kun kaksi venäläistä rakuunaa, tulkki mukanaan, yllätti pormestarin käskien hänen seurata heitä raatihuoneelle.

Sinne koottiin niin paljon kaupungin jäljelle jääneitä asukkaita kuin kiireessä suinkin tavattiin, ja käskettiin heidän kaksi sormea koholla vannoa uskollisuudenvala keisarinna Elisabetille. Sen tärkeyden ja arvon aikaansaamiseksi, mitä tuo toimitus vaati, asetettiin kiireisestä ratsastuksesta uupuneet rakuunat pitkiin riveihin torille.

Silloin kuului pormestarin portilta rummun pärinä. Levottomuutta syntyi riveissä ... upseeri ajaa karautti esiin, patrulli lähetettiin asiaa tiedustamaan. Viholliset näkyivät pelkäävän, että jokin kaupungissa kätkössä oleva ruotsalainen tai suomalainen sotaväenosasto äkkiarvaamatta hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Kohta patrullit palasivat tuoden muassaan vangin, raihnaisen, ontuvan invalidin, joka ankarasti ponnisteli vastaan eikä tahtonut mitenkään päästää rumpupalikoita. Se oli Mikku. Hän oli kärsivällisesti katsellut kaupungin puolustajain pakoa ja vihollisten tuloa, mutta tuo luopuminen omista lipuista ja raatihuoneessa tapahtuva uskollisuuden valan vannominen keisarinnalle alkoivat tuntua liian hullulta Mikun rehellisestä sydämestä. Mitäpä varten hänellä oli rumpunsa, ellei noin häpeällisen teon tapahtuessa pärryttämään taivasta ja maata apuun? Mikku rummutti niin, että hiki valui hänen ryppyiseltä otsaltaan, ja hän olisi rummuttanut yöhön asti, elleivät rakuunat olisi tarttuneet häntä käsivarteen ja vieneet hänet sidottuna everstin luo.

-- Mitä tuo vanha hupakko tahtoo? kysyi eversti Kamenko saksaksi pormestari Mertheniltä.

-- Hän on kaupungin rummuttaja, vastasi pormestari, ja hänen velvollisuutensa on pärryttää rumpuansa kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa.

-- _Ach, was, der alte Bummler_,[9] nauroi eversti; hänhän on keisarinnan uskollisin alamainen. Päästäkää mies irti ja antakaa hänelle hopearupla hänen alamaisen intonsa palkinnoksi.

Mikku päästettiin vapaaksi, ja hän katseli kummastuneena kiiltävää hopearuplaa. Hänen esimiehensä, pormestari Merthen, ei kuitenkaan katsonut soveliaaksi antaa hänelle aikaa tointua hämmästyksestä, vaan käski kaupunginpalvelijan viedä hänet pois. Jos Mikku olisi ehtinyt asiaa ajatella, olisi hän heittänyt hopearuplan vasten everstin kasvoja.

Entä uskollisuudenvala?... Niin, se vannottiin ensi rauhaan asti.

9. SYYSMARKKINAT TURUSSA.

Yhdeksän päivää oli kulunut venäläisten tulosta. Vähitellen oli päästy varmuuteen siitä, että nuo viholliset olivatkin inhimillismielisiä. Heillä oli hyvä sotakuri, ja lukuunottamatta majoitusta ja ravintoa, jota oli hankittava odottamattomille vieraille, ei Turun tarvinnut missään suhteessa valittaa heidän kaupungissaoleskelemistaan. Päinvastoin tunsi monikin mielensä keveämmäksi, kun epävarmuuden kiduttavat hetket olivat ohitse ja oli todellisuus silmäin edessä, todellisuus, mikä tosin oli kova isänmaanystävälle, mutta yksityiselle paljoa lievempi kuin oli kuviteltukaan.

Syyskuun 7 päivänä 1742 oli Turussa taas tavatonta liikettä kahdestakin syystä. Syysmarkkinat olivat seuraavana päivänä, ja maalaisia, luottaen huhuun, että venäläiset käyttäytyvät inhimillisesti, alkoi jo tulvia kaupunkiin sekä uteliaisuuden houkuttelemina että toivoen saavansa tuotteensa myydyksi hyvästä hinnasta sotaväelle. Se oli toinen syy; toinen oli paljoa tärkeämpi, nimittäin se, että kenraali Keith sekä kenraalit Stoffeln ja Bruce sekä venäläisten pääjoukko lähestyivät Turkua marssiakseen kaupunkiin. Aikaisin seuraavana aamuna kokoontuivat jäljelle jääneet papit, maistraatin jäsenet ja etevimmät porvarit ja lähtivät ottamaan lähestyvää vihollista vastaan Paimion Vistalle. Suomalaisen seurakunnan silloinen kirkkoherra, jumaluusopin professori, tohtori Johan Wallenius oli puheenjohtajana ja pyysi ylipäällikköä lempeästi ja säästäen kohtelemaan Suomen pääkaupunkia. Keith oli jalo vihollinen; Turku oppi kohta tuntemaan miehen, joka nyt oli sitä hallitseva. Hän rauhoitti lähetystöä vakuuttaen, ettei mitään pahaa ole tapahtuva kaupungille eikä sen asukkaille, jos he vain rauhallisesti ja auliisti auttavat häntä mikäli heidän vallassaan on. Lähettiläät palasivat kevein mielin ja suuresti kunnioittaen vihollisten päällikön inhimillistä kohtelua.

Mutta -- jo on aika palata seuraamaan nuorta pakolaista, joka jäi melkein uppoamaisillaan olevaan veneeseen Aurajoelle, hänet kun oli tahtomattaan temmattu pakenevien mukaan, jota vastoin ne, jotka olisivat tahtoneet paeta, vastoin toivoaan ja aikomustaan pakosta jäivät.

Virta ja airot veivät nopeasti venettä alas jokea. Alus oli niin täynnä väkeä, että laita oli tuskin tuumaakaan vedenpintaa korkeammalla ja veneeseen tuli vettä vähimmästäkin kallistumisesta. Hukkumisen vaara oli niin ilmeinen, että nuo hämmentyneet pakolaisetkin neuvottelivat, eikö vankeus kuitenkin olisi parempi kuin avutonna hukkuminen. Mutta vielä kuului huutoja, vielä näkyi ihmisjoukko. Pakolaiset kuvittelivat mielessään, että vihollisten ratsumiehet ajaa karauttelivat pitkin rantoja pakenevia kiinni ottamassa. Ei mihinkään voitu nousta maalle; sentähden soudettiin yhä ja ajettiin hatuilla vettä veneestä.

Viisikymmentä venettä kulki samaa tietä. Vihdoin katosi kaupunki ja sen ihmisliike pakenevien näkyvistä, rannat kävivät rauhallisiksi, lähestyttiin Ruissaloa, muutamat uskalsivat jäädä sinne, ja Eeva Merthenkin oli vähällä seurata heidän esimerkkiään, mutta näki rannalla Loitsumäen pikku noidan huitovan tapansa mukaan ilmaa käsillään. Se näky oli niin vastenmielinen, että Eeva päätti jatkaa matkaansa Laimiin asti, toivoen sieltä pääsevänsä palaamaan kaupunkiin.

Veneestä oli nyt vähentynyt osa liikapainosta, se jatkoi vaaratta matkaansa Paraisten saaristoon päin. Iltahämärissä saavuttiin Laimiin, Eeva nousi maihin ja kannatti veneestä myöskin kaikki Merthenin tavarat, mitä siinä oli.

Laiturilla seisoi Paulina -- Paulina sisar -- joka oli aina valmis auttamaan onnettomia pakolaisia. Hän oli jo ottanut vastaan heitä neljä veneentäyttä ja otti nyt yhtä mielellään ja ystävällisesti vielä osan viidennestäkin. Ehkä tuo hyväsydäminen nainen kiitti salaa onneaan, kun tunsi Eeva Merthenin, siitä ettei hänen veljensä nyt ollut kotona; mutta eipä hän antanut kenenkään sitä huomata. Tupa oli täynnä kodittomia, diakonin rauhoitetussa kamarissa tunkeili vaimoja ja lapsia, mutta sisar Paulinan omassa pikku suojassa, hänen pöytänsä ääressä ja hänen vuoteessaan oli kasvatuslasten ohella kyllä vielä tilaa ainakin sille nuorelle tytölle, jota Paulinan kenties oli syytä pelätä enemmän kuin ketään muuta kuolevaista -- hänelle, joka oli lumonnut hänen jumaloidun veljensä, hänelle, joka ehkä vielä kerran oli riistävä sisarelta veljen sydämen. Mitä olisi Paulinalle jäänyt, jos hänen paikkansa ottaisi toinen, jos sen riistäisi häneltä voimakkaampi, kaikkivaltias, itsekäs kilpailija? Ah, jos hän kadottaisi tuon veljensä, joka oli hänelle kaikki kaikessa, ja jolle hän tähän asti oli ollut enemmän kuin äitinä, silloin hänelle jäisi vain yksinäisyys, kyynelet, muisto ja hyljätty rakkaus!

Sisar Paulina oli jo kuullut monta kertomusta vihollisten tulosta -- ensi kauhistuksen synnyttämiä hirveitä huhuja miekoin palasiksi hakatuista naisista ja keihästetyistä lapsista. Hän kuuli hyvillään, ettei Eeva Merthenin kertomuksessa ollut mitään, mikä olisi osoittanut hänen tavanneen diakonia -- ei mitään muuta kuin juhlallisen jumalanpalveluksen kiitollinen muisto. Kun Eeva kuvaili päivän valtavaa saarnaa ja syvää liikutusta, jonka se seurakunnassa oli synnyttänyt, unohti Paulina kokonaan pelkonsa, kaiken vaarattoman, salaisen vihankaunan, mitä hänellä oli peloittavaa kilpailijaansa vastaan, suuteli viehättäviä huulia, jotka osasivat puhua niin kauniisti hänen rakkaasta veljestään, ja huudahti sydämensä ihastuksessa: