Part 30

Komissaari Halm tunsi tuon lujan uskon ja nöyrän rakkauden voiman, kuten nuori ylioppilas ja liikeasioihin syventynyt kauppaneuvos olivat tunteneet sen, kuten jokainen horjuva vakaumus, jokainen juurtumaton epäilys elämässä lopultakin saa tuntea saman voiman. Kova kuori murtui pumpulivasaran iskuista, vaskivuori suli kuin jääharkko kevätauringon lämmöstä. Sten Halm ei enää pitänyt luuloteltua köyhyyttään ansiona; hän ei pitänyt enää katumuksenharjoituksiaan eikä hyviätekojaan taivaanvaltakunnan portin avaimena; hän nöyrtyi ja alistui ehdottomasti pelastuksen armoon, hän antautui _kokonaan_, niinkuin sekä totinen Jumala että epäjumalat vaativat antautumaan; hän otti vastaan kaikki ilmaiseksi ja löysi rauhan.

Kevään tullen riutuivat hänen voimansa päivä päivältä. Liisu Halm ei enää lähtenyt hetkeksikään hänen luotaan; komissaari ei voinut tulla toimeen hänettä: hän oli niitä rauhanenkelejä, joista on kirjoitettu, että ne saattavat sieluja iäisiin majoihin. Eräänä kesäkuun iltana istuivat Margret Halm ja Hannu Herman Halm hänen kanssaan kuolemaisillaan olevan sairaan luona. Aurinko paistoi mailleenmennessään ullakkokamarin ikkunasta vuoteelle ja verhosi kaikki esineet huoneessa sädehtivällä kultaloisteella. Liisu aikoi laskea alas varjostimen.

-- Ei -- sanoi vanhus -- anna minun katsella aurinkoa! Näetkös, se tulee minun luokseni viimeisenä hetkenäni muistuttamaan minua mielettömyydestäni ja todistamaan anteeksisaamisesta. Miksikä pelkäisin aurinkoa? Mitä liikuttaa minua enää kulta, joka oli minun himoni ja tuli turmiokseni? Se on kaikki, kaikki maan tomua... Mutta katsokaa, noin paistaa Jumalan rakkaus kurjimmallekin syntiselle!... Ei mitään ansiota, pelkkää ansaitsemattomuutta, kaikki armoa!... Nosta päätäni, lapsi, jotta vielä kerran saan nähdä auringon ... kiittää ja ylistää...

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sten Halm, kevytmielinen nuorukainen, itsekäs mies, hillitsemätön tuhlari, petturi, peluri, murhamies, koronkiskuri, kunnian jumaloitsija, kullanpalvelija ja -uhri, häpeän tahraama karkuri, pettynyt ja muita pettävä katuja, Jumalan, vertaistensa ja oman itsensä kauhistus, eniten turmeltunut ja epätoivoisin ihmislapsista -- hänkin oli saanut armon armahtavalta Jumalaltaan, hänkin saattoi kuolla rauhassa, ylistys huulillaan...

* * * * *

Kummallisen, jonkin aikaa sangen salaperäisen miehen elämäntarina loppuu tähän. Vastoin paikkakunnan tapaa saattoivat häntä hautaan ainoastaan lähimmät sukulaiset ja hänen entinen emännöitsijänsä, matami Widström, joka oli niin suuresti miellyttänyt Margret-rouvaa luultavasti samanmoisen rohkeuden ja muuten yhtäläisen luonteen tähden, että hän otti hänet luokseen pitämään huolta tervatalonpojista.

Huhu komissaari-vanhuksen suunnattomista rikkauksista pysyi yhä pysymistään vastoin vanhuksen luuloteltua köyhyyttä, jolla hän muka oli vain tahtonut pettää maailmaa. Margret-rouva ja hänen lankonsa, kauppaneuvos, uskoivat myöskin sineteillä lukitussa kassakirstussa olevan kalliita arvopapereita. Liisu Halm ja emännöitsijä vain olivat toista mieltä.

Ja he olivat oikeassa. Kun tuon aikoinaan varsin rikassisältöisen, messinkikiskoilla lujitetun tammiarkun sinetit murrettiin, huomattiin sen aarteina olevan katolilaisia legendoja, pyhäinjäännöksiä ja rukouskirjoja, arvottomia kuitteja, vaillinaisia lentokirjasia Napoleon I:n ajalta ja ahkerasta lukemisesta kulunut Paracelsuksen "Kullantekemisen taito".

Liisu oli osannut liiankin oikeaan siinä epäluulossa, minkä hän kerran ilmaisi serkulleen. Sten Halm palveli kahta herraa, kun hän luuli palvelevansa vain yhtä. Hän ei vielä pitkän katumuksensa aikana ollut voinut irtautua hirveästä epäjumalastaan, josta hän oli vannonut luopuvansa, mutta joka yhä hallitsi häntä hänen sielunsa syvimmistä kätköistä.

Vihdoinkin hän oli vapaa. Hän oli lopultakin löytänyt totuuden, joka hajoittaa kaikki harhaluulot ja murtaa kaikki kahleet -- totuuden, joka vapauttaa meidät.

24. HALMIN JA GRÅBERGIN SUVUT.

Se oli rahan luonnollinen kuolema...

On nyt vain lisättävä sananen muista elämästä lainatuista olennoista, jotka ovat olleet esillä tämän kertomuksen näyttämöllä. Heidän kohtalonsa ovat nyt niin kaukana menneessä ajassa, että niiden muisto on ehtinyt hälvetä ja että jos vielä elossa olevat ihmiset tuntevatkin tässä joitakin heistä, antakoot he runouden ruohon (tai rikkaruohon) kasvaa menneen ajan turpeille, säilyttäkööt todellisuuden muistot itsekseen ja älkööt väärin käsittäkö kertojan hyvää tarkoitusta antaa tunnustusta kaikille hyville puolille, jotka sitä ansaitsevat.

Hannu Herman Halm, kauppaneuvos, oli kauan maamme vankimpia kauppiaita, samoin kuin hänen perheensä oli paikkakunnan rakastettavimpia. Vuodet ja koettelemukset eivät häipyneet jättämättä jälkeä tuohon pohjaltaan jaloon ja oikeamieliseen mieheen. Hänen liikemiesviisaudestaan katosi yhä enemmän itsekkäisyys, hänen toiminnastaan yhä enemmän omanvoitonpyynti, hänen avuliaisuutensa kävi yhä uhrautuvaisemmaksi. Hän oli kuten ennenkin aina levollinen, hänen mielensä oli aina kirkas, hän hallitsi aina tunteensa ja intohimonsa, mutta hän tuli tuttavallisemmaksi, avomielisemmäksi, sydämellisemmäksi: hän sai todellisia ystäviä, ja ansaitsikin saada. Varallisuus hiukan väheni huonojen kauppaolojen aikana, mutta se oli kuitenkin vielä kyllin suuri varatakseen hänen nuorimmalle pojalleen ja seuraajalleen, Sten Otto Herman Halmille kunnioitetun aseman ja laajan kauppaliikkeen. Vanhempi poika, Juhani Halm kuoli onneksi ennen isäänsä, juomisensa seurauksista; hänestä ei siis ehtinyt tulla suvulleen sellaista vitsausta, miksi moni hänen kaltaisistaan on tullut samoissa olosuhteissa.

Kauppaneuvoksetar Halmilta riisti hänen suureksi surukseen tuhkarokko yhden sievistä pikku tyttäristä, mutta toiset kolme joutuivat onnellisiin naimisiin, kaksi kauppiaan, kolmas korkealuottoisen virkamiehen kanssa, josta tuli heille lainoppinut tuki suuressa riitajutussa, mihin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet sekaantuivat keskenään. Tervolan äiti sai oman tuvan ja runsaan eläkkeen, mutta hän eli ainoastaan kaksi vuotta poikansa kuoleman jälkeen. Kirjanpitäjä Stenman istui pulpettinsa ääressä niin kauan kuin hän näki vuolla sulkakynäänsä, mutta halveksi perinpohjin uusia teräskyniä, joiden hän sanoi olevan keksittyjä vain hyvän käsialan turmelemiseksi. Halmin kauppahuoneesta on lisättävä vielä, että se antoi melkoisia lahjoituksia hyviin tarkoituksiin, ja että paikkakunnan säästöpankki kunnioittaa vielä tänäänkin perustajansa muistoa. Ei ole kuulunut, että mikään samanlainen kulta-aave kuin Hannu Kristoferin ja Sten Halmin vainooja oli olisi siitä lähtien kulkenut perintönä sukua häiritsemässä.

Konsuli Lauri Gråberg, joka ei koskaan vakuuttanut laivojaan, pelasi jonkin aikaa hyvin menestyen onnen uhkapeliä, mutta lopulta tuo uskoton ystävä väsyi "kuuden laivan vakuutusmaksuilla korvaamaan seitsemännen". Eräänä vuonna joutui kolme laivaa haaksirikkoon, toisena yksi laiva ja kaksi prikiä. Gråberg alkoi vakuuttaa, mutta silloin meni voitto vakuutusmaksuihin; rahdit huononivat, puutavaroiden hinnat alenivat, suolakeinottelut eivät onnistuneet. Silloin Gråberg tahtoi säästää laivurien kuukausipalkoista ja rahtiosuudesta sen, mitä hän menetti kauppavoitosta, mutta siitä oli seurauksena, että kelvollisimmat laivanpäälliköt luopuivat hänestä, ja hän otti huokeammasta palkasta hulttioita. Laivakirjoissa oli siitä pitäen harvoin muuta kuin haaksirikkoja ja velkoja; viimein katosi Danaë-laiva, jota kuljetti kapteeni Hammelmann, lasteineen ja miehineen, ei kultasateeseen, vaan valtameren sumusateihin. Otaksuttiin sen uponneen jäljettömiin, ja Gråberg vaati vakuutussummaa. Mutta vakuutusyhtiö, jolla oli urkkijoitaan ympäri maailmaa, sai selville, että kapteeni Hammelmann oli suvainnut tehdä kauppoja omaksi hyödykseen, myynyt lastin, tehnyt summattomia velkoja, antanut suomalaiselle laivaväelle tilaisuuden karata San Franciskossa, pestannut uudeksi väeksi kaiken maailman roistoja, uudelleen jatkanut asioimisiaan Perussa ja Boliviassa, missä hän myi laivan. Laivanisännälle jäi Danaën kullasta jäljelle ainoastaan Hammelmannin velat, jotka hänen täytyi armotta maksaa, ja siten kukistui yksi Y-kylän suurvalloista.

Samaan aikaan sekaantui Gråbergin kauppahuone laajaan ja pitkälliseen käräjöimiseen, joka alkoi Rufus Gråbergin perintöriidasta. Perinnönsaaja, rouva Hallberg, oli hurskas, mutta itsepäinen, kaksi ominaisuutta, jotka näyttävät varsin vastakkaisilta, mutta jotka todellisuudessa sangen usein yhtyvät. Juttu kulki kaikki oikeusasteet, siinä voitettiin ja hävittiin, voitettiin uudelleen ja hävittiin taas. Vihdoin sekaantui siihen vanha kilpailija, Halm & Kumppanin kauppahuone, joka oli osallinen eräässä sahassa, jota Gråberg oli omin päin pitänyt omaisuutenaan jo ennen jutun päättymistä. Sahassa sahattiin hirsiä, joista Halmin kauppahuone, osakas ollen, vaati itselleen osuutta. Nuo hirret taas huomattiin luvattomasti kruunun metsistä hakatuiksi, ja siten sekaantui juttuun itse keisarillinen majesteetti, Suomen senaatti, kruunun asiamiehet, voudit, viskaalit, nimismiehet ja muut asianomaiset. Ikäänkuin tuo sekasotku ei olisi vielä ollut kyllin hyvä, joutuivat niiden seutujen maalaiskunnatkin, mistä tukit oli otettu, riitaan toiselta puolen kruunun kanssa metsäpalstoista ja toiselta puolen Gråbergin ja muiden asianomaisten kanssa muutamista hakkuuksista, joita luultiin tehdyn kuntien alueella. Siitä syntyi niin sotkuinen vyyhti, ettei mikään oveluus saanut sitä enää selväksi, kun oikea sointiteeri oli lentää lepatellut Kallisen aaltoihin myrskypuuskien painaessa siipiä. Ne 22.000, joita Lauri Gråberg ei suonut köyhälle leskelle, kasvoivat hänen konttokirjoissaan neljä kertaa suuremmiksi menoiksi. Tuo saha sahaili hänet palasiksi, tukit vierivät hänen päälleen. Rufus Gråberg olisi silloin vaihteen vuoksi voinut käyttää kulovalkea-arvoitusta: "Kirppu metsään juoksi, ei sitä sadalla hevosella takaisin saada."

Toistakymmentä vuotta kestäneen rauhan ja kukoistuksen jälkeen tuli kaupunki tällöin taas täyteen eripuraisuutta ja puoluehajaannusta, minkä teki vielä tukalammaksi kasvava taloudellinen pula. Ainoana pelastuskeinona oli palaneesta X-kylästä tullut yhtiötuuma, jonka taistelu ja hätä kerran oli opettanut sille, ja siten tuli aikoinaan suuresti surkuteltu ja kiistojatuottanut palo tehokkaaksi vipusimeksi kohottamaan kummankin kaupungin vastaista vaurastusta.

Eräänä päivänä, eräänä kolkkona päivänä, jolloin mitä sekavimmat tunteet vallitsivat Y-kylässä, ei vanhaa ja arvokasta Lauri Gråbergin toiminimeä enää ollut elävien toiminimien luvussa. Kaikki myytiin huutokaupalla; häviö oli niin täydellinen, että etuoikeutetut velkojat saivat vain kaksikymmentä prosenttia, muut tuskin viittä. Ja kumminkin oli hävinneellä kauppahuoneella vielä ollut metsiä, sahoja, laivoja ja rakennuksia, joiden arvo teki paljoa enemmän kuin kaikki velat, mutta kaikki ne sulivat mitättömiin murhaavassa vasarakaupassa. Vaikka Lauri Gråbergin konttorikynästä muinoin Edvardsonin kädessä oli valunut kultaa, niin osasi vasara takoa sen kullan niin hienoiksi rihmoiksi, että ne vihdoin olivat melkein näkymättömiä. Ei mikään ole tavallisempaa: se on rahan luonnollinen kuolema; niin kukistuvat _sen_ suurvallat. Uusi luonnontiede luulee saaneensa selville, ettei mikään, mikä kerran on olemassa, voi enää kadota. Maamme monien vararikkojen historia todistaa toista: uskottujenmiesten ja huutokaupanpitäjien käsissä nähdään joka päivä _jotakin_, usein _paljonkin_ muuttuvan _tyhjäksi_.

Lauri Gråbergilla oli kuitenkin onnettomuudessaan jotakin jäljellä, mikä oli arvokkaampaa kuin täyteen lastattu laiva, nimittäin poikansa. Lauri Roderikista, jota äidillinen luonto ei ollut luonut kauppiaaksi ja toiminimen kannattajaksi, mutta jolle se sen sijaan oli antanut huolimatta kaikesta siitä kuonasta, millä rikkaus, nuoruus ja kevytmielisyys olivat peittäneet alun hänen ylioppilasajastaan, hyvän pään ja hellän sydämen, tuli vastoin luuloa isänsä tuki hänen vanhuutensa varattomina päivinä. Niin kauan kuin kaikki kävi hyvin, oli Lauri Roderik vuoroittain perhonen ja kotka: milloin nautti hän elämästä ja vapaudesta, milloin mietiskeli hän vakavasti tulla _vast'edes_ toimeliaaksi mieheksi, kunnon kansalaiseksi, mutta menetti aina paljon rahaa. Hän luki maisterinarvoa varten niinkuin moni muukin, etenkin saadakseen sillä välin runsaasti ajatusaikaa. Me näimme hänen kerran hämmästyttävän isäänsä sillä "vakaalla" päätöksellä, että hän rupeaisi kerran koulunopettajaksi. Kun hän mietti tarkemmin asiaa, tuntui se toimi hänestä ikävältä, ja hän päätti ruveta lakimieheksi. Mutta miksi lisäisi hän palkattomien varatuomarien suurta lukua. Lauri Roderik mietti taas ja päätti lukea lääkäriksi. Sitä varten valmistuakseen hän kävi eräänä päivänä anatomiasalissa, mutta siitä käynnistä seurasi, että hän vakavasti alkoi pohtia, eikö hänen kutsumuksensa oikeastaan ollutkin jumaluusopillinen ura. Siitä huolimatta hän tuli kandidaatiksi ja maisteriksi: silloin oli pakko valita, ja hänestä tuli -- lasinpuhaltaja.

Rouva Margret Halmilla oli sydänmailla pieni lasitehdas, Metsäpirtti. Lauri Roderik suostui tätinsä pyynnöstä hoitamaan Metsäpirttiä, saadakseen häviöönjoutuneelle isälleen turvapaikan, ja hän päätti vihdoinkin todenperään tulla mieheksi. Sillä kertaa hän pitikin sanansa. Hän työskenteli lujatahtoisena perehtyäkseen uuteen toimeensa. Metsäpirtillä oli metsää yltäkyllin; tila vaurastui, sai lisää aluetta, siitä rakennettiin tie meren rannalle, ja muutaman vuoden kuluttua Metsäpirtti tuotti melkoisen voiton. Lauri Roderik saattoi jo tarjota isälleen uuden kodin ja vanhuuden päivien rauhan.

Nuori Metsäpirtin hoitaja oli silloin kahdeksankolmattavuotias, ja korpi alkoi tuntua hänestä yksitoikkoiselta. Hän matkusti kaupunkiin, kävi tätinsä luona ja teki tilin viimeksikuluneesta vuodesta. Liisu piti kirjaa niistä tileistä niinkuin kaikista muistakin. Tehtaanhoitaja ja konttoristi työskentelivät yhdessä kirjain ääressä. Margret-rouva kutoi sukkaa ja katseli kirjanpitoa, ja hänelle juolahti mieleen eräs ajatus.

-- Lauri Roderik -- hän sanoi sisarensa pojalle -- sinä olet ihmistynyt kelpo tavalla, mutta sinä tarvitset viisaan vaimon. Mikset mene naimisiin?

-- Miten sopisi köyhän miehen sellaista ajatella!

-- Etkö häpeä syyttäessäsi Herraamme, kun olet saanut kaksi voimakasta kättä, jotakuinkin ymmärrystä ja maisterinseppeleen lasin taakse kehykseen kamarisi seinälle! Luulenpa, että saat hyvinkin tuhat hopearuplaa vuodessa myyntiprosenttia.

-- Se on totta, täti. Mutta minulla on velkoja.

-- Vai niin, vai niin, se oli ikävää se; oppi maksaa. Mutta ethän toki ole velkaa koko maailmalle. Isäsihän maksoi kolme vuotta takaperin vielä kaikki kulusi. Kuinka paljon niitä sitten on?

-- Kaksituhatta ruplaa.

-- Mitä turhia, eikö enempää? Sen saatat säästäväisesti eläen maksaa neljässä vuodessa.

-- Niin toivon. Mutta enhän voi naida sitä ennen.

-- Hm... Luuletko niin? Saattaapa olla niin. Tosin on olemassa toinenkin keino.

-- Minä en tiedä muuta.

-- Jos esimerkiksi nait tytön, jolla on omaisuutta.

-- Minä en tahdo, että minun on kiittäminen vaimoani toimeentulostani. Minä tahdon elättää itse itseni ja hänet myöskin.

-- Häpeä vähän tuollaista ylpeää puhetta! Ikäänkuin kunnon mies tulisi siitä huonommaksi, ettei vaimo tule tyhjin käsin kotiin! Mutta asia on kai niin -- lisäsi Margret-rouva leikillisesti ja löi sisarensa poikaa sukalla hartioihin -- asianlaita on kai niin, uskon minä, että sinä, nuori herraseni, olet ihastunut johonkin etelänpuolen köyhään neitiin ... joka osaa soittaa pianoa ja tanssia fandangoa ... joka on elätettävä kermalla ja sokerileivoksilla, jonka pitää saada ajella neljän hevosen vetämissä vaunuissa ja joka toinen viikko läntystellä uudessa silkkihameessa... Siihen sinulla ei ole varoja ja sentähden kävelet allapäin, nuori herraseni.

-- Jos, täti, olisitte sanonut tuon muutamia vuosia takaperin, olisin ehkä vastannut: mahdollista! Nyt vastaan: erehdytte!... Mutta jos nyt kirjoitamme hullutuksia Metsäpirtin konttoon, niin se on teidän vikanne, täti.

-- Oh, häpeä! Jos olet niin hajamielinen, osaa Liisu kyllä laskea. Hän kykenisi hoitamaan Metsäpirtin yksinäänkin ... ja sinut lisäksi, suurtuhlari!

Lauri Roderik hymyili. Hän oli ajatellut jotakin sinnepäin. Hän katseli vielä kerran serkkuaan, joka oli kirjoittanut numeron toisensa viereen järkkymättömän levollisesti, mutta tunsi siinä punan nousevan kasvoilleen. Hän oli kuudenkolmatta vanha, oli käynyt hieman täyteläisemmäksi, hieman päivettyneemmäksi; kädet olivat kadottaneet ensi nuoruuden pehmeyden, mutta muuten hänestä ei ollut tullut oikeaa, ihanteellista markkinamamselia. Hän oli kuitenkin kaikkine kirjanpitoineen miellyttävä tyttö.

-- Se oli jotakin se, täti, vastasi Lauri Roderik. Mutta mitä Liisu siitä sanoo?

-- Kaikkien tulojen summa viime vuodelta 19.624:40. Puhdasta tuloa 12.315:10, vastasi Liisu.

-- No, siinä kuulet! nauroi äiti iloisimmalla bassoäänellään, tarttui sisarensa poikaa kädestä ja pudisti sitä niin voimakkaasti, että lasisulatto siitä olisi särkynyt palasiksi. -- Siinä kuulet! 12.315:10; luulenpa sen riittävän nuorelle pariskunnalle ja vielä karhuillekin. Ota hänet, rakas poikani, ota hänet! Jumala siunatkoon teitä!

Siten tapahtui kihlaus suuritta kursailuitta, ja kun Liisun myötäjäiset olivat jo aikoja sitten sievästi ladottuina hyvinjärjestetyn talon arkuissa ja liinavaatekaapeissa, vietettiin häät kolmen viikon kuluttua. Setä Hannu Herman Halm talutti morsiamen vihille ja lahjoitti hänelle kallisarvoisen pöytäkaluston, joka oli koristettu Liisun nimikirjaimilla ja vartavasten jo vuosikausia sitten tilattu Englannista. Hänen kolme nuorta tytärtään olivat sievän sievinä morsiusneiteinä, ja ukko Stenman sai toimekseen punssin teon. Kolkon kylmä vierashuone loisti koko komeudessaan. Häihin oli kutsuttu paitsi kaikkia niitä, joilla Y-kylän kaupungissa oli oikeus käyttää frakkia, tylliä, silkkiä, tekokutreja ja hansikkaita, myöskin useita rehellisiä sarkanuttuisia, tykkimyssyisiä kauppahuoneen liiketuttavia, vanhoja uskollisia palvelijoita ja talonpoikia, ja heillä oli niistä palatessaan taskut ja nenäliinat täynnä kaikenlaista hyvää.

Ne olivat kunnon häät, joissa ei enää ollut mitään erotusta niiden kesken, jotka aikoinaan olivat ylistelleet Gråbergia ja panetelleet Halmia tai ylistelleet Halmia ja panetelleet Gråbergia. Olihan emäntä, Margret-rouva, aina ollut molemminpuolisen sukulaisuutensa vuoksi välittäjätorvena kummankin suvun keskinäisissä epäsoinnuissa. Ja olihan siinä sulhasena Gråberg ja morsiamena Halm. Romeo sai sillä kertaa Juliansa vahingoittumattomana elämän lämpimästä syleilystä: Capuletin ja Montaguen suvut olivat erottamattomasti yhdistetyt.

-- Kätesi tänne! sanoi Hannu Herman Halm Lauri Gråbergille, kun he siinä katselivat äskenvihittyjä.

Entiset kilpaveljet, kukistunut ja vielä pystyssä oleva suurvalta, molemmat kovia kokeneet, molemmat nöyryytetyt, ojensivat toisilleen kättä puhumatta sanaakaan menneistä vaiheista.

Stenman-vanhus näki sen sieltä, missä hän oli huomaamattomana nurkassaan, ja se liikutti hänen kuivunutta paperisydäntään.

-- Kukapa sitä olisi uskonut? sanoi hän puoleksi hymyillä virnistellen ja puoleksi itkien itsekseen. -- Halm & Gråberg! No, jos Herramme ei hyväksy _sitä_ toiminimeä, niin en tahdo enää kirjoittaa ainoatakaan saldoa.

25. KULTA-AAVE.

Minä piirrän sinuun puumerkin.

Neljännen luomispäivän ensimmäinen aurinko katseli äskensyntynyttä maata, näki vuoren tomun ja jätti sille loistonsa välkkeen. Tomusta muodostui kulta, ja kulta oli hyvää, niinkuin kaikki, mitä Jumala on tehnyt.

Vähän aikaa ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeen kuljeskeli käärme paratiisin suljettujen porttien ulkopuolella ja löysi hiekasta kullan. Se katseli sitä käärmeensilmillään, huomasi sen sopivaksi omiin tarkoituksiinsa ja sanoi:

-- Kulta, sinun pitää ruveta minun palvelijakseni.

-- Minä palvelen luojaani, vastasi kulta. Minä olen hänen tekemänsä.

-- Vaimo ja omena olivat myös Jumalan tekoa, sanoi käärme. Minulle on annettu valta käyttää kaikkea luotua kiusauksena, jotta ihminen saisi vapaasti valita joko minun valtakuntani tai hänen, jonka nimeä en saa sanoa.

-- Mitä minun tulee tehdä? kulta kysyi.

-- Sinun tulee palvella kahta herraa. Sinä saat säilyttää auringon viattoman valon heijastuksen, mutta samalla minun silmieni käärmeenloiston välkkeen. Mene, tee tehtäväsi. Minä piirrän sinuun puumerkkini, josta sinut tunnetaan.

Ja käärme piirsi kultaan itsekkään hengen puumerkin: _Minun_. Hän tiesi kyllä, että ikuisen rakkauden sinetti merkitsee itsensäkieltämistä: _Sinun_.

Kaksi poikaa, Kain ja Aabel, leikki virran rannalla ja he näkivät loistavan kiven, joka heitä miellytti. Kumpikin huudahti: _minun!_ ja ojensi yht'aikaa kätensä ottamaan kultakappaletta. Mutta Kain oli voimakkaampi ja sysäsi veljensä syrjään. Se oli ensimmäinen taistelu veljesten välillä, ja se koski sitä, mikä on _minun_.

Ihmishenki on syntyisin valosta ja rakastaa kaikkea loistavaa. Kulta loisti ihmisten silmissä kuin aurinko, kuin käärmeen silmät, ja sitä käytettiin kauniiksi koristuksiksi. Se koristi Faaraon otsaa, Sodoman portteja, Tamarin hiuskiharoita, Braman pagodia, Isiksen temppelejä ja kultaista vasikkaa. Herra sanoi kullalle:

-- Miksi palvelet hirmuvaltiaita, herjaajia, porttoja ja epäjumalia?

Kulta vastasi:

-- Minä tahdon myöskin palvella sinua, Herra, ja sinun hurskaitasi.

Ja sitten se seppelöitsi Deboran kypäriä, Davidin päätä ja Salomonin temppeliä aina kaikkein pyhimpään asti.

Kulta palveli palvelemistaan kahta herraa, koristeli lapsen kehtoa, Akilleen kilpeä ja makkabealaisten miekkoja.

-- Ei siinä kylliksi, käärme sanoi, mene sulatusastiaan ja tule rahaksi!

Kulta meni upokkaaseen, ja siitä tuli kaiken sen arvon mitta, josta ihmiset sanovat: _minun_. Siten muuttui se jonkinverran toiseksi kuin se itsestään oli, oli olevinaan omaisuutta, ja nimenä sillä oli raha. Siihen saakka oli se huikaissut silmiä; tällöin se sai vallan sielun pajassa, mielikuvituksessa. Kun ajatuksen seppä lähti ulos, kun hänen moukarinsa, tahto, lepäsi ja hänen äitinsä, tunne, puhalsi hiilloshehkuun, tulivat unten vallattomat kääpiöt pajaan ja takoivat ahjon kuonaa. Siitä alkaen kulta rupesi kummittelemaan.

Kulta kävi läpi aikojen, kansojen ja maiden, kulki auringonloistoineen ja käärmeenvälkkeineen, palveli aina kahta herraa ja kantoi otsassaan sanaa _minun_. Se kummitteli kummassakin hahmossaan koristuksina ja rahoina, ihmisten silmissä; se johti argonautit etsimään kultaista taljaa, se hävitti Troian ja Jerusalemin, se kokosi rikkauksiaan Roomaan, eivätkä Caesarit havainneet, että se haisi kansan kyyneliltä. Se johti raakalaiset kultaiseen kaupunkiin, ohjasi viikinkien sotapurret etelän kultamaihin, lähti Kolumbuksen matkaan etsimään Indiata, Ferdinand Cortezin kanssa valloittamaan Mexikoa ja Cookin kanssa purjehtimaan maapallon ympäri. Se toimitti suuria Jumalan valtakunnan levittämiseksi kaukaisiin maanosiin, se asutti erämaita, oli suurten löytöjen ja hyödyllisten keksintöjen synnyttäjä, järjesti kaupan ja yhdisti kansoja. Mutta kaiken sen takaa kummitteli yhä vain käärmeen katse.

Kullan auringonloiste verhosi välkkeellään kaiken ansion, sekä rehellisen että petollisen. Miksei valtiomies, joka laati viisaita lakeja, olisi nähnyt maataan kullanloisteisena? Miksikä ei tehtailija, joka antoi monen monelle työmiehelle leivän, olisi kehrännyt kultalankoja kangaspuissansa. Ja päivätyöläinen, joka työskenteli vaimonsa ja lastensa hyväksi, miksei hän, alkaessaan viikon työn, olisi laskenut, miten paljon hänellä on saamista viikon lopussa ja samalla nähnyt auransa, kirveensä, sahansa loistavan kullasta? Mutta taaskin -- ja siinä sekaantui käärmeen katse auringonpaisteeseen -- miksei soturi, joka lähti valloittamaan vieraita maita, olisi kuvitellut sieltä kaukaa tapaavansa vuorittain kultaa? Miksei koronkiskuri lähettäessään paperilappunsa ja mustat piirtonsa ryöstöretkelle, olisi ihastunein mielin ajatellut niiden kultaista satoa? Miksikä ei peluri olisi uneksinut voittonumeroa tai onnellista korttia?