Part 31

Viisas istui yksinään lamppunsa ääressä ja tutki yön hetkinä olevaisen äärimmäistä alkuperää. Aave tuli hänen luokseen, piti kättään lampun edessä ja näytti varjosta loistavat kasvonsa.

-- Minä ymmärrän, sanoi tutkija, sinä olet kaiken alku, elämänneste, viisasten kivi!

Ja hän etsi sitä kiveä upokkaastaan, kunnes hänen silmänsä sokenivat, hänen kätensä herposi ja hänen elämänsä lamppu sammui.

Silloin käärme hymyili, kun hän vielä kerran niinkuin tiedonpuun luona sai petetyksi tutkivan ihmishengen. Mutta Herra sanoi kullalle:

-- Mitä teet? Ryöstäthän jaloimmat pyrinnöt, mitkä panin ihmiseen.

-- Herra! vastasi, kulta, etkö näe minun hyödyllisiä tekojani? Enkö ole ahkeruuden synnyttäjä, keksintökyvyn kannustaja? Enkö paina sormusta onnellisen morsiamen sormeen? Enkö helise miellyttävästi köyhän säästölaatikossa? Enkö ole perustanut lukemattomia armeliaisuuslaitoksia ja levittänyt pyhää sanaasi ympäri maailmaa? Herra, etkö näe, että minä teen parannusta kirkoissa? Eivätkö niiden alttarit säteile minun loistostani? Enkö ole Poikasi ja hänen äitinsä kuvan pukimena? Enkö loista kuin sädekehä pyhimysten kanssa?

Herra tiesi kyllä sen kaiken, mutta hän antoi aikojen tulla täytetyksi. Kulta kulki yhä karttuvin voimin eteenpäin maailmassa.

-- Ei siinä kyllin -- sanoi käärme -- että sinulla on otsassasi: _minun_. Piirrä sen viereen: _enemmän!_

Kulta kirjoitti otsaansa: _enemmän_, yhä _enemmän!_ Se oli jo ennättänyt meidän aikaamme, sitä alkoi kertyä niin suunnattomia joukkoja, ettei sitä koskaan ennen ollut niin kasaantunut, ja se otti paperin avukseen. Niinkuin se itse oli rahana toista kuin se oikeastaan oli, niin oli silloin paperi olevinaan kultaa. Se tapa oli mukava; paperi painoi niin vähän, sopi pieneen tilaan, ja siten mitätön, pieni paperipala, jonka tuuli saattoi puhaltaa pois tai kipinä polttaa, oli arvokkaampi kuin kultaläjät. Mutta sen muutoksen avulla oli kulta tunkeutunut vielä syvemmälle mielikuvituksen pajaan, ja entistä hurjemmin alkoivat kääpiöt takoa sen kuonaa. Silloin ei kummitellut enää yksinomaan kulta, vaan sen valtuutetutkin, setelit, vekselit, obligatsionit ja sadankinlaiset osakkeet. Kaikki nuo lumpuista luodut paperipalat näyttivät silloin omistajan kädessä kullatuilta; niiden arvo nousi ja väheni, ne muuttuivat lumpuiksi, mitä ne ennen olivat olleetkin, mutta ilmestyivät taas toisenmuotoisina ja hurmasivat maailmaa. Ja noista tyhjistä, hauraista lumppukummituksista, jotka sanoivat olevansa kultaa, nähtiin ihmisten riitelevän. Kulta oli maailman hallitsija: se kävi sotaa kapinoitsijoitansa, jalompia tunteita, yleviä, omanvoitonpyytämättömiä tarkoitusperiä vastaan, sai voittoja ja kärsi tappioita, mutta kohotti aina uudelleen mahtavan valtikkansa. Se oli kauan hurmannut naisia ja ukkoja; se oli kauan pitänyt puukkoa ryövärin kädessä ja heittänyt messinkiä rahanväärentäjän sulatusuuniin. Se oli myynyt maita ja ostanut viattomuutta. Nyt se alkoi tunkeutua nuorukaisen kunniantoiveihin ja tulevaisuudenunelmiin ja käydä postimerkeillä kauppaa lastenkamarissa. Se tuli Molokiksi, jonka palavaan kitaan uusi pakanuus heitti lapsensa epäjumalain riemuitessa.

Toiselle kullan palvelijalle toisensa jälkeen sanoi Herra: tänä yönä otetaan sinulta sielusi! Ja niin tapahtui, mutta poika unohti isänsä kohtalon. Köyhä sanoi aina: _minun!_ Rikas sanoi lakkaamatta: _enemmän!_

Silloin kohosi äkkiä kullan ja lumppujen palvelijain suunnattomasta, himoitsevasta joukosta kuin kupla merestä ääni, joka nousi kapinaan kultaa vastaan ja sanoi: _omaisuus on varkautta!_

Mitä? Varkauttako? Ensi kertaa vapisi kulta ja sanoi:

-- Nyt olen hukassa, minä en voi palvella _kolmea_ herraa.

-- Älä pelkää, lohdutti käärme, se ääni on minun palvelijoitteni ääni. Se sanoo vain: _sinun_ omaisuutesi on varkautta, _minun_ on laillinen!

Kulta kulki eteenpäin kohti tuntemattomia tulevia päiviä, eikä tiennyt, että toinen korkeampi maailman voima oli kauan työskennellyt sielujen pajassa. Monta vuosisataa oli _rakkauden_ henki hävittäen hionut kullan itsekästä kirjoitusta _Minun_, piirtääkseen sen sijaan uhrautuvaisen puumerkkinsä _Sinun_, ja joka vuosisadalta uursi viila yhä syvempään, mutta sitä ei huomattu: kultaverho varjosi suuren S-kirjaimen, joka vieläkin näyttää suurten joukkojen silmissä muuttumattomalta M:ltä. Käärme näki sen, mutta mitkään sen kiemurtelemiset eivät saaneet kulumaan pois uutta kirjainta, joka yhä selveni toisen alla. Käärme tietää sen _nyt_ ja on raivoissaan, mitä kauemmin kuluu, sitä enemmän.

On vielä syntymättömille suvuille koittava päivä, jolloin _minun_-sanan sijasta kirjoitetaan _sinun_ ja jolloin _enemmän_ samalla kertaa muuttuu sanaksi _ei mitään_. Silloin Herra ottaa kullalta auringonloiston ja käärmeenkiillon ja sanoo: muutu tomuksi, mikä oletkin!

Kulta on vastaava: käärme näki minut.

Herra on sanova käärmeelle: anna minulle takaisin ne monet tuhannet ja miljoonat sielut, jotka olet minulta ryöstänyt kulta-aaveellasi!

Käärme on sanova: sinä sallit sen tapahtua.

Herra tietää tarkoituksensa ja halveksii viekkautta, joka tahtoo syyttää häntä pahan alkuperästä. Kun hän luo uuden maailman ja uuden ihmisen, ei siellä ole auringon eikä käärmeen kultaa: kaikki on silloin oleva yhtä valoa, yhden herran hallitsemaa, yhtä valtakuntaa. Ja sen nimi on _Rakkaus_.

VIITESELITYKSET:

[1] Alkukielellä, sen ajan omituisella kirjoitustavalla kirjoitettuina, olivat säkeet seuraavat:

Så höga dygders pracht man måste billigt prijsa; hvi skall jag ejmed macht uppstämma ock min vijsa i Amaryllis chor, som allt på Runsals ö sin får har vallat här alltsedan Noachs sjö! Men om jag säija får hvad nu mit sinne tränger, then ganska, herdeflock, som lustigt här omsvänger, en samfält tanka har: thet är Helenas prijs; hon lef i hundra åhr, som i ett paradijs! Och sist i ålders dar, när sachtlig döden stundar, lijksom en månljus natt far öfver rosenlundar, en slächt av barnbarnsbarn, så tät som Runsals skog, lyck' hennes ögon till i en behaglig ro!

[2] Tähän aikaan tarkoitettiin yhä vielä hyvin monesti Suomella vain maan lounaisosaa, Varsinais-Suomea.

[3] Tarkoittaa erästä silloin hyvin tunnettua Dalinin satua.

[4] Ruotsissa sanaleikki: riksens ständer, riksens tänder, jota ei saa suomessa näkyviin.

[5] "Lagercrantzin vapaaehtoiseksi joukoksi" sanottiin nuoria aatelismiehiä, jotka valtiopäivillä saivat aikaan melua ritarihuoneessa.

[6] Sydän haavoitettu jos ilmi tois kaipuunsa, pelkonsa, eri tuntehet vois kaikk' kuvata eteen silmäinne kaunoisten! Eeva, -- teit' lemmin ma liiaksi teistä laulaaksen'!

[7] Kauniina, ylväänä kun ruusu tuoksuu, hymyy, Ei huomaa se kuink' kyy kateena ruohoon lymyy.

[8] Kaikki päivämäärät vanhan luvun mukaan.

[9] Oh, mitä, vanha rähjä.

[10] Senaikuiset suomalaiset tunsivat sen asian paremmin, koska he sitä pitivät tärkeämpänä kuin saksalainen elämäkerran kirjoittaja näyttää pitäneen. Luultavasti on V. von Ense tullut siihen johtopäätökseen siitä syystä, että Eeva Merthen oli liian ylpeä pitääkseen ylpeän skotlantilaisen suvun, varsinkaan lordimarsalkan nimeä, ja mieluummin säilytti omansa. Avioliitto oli morganaattinen.

[11] Af grå berg, ruotsissa sanaleikki, samaten kuin seuraavissa lauseissa _Sten_ ja sten (kivi) sanoissa.

[12] Kiitos perunoista ja sianlihasta ja kiitos sianlihasta ja perunoista.

[13] Alkukielellä kvickt ja prompt. Suom. muist.

End of Project Gutenberg's Talvi-iltain tarinoita 3, by Zacharias Topelius