Part 4

Tunkeuduttiin äänettömän, sinetillä suljetun viestin ympärille, joka nyt oli vahvistava kaikkien rauhantoiveet, ja arvailtiin jo prikin purjehtineen matkansa sangen nopeasti, koska viime päivinä oli puhaltanut navakka lounastuuli.

Wechter avasi kirjeen, luki sen yhä uudelleen ja uudelleen, muuttui kasvoiltaan tulipunaiseksi ja pyyhkäisi kädellään pari suurta hikipisaraa, jotka kihosivat hänen otsalleen.

-- Äiti -- sanoi hän kiihtymyksestä väräjävällä äänellä vaimolleen -- onko täällä hyvää ranskalaista Hattujen viiniä?

Ranskan viiniä oli pöydällä; sitä kaadettiin laseihin.

-- Niinpä juokoon nyt Hattujen maljan, ketä haluttaa. Jumala kirotkoon heidät. Amen.

Samalla Wechter tarttui täyteen lasiin, kohotti sen ikäänkuin menestystä toivottaakseen ja paiskasi maistamattomine sisällyksineen uunia vasten, niin että sirpaleet lensivät ympäri huonetta ja viini räiskähti lähinnä seisovien päälle.

-- Mitä, mitä siinä on? kysyivät hämmästyneet nimipäivävieraat.

-- Lukekaa itse! vastasi Wechter antaen kirjeen. Se ei ollut pitkä ja kuului:

Tukholmassa 28 p:nä heinäk. 1741 iltapäiv.

Kunnioitettu Veli!

Koska Kunink. Majesteetin priki Victoria tänä yönä lähtee Turkuun, kiirehdin minä täten Sinulle, Kunnioitettu Veli, ynnä Turun Arvoisalle ja Uskolliselle Porvaristolle ilmoittamaan, että Hänen Majesteettinsa tänään kello 12 päivällä valtionkuuluttajalla, registraattori Bungencronalla rumpujen ja torvien kaikuessa on julistuttanut sodan Tsaari Ivania ja Venäjän hallitusta vastaan. Tarkemmin vastedes. Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan, Valtakuntaa ja Turun kaupunkia.

Kunnioitetun Veljen kuuliainen ja nöyrä palvelija _Carl Merthen_.

Läsnäolijain hämmennys oli kuvaamaton. Vaikka uhkaavia sodanenteitä jo oli liikkunut, olivat kuitenkin vain harvat valmiit ottamaan uutista vastaan ja vielä harvemmat olivat sitä toivoneet. Kirje kulki kädestä käteen, sitä luettiin ja selitettiin, kolme tai neljä henkeä iloissaan ja sotainnon valtaamana, mutta enimmät peloissaan ja apeilla mielin.

Siinä oli nähtävänä tarkka kuva tunteista, joilla sodanjulistus otettiin vastaan koko maassa. Isonvihan hirveät hävitykset olivat vielä tuoreessa muistossa. Eräästä asiasta olivat kaikki selvillä: Suomen oli taaskin kärsittävä ja vuodatettava vertaan, valtakunnan veriseen kilpeen oli taaskin isku sattuva. Minkä hyväksi? Ja mitä toivoa oli menestyksestä?

Seurassa olevat Hatut eivät varomattomuudessaan tahtoneet hillitä tunteitaan. Hoikkasäärinen raastuvannotarius otti yhden täytetyistä laseista, joista kaikki tähän asti olivat pysyneet koskematta paitsi se, mikä oli singautettu uunia vasten, ja rohkeni tyhjentää sen vanhan kaarlelaisen sankarillisuuden muistoksi, joka nyt taas oli näkyvä koko loistossaan. Hänen esimerkkiään seurasi vain pari puolueystävää, ei edes hovioikeudenneuvos huomannut kaarlelaisten ajan vielä palanneen. Notariusta vastaan nousi vastustuksen myrsky, joka uhkasi kasvaa väkivallaksi ja kuvasti sekin puolestaan jotenkin tarkasti maan mielipidettä.

-- Kirotut lörpöttelijät! oli ensimmäinen karkeanlainen tervehdys, jolla maljaan vastattiin. Kohteliaisuuden ja kursailun ohuen kiillon alla oli raakuus jäljellä niinkuin saviseos laastituksen alla.

-- Ajavat ensin meidät puolikuoliaiksi ja sitten lähettävät heti uusien kyytiin jälleen, ennenkuin vielä olemme ehtineet hengähtääkään!

-- He ovat ohjissa ja me saamme maistaa ruoskaa.

-- Hävetköön jokainen, ken semmoista ruoskaa tottelee.

-- Varokoot vain, ettei vanha Hiirakko anna kavioista.[3]

-- On moisten suukopusankarien ennenkin nähty ruohoa haistelevan.

-- Notariuksellahan on ollut majoitusasiat huolena. Rientäköön nyt tilaamaan Turusta asuntoja kasakoille!

-- Kuka uskaltaa nurista kuninkaallista majesteettia ja valtakunnan _säätyjä_ vastaan?

-- Valtakunnan _hampaitako_?[4] Huuti, herra; hän itse juuri niitä vertaa koirankitaan.

Näytti, pelästyneitten naisien läsnäolosta huolimatta, hyvin luultavalta, että notarius Skogsman kohta heitettäisiin ulos ovesta; mutta silloin pyysi professori Hassel puheenvuoroa ja kysyi, eivätkö kaikki, olipa heillä muuten mikä mieli hyvänsä, suostuisi yhdessä juomaan kuninkaan ja isänmaan menestyksen maljan.

-- Siihen minä kyllä yhdyn, huudahti Wechter, jos muuten saan ajatella mitä haluan.

-- Samalla ehdolla yhtyy siihen jokainen rehellinen suomalainen, huusi moni lasiin tarttuen.

-- Eläköön kuningas! Eläköön isänmaa!

Samassa silmänräpäyksessä tärisytti tupaa hirmuinen jyrähdys, ja salama, päivänvaloa kirkkaampi, välähti ikkunoista, valaisten huoneen. Ukonilma purkautui kauhistuttavan rajusti; rakeensekainen rankkasade alkoi piestä ikkunaruutuja. Ruotsin ja Suomen taivas siinä ennustavasti yhtyi säätyjen sodanjulistukseen.

Kaikki, jotka vielä olivat viipyneet ulkona, pyrkivät katon suojaan. Taikauskoinen pelko seurasi tuvassa vallinnutta hälinää; koetettiin leikkiä laskien haihduttaa mielestä tuhoaennustavan ukkosen ja sodanjulistuksen yhteensattumaa, mutta siinä ei onnistuttu. "Isoviha alkoi sekin ukkosilmalla", huomautti eräs vanha rouva. Tuo hirmuinen muisto kauhistutti kaikkia; jokainen oli näkevinään edessään uuden raunioiden aikakauden ja tuskin ollenkaan kuunteli sotaisen hovioikeudenneuvoksen pisteliästä tokaisua:

-- Sisar Haselia tarkoittaa varmaankin avioliittoaan ukkovainajansa kanssa: silloin lienee vähän jyrissyt hääpäivänä.

Tuli pimeä; ei kenenkään mieleenkään juolahtanut palata kaupunkiin veneellä. Päätettiin sentähden jäädä yöksi niihin muutamiin kehnonlaisiin kesäasuntoihin, joita oli siellä täällä Ruissalon rannoilla, mutta niin moni kuin mahdollista jäi nimipäivätupaan, vanhemmat korkeihin sänkyihin, nuoremmat heinille, joita levitettiin yli koko lattian.

-- Missä Eeva on?

Poissa. Ei kukaan tiennyt, missä. Ei edes kyseltykään ylioppilas Alanusta, joka myöskin oli hävinnyt teille tietämättömille.

4. LOITSUMÄKI.

Te, iloiset leikit ja pila, hymyilevät valon, vehreyden, välkkyvien aaltojen kuvat ja Ruissalon tammiston suloiset tuoksut, miksikä emme saa enää viipyä teidän riemuanne katselemassa? Pois täytyy meidän rientää laulun, ilon ja paimenkisojen kuuluvilta, pois puolueriidoista ja sodanjulistuksen levottomuudesta, yö tulee, pilvet mustenevat, ukkonen jyrisee ja salamain tulenkielekkeet nuoleksivat pilviä, ja onnettomuutta ennustaen pauhaa meri vaahtoonpeittyviä rantoja vasten. Sallimus lähestyy, tulee se, mitä ei voida välttää, mitä vastaan heikot voimat ja vielä heikompi tahto turhaan ponnistelevat... Jo tarttuu se taivaanlakeen ja pudistelee sitä, niin että kipinöitä sinkoilee maahan, arkana taipuu kaino kukka myrskyn pelosta, ja sen kumartuessa kiiluu sen lehtien alta loistava käärme...

Yksinäisimmällä Ruissalon niemellä noin neljännespenikulman päässä kesätuvista oli kertomuksemme aikana vanha, mitättömän näköinen kalastajamökki. Paikkaa sanottiin Loitsumäeksi, luultavasti sen tähden, että se jo kauan oli ollut tunnettu senaikuisen taikuuden pesäpaikkana. Nyt oli kuitenkin tuvassa hoitelevan käden merkkejä; se oli äsken punaiseksi maalattu, siihen oli pantu uusi turvekatto, katajanhavuja oli siroiteltu portaille, pieni ikkuna oli varustettu puoliverhoilla, ja sen alla päivänpuolella oli pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi sipulia, persiljaa ja nauriita sekä kaksi korkeakasvuista päivännoutoa, jotka tähän aikaan kesästä parhaillaan kukkivat.

Noin kello viiden tienoissa iltapäivällä seisoi mäellä töllin vieressä harmaapukuinen nainen merelle tähystellen. Hän oli niin tavattoman pieni, että häntä olisi voitu pitää kymmenvuotiaana lapsena, elleivät sangen kumarainen selkä, kellertävä, kuivunut iho ja harva, lumivalkoinen tukka olisi osoittaneet hänellä olevan paljonkin ikää. Kummallisesti viittoen hän katseli milloin taivasta, milloin merta ja mutisi samalla katkelmia jostakin loitsurunosta, joka kuulosti myrskyn manaukselta...

-- ... Missä olet, missä olet sinä, vinkuva myrsky, joka meriä kuljet? Etkö tahdokaan minun manaustani totella? Orja, minä tunnen sinut, sentähden sinua hallitsenkin. Kaukana sisäjärven rannalla oli kehtosi, myrsky; olet syntynyt neitosen huokauksesta, kun hän odotti ystävää, joka ei koskaan tullut. Vähäisenä viruit pajupensaassa, et jaksanut liikuttaa haavan haivenia etkä sääsken siipiäkään, kun Ahti auttoi sinut vahvoilla hartioillaan yli järven. Sieltä vierit virran mukana aavaan, kuohuiseen koskeen; koski ajeli sinua, kivet kolhivat sinua, lohi sinut nieli, sinä suutuit, vaahtoa joit, joit voimaa avaruudesta, kasvoit jättiläiseksi, kohosit kotkana ilmoihin ja opit ärjymään merillä ja mailla. Etkö vieläkään tottele minua?

-- ... Ja etkö tottele minua, ukonnuoli, joka kätket pääsi vielä syntymättömiin pilviin? Tiedä, että minä tunnen sinut; vähäinen olit, kalpea kuin kiiltomato, tuikahtaen tulit kuin valonvälke auringosta. Enkö nähnyt, miten hentona kiipesit kuun sarville ja yhä ylemmäksi äitisi nisille? Tulta sinä joit, joit valoa, sinä miekanterä ja nuolenkärki, sytytit soihdun, poltit reiän taivaankanteen ja repäisit raon Luojan lakeen. Mitä? Etkö tottele minua?

-- ... Kuulkaa, ilman rautaiset miehet! Kuulkaa, yön vinkuvat nuolet! Minä mahtava manaan teitä... Manaan teidät hiiden linnasta, kutsun neitsyt Maarian polvilta ... minun kädessäni te olette ... orjia te olette, ettekö tottele? No, niinpä hautaan teidät Manalan pohjaan ja vieritän päällenne Kipuvuoren... Ettekö tottele? Ha, ha, ha, ettekö vieläkään tottele?

Noiden sanojen lomitse kuului tuontuostakin noidan käheä nauru, ja hänen sokeat silmänsä näyttivät tähystelevän taivaankupua, kunnes vihdoinkin ilma sakeni, tuuli tyyntyi ja mustanharmaa pilvi nousi etäältä Rymättylän saariston takaa. Akka näytti tajuavan sen enemmän tunnollaan kuin korvillaan tai silmillään, sillä hän avasi hampaattoman suunsa niin suureksi kuin sai ikäänkuin ahmiakseen viimeisen heikon tuulenhenkäyksen...

-- Vihdoinkin täytyi niiden totella, mutisi hän hurjassa tyytyväisyydessään. Ne tulevat jo, ne tulevat ... ne eivät enää ole penikulmankaan päässä. Ja Sulla (Ursula) elää vielä sittenkin, kun kaikki muu häviää!

Samassa alkoi kuulua aironvetoja, ja noin viiden- tai kuudentoista vuoden ikäinen poika nousi maalle kantaen olkapäällään äsken saatua haukea, niin pitkää, että sen pyrstö laahasi maata. Vanhus ja poika katosivat majaan.

Lukija muistanee, että kahta huvimatkalaista turhaan kaipailtiin rajuilman puhjetessa. Etsikäämme nyt heistä toinen.

Kun Eeva Merthen vetäytyi pois leikistä puhellakseen jonkun sanan vanhan ystävänsä rummuttaja Mikun kanssa, muistui hänelle mieleen, että Ruissalossa asui toinenkin ystävä, jota hän ei vielä koskaan ollut käynyt tervehtimässä täällä hänen yksinäisessä turvapaikassaan. Hänen entinen hoitajansa Vappu oli vuosi takaperin eronnut Merthenin talosta ja asettunut tänne vanhoilla päivillään asumaan. Eevasta oli näyttänyt aivan luonnolliselta, ettei hän saattanut käydä Ruissalossa pistäytymättä samalla myöskin Vappua tervehtimässä. Hän oli kysellyt Vapun asuntoa -- se oli toisella puolella saarta -- ja toivoi ehtivänsä sieltä takaisin illalliselle.

-- Aiotteko, Eeva neiti, lähteä Loitsumäkeen? oli Mikku kysynyt osoittaen niin suurta kummastusta kuin ukon kangistunut muoto suinkin saattoi.

-- Aion kyllä, vastasi Eeva.

-- Menkää ennemmin ihmisten seuraan! tuumi ukko merkitsevästi.

Eeva nauroi ja lähti astumaan lyhintä tietä suoraan saaren poikki. Alussa hän seurasi polkuja, mutta ne hävisivät pian, ja metsä kävi raivaamattomaksi. Hän istuutui lepäämään kaatuneen tammen rungolle. Lehdossa oli hiljaista, aurinko oli jo hyvin alhaalla, mutta illan viileyttä ei tullut. Astunnasta lämpöisenä Eeva etsi mesimarjoja sammuttaakseen janoansa. Muutamia vain hän löysi ja etsi uusia, mutta turhaan, sillä tämä maan jaloin hedelmä, jonka hienonsuloisen maun vertaista vain harvoilla hedelmillä on, on kaukaisen pohjolan lapsi eikä menesty enää Turun seuduilla. Eksyy hyvin helposti, kun alinomaa katselee mättäitä. Kun nuori tyttö vihdoin nosti katseensa ja huomasi mustien pilvien verhoavan taivasta synkkäin ajatusten tavoin, ei hän enää tiennyt, missä oli. Ukkonen alkoi jyristä; Eeva kääri hameensa helman ja riensi juosten kilpaa tuulen kanssa sinne päin, josta luuli löytävänsä Vapun tuvan. Aurinkoa ei ollut oppaana, kanervikossa ei ollut polkua, muurahaisten tiet hävisivät havupuiden sekaan. Vihdoin näkyi ranta ja meri puiden välitse.

Ruissalo on saari, mutta niin suuri, ettei sen ranta kelpaa oppaaksi silloin kun on kiire. Jo alkoi muutamia raskaita pisaroita putoilla, kun eksynyt marjanpoimija huomasi rannalta mökin. Se oli todellakin Vapun mökki, Loitsumäki. Eeva astui sisään aavistamatta pelkoa, joka muita vaeltajia pidätti sinne menemästä.

Ilma tuntui kuumalta ja raskaalta; matalassa takassa paloi valkea, jonka savu tuontuostakin painui piipusta alas ja täytti tuvan. Se oli puhdas ja siistitty; kalustona oli kaksi villaryijyillä peitettyä vuodetta, ikkunanlaudoilla kasvoi muutamissa ruukuissa palsameja ja helmipuita. Toisella vuoteella istui pikku olento, polvet ylös vedettyinä leuan alle; tulen luona kuivaili poika koukunsiimoja.

-- Jumalan rauha, sanoi Eeva. Onko Vappu kotona?

Poika ei vastannut. Sängyssä istuva olento, sama pieni aaveentapainen akka, joka muutamia tunteja aikaisemmin oli manannut myrskyä, nousi, lähestyi nuorta tyttöä ja siveli luisevalla kädellään hänen vaatteitaan.

-- Niin hieno! Niin hieno! sanoi pikku kummitus. Melkein yhtä hieno olin minäkin, kun olin seitsemäntoista kesää elänyt. Ylhäisten herrojen mielestä minä olin melkein liian hieno, ollakseni äitini tytär. Mutta se on nyt mennyttä, kaikki menee menojaan, kuninkaan kruunu ja neitosen kukoistus. Katso minua; olenko hieno nyt? Olenko minä kenties kaunis? Kun sinä tulet yhtä vanhaksi kuin minä, tulet sinäkin yhtä kauniiksi.

Vappua ei näkynyt. Eeva Merthenistä ei vastaanotto tuntunut erikoisen miellyttävältä, ja hän mietiskeli, eikö olisi parasta palata ukonilmaan ja rankkasateeseen. Miksi ei vastata? Tulenvalossa hän huomasi vanhan mummon sokeaksi ja ymmärsi hänen myöskin olevan kuuron.

-- Niin, sen saat uskoa, sorea neito, jatkoi kummitus, seitsemäntoista vuotta minulla oli ikää ja yksi kesä lisäksi, kun äitini poltettiin Hämeen tullin edustalla. Äitimuorini oli vasta viisitoistavuotias, kun hänen äitinsä poltettiin; miksikä minä olisin huonompi? Olenko minä mielestäsi kyllin musta? Äläpäs, en minä musta ole, vaan nokinen, nokinen! Näetkös, jos polttaa sormensa, kirvelee se ehkä päivän tai viikon; mutta kun kärventää itseänsä äitinsä polttoroviolla, jää siitä merkki ikipäiviksi. Ne olivat ylhäisiä herroja, näetkös; Turun kaupungin pormestari, neuvosmiehet ja hovioikeus. Niin, ajattelehan, mitenkä ne unohtivat minut polttamatta! Tahto oli kyllä hyvä, mutta aika ei oikein sovelias. Kun sen piti tapahtua, karkasi ryssä maahan. Jumala häntä palkitkoon siitä hyvästä työstä ja antakoon hänen pian palata. Ei koskaan ole aika ollut Isonvihan aikojen veroinen; minä soisin saavani nähdä ne päivät jälleen ja ylhäisten herrojen kaatuvan kuin heinä viikatteen tieltä... Maltahan vähän, kyllä ne pian tulevat. Enkö kuullut kalalokkien rääkyvän toisilleen tuolla Kukkarokivellä: ensin ukkonen ... sitten rankkasade ... sitten sota ... sitten verta ... sitten tulta ... sitten nälkä ... sitten rutto ... niin, niin, silloin me vietämme ilonpäiviä, kun Turku palaa joka kulmalta ja maa painuu mereen ja paksu jää peittää tuomiokirkon aina tornin huippuun asti...

Samalla noita tempasi kekäleen, heilutti sitä ympäri päänsä, niin että kipunat säihkyivät, ja alkoi tanssia. Poika nousi välinpitämättömänä lieden luota, otti mummoa kiinni kädestä ja koetti temmata kekäleen häneltä. Eeva Merthen oli jo saanut kyllikseen ja juoksi ovelle, mutta sieltä kuului tuttu ääni huutavan:

-- Oletko sinä täällä, lapsi? Mitä sinä täällä teet?

Sisään astui Vappu sateesta läpimärkänä, yllä karkeasta säkkikankaasta tehty vaippa ja päähine, niin että hän näytti katolisen ajan katumuksentekijältä. Tuskin tuo miehekäs olio oli huomannut taistelun kekäleestä, kun hän sieppasi pois savuavan puupalan, otti pientä mieletöntä noitaa kiinni hartioista ja heitti hänet kuin keveän mytyn sänkyyn, veti villaryijyn hänen peitokseen ja sanoi käskevästi hänelle korvaan:

-- Pysy nyt hiljaa, riittäkööt jo hullutuksesi täksi illaksi!

Poika teki joitakuita merkkejä käsillään, asettui paikalleen tulen eteen ja alkoi keriä siimojaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

-- Älä pidä lukua äidistäni! rauhoitteli Vappu pelästynyttä tyttöä. -- Tiedäthän, että äiti on yhdeksänkymmenen vanha ja hullu ja sokea ja kuuro. Siinä on neljä raskasta taakkaa heikoilla hartioilla; olisinko minä muuten lähtenytkään pois sinun luotasi, rakkahin, hyvä lapseni? Diakoni tahtoi, että tekisin sen, hän kun aina ajattelee onnettomia. Jonkunhan täytyy hoidella kurjaa äitiraukkaani ja tuota tyttäreni poikaa. Hän on kuuromykkä, raukka. Näethän, että minä vieläkin olen lastenhoitaja; jotakin pitää sen tehdä, jonka Jumala on antanut pitää tallella järkensä ja aistinsa. Minä käyn joka ilta noutamassa maitoa näille raukoille ja nyt satuin saamaan sadetta korvilleni. Mutta miten kumman lailla sinä, lapsi, olet tullut tänne? Vähänpä niitä muita on kuin kunnon diakoni, jotka rohkenevat edes keskellä kirkasta päivää tulla Loitsumäkeen, eikä koreitten jalokiviesikään hinnasta kukaan kristitty ihminen uskaltaisi tulla tänne pimeässä ja ukonilmassa.

Eeva kertoi nimipäiväretkestä ja halunsa kerran nähdä, missä vanha ystävä asuu.

-- Vappu raukka, tämmöistäkö sinun jokapäiväinen elämäsi on? Etkä ole siitä puhunut minulle!

-- Miksipä vanha lattiariepu kaikkia kertoisi ikkunalla kasvavalle kukalle? Kyllä minun kelpaa olla, jos sinä voit hyvin, vastasi Vappu, hieman hellyyden päivänpaistetta kovissa kasvonpiirteissään, riisui katumuksentekijän puvun ja kuivaili hetkisen itseään tulen ääressä. Käy nyt tähän istumaan, rakas ruususeni! Ethän sinä voi täältä ennen lähteä kuin taivaan tähdet kirkkaasti loistavat Ruissalon yllä. Käy istumaan ja juo tästä kirnumaitoa, niin saamme puhella niistä entisistä ajoista, jolloin sinä raavit kasvojani, kun minä otin sinulta pois koristuksesi.

-- Minä olin usein paha sinulle, Vappu, ja kuitenkin pidin hyvin paljon sinusta.

-- Piditkö, lapsukaiseni? No mitäpä siitä sitten, vaikka minua joskus raavitkin? Sisaresi eivät koskaan kynsineet minua, mutta minkä minä sille voin, että sinä olit minun sydänkäpyni. Sinä olit kuin olitkin luotu huhtikuun auringon laiseksi, joten kaikkien kuivain pajujen täytyi ruveta viheriöimään, kun sinä niitä hellästi katselit. Ei sinun silti kuitenkaan pidä ylvästellä; nyt olet jo täysikasvuinen tyttö ja olet saanut enemmän ymmärrystä. Tiedätkö, että minä äskettäin näin sinusta unta kolmena yönä peräkkäin?

-- Pitääkö senkin jotakin merkitä? Oletko uneksinut vielä useammista lahjoista kuin olet minulle jo ennen ennustanut? Varo Vappu, etten lopulta ala uskoa uniin.

-- Ei, älä usko uniin, usko Jumalan sanaa. Näetkös lapsi, en minäkään usko mokomaa turhaa. Herra on sanonut: "Tämä on paha suku, sillä he pyytävät merkkejä". Ja myöskin antaa Herra profeetta Sakariaan sanoa 10:nnessä luvussa: "Epäjumalat puhuvat turhuutta, aavistajat näkevät valheen ja puhuvat turhia unia". Minun luullakseni se on kyllin selvää. Mutta pimeys, joka on meissä, etsii aina valoa toisesta pimeydestä. Ankara on taistelu kaikissa meissä Jumalan sanan ja perkeleen oppien välillä. Minä en niin helposti pääse irti vanhasta pimeydestä, se käy perintönä suvussamme; näethän, mitenkä Jumala on meitä siitä rangaissut. Äiti uskoo voivansa nostaa myrskyn ja rajuilman; minä ennustan kädestä niinkuin tiedät, ja poika taikoo joka päivä koukkunsa hyvään kalaonneen. Se on kaikki turhuutta. Jumala meitä auttakoon, me olemme vajavaisia olentoja.

-- Mitä näit sitten unessa, Vappu?

-- Minä näin, niinkuin tavallisesti, että sinä olit prinsessa. Enhän minä tiedä oikein, oliko se viidestoista vaiko yhdeksästoista vuosi.

-- Viidestoista ei se ollut. Siitähän on jo onnellisesti päästy.

-- Niinpä lienee se ollut yhdeksästoista. Ja sinä kehräät ja kehräät aivan kuin sadun prinsessa.

-- Rukilla kyllä, mutta en värttinällä. Anna ja minä kehräämme joka päivä myötäjäisiämme. Anna on ahkerampi, ja hänen kehruunsa loppuvat jo muutamassa viikossa. Minulla kyllä riittää kehräämistä vielä koko vuodeksi. Enkä minä tiedä, miksi äiti pitää sellaista kiirettä. Hän osti juuri palttinaa Naantalista.

-- Vai niin. Tyttö kehräs, itki vaan... Muistanpa, että sinulla kerran oli neljä kosijaa. Kuinka monta sinulla nyt on, lapsukaiseni?

-- Sinunhan piti kertoa, mitä unta näit.

-- Maltahan vähän. Ei kuuna päivänä käy laatuun, että seitsentoistavuotias tyttönen jo alkaa ajatella sulhasia. Onko metsästysherra von Eggers jo puhunut asiansa?

-- Jo viime talvena. Eikä ollutkaan helppo kiemurrella irti hänestä; isä tahtoi hänet, mutta minä sain äidin puolelleni. Hän sai oikein hienot rukkaset, usko pois, mutta täynnä neuloja ne olivat.

-- Vai niin. Entä tehtaanisäntä Hagelfelt, jolla on kaksi sulatusuunia, neljä kalkkipolttimoa ja kahdeksantoista myllyä?

-- Se juttu oli viime keväänä, ja se oli vielä vaikeampi. Äiti niiasi ja hyväksyi tarjouksen, mutta minä sain isän puolelleni. Hagelfelt sai oikeat talvirukkaset.

-- Niin vai. Eikö Elgkin ollut kerran sulhasesi, kun vielä olit pikku tylleröinen?

-- Oli kyllä, me teimme silloin peukaloliiton.

-- Nyt hän on tuomiokirkon diakoni, ja hänen luonaanhan sinä kävit rippikoulunkin?

-- Niin. Mutta pitihän sinun kertoa, mitä unta näit.

-- Maltahan vähän. Hän täyttää kohta neljäkymmentä ... on poikamies ... eikä ole koskaan rakastanut ketään muuta. Diakoni Elg on Jumalan mies; mikset ota _häntä_?

-- Isä ei tahdo, äiti ei tahdo, eikä hän itse ole sanonut sanaakaan.

-- Pitäisikö sinun mielestäsi vanhan, ymmärtäväisen miehen juosta kilpaa tuommoisten liehakkojen kanssa? Vai ajatteletko kenties Iisakki parkaa?

-- Älä puhu mitään pahaa Iisakista, Vappu! Liian sävyisä, liian haaveksiva hän on, mutta parempaa poikaa ei ole koskaan tehty professoriksi Turkuun. Jätä hänet rauhaan, hän on minun veljeni.

-- Vai niin? Ja luuletko hänen tyytyvän olemaan vain veljenäsi? Vai onko joku muu huitukka saanut pauloihinsa rakkaan lapseni? Älä koetakaan olla sokkosilla kanssani, Eeva, täällä on vitsat lähellä, ja tiedäthän, että totuuden täytyy tulla ilmi.

Tylyn vaimon ohuet, lujapiirteiset huulet vetäytyivät kummalliseen hymyn ja itkun sekaiseen virnistykseen. Hänen "rakas lapsensa" ymmärsi nuo irvistykset, hän tunsi, mikä lämmin lähde läikkyi kovan, rosoisen kallion alla, ja Vappu oli aina Eevan lapsuudesta asti ollut hänen ainoa uskottunsa.

-- Säästä vitsasi -- sanoi Eeva, ja hänen tummissa silmissään oli kaunis, vakava ilme -- minä sanon, miten asianlaita on. Jos tahtoisin tulla hyväksi ja hurskaaksi ja käydä Jumalan teitä, niin sanoisin Elgille: minä tiedän, että te rakastatte minua, enkä ansaitse niin suurta onnea kuin teidän vaimoksenne tuleminen on, mutta jos tahdotte ottaa minut tällaisena kuin olen, kaikkine vikoineni -- niin tässä olen, ottakaa minut, nostakaa minut luoksenne ja opettakaa minut Jumalan ja ihmisten edessä olemaan semmoinen kuin te olette!

-- No mikset sitten sano niin?

-- Ja jos minä saisin valita parhaimman ja uskollisimman sydämen, mikä maan päällä sykkii, niin sanoisin Iisakki Alanukselle: sinä olet köyhä, enkä minä ole rikas, mutta me voimme tehdä työtä, voimme tulla onnellisiksi; sinä opetat minua elämään totuutta varten, minä opetan sinua taistelemaan sen puolesta...

-- No, sano sitten! Mikset sano sitä?