Part 5

-- Sentähden ... sentähden, että sinä olet tehnyt minusta prinsessan. Ah, Vappu, Vappu, miksi te olette, kummi ja sinä, miksi isä ja äiti, miksi ovat kaikki hemmoitelleet minua aina pienestä lapsesta asti? Niin kauan kuin muistan takaperin, olette te kaikki sanoneet minulle: sinä et ole niinkuin muut, sinä olet syntynyt johonkin ylhäiseen ja suureen, sinä olet saanut sen lahjan ja sen lahjan ja sen lahjan ... niin, mitä kaikkea olettekaan kuvitelleet minun saaneen tai vastedes saavan? Siinä ette tehneet oikein, minä ymmärrän sen nyt, mutta en voi enää sitä auttaa. Ei kasva ihminen sellaisissa ajatuksissa niin, ettei niistä mitään jäisi jäljelle. Ainoa, joka ei koskaan ole imarrellut, ei koskaan ylistelyillään lumonnut minua, on Matias Elg. Hän yksin oli ankara minua kohtaan, niin, ankara ja säälimätön hän toisinaan oli, ja se katkeroitti mieltäni, mutta minä tiedän nyt, minkätähden hän sellainen oli, minä tiedän, että hän tunsi täydellisesti luonteeni ja tahtoi pelastaa minut turmiosta. Voi Vappu, nyt on liian myöhäistä! Minä etsin turhaan neuvoa Jumalalta ja omaltatunnoltani, turhaan otan minä järjenkin avuksi ja sanon: unet ovat unia! Siitä ei ole apua, minussa on jotakin, joka vastaa: sinusta tulee sittenkin enemmän kuin kaikista muista! Minä olen itkenyt, minä olen rukoillut, olen inhonnut itseäni, mutta se ajatus palaa lakkaamatta. Minä tunnen, että minusta täytyy tulla jotakin suurta taikka ei mitään. Satoja kertoja olen itse sanonut samaa kuin sinä äsken sanoit: ota Matias Elg ja tule nöyräksi! -- tai: ota Iisakki Alanus ja tule hyväksi ihmiseksi! Mutta silloin tunnen aina, että paha kunnianhimo seuraisi minua läpi koko elämäni heidän rinnallaan, niin etten tulisi itse enkä voisi tehdä heitä onnelliseksi. Hirveää on, näetkös, olla sellaisten unien orjana. Mitä minun pitää tehdä päästäkseni niistä vapaaksi?

Vappu oli istuutunut tulen eteen karttaamaan villoja, silmäili synkästi valkeaan ja sanoi:

-- Sen olet perinyt isältäsi.

-- Mitä? sanoi Eeva. Isältäkö?

-- Niin, älä meitä syytä, isältäsi sen olet perinyt. Hänen sanotaan olevan vanhaa, ylhäistä sukua, joka on joutunut rappiolle. Ja se tahtoo päästä jälleen esiin. Isäsi on nyt jo kiivennyt puotipojasta kauppiaaksi, kauppiaasta neuvosmieheksi, neuvosmiehestä pormestariksi, pormestarista valtiopäivämieheksi, ja jos hän saa elää, on hän kohoava, kunnes istuu presidentin tuolilla hovioikeudessa. Minä sanon, että olet perinyt sen isältäsi, kuten minä olen perinyt ennustuslahjan äitimuoriltani ja mummoltani. Paha lahja se on, lapsi; me taistelemme veriin asti, emmekä kuitenkaan voi sitä auttaa. Sanopas vielä: oletko nähnyt ketään unissasi ... ketään, joka olisi sinun mielesi mukainen?

Eeva oli vaiti.

-- Sinä olet nähnyt jonkun. Sentähden nuo muut eivät kelpaa. Etkö sano minulle suoraan?

-- Älä kysy sitä!

-- No hyvä. Minäpä sanon, kenenkä olet nähnyt. Hän on laivaston upseeri ja ... nuori, kaunis mies...

-- Tarkoitatko Regnier'tä?

-- Niin, se sen miehen nimi oli; kukapa jaksaakaan muistaa kaikkia ulkomaisia nimiä? Hän on sinun mieleisesi, ei kauneutensa eikä nuoruutensa tähden, vaan sentähden, että hänessä palaa sama kuluttava tuli kuin sinussakin. Kun isäsi tulee presidentiksi, on Regnier jo amiraalina. Kas niin se käy. Minä tunnen Regnierin, hänen rekattinsa oli viime keväänä kolme viikkoa ankkurissa Turussa. Miksikä häntä sanotaankaan? Hänellä oli niin kummallinen arvonimi.

-- Vicomte hän on.

-- Juuri niin. Onhan hän ranskalainen. No?

-- Ei minulla ole mitään vastaamista.

-- Niinpä minä vastaan sinun sijastasi. Se Vicomte on sanonut sinulle kauniita imarteluja, jotka hän osaa ulkoa ja jotka hän jo ennen on laverrellut sadoille muille. Sinä olet liian viisas uskoaksesi niitä, mutta sinä olet sanonut itseksesi; "Regnier'ssä on hieman prinssiä, siinä ehkä olisi mies mieleni mukainen"... Olkoonpa niin. Mutta kuulepas, mitä minä sanon sinulle: epävarmaa on, tuleeko hän ollenkaan takaisin, ja minä toivon, että hän jäisi sille tielleen. Tahdotko nyt kuulla, mitä unta olen nähnyt?

-- Niin kerropas.

-- Ensi yönä uneksin, että olit vielä pikku lapsi; minä seisoin tuomiokirkon tornissa ja sinä olit sylissäni. Yht'äkkiä alkoivat kellot soida, sinä putosit sylistäni ... putosit putoamistasi... Seuraavana hetkenä seisoin minä vieressäsi torilla ja...

-- Minä olin kuollut, eikö niin?

-- Ei, et sinä kuollut ollut, terve ja reipas olit, mutta ylläsi oli hopeavaatteet. Saat uskoa, että se pelästytti minua enemmän kuin jos olisin löytänyt sinut kuolleena, sillä minä heräsin siitä ja ymmärsin, että ne olivat vain tyhjiä öisiä näkyjä. Seuraavana yönä minä uneksin taaskin sinusta. Sinä olit pieni, kuten ennenkin, ja sillä kertaa piti minun kantaa sinut korkeata, jyrkkää vuorta ylös. Sinä riistäydyit irti ja juoksit ylös, ja kun sinut sitten uudelleen näin, seisoit sinä vuoren huipulla, johon näkyy seitsemän kirkkoa. Silloin oli sinulla ylläsi kultakankainen puku, minä seisoin alhaalla laaksossa, tuima myrsky kävi ja kaikki kuuset kumarsivat sinulle. Se minua taaskin pelästytti, niin että minä heräsin ja mietiskelin itsekseni, mitähän se merkinnee.

-- Katsos nyt, Vappu, enkö minä ollut oikeassa, kun sanoin juuri sinun vetäneen aina kätkyestä asti tuota ylhäisyyden ja kunnian virttä? Miksikä syytät isänperintöä, kun suuruudenajatukset alinomaa kummittelevat mielessäsi yön unissa?

Vappu tuijotti tuleen, missä äsken iloisesti leimunnut kuusihalko raukeni hiilloshehkuun.

-- En tiedä, mitä se lienee ja mistä johtunee, mutta kolmantena yönä palasi uni taaskin ja silloin aivan toisenlaisena. Minä olin vuorostani pikku tyttö ja sinä olit vanha ja harmaapäinen, ja minä istuin sinun polvillasi niinkuin olisit sinä ollut minun oma isoäitini. Sinulla ei silloin ollut puvussasi hopeaa eikä kultaa, mutta näytit kuningattarelta, olit vähän surullinen ja hyvin hyvä. Me istuimme suuren meren rannalla, minulla oli helminauha kädessäni, minä päästelin helmiä nauhasta, pidin niitä koholla auringonvalossa ja näin niiden välkkyilevän. Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus, sanoit sinä ... tuossa on kauneus ... tuossa on rikkaus ... tuossa on ylhäisyys, sanoit sinä aina helmen pudotessa... Minä itkin niinkuin lapsi itkee kauniita helmiä, kun ne heitetään veteen, ja heräsin itkuuni... Mutta eipä maksa vaivaa kertoa tyhmiä unia lapsille?

Ja ankara muori kiiruhti huomaamatta pyyhkäisemään pois silmistään kyynelen saman esiliinan kulmalla, jota hän varsin usein oli käyttänyt entisten hoidokkiensa nenien puhdistamiseen.

-- Minä en käsitä, merkitsisikö tuo mitään, sanoi vähän aikaa vaiti oltuaan Eeva Merthen, joka ei suinkaan ollut vapaa aikansa yleisestä unien ja ennustusten uskosta. -- Sade näkyy jo lakanneen. Annatko nyt pojan ... mikä hänen nimensä on?

-- Sammu.

-- Annatko nyt Sammun saattaa minut kesätuvalle? Äiti varmaankin on hyvin levoton minusta.

-- Heti, lapseni; Sammu kyllä osaa sinne. Älä ole milläsikään unista; saattaahan ihmisestä monestikin tuntua siltä kuin hän olisi pikku lapsi, vaikka onkin vanha kuin tuomiokirkko. Mutta -- jatkoi Vappu milloin kartaten, milloin luudanvarrella tulta kohennellen -- eiköhän se liene ollut yhdeksästoista vuosi, koskei se voinut viidestoista olla?

-- Niinhän sinä aina olet sanonut. Yhdeksästoista vuosi.

-- Tottapa se niin lienee; toivoisin, että sekin jo olisi ohitse. Kiusallista on aina seisoa korkean muurin edessä, kun tietää sen takana tapahtuvan jotakin mitä mielellään tahtoisi nähdä, eikä näe. Yhdeksästoista, yhdeksästoista ... jos voisin repiä maahan sen muurin, antaisin vaikka oikean käteni, vasemman silmäni ja ... olin vähällä sanoa virsikirjanikin. Jotakin on tapahtuva, mutta mitä? Äitimuorini ei ole yhtään sokeampi ja kuurompi mitä tämän päivän tapahtumiin tulee kuin me tulevaisuuden asioissa. Rakas, rakas lapsukaiseni, ota Elg, ota Elg, se on varminta. Jumala on hänen kanssaan.

-- Vappu ... älä enää puhu siitä! Tiedäthän nyt kaiken. Tiedät hyvin, että minä en _voi_.

-- Voi, jospa voisit! No, lähinnä on sitten Iisakki, mutta ethän voi ottaa häntäkään. Lupaa ainakin, ettet anna sen ranskalaisen miehen lumota itseäsi.

-- Lumotako? Ei, ole huoleti!

-- Ja milloinka osaa taitamaton seitsentoistavuotias lapsiraukka erottaa hulluuden viisaudesta? Ota sitten Eggers, ota Hagelfelt, ota ken hyvänsä, kunhan hän vain on kunniallinen mies; mutta mene naimisiin, lapsi, ennenkuin täytät yhdeksännentoista vuotesi!

Eeva nousi istuimeltaan, ja hänen kasvoillaan oli ilme kuin kuningattarella, ilme, jonka hänen entinen hoitajansa tunsi liiankin hyvin. Voihan kyllä avata sydämensä uskotulle ystävälle ja ottaa vastaan monta neuvoa ja monta ojennusta, mutta seitsemäntoista vuoden iässä uskotaan aina tulevaisuuteen; ei voi mikään epämääräinen tulevaisuuden pelko saada ketään heittäytymään kenen hyvänsä ensinnä tulevan syliin.

Juuri samassa aukeni ovi, ja sisään astui Iisakki Alanus läpimärkänä, revityin vaattein, mutaisena ja täynnä hämähäkin verkkoja ja havuneulasia, jätteitä kaikista Ruissalon metsän tiheiköistä. Hän oli samoillut ympäri koko saaren pimeässä ja rajuilmassa ja viimein kulkenut tulta kohti, joka loisti Loitsumäen töllistä.

-- Sehän minun jo olisi pitänyt arvatakin! huudahti Eeva teeskentelemättömästi ilostuen. Mihinkä minä eksyisin maailmassa, niin ettet sinä etsisi minua?

-- Äitisi oli huolissaan, vastasi ujo ylioppilas, sentähden minä lähdin kävelemään siksi aikaa, kun muut söivät illallista tuvassa.

-- Mitä sanoinkaan? jatkoi Eeva iloista ilvehtimistään. Hän lähti kävelemään! Kukapa näin viehättävän kauniina iltana malttaisi edes voileipäänsä syödä? Ja miten siistiltä sinä näytät, Iisakki! Älä puhdistelekaan itseäsi, et sinä sen siistimpänä pysy, kun lähdemme takaisin. Hyvää yötä, Vappu... Hyvää yötä, sinä ilkein ja kaikkein rakkain noita, mikä milloinkaan on temmeltänyt Loitsumäen torpassa! Kyllä minä muistan sinun opetuksesi... Tiedäpäs, Iisakki, minä olen ollut täällä oppimassa kääntämään ylioppilaiden silmiä.

-- Sitä sinun ei tarvitse oppia, sen sinä osaat ennestäänkin, sanoi Iisakki nauraen, ja molemmat katosivat yön pimeyteen.

Vappu tuijotti ääneti heidän jälkeensä. Tyttö nimitti häntä, noitien jälkeläistä, noita-akaksi -- mikä hirvittävä loukkaus se olisikaan ollut kenen tahansa muun suusta kuultuna. Mutta Eeva Merthenillä oli valta sanoa ja tehdä mitä vain tahtoi.

Yhdeksänkymmenen ikäinen, vuoteessa makaava pikku noita oli tuntenut vetoa, kun ovi aukesi, ja noussut istumaan.

-- Nyt täytyy hienon neidin lähteä ulos ukonilmaan, mutisi hän. Niin pitääkin käydä. Ylhäiset herrat polttavat meitä ja ukontuli polttaa ylhäisten herrain lapset. Mene, mene vain myrskyyn, rankkasateeseen, ukkosen jyrinää: sotaan, häpeään, polttoroviolle ... mene, mene! Juuri niin pitää käydä.

Vappu ei tavallisesti kiinnittänyt mitään huomiota mielipuolen lörpötyksiin, mutta nuo sanat häntä liikuttivat.

-- Sotako? toisti hän. Yhdeksästoista vuosi. Ja sotako? Voi sitä muuria, sitä muuria, joka kaikki salaa!... Yksi vain hänet pelastaa. Minun täytyy lähteä diakonin luo...

5. DIAKONI ELG.

Äsken julistetun sodan sanoma levisi kuin kulovalkea ympäri Turkua synnyttäen hämmästystä ja levottomuutta kaikkialle; ei missään näkynyt iloista rohkeutta, joka on voiton enne. Katujen kulmissa, silloilla ja laivarannoissa oli ihmisjoukkoja, jotka kertoilivat toisilleen kaikkia, mitä tiesivät ja mitä eivät tienneet suuresta uutisesta. Kalastajat veneissään eivät muistaneet tarjota tavaraansa, maalaiset lopettivat torilla kiireesti markkinansa palatakseen kyliin korjaamaan talteen omaisuuttaan. Ei ollut mitään ruotsalaista armeijaa, joka olisi voitokkaasti marssinut vihollisen maahan; sentähden odotettiin vihollisen hyökkäystä, joka oli uudistava entiset Isonvihan hirmukuvat. Pelokkaimmat alkoivat jo panna kokoon tavaroitaan; toinen pelästytti toista, eikä muuta tarvittu kuin jonkin hevosen hurjistuminen tai pojan huuto, kun ihmisjoukot heti kääntyivät kyselemään, mitä se merkitsee ja onko mahdollista, että venäläiset jo ovat Turun portilla.

Mutta vaikka kaikki, joilla oli jotakin menetettävää pelkäsivät sotaa, niin olipa myöskin vähäinen joukko hattupuolueen miehiä, jotka koettivat osoittaa melkein uhkarohkeuden tapaista uljuutta. Heillä ei ollut mitään menetettävää, vaan paljonkin toivomista yleisestä mullistuksesta -- he olivat vararikkoon joutuneita kauppiaita, syrjäytettyjä virkamiehiä, suutareita, satulaseppiä ja räätäleitä, jotka toivoivat saavansa hankkia tarpeita armeijalle, kisällejä, jotka olivat tyytymättömiä mestareihinsa, oppipoikia ja nuoria merimiehiä, jotka olivat iloissaan toivoessaan taas saavansa nähdä mellastusta maailmassa. Tuo pieni sotapuolue kuljeksi pitkin katuja ja koetti näyttää alamaista mieltään niin meluisasti kuin mahdollista. Majuri Sinclairin laulua, joka oli syntynyt sen johdosta, että majuri paluumatkallaan Konstantinopolista oli murhattu Schlesiassa, mistä kuolemasta syytettiin Venäjän hallitusta, laulettiin jo Turunkin kaduilla, ja siitä tuli sotapuolueelle jonkinlainen hyvinkin isänmaallinen tunnussana.

Uutisen tiedettiin saapuneen Tukholmasta kirjeessä valtiopäivämies Mertheniltä, ja luultavasti sentähden seisoi joutilas ja utelias ihmisjoukko tuomiokirkon torilla Merthenin talon edustalla, kun hattupuolue tuli marssien ja laulaen sillan yli. Oli iltapuoli lauantaina 1 päivänä elokuuta. Kaksi ajan mielipiteitten hyökylainetta sattui vastakkain torilla; ei tarvittu muuta kuin jokin haukkumasana toiselta puolelta, niin kohta syntyi torilla meteli, joka oli vähällä muuttua yleiseksi käsikähmäksi...

Silloin alkoi toinen tuomiokirkon kello soida, iltakirkkoon kutsuen. Ennen tämä meluava kansanjoukko oli kuunnellut samaa kaikua välinpitämättömin korvin tai hajanaisin ajatuksin. Mutta tänä iltana yhdistyi kellon rauhanrukous koko luontoon. Korkea taivas kohosi kirkkaana, säteilevä rauha levisi edellisen yön myrskyn jälkeen harmaille vuorille, viheriöiville rannoille, hiljaiselle joelle ja kirkon kaariakkunoille, jotka alkoivat välkkyä illan auringossa. Hälinä taukosi, intohimot häpesivät ... korkeampi voima puhui tässä metallin kielellä; kellon tuli saada sanoa sanottavansa loppuun asti.

Se soi yhä vielä, kun pormestarin talosta astui ulos mies ja halkaisi väkijoukon niinkuin laiva halkoo aaltoja. Kookas oli mies, hänen päänsä oli vähän kumarassa, leveäreunainen hattu oli hänellä päässä, yllä papin puku, kädessä tammisauva. Hänen ulkonaisessa olemuksessaan ei ollut mitään, joka olisi suureen ihmislaumaan näyttänyt voivan vaikuttaa, ja kuitenkin aukeni joukkoon tulijalle vapaaehtoisesti leveä tie. Kaikki antoivat tilaa, useimmat tervehtivät kunnioittavasti; ainoastaan hurjimmat veitikat hiipivät salaa syrjemmä, aivan kuin olisivat pelänneet katsoa miestä silmiin. Ja miehen katse, joka näytti vallitsevan ihmisjoukkoja, olikin ihmeellisen vaikuttava ... kirkas, syvä, tyyni ... se oli noita harvinaisia katseita, jotka näkevät suoraan ihmisten sydämiin. Kulkijan ympärille syntyi syvä hiljaisuus. Hän ei pysähtynyt, ei sanonut sanaakaan, vaikka kaikki näyttivät hänet hyvin tuntevan; hän vastasi tervehdyksiin vähäisellä päänkumarruksella ja jatkoi kulkuaan tuomiokirkolle, missä hän astuen kuorinovesta sisään hävisi näkyvistä.

-- Oliko se piispa? kysyi eräs roslagenilainen laivuri, jonka vene oli laivarannassa.

-- Ei, se oli diakoni, vastasi hänen naapurinsa rajasuutari, jolle Sinclairin laulu oli takertunut kurkkuun.

-- Minä luulin häntä ainakin tuomiorovastiksi. Miksi kaikki tervehtivät häntä?

-- Huonommat ihmiset sanovat häntä köyhäin Eliaaksi, vastasi rajasuutari ylhäisen halveksivasti.

Laivurin uteliaisuus kääntyi nyt toiselle taholle. Hän huomasi pormestarinrouva Merthenin kahden vanhimman tyttärensä kera seuraavan diakonia iltakirkkoon ja vannoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt kauniimpaa kuunaria vesillä kuin toinen neitosista oli.

-- Mitä hän on Beckströmin Liisun rinnalla! väitti rajasuutari vastaan. Myssyjä, pelkkiä yömyssyjä koko pormestarin väki. Merthen varokoon vain itseään valtiopäivillä. Kunhan kerran kunnolla olemme Pietarissa, saavat moiset herrat olla iloisia, jos pääsevät ryömimään takaisin tiskin taa myymään ryssänprenikoita äyristä kappaleen.

Kellonsoitto vaikeni; osa väkijoukosta meni kirkkoon. Pahimmat huutajat huomasivat, ettei tuomiokirkon tori ollut varsin sopiva paikka heidän isänmaalliselle meluamiselleen, ja peräytyivät sillan yli pistäytyäkseen Aningaisten tullin kapakkoihin.

Kirkko oli tungokseen asti täynnä väkeä. Uteliaina odoteltiin, että diakoni puhuisi iltarukouksessa jotain sodasta.

Eivätkä kuulijat siinä toivossaan pettyneetkään. Diakoni Elg esiintyi useammin sairasvuoteitten ääressä, taloissa, missä oli surua, köyhien majoissa ja kaikkialla, missä vain oli hengellistä tai ruumiillista hätää huojennettavana kuin tuomiokirkon saarnastuolissa. Oli muita mahtavampia saarnamiehiä, oli puhujia, jotka häntä paremmin saattoivat saada kuulijat nyyhkimään penkeissään. Hän oli evankeliumin saarnaaja, rauhan sanansaattaja, siis poliittisesti puhuen myssy; hän ei kiljunut, ei ulvonut saarnastuolissa, puhui mieluummin taivaasta kuin helvetistä, mutta puhui rakkauden voimalla ja saattoi myöskin puhua karitsan vihalla. Tänä iltana huomattiin hänen ihmeellisten, syväin ja kaunisten sinisilmiensä loistosta, että jokin suuri ajatus liikutti häntä. Mitä hän sanoisi kansalle, joka oli tänä aamuna herännyt rauhan maassa vallitessa, mutta joka tänä iltana oli vastoin tahtoaan temmattu keskelle sodan kauhuja? Pitikö hänen ylistää sotaa, jota hän syvimmästä sydämestään inhosi? Pitikö hänen tuomita taistelua, jonka hänen kuninkaansa oli määrännyt? Kumpaakaan hän ei voinut tehdä, hän valitsi toisen tekstin, ja tuo tavallisesti lyhyt, tuollaisina rukoushetkinä usein välinpitämättömästi lausuttu ja välinpitämättömästi kuultu teksti muuttui nyt, saarnaajan oman sydämen ristiriidasta kuohuessa, hehkuvaksi ennustukseksi.

Hän alkoi Jesaian toisesta luvusta, liittäen joukkoon kohtia yhdeksännestä ja yhdennestätoista luvusta: "Viimeisenä aikana on Herran huoneen vuori seisova vahvana vuorten kukkuloilla muita korkeampana, ja kaikkien pakanain pitää sinne juokseman. Silloin heidän pitää miekkansa vannaiksi takoman ja keihäänsä viikatteiksi; silloin ei nosta kansa kansaa vastaan miekkaa, eivätkä he enää opettele sotimaan. Sillä kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella kulutettaman. Sudet asuvat lammasten seassa ja pardi makaa vohlain kanssa. Imevä lapsi ihastuu kyykäärmeen lokerosta ja vieroitettu lapsi pistää kätensä basiliskin luolaan. Eikä kellekään vahinkoa tehdä eikä ketään turmella koko minun pyhällä vuorellani; sillä maa on täynnä Herran tuntoa niinkuin vedet peittävät meren..."

Esitettyään tämän suurenmoisen tulevaisuudenkuvan, jonka profeetta 23 vuosisataa siitä ajasta takaperin asetti ajan täyttymisen merkiksi, laski saarnaaja kansan sydämelle sen synnit, kukisti jokaisen sielun tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen, kehoitti parannukseen lujassa uskossa ja lopetti -- mainitsematta sanaakaan sodanjulistuksesta -- tavallisella rukouksella kuninkaan ja isänmaan puolesta.

Ajan tapaukset, hetken mahtavat vaikutelmat panivat näihin sanoihin valtavan voiman. Penkeissä ei itketty, mutta jokainen tunsi vavistusta ja kummallista liikutusta. Moni niistä, jotka olivat uteliaina ja eripuraisuus mielessä tulleet kirkkoon torin mellakasta, palasi sieltä katuvaisena ja nöyränä. Tuo sanomattoman onnellinen rauhan ajatus, rauhan, joka nyt näytti olevan niin äärettömän kaukana ja kuitenkin oli kaikissa ajan kurjuuksissa ollut runoilijain unelma ja ihmiskunnan suloisin lapsentarina -- tuo yleinen rauha, joka näytti vain liian kauniilta, liian taivaiselta tälle intohimojen tahraamalle maalle, mutta joka kuitenkin kerran oli koittava niin varmaan kuin miekka ruostuu ja vihan kuluttaa sen oma tuli -- se ajatus ihastutti ja valtasi nekin, jotka olivat vähimmin valmiit sitä ottamaan vastaan. Ajan rauhattomuus, jopa heidän koko oman olemassaolonsa häipyvä hetkikin näyttivät heistä äärettömän vähäisiltä ja merkityksettömiltä sen iankaikkisen tarkoitusperän rinnalla, jota kohti ihmiskunta ohjaa kulkunsa halki aikojen. Jokapäiväisistä huolista haihtui karvaus, ja pikku murheet menettivät tärkeytensä; tuon sanomattoman suuren, tulevan rauhan aavistus tuntui kohottavan kuulijat ajan vaivoja korkeammalle ja täyttävän heidän mielensä uudella rohkeudella, uudella kunnioituksella.

Iltarukouksen jälkeen nähtiin diakoni Elgin lähtevän kirkosta rantaan, jossa vene häntä laiturissa odotteli viedäkseen hänet maatilalleen Paraisiin lähes penikulman päähän kaupungista. Vähän jäljempänä pyrki toinen vene samanne päin, ja sitä soutivat poika ja vanha vaimo -- Vappu ja hänen tyttärensä poika Sammu.

Kello oli yhdeksän paikkeilla illalla, kun molemmat veneet purjeiden avulla miltei samalla hetkellä saapuivat vihreälle, myrskyiltä suojassa olevalle _Laimin_ (tyynen) niemelle, missä punaiseksi maalattu tupa kaksine kamareineen oli diakoni Elgin maalaisasuntona. Aurinko oli aivan äsken kirkkaana laskenut, ja alkavassa hämärässä loisti täysikuu keltaisena ja pyöreänä "Paraisten portin" kohdalla. Laiturilla istui vanhanpuoleinen vaimo sukkaa kutoen. Se oli naimaton "sisar" Paulina Elg -- sillä kunnianimellä tunnettu, ja harvapa laupeudensisar sen lienee paremmin ansainnut. Hänen veljensä diakoni oli häntä kymmentä vuotta nuorempi. He olivat köyhiä papinlapsia, olivat aikaisin jääneet orvoiksi; sisar oli ottanut veljensä hoitoonsa niin aikaisin kuin veli suinkin saattoi muistaa; hän oli tehnyt työtä, valvonut ja säästänyt, jottei veljellä olisi puutetta, oli pannut hänet kouluun, nähnyt hänen tulevan ylioppilaaksi, maisteriksi, oppineeksi mieheksi ja Jumalan sanan saarnaajaksi, oli lohduttanut häntä kaikissa hänen vastuksissaan ja itkenyt ilosta, milloin hänelle hyvin kävi -- sisar oli ollut hänen äitinään, ja hän sisarensa poikana. Miksei Paulina ollut niin kuin muut nuoruutensa kukoistuksessa solminut hellempää liittoa ja tullut maalaispapin rouvaksi? Sitä hän ei ollut koskaan ajatellut; hänelle ei ollut koskaan johtunut mieleen luopua tästä rakastetusta ainokaisesta veljestään. Ja veli taas, jos hän olikin ainoa pappi Turun hiippakunnassa, joka vielä kuudenneljättä vuoden iässä eli naimattomana, kenenkä syy tai ansio se oli muuta kuin Paulinan? Eipä sentähden, että Paulina ei olisi suonut hänelle toista armasta ystävää, mutta totta puhuen hän ei koskaan löytänyt ketään kyllin hyvää veljelleen, eikä veli puolestaan tuntenut mitään puolison etsimisen tarvetta. Miksi hän olisi ryhtynyt niin tarpeettomiin puuhiin? Olihan hänellä jo rauhallisin, ystävällisin ja huolellisimmin hoidettu koti, mitä hän koskaan saattoi toivoa. Saihan hän siellä jakamattomana omistautua palvelemaan tuota korkeata rakkautta, rakkautta Jumalaan ja ihmisiin, jossa hän löysi sielunsa levon ja elämänsä onnen.

Kerran oli Matias Elg ollut vähällä horjua tuosta täydellisestä innostuksestaan. Kerran oli hänkin rakastunut lapseen, viehättävään seitsenvuotiseen tyttöön; itse hän oli silloin ollut viidenkolmatta. Mutta ennenkuin lapsi ehti kasvaa neidoksi, olivat hänen tunteensa saaneet aikaa tyyntyä ja hänen järkensä miettimisaikaa. Tyttö oli yhä kauneudessa varttunut, mutta yhtä paljon oli Elgissä varttunut rakkaus omaan kutsumukseensa, johon hän ei tahtonut sekoittaa mitään maallista intohimoa... Hänessä oli säilynyt lämmin hellyys tuota lasta kohtaan, joka ei enää ollutkaan lapsi, mutta hän rakasti -- tai ainakin luuli rakastavansa häntä nyt kuin tytärtä.

Paulina ojensi hänelle kätensä, kun hän nousi veneestä laiturille. Yksin siinä vähäpätöisessä kädenannossakin oli samalla kunnioitusta ja äidillistä huolenpitoa... Matias oli hänestä paras, puhtain ja korkein olento, minkä hän tunsi tämän maan päällä, mutta samalla hän kuitenkin yhä vielä oli se pikku veli, jonka ensi askeleita maailmassa hän oli tukenut.

-- Kauanpa sinä viivyit tänä iltana, Matias, sanoi hän, ja ilma on viileä. Mikset ottanut kaapua iltakylmän varalle. Sinä pidät niin paljon huolta muista, että unohdat kokonaan itsesi.