Part 7

Toinen menuetti oli nyt menossa ja onnistui erinomaisen hyvin. Sitä tanssi viisi seudun ylhäisintä neitoa herrojensa, enimmäkseen upseerien kanssa; kuudes pari, joka kauneudessa, suloudessa ja liikkeitten sulavuudessa voitti kaikki muut, oli kuitenkin arvoltaan paljoa alempi heitä. Eipä saattanut nähdä mitään samalla kertaa luontevampaa, keveämpää ja miellyttävämpää kuin tuo pari oli; jokainen liike oli suloa, jokainen ele kunnioituksenosoitus. Kun kaunis tyttö tarttui nuoren, solakan sotilaan ojennettuun käteen, oli hän kuin kuningatar, joka ojentaa kätensä ensimmäiselle ritareistaan, ja kun he jälleen erosivat tasamittaisin askelin, olisi luullut näkevänsä prinsessan arvokkaana ainaiseksi eroavan hänestä, jota hän ikuisesti rakastaa.

Tuo nuori, viehättävä pari oli kreivi de Regnier, meriväenluutnantti, jonka rekatti taas oli muutamia päiviä sitten ankkuroinut Turun sataman edustalle, ja Eeva Merthen, joka oli oppinut menuetin yliopiston miekkailun- ja samalla tanssinopettajan Pierre de Maret'n johdolla.

Kreivi tunsi ranskalaiset tavat paremmin kuin suomalaiset. Kun tanssi loppui, vei hän naisensa takaisin tämän paikalle ja kävi istumaan tuolille hänen viereensä. Minkä muun tytön hyvänsä olisi moinen tuttavallisuus saattanut hirveään tuskaan. Eeva Merthen pysyi näissä ensimmäisissä tanssiaisissaan yhtä tietämättömänä lähellä istuvien kummastuneista katseista kuin äitinsä varoittavista silmäyksistäkin. Hän tunsi olonsa vapaaksi ja pakottomaksi, häntä huvitti kuin juoksuleikissä; kehenpä tyttöön ei ihailu tehoisi? Hän uskalsi todellakin puhua nuorelle miehelle ja sallia hänenkin puhutella häntä. Hän olisi neljäkymmentä vuotta myöhemmin ollut esiintymisen esikuvana tuossa samassa salissa, joka nyt uteliaasti häntä katseli ja moitti.

Kreivi puhui tietysti Pariisista; kukapa ranskalainen ei mieluimmin valitse sitä puheenaihetta, varsinkin kun on pikkukaupungin kaunotar hurmattavana? Hänen kuulijansa tarkkasi hetkisen noita häikäiseviä kuvailuja ja kysyi sitten teeskentelemättömästi:

-- Miksi sitten ollenkaan lähditte Ranskasta?

-- Ranska on puoli maailmaa ja hieman enemmänkin, mutta ei aivan koko maailma, vastasi kreivi de Regnier olkapäitään kohauttaen. -- Johonkin on perheen nuorimman pojan ryhdyttävä. Minusta olisi voinut tulla abotti, mutta pidin parempana ruveta amiraaliksi. Miksikö lähdin Ranskasta? Lähdin etsimään onneani.

-- Mitä sitten onnestanne puuttuu, kun olette ranskalainen?

-- Ei muuta ... kuin teidän läheisyytenne!

Eeva hymyili halveksivasti. -- Myöntäkää kuitenkin, että ranskalaiselta voi puuttua jotakin muutakin. Esimerkiksi sankarin maine.

-- Minä olen voittava sen miellyttääkseni teitä.

-- Ei, kreivi, ellette sitä voita paremmasta syystä, niin ette sitä voita koskaan. Jos minä olisin mies, niin en tyytyisi ennen kuin olisin valloittanut maailman, toisin sanoen Ranskan ja vähän sen lisäksi. Onko se mielestänne liian paljon? No niin, te palvelette nyt Ruotsin laivastossa: valloittakaa Kronstadt! Vähempää ei toki voida pyytääkään ranskalaiselta.

Kreivi de Regnier katseli tanssitoveriaan. Hän oli kaunis nainen, hänen silmistään loisti neroa ja tulta.

-- Mademoiselle -- sanoi hän äskeistä kunnioittavammalla äänellä -- vaikken voisikaan voittaa sitä suurta palkintoa, minkä määräsitte, niin en ole ainakaan osoittautuva arvottomaksi ansaitsemaan hyväksymistänne. Soturi ei aina voi voittaa, mutta hän voi aina kuolla.

-- Kuollako? Ja minkä tähden?

-- Kunnian ja muiston tähden?

-- Kreivi -- jatkoi Eeva, ehkäpä lämpimämmin kuin itse aavistikaan -- en minä pyydä teitä kuolemaan; se on liian helppoa, senhän voi tehdä pelkurikin. Eläkää ennemmin; tarvitaan enemmän rohkeutta elämiseen kuin kuolemiseen.

-- Niin, tarvitaan rohkeutta elää päämäärättä, ilman kunniaa ja niiden kunnioitusta, joita rakastaa ja ihailee. Minulla ei ole tarpeeksi rohkeutta sellaisen elämän valitsemiseen, mademoiselle.

-- Ei, ei sillä tavoin; vaan elää toimiakseen joka hetki jalosti ja ylevästi ... elää osoittaakseen koko elämällään olevansa mies ja sankari. Se on ritarikoetus, kreivi. Monta tuhatta urhoollista on kaatunut taistelussa, eikä heidän muistonsa ole elänyt sitä hetkeä kauemmin, jona luoti heidät kaatoi. Moni muu on jonkin silmänräpäyksen toiminut sankarillisesti ja sitten pysynyt pelkurina koko lopun elämänsä. Sanat eivät riitä, aikomuksetkin ovat vain mielijohteita, yksinäinen teko voi olla sattumaa; maineensa arvo on ihmisen todistettava koko olemassaolollaan.

Taaskin katseli ranskalainen kummastellen tanssitoveriaan. Mistä tuo lapsi oli saanut ajatuksia, joiden tähden harmaantunut maailmanviisaus olisi häntä kadehtinut? Oliko tuo sittenkään vain pikkukaupunkilaishempukka, jonka kanssa mies leikkii kuluttaakseen joutilaan hetken?

-- Mutta jollen saakaan aikaan tuota mahdotonta, jollen voi valloittaa Kronstadtia, sanoi hän, vallattomasti lyöden kädestä vedettyä oikeaa hansikastaan vasempaan käteensä -- mitä vaaditte minulta?

-- Kysykää kunnianhimoltanne! Pyyhkikää pois mahdoton sana sanakirjastanne; olen kuullut sanottavan, ettei se sana ole ranskalainen.

-- Pitääkö minun sitten olla jumala tai kuningas miellyttääkseni teitä?

-- Jumalaksi ette ole luotu, ja semmoinen kuningas kuin teidän Ludvig XV tai meidän Fredrik I on liian pieni minulle. Tulkaa takaisin Savoijin Eugène prinssinä; enempää en vaadi.

-- Eikö enempää! huudahti kreivi hullunkurisen epätoivoisena, mutta silloin heidät keskeytti eräs lähes kuudenkymmenen ikäinen eversti Lagercrantz, joka jo kauan oli tunnettu valtiopäivälavertelijana ja kohta myöskin suurisuisimpana sankarina tässä sodassa, kun oli peräytyminen kyseessä. Hän tuli pyytämään mademoisellea uuteen poloneesiin, oli kuullut viimeisen huudahduksen ja ymmärtänyt sen väärin.

-- Eikö enempää? toisti hän. Ei, hyvä kreivi, teillä ei todellakaan ole enää mitään toivomista tähän viehättävään naiseen nähden, te olette voitettu ja kukistettu, minä valloitan hänet voimakkaamman oikeudella. Minulle hän lahjoittaa nauharuusukkeen hiuksistaan tehdäkseen minut sodassa haavoittumattomaksi.

-- Ette te, eversti, tarvitse minun nauharuusukkeitani, vastasi Eeva Merthen ylpeästi; tehän ajatte kaunopuheliaisuudellanne ja "vapaaehtoisella joukollanne" [5] helposti koko Venäjän armeijan pakoon.

-- Mademoiselle, te olette yhtä paha kuin minä olen rakastunut! Minä ammun kuulan otsaani.

-- Ei, älkää ampuko! Saattaisihan tapahtua, niin uskomatonta kuin se onkin, että luotinne osuisi maaliinsa, ja silloin olisi sääli hattua.

Eversti vastasi nauraen, etteivät mitkään orjantappuraokaat voisi estää häntä poimimasta tanssiaisten kauneinta ruusua kilpailijaltaan, ja vei sievästi naisensa tanssiin. Mutta tämä pila oli yhtä vähän jäänyt huomaamatta kuin salaa kadehditun lumottaren äskeinen tuttavallinen keskustelu ranskalaisen kanssa.

-- Minun nuorena ollessani -- kuiskasi eräs neuvosmiehenrouva, jonka mies _ei_ ollut päässyt pormestariksi -- ei kukaan äiti olisi sallinut tyttärensä käyttäytyä niin sopimattoman tuttavallisesti. Vanhan, hyvän ajan tavat ovat olleet ja menneet. Maailma tulee yhä pahemmaksi ja siveettömämmäksi. Lapsi raukkamme, mitähän he saavatkaan kokea?

-- Kreivi Regnier'n sanotaan olevan kihloissa Pariisissa ja kihloissa Tukholmassa. Ei kaksi kolmannetta, puuttui puheeseen Miina Wechter, joka itse oli melkoisesti ihastunut kauniiseen ranskalaiseen.

-- Tiedänpä erään, joka on yösydännä ollut Loitsumäellä povauttamassa, ja noita on ennustanut, että hänestä tulee kuningatar, lisäsi nuori Saara Humble, joka ei tanssinut menuettia ja jota ei oltu pyydetty poloneesiin.

-- Äiti! -- kuiskasi Anna Merthen pormestarinrouvalle -- Eevasta puhutaan pahaa.

-- Voi sitä onnetonta, ajattelematonta lasta, hän joutuu kaikkien kaupunkilaisten puheenaiheeksi! kuiskasi huolestunut äiti vastaukseksi. Mene, varoita sinä häntä! Herättäisi liian suurta huomiota, jos nähtäisiin minun häntä varoittavan.

Anna meni Eevan luo ja sanoi:

-- Ole varuillasi! Sinusta supatellaan.

Eeva oli lopettanut neljännen- tai viidennentoista tanssinsa ja oli sinä hetkenä yksin. Hänen rintansa kohoili, hänen poskensa hehkuivat tanssista.

-- Antaa heidän huvitella sillä itseään! sanoi hän kevyesti.

-- Äiti on huolissaan, jatkoi sisar luottavasti. Hän pelkää, että sinä sallit herrojen käyttäytyä sopimattoman tuttavallisesti itseäsi kohtaan.

-- Sano äidille, että minä vastaan heille niinkuin he ansaitsevat.

-- Mutta, Eeva, etkö sinä ole liian vapaa?

-- Niin, vapaa minä tahdon olla, kun en tee mitään väärää. Anna, minä pidän sinusta, sinä olet parempi kuin minä ... mutta anna minun nyt tanssia! Sitten minä kyllä taas olen äidin tottelevainen tytär.

Anna lähti huoaten. Hän tunsi Eevan tulisen sielun, joka tietämättömänä mistään pahasta oli liiankin taipuvainen uhmailemaan kaikkea, mitä hänen aikansa piti hyvänä tapana. Me emme puolusta tuollaista uhottelemista. Nuo useinkin väärät, nurinkuriset ja ennakkoluuloiset seurasäännöt, joita me sanomme sovinnaisuudeksi, olkoonpa niissä kuinka paljon hyvänsä tyhjää ja kuorta, saavat voimassa olevana _tapana_ sellaisen merkityksen, jota nuori tyttö vähimmin kaikista voi rankaisematta halveksia. Mutta miten erilaiseksi muodostuukaan eri aikoina tapojen ja sovinnaisuuden käsitys ja käsitys siitä, mikä on luvallista, mikä sopivaa, mikä säädyllistä seuraelämässä! Joitakuita Stjernhjelmin runoista, joita seitsemännentoista vuosisadan nuoret tytöt lukivat ja kuulivat luettavan punastumatta, koska ne muka olivat vain viatonta leikkiä, ei nyt voitaisi lukea vanhain rouvien vakavassa seurassakaan. Ja päinvastoin, yhdeksännentoista vuosisadan tyttö ei mitenkään olisi tuhatkuusisataa-luvulla uskaltanut esiintyä nykyisessä tanssipuvussaan. Tätä erilaisuutta on pidettävä arvossa. Eeva Merthen sai kärsiä vapautensa tähden, joka vähän ajan kuluttua tuli käytäntöön ei ainoastaan luvallisena, vaan vieläpä hyvänäkin käytöstapana. Hän kärsi saman kohtalon kuin moni loistavampikin historiallinen henkilö, joka on sortunut taistelussa sitä vastaan, mitä heidän aikansa on pitänyt siveellisesti oikeana. Mutta ei valkoisimmankaan liljan sovi ikkunakomerossa särkeä ruukkuaan, vaikka sen mielestä paikka olisikin liian pimeä ja juuret liian ahtaalla. Eikä kauneimmankaan nuoren ihmiskukan sovi ruveta uudistamaan ilmaa, jota hän hengittää, eikä maaperää, jossa hän on kasvanut. Siitä, että Eeva Merthen jätti sen huomioon ottamatta, tuli lopulta hänen lankeemuksensa.

Tarjoiltiin makeisia. Kun palvelija pysähtyi tarjottimineen Turun valtiopäivämiehen ihaillun tyttären eteen, näki tämä, että kaksi ranskalaista bonbonia oli asetettu erilleen hänen puolelleen tarjotinta. Hän otti ne; hän piti hyvin paljon bonboneista.

Niiden ympärille oli kierretty kapea paperiliuska tavallisten painettujen ajatelmasäkeitten asemesta. Eeva kiersi ne auki arvelematta, ja toiseen oli lyijykynällä kirjoitettu ranskalainen säkeistö:

Un coeur blessé d'une légère atteinte pourroit vous exprimer ses desirs et sa crainte et peindre à vos beaux yeux ses mouvements divers. Eve, -- je vous aime trop pour vous aimer en vers![6]

Nimeä lukuunottamatta ei noissa riveissä ollut mitään muuta kuin sadoissa muissa ajatelmasäkeissä. Eeva hymyili ja antoi paperin kulkea samanikäisten kumppaniensa kesken kädestä käteen. He huomauttivat heti, että säkeet olivat kirjoitetut eivätkä painetut.

Toiseen liuskaan oli ruotsiksi kirjoitettu:

När rosen, stolt och skön, sin doft i rymden sprider, Hon ser ej afvunds orm, som tyst i gräset skrider.[7]

Kehnonlainen, mutta hyvää tarkoittava. Tanssiaisten kuningatar ymmärsi, että joku ystävä oli nuo säkeet hänelle lähettänyt. Mutta hän ei luullut mitään varoitusta tarvitsevansa. Huolettomana ja hymyillen hän ojensi tuonkin paperin niille, jotka seisoivat hänen ympärillään. Hän ei nähnyt rehellisiä sinisilmiä, jotka salin toiselta puolelta katselivat häntä ja joissa ilmeni mustasukkaisuuden koko epätoivo. Se oli Iisakki Alanus, joka oli nähnyt ranskalaisen salaa pistävän paperinsa tarjottimelle ja tehnyt itse samoin. Palvelija ei ollut tottumaton sellaisiin pikku kohteliaisuuksiin; ne tuottivat hänelle sivutuloja.

-- Hän ei näy kainostelevan _billet-doux'ejansa_, tuo tyttö! virkkoi ivaten nuori paroni Faltzburg, uplantilaisjoukon luutnantti.

-- Ketä tarkoitatte, luutnantti? kysyi Alanus, jonka lauhkea veri oli jo sitä ennen alkanut arveluttavasti kuohua.

-- Tuota ... mikä hänen nimensä onkaan, tuo kaunis sinihameinen tyttö?... Perkelin vai Pertta... Hän nauttii rakkaudentunnustuksia niinkuin muut syövät ostereita.

Tuskin luutnantti sai sen sanoneeksi, ennenkuin hänen poskensa jo sävähti punaiseksi kovasta korvapuustista. Hän hypähti takaperin, tempasi miekkansa ja olisi sillä lävistänyt vastustajan, ellei eversti Lagercrantz olisi juuri silloin sattunut kulkemaan sivuhuoneen läpi, missä tuo kohtaus tapahtui.

-- Oletteko hullu, Faltzburg? Rauta tuppeen! Jättäkää minun huolekseni tämän kelpo herran kurittaminen.

-- Hyvitystä! huudahti luutnantti.

-- Sitä kyllä saatte, paroni! Kavaljeeri ei alennu kurittamaan koulupoikaa. Minä lupaan, että hän kyllä tulee löylytetyksi.

Riita päättyi, eikä sitä paljoa huomattukaan. Lagercrantz ilmoitti asian yliopiston rehtorille. Alanus kutsuttiin seuraavana päivänä kurinpitotoimikunnan eteen ja tuomittiin -- upseerien mielestä lievästi, ylioppilaitten mielestä varsin ankarasti -- erotettavaksi vuoden ajaksi yliopistosta.

Tanssi jatkui. Puoliyö oli tulossa; illallinen katettiin istualta syötäväksi. Ateriasoitto alkoi. Laskettiin leikkiä, naurettiin, oltiin huiman iloisia. Tietysti politikoitiin. Maaherra nousi ja piti puheen, joka oli täynnä kuninkaallista majesteettia ja sotaa. Kaikki oli käyvä oivallisesti. Ruotsin armeija marssii Viipuriin, ennen talven tuloa oltaisiin ehkä jo Pietarissa. Rajajoki on raja vain paremman puutteessa: on syytä toivoa, että se saataisiin siirretyksi kauemmaksi. Kustaa Aadolfin ajat palaisivat, Ruotsin aseet välkkyisivät taas kunnian loisteessa. Joka hetki toivottiin voitonsanomaa. Tulta olisi hankittava juhlavalaistukseksi. Kauniit naiset pääsisivät loistaviin tanssiaisiin...

Silloin juuri ilmoitettiin sanantuojan tulleen Haminasta.

Kaikkien sydämet sykähtivät. Hälinä taukosi oitis. Mutta maaherra Yxkull vanhus yksin huudahti hilpeästi:

-- Antakaa sen kunnon miehen tulla sisään kilistelemään lasia kanssamme palkinnoksi sanomista, joita hän tuo!

Kaikki kääntyivät oveen päin, ja sisään astui nuori sanantuoja, sotamies, tomuisena ja verisenä, revityin vaattein, kasvoiltaan nääntyneen näköisenä, katse synkkänä. Ääneti hän ojensi maaherralle kirjeen. Tämä luki ja kalpeni, luki uudelleen ja kalpeni vielä enemmän. Mikäli väri poistui korkean päällikön kasvoilta, vaalenivat muutkin, jotka tuijottivat häneen tuskaisin ja kauhistunein katsein, odotellen tietoa pikasanoman sisällyksestä.

Vihdoin kuului syvässä haudantapaisessa äänettömyydessä Yxkull vanhuksen ääni yksitoikkoisen käheänä kuin korpin rää'yntä lintujen viserryksen vaiettua metsikössä.

-- Ei se ole mitään, sanoi hän teeskennellyn tyynesti, mutta tuo _ei mitään_ sai hänen vapisevasta äänestään epämääräisen, peloittavan merkityksen, mikä sanoi, että se sittenkin oli _jotain_. -- Ei se ole mitään ... vähäinen kahakka, joka on päättynyt vastoin odotusta, mutta joka kohta pestään puhtaaksi vihollisen veressä.

Seuran vanhimmat herrat tunkeutuivat maaherran ympärille, joka neuvottomana katsoi tuota levotonta, tiheään sulloutunutta joukkoa. Seurasääntöjen kahleet olivat katkenneet; hintelän hovioikeudenneuvoksen eteen tunkeutui kookas neuvosmies, ja majurin lyhyt vartalo koetti turhaan raivata tietä vänrikkien lomitse, jotka olivat pitkiä kuin aidanseipäät.

-- Sanokaa toki Herran tähden -- huusivat tämän tungoksen takaa pelokkaimmat rouvat -- marssivatko venäläiset jo Turkuun?

-- Armolliset naiset, teillä on aivan liian huono käsitys meidän urhoollisesta armeijastamme, sanoi maaherra koettaen hymyillä. -- Sodanjumalan Marssin suosio on silmänräpäykseksi hylännyt meidät, me olemme menettäneet Lappeenrannan, ja kenraali Wrangel on kärsinyt pienen tappion, mutta viholliset ovat menettäneet paljoa enemmän, ja kenraali Buddenbrock marssii juuri parhaillaan ajamaan heidät takaisin rajan yli. Kas siinä kaikki; tämä uutinen on yhtä hyvä kuin voitto. Toivoakseni se ei ole häiritsevä iloista yhdessäoloamme. Juokaamme uljaan armeijamme malja; käyköön sille hyvin!

Muutamat lähinnä seisovat ottivat lasinsa, mutta eivät muistaneet juoda.

-- Hyvää ranskalaista hattuviiniä! toistivat ivallisesti seurassa olevat Myssyt.

-- Entä Wrangel itse? kysyi muuan kenraalin mieskohtaisista ystävistä.

Maaherra oli vaiti.

-- Hän on kaatunut! huudahti joku.

-- Kaatunut koko joukkoineen! kaikui suusta suuhun salissa.

-- Ei suinkaan, hyvät ystävät! sanoi Yxkull. Hän on vain vankina.

-- Vain vankina! kaikui taaskin.

-- Rehellinen, uljas Wrangel!

-- Eihän vielä tiedetä, jatkoi maaherra, mutta niin arvellaan. Mahdollisesti on se sotajuoni; ehkäpä hän on kiertoteitse hyökännyt vihollisen selkään.

-- Missä on pikaviestin tuoja?

Hänet oli jo lähetetty pois.

-- Näyttikö hän voitonsanoman tuojalta?

-- Kaikki on hukassa.

-- Voi niitä kirottuja Hattuja!

-- Hirteen maankavaltajat!

-- Hyvät herrat, mitä sanoja te käytättekään!

-- Tässä ei ole mitään sanoja, tässä on isänmaa.

-- Emmekö me ole vapaita ruotsalaisia?

-- Paremmin sopisi teidän, ratsumestari, komentaa eskadroonaanne taistelukentällä kuin täällä pitää suurta suuta neljänkymmenen penikulman päässä sotatantereelta.

-- Täällä ei komenna kukaan.

-- Ei riitaa, hyvät herrat! Muistakaamme naisia!

-- Hatut ovat keittäneet rokan; niinpä polttakoot nyt suunsa siinä!

Maaherran pöydän viimeiset herkkuvadit olivat jääneet koskemattomiksi, ja suurin osa seurasta, varsinkin naiset, olivat hajaantuneet sanomattomasti hämmentyneinä. Kohta seurasivat muutkin heidän esimerkkiään, kiivaasti puheleva joukkue toisensa jälkeen poistui ja hetkisen kuluttua Yxkull vanhus vain yksin rypyssä otsin asteli edestakaisin tyhjäksi jääneessä salissaan.

Mutta uutinen levisi Turussa nopeaan kuin turmion tulo ajaa huolettomina nukkuvat hereille. Erilaiset huhut kiitivät kilpaa ja kasvoivat kulkiessaan yhä suuremmiksi ja hirvittävämmiksi. Jotkut vaillinaiset tiedot, jotka oli saatu siepatuksi sanantuojan suusta, muodostuivat kohta tarkoiksi hirveäin onnettomuuksien kertomuksiksi. Venäläisten sanottiin parhaillaan kiireesti marssivan Haminaan; Buddenbrock oli muka sitoutunut saattamaan ennen talven tuloa koko Suomen heidän käsiinsä. Armeija oli saarrettu, maa oli täpö täynnä kavaltajia, kaikki oli hukassa, kaikki, yksinpä toivokin, että onneton sota vielä saattaisi onnellisesti päättyä!

Suuri alakuloisuus oli luonnollinen seuraus monista mielettömistä toiveista. Mutta kummallisin, merkillisin ilmiö kaiken muun ohessa oli, ettei onnettomuus suinkaan koonnut kaikkia eri tahtoja ja eri mielipiteitä yksimielisesti ponnistamaan voimiaan isänmaan pelastukseksi, vaan päinvastoin yhä enemmän hajoitti kansalaisten jo ennestään eri tahoille pyrkivät mielet. Puolueviha kasvaa rehoitti kuin sienet tappion tantereen verisestä maasta, ja sallimus näytti sokaisseen kaikkien silmät, niin että he uhkaavassa yleisessä haaksirikossa näyttivät mieluummin tahtovan heittää toisensa mereen kuin yhteisin ponnistuksin pelastua rannalle. Siten vallat kukistuvat ja suuret voimat hävittävät itsensä.

7. SOTA.

Kun Ruotsi, voitettuna ja verissään, jäi Kaarle XII:n kuoltua yksikseen, ja sitten oli näytettävä, oliko onnettomuus suurempi kuin voimat, joilla se piti kantaa, oli sille paremmista ajoista myöskin jäänyt melkoinen joukko miehiä, jotka olivat kokeneita valtiotaidoltaan ja luotettavia isänmaanrakkaudeltaan. Nuo miehet luulivat ymmärtävänsä sallimuksen viittauksen ja päättivät valtakunnan onnettomuudesta etsiä sen onnea. He laskivat kansan harvenneet rivit ja sanoivat: meitä on liian vähän, jotta voisimme hallita pohjolaa. Sota on meille onnettomuus, sota Venäjää vastaan perikatomme; hankkikaamme rauha mistä hinnasta hyvänsä, tehkäämme turvaksemme liitto itäisen naapurimme kanssa, kääntäkäämme huolenpitomme valtakunnan sisälliseen vaurastuttamiseen ja etsikäämme Ruotsin rajojen sisältä korvausta siitä, mitä Ruotsi on menettänyt!

Nämä miehet, jotka erään kuningas Fredrikin pilapuheen johdosta saivat nimekseen _Myssyt_, pysyivät vallassa vuodesta 1720 1738:aan. He pitivät, mitä lupasivat, tekivät niin suuren ja siunauksesta rikkaan työn, että harva aika voi osoittaa mitään sen vertaista -- erämaat muuttuivat kukoistaviksi vainioiksi, rauniot toimeliaiksi tehtaiksi, köyhyys varallisuudeksi, voimattomuus voimaksi, epätoivo elämisen ja toivon rohkeudeksi. He olivat tehneet niin paljon, että luulivat perustuksekseen laskeneensa lujan kallion, kun äkkiä huomasivatkin maan horjuvan jalkainsa alla ja kukistuivat yhdessä sen valtiotaidon mukana, joka heidät oli koroittanut valtaan.

Ruotsin kansa ei ollut koskaan ymmärtänyt Myssyjä, vaan kannattanut heitä ainoastaan niin kauan kuin väsymys siihen pakotti. Kun vanha sankari kylliksi levättyään heräsi, tuntui hänestä tupa liian ahtaalta; oli kevät ja hän tahtoi päästä taisteluun. Myssyjä vastaan nousi menneen suuruuden muisto; tappiot olivat kostamatta ja voitot houkuttelevina esikuvina. Ruotsi ei ollut vielä turvassa, sen täytyi paljastetuin miekoin seisoa valmiina kohden kolmea suuntaa, Norjaa, Tanskaa ja Venäjää vastaan. Sen kaiken otti lukuun puolue, jota omituisten tunnusmerkkeinään käyttämiensä kokardien johdosta nimitettiin _Hatuiksi_, ja hattua pidettiin vapauden vertauskuvana. Heidän mielestään ei Ruotsi saanut toimia vastoin menneisyyttään; sen osana oli joko hallita Itämerta tai vaipua pelkäksi varjoksi. He käänsivät toiveensa siihen valtaan, joka oli kolmikymmenvuotisessa sodassa auttanut Ruotsia nousemaan pohjolan valtiaaksi, Ranskaan. Sitä vastoin oli heistä Venäjän kasvaminen Ruotsin häviö; pohjolassa ei voinut olla kahta herraa.

Tuo politiikka oli Ruotsissa _perinnöllinen_: kaikki Vaasasuvun kuninkaat, paitsi kantaisä, ja kaikki pfaltzilaiset kuninkaat olivat olleet Hattuja. Mutta olipa se politiikka vielä lisäksi myös _kansallinen_: ruotsalaisen luonne käsitti vallan hyvin, miten nähdään nälkää ja taistellaan, mutta ei käsittänyt lainkaan, miten saatettaisiin tyytyä jokapäiväiseen leipään ilman kunniaa ja seikkailuja. Niinkuin se oli ymmärtänyt kaikki Kaarlensa, niin se ymmärsi myöskin myöhemmin hattukuninkaan Kustaa III:n, mutta ei koskaan voinut olla myötätuntoinen suurimmalle ja johdonmukaisimmalle Myssylleen Kaarle XIV:lle.

Suomessa oli mieliala aivan toinen. Ei ollut mikään sattuma, että Suomen suurin valtiomies Arvid Horn järjesteli myssypuolueen ja pani toimeen kärsivällisyyteen, uutteruuteen, rauhalliseen viljelykseen perustuvan, siunausrikkaan hallituksen. Hän kuvasti persoonassaan kansaansa, jonka sen oma luonne ja onnettomuudet olivat opettaneet kannattamaan Myssyjen periaatteita. Ja vaikka ei olisikaan ollut muita syitä, olisi siihen ollut riittävänä vaikuttimena yksin jo sekin, että Suomi oli "verisenä kilpenä" itää vastaan. Mutta Myssyjen politiikka oli yhtä kansallinen, vaikkei yhtä perinnöllinen Suomessa kuin hattupuolueen politiikka Ruotsissa. Suomen kansa oli omaksi kummastuksekseen joutunut suurvalta-ajatusten pyörteeseen ja seurasi kunnialla sysäystä, joka oli sen pannut liikkeelle; mutta Kaarle XII:n viime vuosina se oli saanut aikaa herätä ja tunsi sitten itsensä Arvid Hornissa. Tällä puolen Pohjanlahtea olivat nyt Myssyjä kaikki, paitsi yksityiset aatelistalot ja virastot.

Hatut pääsivät, saman tekevää miten, valtaan vuonna 1738. Heillä on edessään Myssyjen työ: vapaus, lait, varallisuus, voimia, rahat, sotajoukot; heistä näytti jo olevan aika palata Ruotsin perinnöllisen ja kansallisen politiikan uralle ja uudistaa mahtavuus niinkuin oli uudistettu elinvoima. "Valtakunnan säädyt", sanoi Tessin, "ovat aina valmiit pitämään vilkasta sotaa parempana kuin häpeällistä kotona istumista". Tämän tunnussanan omisti uusi miespolvi, joka entisistä ajoista muisti ainoastaan voitot; viikinkiluonne kuohahti, ja sota oli valmis.