Part 6

-- Avellanuksen olisi ollut vuoro pitää iltarukous, mutta hänet kutsuttiin piispan luo ja minut lähetettiin hänen sijaansa kirkkoon, vastasi veli niinkuin ei olisi kuullutkaan terveyttä koskevaa muistutusta.

-- Aina lähetetään sinut virkatoimiin muiden puolesta, etkä sinä voi kieltäytyä. Olisit sanonut, että sinulla oli vielä pitkä venematka.

-- Kaikilla oli nyt niin paljon ajattelemista, kun äkkiä on syttynyt sota.

-- Sotako! huudahti sisar kauhistuen. Onko syttynyt sota? Niitä jumalattomia ihmisiä! Tuskin on kahtakymmentä vuotta ollut rauhaa, ja jo taas alkaa verenvuodatus.

-- Herra johtaa ihmisten hulluudet omien tarkoitustensa mukaan, vastasi diakoni, seuraten sisartaan tupaan. -- Kuinka lapset voivat?

-- Märät jalat, vähän nuhaa, muuten hyvin. Joosu toi kotiin kuolleen variksen, Maiju on poiminut mustikoita; nyt he nukkuvat molemmat makeasti.

-- Tuolla tulee vene rantaan niemen toisella puolella. Voitko nähdä, kuka siinä on?

-- Ruissalon Vappu ja hänen kuuromykkä poikansa, vastasi sisar. Mitähän hän tahtonee näin myöhään illalla?

-- Pyydä häntä meille illalliselle!

Vappu ja Sammu kutsuttiin tupaan. Se oli yksinkertainen, mutta huolellisesti siistitty isännän kamari, toinen huone oli hänen sisartaan ja kasvatuslapsiaan varten; kamarien edessä oleva tupa oli samalla kertaa keittiönä, ruokasalina ja kahden palvelijan asuntona.

Kun illallinen oli syöty yhdessä palvelijain kanssa takkavalkean valossa, kutsui diakoni Vapun kamariin, jota valaisi työpöydällä palava öljylamppu. Kaksi sytyttämätöntä talikynttilää oli varattu ylhäisempiä vieraita varten, jotka toisinaan kunnioittivat majaa käynnillään.

-- No Vappu vanhus, mitä teillä nyt on mielessä, kun olette soutaneet niin pitkän matkan tavataksenne minua? kysyi diakoni. Onko äiti raukkanne sielunhädässä? Vai onko teidät tuonut tänne se seikka, että poikanne on niin tietämätön Jumalasta ja Kristuksesta? Vai rasittaako jokin teidän omaa omaatuntoanne? Puhukaa suoraan, minä olen valmis kuulemaan.

-- Tietysti jokin mieltäni painaa silloin, kun häiritsen kristillisen talon yörauhaa, vastasi Vappu nähtävästi hämillään, mikä harvoin tapahtui tuolle puheliaalle, miesmäiselle naiselle.

-- Ettekö muista, mitä Mestari on meille opettanut: "minun ruokani ja juomani on isäni tahdon tekeminen". Samoin on yölepomme laita. Sanokaa vain sanottavanne; ei minua nukuta.

-- Ei se äitiä koske, jatkoi Vappu, pyrkien kierrellen perille. Äiti nyt on semmoinen kuin on; Jumala häntä auttakoon, minä en voi muuta kuin rukoilla hänen armoaan. Eikä asia koske Sammu parkaakaan, vaikka hänenkin suhteensa olisi paljon tehtävää. Pojalla on kaikessa kurjuudessaan hyvä ymmärrys, minä olen merkkipuheella opettanut hänelle ensimäisen pääkappaleen ja aloitan kohta toista. Enkä tahdo puhua yksinomaan itsestänikään, minusta vaivaisesta syntisestä, vaikka olenkin joka päivä sisällisessä taistelussa perkelettä ja hänen kiusauksiaan vastaan ja kyllä tarvitsisin jonkun hyvän Jumalan sanan lohdutuksekseni ja kehoituksekseni...

-- Siinä lienette ihan oikeassa. Enkö ole jo satoja kertoja sanonut teille, että ennustustaito on vastoin Jumalan sanaa, ja kuitenkin sanotaan teidän vielä katsovan kättä? Varokaa, Vappu! Ette te voi palvella kahta herraa. Antakaa vain pikku sormennekin perkeleelle, niin hän kohta ottaa koko käden...

-- Voi arvoisa maisteri -- antakaa anteeksi, että sanon maisteriksi, niinkuin ennen olen tottunut! -- niinhän minun laitani on kuin te sanotte. Jumala minua lohduttakoon, minä taistelen veriin asti, mutta ei se sittenkään tahdo lähteä minusta. Painaapa omaatuntoani eräs asia, joka estää minua luopumasta perkeleestä ja tulemasta Jumalan valtakuntaan; se on tuo yksi pikku sormi, ja sitä en minä saa irti, jollette te, kunnianarvoisa maisteri, minua siinä auta. Nähkääs, asia on sillä tavoin, että minuun kerran yksitoista vuotta takaperin tuli paha ennustushenki niinkuin siihen aikaan useinkin tapahtui ... mutta nyt se tapahtuu vain harvoin, ja sen sattuessa minä joka kerta seitsemästi vitson itseäni paljaalle selälle ja istun lukemaan profeettoja, jotka tuomitsevat kaikki merkkienselittäjät...

-- Ruoskikaa omaatuntoanne, älkääkä selkäänne, vanha syntinen! keskeytti diakoni ankarasti. -- Semmoiset parannusharjoitukset on perkele juuri keksinyt antaakseen meille tekopyhyyden Kristuksen ansion sijaan, jotta uskoisimme olevamme omat vapahtajamme.

-- Niin, Jumala armahtakoon, semmoinen minä olen. Jätän sitten ruoskimiset vastedes, koska te, arvoisa maisteri, sanotte sen olevan pahasta. Mutta palatakseni nyt siihen, mikä sitoo sieluani rautakahlein, niin on siitä nyt lähes yksitoista vuotta. Eeva oli silloin tuskin seitsemänkään iässä...

Ankara saarnamies tunsi punan nousevan poskilleen, mutta se puna oli kevyt kuin autere ja haihtui seuraavana silmänräpäyksenä, ja sen sijaan tuli kasvoille huomattava kalpeus.

-- Hän tuli minun luokseni -- jatkoi Vappu huomaten punastumisen -- hän tuli näyttämään oikeaan etusormeen tullutta kynnensälöä ja pyysi minua leikkaamaan pois sen. Ja kun silloin tartuin hänen käteensä täyttääkseni hänen pyyntönsä, satuinkin samalla katsahtamaan kämmenen puolelle vähän tarkemmin kuin ennen, ja silloin näin ensi kerran kummallisen juovan...

-- Joko taas latelette ennustuksianne?

-- Herran tähden, arvoisa maisteri, antakaa minun puhua loppuun asti, sillä muuten en koskaan saa tässä elämässä lepoa enkä omantunnonrauhaa! Lyhyesti puhuen, olenhan minä katsonut satojen ihmisten kättä ja nyt tiedän, että se kaikki on hulluutta ja syntiä, mutta minä tunsin juovat, ja varmaa on, etten vielä koskaan tässä elämässäni ole nähnyt enkä koskaan saa nähdä kättä, jossa on semmoiset merkit. Mitä enemmän tarkastelin juovien haaroja ja selittelin merkkejä, sitä selvemmin ymmärsin, että lapsen käsi salasi mitä ihmeellisimpiä lahjoja ja kohtaloita. Minä selittelin niitä, en yhtä kertaa, vaan monesti, eikä minulla mielettömällä ollut ymmärrystä eikä voimaa pitää niitä enteitä omassa tiedossani. Minä kerroin ne äidille ja äiti kertoi ne muille. Niin järjetön minä olin, että lapsi itsekin sai tietää onnenlahjoista...

-- No mihin sitten pyritte kaikella tuolla? Eikö teillä nytkään ole parempaa tietoa Jumalan maailmanhallituksesta? Ettekö nytkään tiedä, että Jumala on meille antanut kaksi pettämätöntä ennettä tulevasta kohtalostamme, toinen on omassatunnossamme ja toinen hänen ilmoitetussa sanassaan? Miksi annatte sitten noiden ihmiskäden petollisten merkkien eksyttää teidät lohdullisesta uskosta Jumalan sallimukseen ja iäiseen oikeudenmukaisuuteen?

-- Antakaa anteeksi! Eikö kuningas Daavid sano, että Jumala on lukenut kaikki meidän päivämme, ennenkuin yksikään niistä on alkanut? Ja eikö Herra sano Jeremiaalle: minä valitsin sinut, ennenkuin syntynytkään olit? Sinun pitää menemän sinne, mihin minä sinut lähetän, sanoo Herra.

-- Niin. Niin sanoo Jumalan pyhä henki hänen profeetoilleen. Mutta varokaa tarkasti ottamasta tukea omille hullutuksillenne heidän viisaudestaan! Ei Jumala niitä sanoja lausunut tietäjäakoille.

-- Koska te niin sanotte, niin täytyyhän sen niin olla. Voi tuota kapinoitsevaa sydäntä, se ei tahdo nöyrtyä. Mutta kuulkaahan nyt loppuun asti. Eräs niistä lapsen käden juovista päättyy tai ennemmin alkaa keskellä merkkiä, joka tarkoittaa yhdeksättätoista ... niin, yhdeksättätoista vuotta sen täytyy merkitä. Minä en pääse siitä ajatuksesta, että jotain hirmuista on tapahtuva tuohon aikaan. Minä luulin ensin, että Jumala kutsuisi lapsen pois hänen nuoruutensa kauneimmasta kukoistuksesta, ja Jumala suokoon, että niin tapahtuisi, se minua vähimmin surettaisi. Mutta niin ei käy, ei, niin ei käy, sillä tuon kummallisen ja peloittavan merkin jälkeen ulottuu elämänjuova vielä hyvin pitkälle, niin, pitemmälle kuin monen monilla muilla ihmisparoilla. Ymmärrättekö nyt, maisteri, että tuo tuntematon, salattu _jokin_, mikä silloin on tapahtuva, se, se juuri peloittaa minua eikä suo minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Minähän rakastan tuota lasta niin suuresti... Minä rakastan häntä enemmän kuin omaa tytärtäni, jonka Jumala otti minulta... Kyllähän minä surin Vappua, mutta mitäpä merkitsi se sen rinnalla, että menettäisin sydänkäpyseni ... kaikkein rakkaimman ja soreimman jalon ruususeni! Nähkääs, niin kauan kuin se paino rasittaa sydäntäni, en minä voi tulla Jumalan valtakuntaan. Siinä se on se rautakahle, siinä koko käsi, joka menee sormen mukana. Mutta meidän täytyy pelastaa hänet ... rakas, hyvä maisteri, lyökää minua, pankaa minut kirkonkiroukseen, pankaa minut jalkapuuhun tai kaakkiin, saman tekevää, mitä minä siitä huolin? Mutta meidän täytyy pelastaa pikku lapsi, kuten pelastamme siipirikoksi ammutun lintu raukan aavasta merestä!

-- Vappu -- sanoi diakoni vähän aikaa mietittyään -- uskotteko minun tarkoittavan rehellisesti teidän parastanne?

-- Kuinka minä sitä epäilisin? Tehän juuri olette johtanut minut kurjasta taikauskosta takaisin Jumalan luo. Tehän juuri minulle osoititte, että velvollisuuteni on hoitaa hylättyä äitiäni ja onnetonta tyttäreni poikaa. Tehän olitte ainoa, joka uskalsitte tulla Loitsumäkeen ja koetitte pelastaa äitini sielua sekä opettaa pojalle kristillisyyttä. Kuinka minä teitä epäilisin? Mutta enhän minä nyt tullut itseni enkä äitini enkä pojankaan tähden tänne häiritsemään teidän rauhaanne. Pelastakaa tyttö! Pelastakaa tuo rakas lapsi!

-- Koska uskotte, että minä tarkoitan teidän parastanne, niin uskokaa myöskin, mitä minä nyt sanon. Se, joka ensin on pelastettava, olette te itse. Vappu, Herra on teidät temmannut kuin kekäleen tulesta, ja nyt te heittäydytte takaisin palavaan uuniin, joka on kuluttava teidän sielunne. Sen sijaan, että uskoisitte Jumalan Kaikkivaltaan ja Jumalan sallimukseen ja jättäisitte hänen huomaansa rakkaan lapsen, riiputte te kiinni vanhassa taikuudessanne ja annatte sen hillittömästi päästä teissä valtaan, niin että pysytte sen kadotettuna orjana. Kaikessa, mitä sanoitte, on vain yksi totuus, ja se on kyllin hirveä -- totuus, että te tuossa orjuudessa joudutte iankaikkiseen kadotukseen.

-- No mitäpä siitä sitten! huudahti Vappu hurjassa innossaan. Mitäpä siitä, vaikka minä joudunkin iankaikkiseen kadotukseen, kun hän vain pelastuu, joka on minun silmäini valo ja paljoa parempi minua? Kun minä vanha rähjä vaellan pimeätä tietäni pois elämästä, niin ehkä joku enkeli pidättää minut syvyyden partaalla ja huutaa Herralle: tuonne mihin hän menee, menee hän vain pelastaakseen rakkaimman aarteensa. Mutta hän ... hän, nuori, sorea, jolla on Jumalan kuva kirkkaissa silmissään ... hän, jolla on edessään pitkä, pitkä elämän tie ... hänet täytyy teidän pelastaa, maisteri ... te, joka olette pelastanut niin monta sekä ruumiin että sielun puolesta, pelastakaa nyt hänet, hänet!

-- Mitä minun sitten pitäisi tehdä? kysyi diakoni hieman kärsimättömästi.

Vappu malttoi mielensä. Hänessä oli kylliksi naista lähestyäkseen ratkaisevaa kohtaa taitavasti kuin sotapäällikkö.

-- Ettekö vieläkään ymmärrä, maisteri? kysyi hän kummastusta teeskennellen.

-- En, oli lyhyt vastaus.

-- Oli kuitenkin kerran aika, jolloin sen ehkä paremmin ymmärsitte. Sen jälkeen hän on ollut teidän rippilapsenne. Te näette hänen sielunsa salaisimmat ajatukset. Paremmin kuin isä ja äiti tunnette te kaiken, mitä hänen sisimmässään liikkuu, hyvän ja pahan. Ja te tiedätte, että hän rakastaa teitä...

Diakoni meni öljylampun luo, joka paloi kituen, puhdisti sydämen ja oli vaiti.

-- Hänen iässään -- jatkoi Vappu, rohkaistuneena toisen vaitiolosta -- on ihminen suorapuheinen. Minulta hän ei ole koskaan salannut mitään, ja eilen hän sanoi minulle: hän ei ole minua pyytänyt, enkä minä ansaitse niin suurta onnea, että hän ottaisi minut vaimokseen. Mutta jos minä saisin valita parhaimman ja puhtaimman, minkä maailmassa tunnen, niin sanoisin hänelle: ottakaa minut, opettakaa minua tulemaan nöyräksi ja hyväksi!

Diakoni Elg oli yhä vaiti. Hänen tavallinen lempeä levollisuutensa oli poissa. Hän asteli kiireisin askelin edestakaisin pienessä kamarissa. Hän näytti olevan kahden vastakkaisen tunteen uhri. Toinen sanoi: heitä noita ulos ovesta! toinen sanoi: Jumala on hänet lähettänyt!

Vappu oli nyt päässyt tarkoituksensa perille. Hän niiasi syvään, tarttui ovenripaan ja sanoi päättävästi:

-- Niin on asia, arvoisa maisteri! Ottakaa hänet vaimoksenne! Se on ainoa keino pelastaa kaksi sielua ... hänen sielunsa ja minun.

Mutta diakoni Elgkin oli nyt ehtinyt hillitä tunteittensa kuohunnan. Hän pysähtyi pienen ikkunan luo, josta täysikuu paistoi sisään ja loi hänen katseeseensa miltei yliluonnollisen ylevyyden ja tyyneyden loisteen.

-- Vappu, sanoi hän, jos luulette ihmiskäden juovien voivan vaikuttaa miehen päätökseen tai naisen kohtaloon, niin olette pettynyt. Se on inhimillistä, minä annan sen teille anteeksi. Mutta kun luulette, että nuo epävarmat merkit, joita te selittelette miten parhaaksi näette, voivat ilmaista teille, mitä Jumala on päättänyt, niin suljette samalla silmänne ja sydämenne Jumalan sanalta ja pysytte pakanana niinkuin olitte, ennenkuin tunsitte totuuden. Mitä tahdotte minulta? Te sanotte minulle, voimattomalle syntiselle, samanlaiselle kuin te itsekin olette: Jumala on määrännyt ihmiselle sen tai sen, mutta teidän pitää muuttaa se, teidän pitää tehdä Jumalan tahto tyhjäksi omalla tahdollanne. Ettekö sitten ole koskaan lukenut kolmatta isämeidän rukousta? Ettekö tiedä, sokaistunut vaimovanhus, että kun Jumala on antanut meille vapauden valita hyvästä ja pahasta jommankumman, niin hän on myöskin antanut meille ojennusnuoraksi lakinsa, että hänen tahtonsa eikä meidän tapahtuisi maan päällä? Menkää kotiin ja rukoilkaa omasta puolestanne, sillä totisesti tarvitsette te sitä enemmän kuin hän, jonka puolesta olette tullut minua rukoilemaan. Mutta rukoilkaa myöskin hänen puolestaan, että hän säilyisi kaikesta pahasta, sillä kaikki me tarvitsemme toistemme esirukousta. Rukoilkaa ja rukoilkaa yhä uudelleen palavasti, nöyrästi, alamaisesti, kas siinä on taikakalu, joka selittää kaikki merkit ja ratkaisee kaikki tulevaisuuden arvoitukset. Jääkää hyvästi. Käyn teitä taas kohta katsomassa. Te taistelette ankaraa taistelua, te tarvitsette liittolaista. Turvautukaa Jumalan sanaan!

Vappu lähti ... ääneti, kukistettuna, murtuneena, ja kuitenkaan pääsemättä vapaaksi ajatuksesta, joka häntä hallitsi. Päästyään kuun valaisemalle rannalle, missä Sammu nukkui veneessä, hän kääntyi vielä kerran tupaan päin, katsoi ikkunasta loistavaa lampun valoa ja mutisi itsekseen:

-- Ei hän kieltäytynytkään!

6. TANSSIAISET JA TAPPIO.

Turku oli muinoin erittäin ahtaasti ja huonosti rakennettu, tontit pieniä ja kadut vääriä, kunnes kenraalikuvernööri Pietari Brahe vuonna 1640 vaihtoi Boijeilta kaupungille Mättälän ja Huhkalan talojen tilukset ja sen jälkeenkin yhä vielä kaupungin alaa laajenteli, varsinkin linnaan päin, samalla tehden mitä suinkin voi sen järjestelyn parantamiseksi. 1700-luvun alulla oli kaupunki silloisekseen sangen hyvin rakennettu, sillä olihan siinä noin 150 kivitaloa ja muita muhkeita rakennuksia, mutta Isoviha teki niin hirveätä hävitystä, että, kuten senaikuiset kirjailijat sanovat, tuskin oli ainoatakaan ikkunaa tai ovea koko kaupungissa ehjänä. Moni kauneimmista taloista paloi tai joutui muun tuhon omaksi, muutamia käytettiin talleina, toisia revittiin polttotarpeiksi. Vielä vuonna 1741 eivät tämän hävityksen jäljet olleet kaikki poistetut, rauniot eivät vielä olleet kaikki tasoitetut tai uusien rakennusten alle peittyneet; kivitalojen luku oli vähentynyt puoleksi. Enimmin silmäänpistäviä raunioita, joista ei kuitenkaan sotaa käynyt syyttäminen, oli vuonna 1685 rakennettu korkea tuomiokirkon torni. Se oli vuonna 1738 palanut salaman sytyttämänä, eikä sitä vielä oltu entiselleen korjattu. Tuomiokirkon vieressä oli vielä vanha yliopistorakennus kirjastoineen ja kouluineen, ja sen lähellä maaherran asunto. Suuren torin laidassa oli hovioikeus ja sen itäpuolella äsken rakennettu raatihuone torneineen ja kellotauluineen, päävahti, tullihuone ja kehruuhuone. Joen pohjoispuolella oli presidentin talo, edempänä uudessa kaupunginosassa köyhäinkoti ja sairashuoneen kirkko. Väkiluku oli noin neljäsosa nykyisestä eli jonkun verran seitsemättä tuhatta henkeä.

Elokuun 25 päivänä 1741 oli Turun vanha maaherra Yxkull mainittuun asuntoonsa kutsunut lukuisan joukon kaupungin arvokkaimpia asukkaita viettämään sodan syttymisen juhlaa ja kestitäkseen monia armeijan ylimmistä upseereista, jotka Ruotsista tullen viipyivät matkallaan vähän aikaa Turussa. Todellakaan ei pidetty kiirettä, miten lähellä vaara lieneekin ollut; kaupungissa nähtiin monta sotilasta ja siviilimiestä, joiden jo aikoja sitten olisi pitänyt olla rajalla määrätyllä paikallaan. Useat heistä lepäilivät siellä viikkokausia vaivalloisen meri- ja maamatkan vaivoista mässäten ja politikoiden, mikä mitäkin syyksi sanoen. Muutamat odottelivat sotamiehiä, toiset päälliköitä, muutamat laivoja, toiset hevosia; monet olivat saaneet määräyksiä sellaisia, että niitä saattoi kukin selittää omaksi mukavuudekseen. Ja Turussa oltiin jokseenkin levollisia; vihollisethan olivat niin kovin kaukana, ja kaikki suuret valtiomiehet yksimielisesti vakuuttivat, etteivät he muka uskalla mihinkään ryhtyä, vaan päinvastoin pelokkaina odottelevat ruotsalaisten tuloa Pietariin. Hattupuolue oli nyt valtansa ja itseluottamuksensa kukkuloilla, sen varmuus oli saattanut toisiin ajatuksiin monenkin, joka vähää ennen oli kironnut sodan syttymistä. Turussa oli elämä vilkasta ja iloista, sodan tuottamien tarpeitten tähden oli kaupankäynti eloisaa, monelle hyötyä tuottavaa. Satamassa vilisi tavara-aluksia ja pakettilaivoja matkustajineen ja uutisineen; kaupungin kautta marssivat sotajoukot pitivät kauniita paraateja ja kylvivät kourantäydeltä rahaa, ja sotamusiikki antoi vilkkautta ja loistoa tanssiaisille. Eipä ihme, että maaherran tanssiaisista odotettiin paljon iloa ja paljon huvia sekä silmille että korville.

Kello yhdeltä olivat ylhäisimmät matkustajat ja muut arvohenkilöt olleet kutsutut päivällisille; siellä oli ollut viljalti viiniä ja puheita, mutta varsinkin politiikkaa ja rohkeutta. Ne, jotka katsoivat tuntevansa asiat syvimpiä juuria myöten, arvelivat, että kenraaliluutnantti Buddenbrock, joka komensi Haminan toimivaa osastoa, oli kyllä osaava käyttää aikaansa odotellessaan kenraali Lewenhauptin saapumista ja pelkästä kateudesta häntä kohtaan rientävä valloittamaan ainakin Viipurin. Mutta siitä kaikki olivat samaa mieltä, että nyt tuli joka päivä, jopa joka hetkikin olla valmis ottamaan vastaan sotanäyttämöltä jonkin suuren ja loistavan urotyön sanomaa.

Kun päivälliset olivat kestäneet kokonaista kolme tuntia, saapuivat illalla viiden ja kuuden välillä tanssiaisvieraat. Niiden joukossa oli aatelisherrasväkeäkin, mikä oli tottunut tavallista vapaampaan seuraelämään, upseereja, jotka katsoivat olevansa matkalla sotaan eivätkä pitäneet suurta lukua siitä, mikä vanhain, kunnon ihmisten mielestä oli sopiva seurustelutapa. Ja kumminkin pysyi muuri miesten ja naisten välillä korkeana. Naiset istuivat mitä tarkimmassa arvonmukaisessa järjestyksessä, armollisista rouvista, joiden paikka oli korkeaselkäisissä nojatuoleissa, aina keltaisiksi maalatuilla penkeillä istuviin porvarisrouviin asti, kaikki itsekseen kunniallisen jurouden ja säädyllisen äänettömyyden vallassa. Herrat tunkeilivat sivuhuoneissa taikka muodostivat tiheän ryhmän salin toiseen päähän. Toisinaan sattui, että tuosta valkoisiksi puuteroitujen tekotukkain, helakanpunaisten liivien ja mustien silkkisukkain pataljoonasta syöksähti lentotähti esiin ja kulki halki salin. Silloin olisi voinut panna vetoon vaikka kaksikymmentä yhtä vastaan, että se oli jokin nuori aatelisherra, joka viime laivalla oli palannut Ranskasta, tai jokin ylhäissukuinen vänrikki, joka nuorten viiksiensä antamassa ylpeässä itsetunnossa uskalsi astua tuon pienen aukkopaikan yli. Yhtään moista tienraivaajaa ei ollut niiden harvain ylioppilasten joukossa, jotka oli sinne kutsuttu joko ylhäisten sukulaistensa tähden tai sen perusteella, että olivat kotiopettajina jossakin vapaasukuisessa perheessä. Useimmat kiipeilivät kuin sukkasillaan ylös ja alas arvojärjestyksen portaita, varoen osoittamasta mitään tuttavallisuutta, mikä olisi voinut näyttää sovinnaisuuden tai siveysopin loukkaukselta. Ja tämä kaikki tapahtui vapaudenajalla; mutta vapaudesta oli vielä pitkälti, hyvin pitkälti tasa-arvoisuuteen.

Maaherran tanssiaiset olisivat ehkä senaikuisten pukujen tarkastelemiseen sopiva paikka. Pahaksi onneksi oli tuo tärkeä kronikan osa juuri vaihekaudessa, siirtymässä _la régencesta_ Pompadourin aikakauteen. Kaikki uudenaikuinen purjehteli vain hiljalleen meren yli Tukholmasta Turkuun ja jatkoi sieltä matkaansa kyytirattailla muuhun maahan. Eihän silloin ollut höyrylaivoja eikä muotilehtiä, kului koko miespolven aika, ennenkuin mikään muoti ehti muuttua. Niinpä nähtiinkin nyt vanhentunut, iso _allonge-_tekotukka päänmukaisen, taaksekammatun rinnalla, joka sitten pääsi yksinvaltiaaksi seitsenvuotisen sodan aikana -- lyhyt, ruumiinmukainen, kaulaan asti napitettu takki tuon silloin vielä itsetiedottoman, muodostumassa olevan, suhteettoman pukineen rinnalla, josta sitten oli kehittyvä nykyinen hännystakki -- pitkähkö- tai lyhyehköliepeisiä nyöri- ja hihaliivejä, Ulrika Eleonoran kummallisia pönkkähameita pussikkeineen ja muine koruineen toisten rinnalla, jotka muodostivat vielä kehittymättömänä olevan aineksen myöhemmin ilmestyviin Lovisa Ulrikan ajan kapeampiin hameihin ja vähemmän muodottoman pitkiin liiveihin. Yksin pappien kauluksetkin osoittivat tuota vaihekautta. Kirkon isät yhä vielä itsepäisesti pitivät Gezeliuksen leveitä ja leveäpalteisia leukatilkkuja, jota vastoin jo moni sen kunnianarvoisen säädyn nuoremmista jäsenistä oli melkoisesti pienentänyt sitä arvonsa symboolia.

Sotilassoittokunta oli sijoitettu salin toiseen päähän, jossa se parhaillaan soitteli pitkää tanssia, t.s. poloneesia. Tuo vierasten näytemarssi oli likipitäen ihan sama kuin vielä nykyjäänkin: kenties käännökset olivat vähän mutkikkaammat ja tapa, jolla naista vietiin, vähän jäykän juhlallisempi kuin nykyjään. Osa vanhahkoista herroista astui arvonmukaisessa järjestyksessä esiin, ja he taluttivat armollisia rouvia ympäri salia enimmäkseen ääneti, sillä vaikka jo olikin opittu kohteliaisuutta ranskalaisilta, ei oltu silti opittu keskustelutaitoa. Sitten astui esiin neljä tai kuusi paria, jotka olivat Tukholmassa omaksuneet silloisen ajan hienon sivistyksen kaunistuksen, ja esittivät kaikkien muiden vaiti ollessa ja suuresti ihaillessa menuetin, joka oli aivan uusi Suomessa ja jota vain harvat olivat nähneet ja vielä harvemmat tanssineet. Tuo tanssi, varsin hyvin soveltuva siihen ilmeiseen taipumukseen, joka silloisella ajalla oli jäykkään juhlallisuuteen ja turhantäsmällisyyteen, sai myrskyistä suosiota osakseen, ja todella onkin tunnustettava, että se hyvin tanssittuna on viehättävä ja taidokas kaikessa yksitoikkoisuudessaan. Seuralla oli siis siinä paljon silmänviihdykettä, ja kohtapa sitten menuetti levittikin valtansa Turkuun ja sieltä vähitellen edelleen yli koko maan, pysyen arvossa enemmän kuin puoli vuosisataa, mutta vihdoin vanhentuen, unohtuen ja joutuen muinaismuistoksi, mistä vielä joskus näkee irvikuvan talonpoikaishäissä nuorison naurunaiheena, jolla ei ole aavistustakaan sen alkuperäisestä suloudesta.

Tanssien välillä tarjoiltiin viiniä, konvehteja ja kermakkeita verrattoman viljalti sekä paljouteen että suuruuteen nähden. Konvehdeissa oli hupaisia ajatelmasäkeitä ja arvoituksia enimmäkseen saksaksi tai ranskaksi; pahaksi onneksi ei historia ole vielä ehtinyt saada selville sitä tärkeää seikkaa, oliko Ruotsin kaunokirjallisuus jo vuonna 1741 päässyt niin pitkälle kuin painettuihin karamellisäkeistöihin. Moni syy puolustaa otaksumista, että se oli jo silloin astunut semmoisen jättiläisaskelen kehityksensä tiellä. Eikö aika, jolloin ansaittiin virkoja sukkeluuksilla ja jolloin suurimmat neroniekat saavuttivat maineensa kirjoittamalla kirppujen ja kuudenäyrin rahojen elämäkertoja, eikö semmoinen aika ollut aivan omiaan luomaan korusäkeitä karamelleihin?