Part 8

Se rakennettiin ilmaan, vaihtelevien tuulenpuuskien varaan, joita sanotaan _edullisiksi olosuhteiksi_: Ranskan avustukseen, sotaan, jota Venäjä kävi Turkkia vastaan, keisarinna Annan kuolemaan, kehtolapsen koroittamiseen tsaariksi, suuriruhtinatar Elisabetin vaatimuksiin ja siihen lukuisaan tyytymättömien puolueeseen, joka halusi, että Elisabet nousisi isänsä Pietari I:n valtaistuimelle. Mitä kaikkia saatettaisiinkaan toivoa, jos Ruotsin armeija koroittaisi paineteillään tuon ruhtinattaren tsaarien istuimelle!

Valtiopäivät kutsuttiin kokoon joulukuussa 1740. Miten Hatut siellä käyttivät kaikenlaisia syöttejä -- edullisia olosuhteita, raha-apuja, Sinclairin murhaa, Gyllenstjernan kavallusta -- vetosivat jaloihin ja halpoihin intohimoihin; muun muassa kuninkaan rakasteluihinkin -- uskoivat itse ja uskottelivat muille mitä loistavimpia toiveita -- se kaikki kuuluu nykyjään historiaan. Tuon kevytmielisen ruudilla ja sattumilla leikkimisen aikaansaama vaikutelma ei suinkaan vähene siitä kertomuksesta, jonka salaisin valmistelukunta antoi salaiselle valiokunnalle 15 päivänä heinäkuuta 1741 ja jossa sanotaan: "_Ainoa todenteon (sodan) tuottama vaara olisi sen huonosti päättyessä Suomen perikato tai menettäminen_."

Poikamaisuuksia ei kannata kuvata monisanaisesti. Siis muutama sana.

Tiistaina 22 päivänä heinäkuuta 1741[8] hämmästytti Tukholmaa ja valtakuntaa sodanjulistus, jota kuulemasta suuri osa Hattujakin lähti pois, päästäkseen kirjoittamasta säätyjen päätöksen alle. Suuriin korulauseihin naamioitiin pienet syyt ja salaiset tarkoitukset niinkuin useinkin semmoisissa julistuksissa. Sotapuolue luotti Venäjällä tapahtuvaan vallankumoukseen ja piti koko sotaretkeä vain juhlaparaatina, jossa heidän muka vain tarvitsi näyttäytyä saadakseen takaisin kaiken, minkä Ruotsi oli menettänyt aina 1700:sta asti, ehkäpä enemmänkin. "Jos vain Herra Jumala pysyy puolueettomana, niin ajamme venäläiset merestä mereen."

Ruotsalaisia joukkoja oli jo edellisenä vuonna lähetetty Suomeen. Mutta kun kaikki kokonaista seitsemän kuukautta riippui säätyjen suostumuksesta, ei oltu uskallettu ryhtyä tehokkaisiin valmistuksiin, joita hyökkäyssodan menestyminen vaatii. Sodan syttyessä oli osa Suomen joukoista vaillinaisesti varustettuna ja vara-aitoitta, vasta marssimassa ruoduiltaan kokoon. Myllykylässä lähellä Haminaa oli Buddenbrockilla 5.000 ja Marttilassa lähellä Lappeenrantaa Wrangelilla 3.000 miestä.

Venäläiset tiesivät kaikki ja olivat hyvin varustautuneet. 17 päivänä elokuuta olivat skotlantilaiset De Lacy ja Keith Suomen rajalla ja 22 päivänä Lappeenrannassa.

Wrangel oli osastoineen rientänyt Marttilasta auttamaan huonosti linnoitettua kaupunkia. 23 päivänä elokuuta oli taistelu. 9.900 miehellä hajoitti ja hävitti Keith verisessä kahakassa ruotsalaisten sotavoiman, jossa oli noin 3.200 taisteluun kykenevää miestä, niistä 2.000 suomalaista. Kaupunki valloitettiin ja hävitettiin, molemmilta puolin kuolleet ja haavoittuneet, yhteensä 2.000, kostuttivat verellään Saimaan kaunista rantaa, Wrangel ja 1.300 miestä joutuivat vangiksi. Se oli "todenteon" alku, mutta ei tuulentupien loppu.

Buddenbrockin oli marssittava neljä penikulmaa päästäkseen apuun, ja hän saapui liian myöhään. Yhdenkolmatta kuukauden kuluttua tästä tappiosta hänen täytyi laskea päänsä mestauspölkylle sentähden, ettei hänellä ollut siipiä.

Samana 23 päivänä elokuuta, lähes kuukauden kuluttua sodanjulistuksesta, ylipäällikkö, kenraali Kaarle Eemil Lewenhaupt purjehti Tukholmasta ja saapui sotanäyttämölle. Uusia ruotsalaisia joukkoja seurasi mukana, ja lokakuussa oli 15.000 sotilasta, valittua väkeä, Haminassa tai sen likitienoilla. Syksyllä ei toimitettu mitään muuta kuin hyödytön partioretki. Yhä vain odoteltiin vallankumouksen paistettua varpusta.

Ja varpunen tulikin. 24 päivänä marraskuuta 1741 laskeutui kuningatar Ulrika Eleonora Tukholmassa isiensä hautaan, ja seuraavana yönä nousi keisarinna Elisabet Pietarissa isiensä valtaistuimelle. Sanansaattaja, joka toi tämä uutisen Tukholmaan, sai sata dukaattia niinkuin olisi hän tuonut voiton viestin; Lewenhauptia, joka vaati Viipuria ja Käkisalmea uuden keisarikunnan ystävyyden pantiksi, lohdutettiin keisarinnan synnynnäisen oikeamielisyyden vakuutuksella.

Toimettomuus, tyytymättömyys, alakuloisuus, puolueviha, talvi, kosteus ja kulkutaudit saivat aikaan hirveän hävityksen Ruotsin armeijassa, niinkuin syksy jo oli hävittänyt Ruotsin laivastoa. Kevään tullessa oli sotajoukko jo sulanut vähemmäksi kuin puoleksi. Politiikka ei tunne mitään kiitollisuutta omanvoitonpyyntöisiä, vielä vähemmän pöyhkeileviä liittolaisia kohtaan. Venäjän uusi hallitsijatar huomasi Ruotsin ystävyyden epämukavaksi ja lähetti sotajoukkonsa hyökkäykseen. Vaaran odotteleminen, tappion aavistaminen, molempien vältteleminen ja kuitenkin kummankin uhriksi joutuminen, sellainen oli Lewenhauptin onneton taktiikka. Jälkimaailma lieventää tuomionsa tietäessään, että hänellä, aivan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, oli ympärillään masentunut sotajoukko ja välinpitämätön, nuriseva, salaa niskoitteleva päällikkökunta. Enin osa armeijan upseereja oli Myssyjä tai kummankin puolueen välisiä matelijoita. Kun viikingit eivät saa taistella, kukistavat he pakinoillaan toinen toisensa ja päällikkönsä. Muutamat näistä sankareista lähtivät valtiopäiville luvatta sodan parhaillaan riehuessa.

Kun niin moni puhui, tahtoi keisarinna Elisabetkin puhua puolestaan sanasen, ja sen hän lausui julistuksessaan 18 päivältä maaliskuuta 1742 saksansekaiseksi viipurilaisruotsiksi Suomen kansalle. Sota, sanoi hän, on väärä, hän haluaa vain rauhaa eikä mitään valloituksia. Jos Suomi tahtoisi irroittautua Ruotsin vallasta vapaaksi maaksi oman hallitusmuodon turviin, tahtoisi keisarinna auttaa ja suojella suomalaisia, mutta jos he julkean itsepäisinä ryhtyisivät vihollisuuksiin hänen majesteettinsa joukkoja vastaan, täytyisi hänen vastoin tahtoaankin tuhota maa tulella ja miekalla.

On myönnettävä, että siinä oli kova kiusaus usein hävitetylle maalle. Kukaan ei kuunnellut sitä, Suomen uskollisuus oli luja kuin kallio, niinkuin se ennenkin oli vuosisatoja ollut, ja vain siellä täällä sattui taulaan se kipinä, joka kuudenviidettä vuoden kuluttua leimahti ilmi tuleen ja palaa sähähti Anjalan liitossa jäljettömiin.

Kunniattoman ja hyödyttömän talviretken lopuksi tuli sotaneuvottelu, ja sotaneuvottelua seurasi häpeällisen kurja peräytyminen palavasta Haminasta 28 päivänä heinäkuuta 1742, sodanjulistuksen vuosipäivänä.

Senjälkeen alkoi suuri peräytyminen Kymijoen suuhaaroille ja edelleen toisesta lujasta ja helposti puolustettavana olevasta asemasta toiseen pitkin rantatietä länteen päin aina Helsinkiin asti -- peräytyminen miesluvultaan tuskin voimakkaamman vihollisen tieltä, joka iloisena ja kummastuneena näki, kuinka monesta edullisesta ja lujasti varustetusta paikasta luovuttiin ilman pakkoa ja puolustusta. Venäläisten päällystöllä oli käsky pysähtyä Kymijoelle. Mutta Ruotsin sotaneuvoston enemmistö yhtyi ollessaan koolla Kymenkartanossa eversti Pahlenin kaunistelemattomaan selitykseen: "Jos antautuisimme taisteluun vihollisen kanssa, niin emmehän voisi olla varmoja voitosta, ja me olisimme kaikin tavoin alttiina vaaralle. Minusta näin ollen on ehdottomasti parasta ja valtakunnalle hyödyllisintä armeijan ja sotalaivojen säilyttäminen Ruotsin turvallisuuden tähden."

Suomalaiset sotamiehet eivät oikein pitäneet tästä neuvosta, joka jätti heidän kotiseutunsa alttiiksi, ja he alkoivat luopua lipuistaan. Eikä Ruotsin hallituskaan pitänyt armeijan suurimpana tehtävänä "säilyttäytymistä". Olihan se antanut käskyn, että maata on miehuullisesti puolustettava.

Elokuun 11 päivänä saapui peräytyvä joukko Helsinkiin. 14 päivänä saarsi venäläisten joukko kaupungin sulkien Turkuun vievän tien. Elokuun 17:ntenä Lacy teki "kunniakkaan antautumistarjouksen". 19:ntenä erotettiin Lewenhaupt päällikkyydestä ja hänet sekä Buddenbrock kutsuttiin Tukholmaan vastaamaan teoistaan. Elokuun 24 päivänä 1742 täytyi hänen urhoollisen seuraajansa kenraali Bousquet'in surukseen antautua yksinetoista tuhansine hyvin varustettuine sotilaineen 16.000:lle kummastuneelle viholliselle. Ruotsin armeija oli vietävä laivastolla Ruotsiin, mutta suomalaiset rykmentit päästettäisiin kotiin ruoduilleen, jos ne haluaisivat, mutta aseet, kenttätykistö ja ampumavarat oli jätettävä voittajalle.

Suomen vastaista pääkaupunkia ei seurannut menestys sen ensi sodankäynnissä 24 päivänä elokuuta 1742 eikä myöskään 3 päivänä toukokuuta 1808.

Antautumisehdot täytti voittoisa päällikkö erikoisen mielellään. Mutta kotimaahansa purjehtiva Ruotsin armeija, joka oli "säilytettävä", sai kestää kovia myrskyjä paluumatkalla ja täytti saariston yksinäisten luotojen rannat sotamiesten haudoilla. Ratsuväki, joka palasi Tornion kautta, toi 1.200 hevosesta kotiin tuskin 300.

Suomella ei tähän aikaan ollut mitään tukea, ei mitään linnaa, joka linnan nimen olisi ansainnut. Lappeenranta ja Hamina olivat raunioina, keskiaikaiset linnat, Savonlinna ja Hämeenlinna, eivät olleet rakennetut kestämään tykkitulta; ne antautuivat ensimmäiselle lähestyvälle partiojoukolle. Pääjoukon antautuminen Helsingissä jätti koko maan alttiiksi vihollisille. Salaisin valmistelukunta oli tähän asti oikein punninnut. "Ainoa todenteon tuottama vaara olisi sen huonosti päättyessä Suomen perikato tai menettäminen."

8. VENÄLÄISET TULEVAT!

Vuosi on kulunut siitä, kun viimeksi jätimme kelpo Turun, sen viettäessä maaherran tanssiaisia, kun Lappeenrannan taistelun sanoma levitti hämmästystä ja levottomuutta. Minkälainen vuosi tuo vuosi olikaan! Varmuus ja pelko, uusi turvallisuus ja hätä olivat vuorotellen vaihdelleet. Taistelujen, voittojen ja tappioiden huhut lentelivät kuin tuulispäät yli pelästyneen maan ristiin rastiin, lakkaamatta osoittaen toinen toisensa valheeksi. Milloin olivat ruotsalaiset muka valloittaneet Viipurin ja marssivat parhaillaan Pietariin; milloin olivat venäläiset valloittaneet Helsingin ja marssivat Turkuun. Pikalähetti toisensa perästä kulki Turun kautta noutamaan Tukholmasta uusia käskyjä arkamaiselle päällikölle. Jokaisen idästäpäin tulleen sanansaattajan ympärille kokoontui joukoittain uteliaita, jotka koettivat jo heidän katseestaankin lukea, toivatko he onnea tai onnettomuutta. Useimmiten ei nähty kumpaakaan; näännyksissä ja kiireesti nousi pikalähetti ensimmäiseen laivaan, jonka tapasi, ja torjui kaikki kysymykset lyhyesti: "Mitä minä tiedän? Kysykää kenraaleilta!"

Sodan alussa vartioi päällystö tarkasti armeijan lännenpuolista kirjeenvaihtoa, joten mitkään muut kuin ylipäällikön raportit eivät ilmoittaneet sodan menosta. Mutta kohta kävi tuo silmälläpito mahdottomaksi, ainakin Suomessa. Kirjeitä ja matkustajia tuli joukoittain sotanäyttämöltä päin, ja kaikkien kertomusten pääsisällys voitiin sovittaa melkein näiksi sanoiksi: "Vielä ei ole taisteltu, mutta kohta pamahtaa. Valtakunnan säädyt korjatkoot hiiteen Lewenhauptin ja Buddenbrockin!"

Vuoden 1742:n alussa oltiin jo niin varmoja loistavasta rauhasta, että piirusteltiin kuultokuvia rauhanjuhlaa varten. Porvaristo neuvotteli yksityisissä keskusteluissaan komeista juhlista, ja siitä vain ei vielä oltu selvillä, pitikö juhlasta tehtämän päivälliset vaiko tanssiaiset. Ei koskaan, niin pääteltiin, olisi Turku ennen niin komeaa juhlallisuutta nähnyt, ja siihenhän olikin mitä suurin syy, sillä tähän asti oli kaupungin liike vain vilkastunut sodasta, ja nythän tahdottiin vielä lisäksi iloita Viipurin, Käkisalmen ja -- Pietarin takaisin valloittamisesta. Sanalla sanoen, ihmiset tuudittivat itsensä suloisempaan uneen kuin koskaan ennen Lappeenrannan tappiota.

Tuli sitten maaliskuu ja silmitön säikähdys venäläisten odotellusta hyökkäyksestä Haminaan sekä hirveät huhut sotaväen kuolevaisuudesta. Kuultokuvat kätkettiin kaappiin; säpsähdettiin, tuskastuttiin, alettiin puhua kavalluksesta. Ne, jotka luulivat tietävänsä enemmän kuin muut, kävivät salaperäisen näköisiksi, iskivät silmää ja sanoivat: saammepahan nähdä!

Huhti- ja toukokuussa elpyi rohkeus jälleen. Nyt tulee kevät, sanottiin, ja kevättähän vain onkin odoteltu. Nyt saamme nähdä armeijamme marssivan Pietariin! Vanhat rouvat olivat nähneet Kaarle XII:n unissaan; hän oli sanonut, ettei Narva ollut mitään sen rinnalla, mitä nyt oli tuleva. Mutta se mitä tuli, oli Haminan hävitys. Silloin kauhistus levisi taaskin maahan; entistä äänekkäämpänä virisi puhe kavalluksesta. Mutta viisaat politikoitsijat iskivät taaskin silmää salaperäisen näköisinä ja sanoivat: saammepahan nähdä!

Alkoi sitten suuri peräytyminen. Suomi ei ole koskaan historiallisena aikanaan, ei edes nuijasodankaan päivinä, joka oli talonpoikain sota herroja vastaan, ollut sisällisesti eripuraisena keskenään, niin että maakunta olisi toista vastaan noussut. Turkulaisten kunniaksi on tunnustettava, etteivät he koskaan ajatelleet: Itä-Suomi menköön, kunhan me vain itse olemme turvassa! Jokainen jalanala maata, joka luovutettiin, oli heistä ja kaikista kuin yhteisestä ruumiista irtireväisty jäsen. Jo tuli itäiseltä Uudeltamaalta ja Savosta pakenevia perheitä, jotka hädässä ja kiireessä olivat haalineet kokoon sen vähän, minkä he saattoivat mukanaan kuljettaa, eivätkä saaneet rauhaa, ennenkuin pääsivät meren yli Tukholmaan. Nyt yltyi levottomuus Turussakin hyvin suureksi, ja varovaisimmat valmistautuivat mikä mistäkin syystä muuttamaan Ruotsiin. Mutta viisaat ja paljon tietävät yhä vain iskivät silmää ja sanoivat: saammepahan nähdä!

Vihollinen marssi Helsinkiä kohden, ja nyt odotettiin yleisesti taistelua. Joka päivä saapui huhuja mitä kummallisimmista tapahtumista. Venäläisten leirin sanottiin olevan maanalaisia miinoja täynnä, ja se räjähytettäisiin koko joukkoineen ilmaan. Silloin tuli kauhunsanoma, että Ruotsin armeija oli saarrettu ja että kaikki, jotka suinkin kykenivät, pakenivat Helsingistä. Kuvailematon oli hämmennys Turussa ja koko maassa. Sadat perheet kokosivat kaiken tavaransa veneisiin ja kaljaaseihin ja lähtivät Tukholmaan tai ainakin Ahvenanmaalle. Virastot menettivät kaiken malttinsa. Arkistot ja kalleudet vietiin pois, Turun yliopiston opettajat ja oppilaat hajaantuivat, tärkeät asiapaperit lähetettiin turvallisiin paikkoihin; virkamiehet pakenivat; "pelastakoon itsensä, ken taitaa" oli yleinen tunnussana. Olipa kuitenkin miehiä semmoisiakin, jotka pitivät häpeällisenä lähteä vaaran hetkenä toimestaan, ja heihin yhtyi joukko porvareita rohkeasti suojelemaan kiinteätä omaisuuttaan tai joutumaan perikatoon yhdessä maansa kanssa.

Käsittääksemme, miten säikähdys saattoi olla niin suunnaton, tulee meidän muistaa, mitä kaikkea Turku oli kärsinyt Isonvihan aikana. Sen loppuessa oli tuskin ainoatakaan taloa, jossa olisi saattanut asua, tuskinpa ainoatakaan perheenisää, joka ei olisi joutunut kerjäläiseksi. Venäläiset tunnettiin vain huhuista ja muistoista; ei tiedetty, että tsaari Pietarin toimet ja Keithin sotataito olivat saaneet heidän riveissään aikaan sivistymisen alun.

Vielä viime hetkenäkin luulivat paljon tietävät koko tuota toivotonta asemaa ainoastaan taitavasti peitetyksi tempuksi, millä ruotsalaisten päällystö aikoi perinpohjin tuhota vihollisen. He iskivät iskemistään silmää ja yhä salaperäisemmin toistelivat: saammepahan nähdä!

Sunnuntaiaamuna kello seitsemän ja kahdeksan välillä elokuun 29:ntenä 1742 vanhaa lukua -- mikä oli sama kuin 8 päivä syyskuuta uuden, vuonna 1752 Ruotsissa ja Suomessa käytäntöön otetun luvun mukaan -- nähtiin nuori tyttö astumassa pitkää katua, joka vei matalain töllien välitse linnalle päin. Aamu oli ihana ja kirkas; ilmassa oli vienoa syksyn aavistusta, ja kasvitarhojen arimmista kasveista saatettiin huomata, ettei yö ollut kulunut hallatta. Mutta eipä kellään tuona aamuna näyttänyt olevan aikaa eikä halua katsella luontoa; harvinaista liikettä, tavatonta kiirettä oli kaduilla. Ihmiset silmäilivät joka toisella askelella taakseen, ikäänkuin peläten jonkin vaaran sieltä uhkaavan, ja tuskanhuutoihin sekoittui riidan ja haukkumisen rähinä, kun joku kiireessä sulki tien toiselta.

Päästyään aukealle paikalle lähelle linnaa tyttö pysähtyi ja katseli surumielin joen suulle päin ja linnan luona olevan pienen ulapan loistavaa kuvastinta. Vaikka oli pyhäaamu, näkyi rannoilla ja merellä tavatonta liikettä. Veneitä kulki edestakaisin, arkkuja ja talouskaluja ahdettiin laitureilta aluksiin, lapset itkivät, äidit kuljettivat suuria myttyjä rantaan, miehet kehoittivat heitä rientämään ja näyttivät kärsimättömänä haluavan päästä vesille. Kokonaisia perheitä sullottiin pieniin kalastajavenheisiin; kaikesta näkyi, ettei matkaa valmisteltu huvin vuoksi. Moni kääntyi vielä sillalta takaisin, ja vain puoliväkisin saatiin heidät vihdoinkin veneisiin. Heidän oli lähteminen rakkaasta kaupungistaan, kodistaan ja synnyinseuduiltaan; oli hyvin epävarmaa, saisivatko he enää milloinkaan niitä nähdä. Kun veneet vihdoin lähtivät rannasta, näytti moni ahavoitunut, karaistunut mieskin erohetken vaikutelman valtaamana tarttuvan kouristuksentapaisella liikkeellä airoihin, ikäänkuin tahtoen antaa kovan airon kokea, mitä kapinallisia tunteita hänen sydämessään liikkui. Se oli mykkää surua, mistä ei murheen eleitä näkynyt, ei valituksia kuulunut, mistä tuskin mitään ulkonaista merkkiä oli huomattavissa; mutta siten suomalainen sureekin isänmaataan.

Nuori tyttö katseli surumielin tuota paon ja kyynelten kuvaa.

-- Ah -- sanoi hän itsekseen hellällä äänellä -- enpä olisi koskaan luullut tätä maata niin kauniiksi, niin rakkaaksi enkä niin raskaaksi eroamista siitä! Muutaman tunnin kuluttua olen minäkin paennut Suomen rannoilta. Voi, jospa voisin paeta myöskin olemukseni perustuksesta, itsestäni, kaikesta!

Eeva Merthen joudutti askeleitaan. Tuomiokirkon tornikello löi kahdeksan, ja kohta sen jälkeen alkoivat kellot kutsua puolipäiväsaarnaan.

Hän lähestyi vähäistä lähellä linnan muuria olevaa rappeutunutta hökkeliä ja näki samalla pienen, kutistuneen olennon seisovan puoleksi sortuneella vallilla, vanhan ulkovarustuksen jäännöksellä, joka muinoin oli suojellut linnaa maan puolelta. Eeva tunsi olennon: Loitsumäen yhdeksänkymmenvuotisen mielipuolen noidan.

Vanhus huitoi käsiään kuin myllynsiipiä, kääntyi toisinaan merelle, toisinaan maalle päin ja näytti tajuavan ilman värähtelyt hajuaistimillaan, kun ei voinut niitä havaita kuuroilla korvillaan.

-- Ettekö tule? kiljui hän samanlaisin käskevin liikkein joillekin odottamilleen tuntemattomille ja näkymättömille olennoille kuin hän kerran ennen oli huutanut myrskylle, ukonilmalle ja rankkasateelle. -- Enkö ole käskenyt teitä tulemaan hevosinenne ja matkustajinenne, vaunuinenne ja rautaputkinenne, peitsinenne ja nuolinenne? Enkö ole antanut teille tämän maan ja tämän kaupungin hävitettäviksi? Katsokaa, ovathan ne edessänne kuin niitty viikatemiehen edessä; miksette tule? Eikö ole kylliksi kaupunkeja ja kyliä polttaaksenne, rikkautta hävittääksenne, saalista raastaaksenne? Jos tahdotte ihmishenkiä, niin ottakaa ne! Jos tahdotte lapsia ja vaimoja laahattaviksi aroillenne, niin ottakaa niitä! Eikö siinä ole kylliksi? Jos lisäksi vielä tahdotte vihittyjä kelloja, messupukuja ja pyhäinkuvia, niin viekää ne!... Mitä? Eikö vieläkään ole kylliksi? Jos tahdotte kunniaa ja mainetta, uskoa ja omiatuntoja ... ottakaa ne, ottakaa ne, kaikki, kaikki, niin että kivet kirkuvat ja tuhka itkee kavioittenne alla, te maannielijät! Ettekö vieläkään saa kylliksenne! Tahdotteko vieläkin enemmän?

Raivostaan uupuneena onnettomuudenennustaja vaipui hetkeksi soraläjälle, mutta nousi kohta jälleen ja näytti henkeään pidättäen kuuntelevan tai pikemmin vainuavan melkein huomaamatonta idästäpäin puhaltamaan alkavaa tuulenhenkeä.

-- Vihdoinkin! kirkui hän käheällä, voitonriemuisella äänellä. Vihdoinkin he tulevat, vihdoinkin! Jo kuulen heidän kavioittensa kopinan, kuulen vuorten vapisevan heidän vaunujensa jyrinästä. Niin, jopa he tulevat ... tervetuloa pitoihin! Turku on loistava yhtä kirkkaasti kuin äitimuorini rovio...

Ja hän tanssi hurjan riemun vallassa soraläjällä, milloin paukuttaen käsiään, milloin levittäen ne itään päin, josta luuli kuulevansa muille käsittämättömiä ääniä. Nuori tyttö, joka oli hetkisen kammoen katsellut häntä, kiiruhti vanhaan, linnan muurin vieressä olevaan hökkeliin.

Rummuttaja Mikael Kallio, Mikuksi nimitetty, luki virsikirjaansa kuin varmimman rauhan aikana. Hänen vanha vaimonsa, joka ennen oli ollut palvelijana Merthenin talossa, makasi liikkumattomana ruohonnukkaisella päänaluisella kurjassa vuoteessaan.

-- Kuinka Reetta voi? kysyi Eeva myötätuntoisesti.

-- Kiitoksia kysymästä, vastasi ukko nostamatta silmiään kirjasta. -- Kyllä hän niin hyvin voi kuin voida saattaa.

-- Ottiko hän lääkkeen, jonka minä toin eilen?

-- Jumala siunatkoon teitä, Eeva neiti, kyllä hän otti lääkkeen. Sitten hän nukahti ja kuoli tänään kello viisi.

-- Mitä? Onko Reetta kuollut?

-- Sitähän tietä meidän on kaikkien kulkeminen, vastasi ukko levollisesti. Jumala otti hänet luokseen kaikesta tästä rauhattomuudesta, mikä nyt vallitsee maailmassa. Kyllä hän hyvin voi.

-- Vanha, kunnon Reetta raukka! puhkesi Eeva murheissaan puhumaan. Ja nyt te olette yksinänne, vanha Mikku!

-- Kylläpähän menee, miten menee, niin kauan kuin jaksan liikutella palikkaa rummunnahalla. Poika meiltä lähti sotaan Kaarlen kanssa Norjaan -- jatkoi vanha kaarlelainen samalla päätään kumartaen kuin pyhimykselle -- ja sille tielleen hän jäi. Tytär meiltä lähti muiden kanssa pakoon Ruotsiin ja sille tielleen hän jäi. Eukko nyt viimeksi lähti tilaamaan huonetta minulle, ja sille tielleen hänkin jäi. Minäkin kai saan hölkytellä jäljessä niin hyvin kuin kykenen. Käykää istumaan, Eeva neiti.

-- Ettekö te sitten tiedä, että venäläiset ovat valloittaneet Helsingin ja nyt ovat matkalla Turkuun?

-- Niinhän sanotaan. Kaarle on poissa (uusi kumarrus); mitäpä tänne sitten muuta tulisikaan kuin ryssä.

-- Moni pakenee nyt Ruotsiin niinkuin ennen Isonvihan aikana. Kuka huolehtii teistä vanhoilla päivillänne?

-- Luuletteko, rakas neiti, että minulla nyt on kovempi sija maatakseni kuin nuorena, kun nukuin Viipurin muurien sorassa? Vielä minä jaksan liikutella rumpupalikoita, jos ryssät tulevat Turkuun.

-- He tulevat ennemmin kuin luulemmekaan, Mikku!

-- Tulevatko? Sittenpä otamme heidät vastaan vanhalla kunnon tavalla. Maaherra tietää sen tavan. Linnan kersantti Dahl tietää sen myöskin. Me maksamme ryssille vanhoista juustoista. Eläköön Kaarle! -- Ja ukko teki kunniaa.

-- Voinko minä millään auttaa teitä? kysyi Eeva, huoahtaen ajatellessaan noita vanhoja luuvaloisia kaarlelaisia, jotka vielä astua laahustivat maailmassa kuin muinaisten loistavampien päivien haamut, unohtaen ikänsä, vaivansa ja kurjuutensa saadessaan vain vähänkin toivoa pääsevänsä koettelemaan voimiaan vanhan vastustajansa kanssa. -- Tarvitsetteko käärinliinoja tai hevosta hautajaisiin?

-- Kiitoksia tarjouksesta. Ei tässä paljon tarvita. Kyllähän Reetta maahan saadaan, kun vain ryssät saadaan pois maasta.

-- Jääkää hyvästi, Mikku! Jumala teitä auttakoon, vanha ystävä! Me lähdemme Tukholmaan iltapäivällä.

-- Lähteekö pormestarikin?

-- Ei, isä aikoo jäädä tänne.

-- Jumala häntä siunatkoon! Lähtekää te, neiti; eihän naisväestä sotaan ole. Onnea matkalle! Kyllä me ryssistä huolen pidämme.

Eeva lähti. Vähän matkaa kuljettuaan hän tapasi Vapun, joka vei veneeseen hurjasti vastaan rimpuilevaa noitaa.

-- Paetkaa, paetkaa! huusi Vappu. Ryssät ovat täällä jo ennen auringonlaskua.

-- Niin, me lähdemme iltapäivällä. Enkö saa sanoa sinulle jäähyväisiä?

-- Ehkäpä, ehkäpä et. Nyt täytyy minun saattaa talteen äiti. Hän karkasi veneellä Loitsumäestä ja on hullumpi kuin milloinkaan ennen. Lähdettekö todellakin?

-- Kyllä, kyllä. Sisaret ja minä. Me lähdemme Heldtin kummin kanssa.

-- Jumalan olkoon kiitos. Mutta toimikaa nopeasti, jättäkää kaikki muu oman onnensa nojaan! Muistatko, mikä viikko ensi viikko on?

-- Kyllä muistan.