Part 29

Isäntä, aina kohtelias ja ystävällinen, ei näyttänyt huomaavan puhetta, joka mausti hänen makeisiaan. Eivätkä huomanneet sitä ne neljä pientä, sievää tyttöäkään lennellessään valkoisiin, sievästi silitettyihin hameihin puettuina kuin perhoset vierasten ja tarjottimien välillä. Eikä kuullut sitä onneksi emäntäkään muista huoneista eristetyssä makuukamarissaan. Hän puristi äskensyntynyttä sydäntään vasten ikäänkuin suojellakseen sitä kaikelta pahalta panettelulta, kaikilta tämän kavalan maailman vaaroilta ja kiusauksilta.

Sitä paremmin huomasi sen rouva Margret Halm ja pahastui siitä sitä enemmän. Kun vieraat teen juotuaan lähtivät matkaansa, tarttui hän lankoansa kauppaneuvosta mustan hännystakin nappiin ja sanoi:

-- Hannu-lanko, miksi kutsuitkaan Stenin ristiäisiin?

-- Sentähden, että hän on veljeni, vastasi Hannu Halm.

-- Sanohan muuta! Juuri samoja sanoja kuulin kuiskailtavan ylt'ympäri salia. No, en minä sano mitään pahaa Sten-langosta; olemmehan kaikki heikkoja ihmisiä; mutta miksipä kaivellaan menneentalvista lunta? Se on sukuvika, Hannu. Ja hän itse, raukka, hänen olisi ollut parempi syödä makeisensa omassa rauhallisessa ullakkokamarissaan.

-- Pyörtymystä, Margret!

-- Pyörtymystäkö? Kaikkeapa uskottelet minulle! Etkö nähnyt, miten aurinko loisti kuin kulta pojan pään ympärillä, kun hänet vein kastettavaksi ja kun pappi laski kätensä veteen, ammentaakseen vettä lapsen päähän? Liisu on osannut varsin taitavasti totuttaa Sten-langon kärsimään kaikkea keltaista, mutta ei aurinkoa, joka saa itse kullankin vaalenemaan. Etkö enää muista, mitä äitisi kertoi Sten Halmin kasteesta, kun isäsi näki kultaverhon hänen päässään ja tuli sinä hetkenä hulluksi?

Kauppaneuvos tarttui lujasti hänen käsivarteensa.

-- Margret ... älä saata minua mielettömäksi! Älä riistä minulta sitä vähäistä järkeä, jonka niin hyvin tarvitsen! Mitä taikauskoista lorua se on? Anna minun pitää pieni poikaseni ... kohta, kohta ei minulla ehkä olekaan muuta...

Ja tuo muutoin niin tyyni, selväajatuksinen liikemies heittäytyi väsyneenä tuolille ja peitti kädellään silmänsä salatakseen kyyneleitään.

Margret-rouvan hyvä sydän heltyi.

-- Ei, Hannu -- hän sanoi lohduttaen -- älä välitä siitä joutavasta jutusta; kuinka Jumalan kirkas päivä voisi vahingoittaa lasta? Eikö päivä ole paistanut muille rakkaille lapsille, Annalle ja Lotalle ja Margretille ja Lillille, kun pappi kastoi heidät? Eikä heistä kuitenkaan ole tullut petoja. Ja mitä koskee meihin ihmisten loruilu. Jospa nyt Stenin kutsuminen ei juuri ollutkaan viisasta, niin oli sen sijaan hyvin tehty, ettet halveksinut kurjaa ihmisparkaa, joka on veljesi. Sen Jumala kerran palkitsee sinulle, Hannu-lanko! Jää hyvästi ja kiitoksia kestityksestä! Minä menen katsomaan, miten Sten kotona voi.

Kauppaneuvos istui yksin, vanhin pikku tyttäristään polvellaan, kun Stenman-vanhus astui sisään ja ilmoitti jonkun tahtovan puhutella häntä.

-- Huomenna, Stenman; minä olen väsynyt.

-- Se on Tervola.

-- Vai niin! Käske hänen tulla!

Kauniiseen saliin, jossa palvelija parhaillaan sammutteli kynttiläkruunua, astui horjuen nuori mies kalpeana kuin varjo.

-- Mitä? Sinäkö se olet Tervola? Ja noinko laiha ja kalpea? Käy istumaan! Oletko sairas?

-- En oikein tervekään, herra kauppaneuvos! vastasi nuorukainen ja vaipui samassa tuolille. -- Minä olen viipynyt kauan... Minä olin sairaana Viipurissa.

-- Poika-parka! Sinä toimitit asiasi kuin mies... Mutta sait kokea kovaa?

-- Hevoset oli tilattu muita varten viidentoista penikulman matkalla... Minun täytyi matkustaa viisi yötä peräkkäin ... oli kylmä ... lienen vilustunut ... tulin sairaaksi paluumatkalla... Lupasittehan, herra kauppaneuvos, muistaa vanhaa äitiäni...

Hän ei jaksanut puhua enempää. Verivirta syöksähti hänen suustaan.

-- Se vielä puuttui! sanoi isäntä hiljaa. -- Otavan rahti tulee kalliiksi. Äiti kadottaa poikansa, ja minä olen murhannut parhaan palvelijani.

21. KOETTELEMUKSIA.

Älä koskaan anna sieluasi rahalle!

Päivät kuluivat, tuli kevättalvi, kevät ja vihdoin kesä.

Naapurikaupunki X-kylä sai uuden järjestelynsä ja alkoi kuin nuori koivu palolla kasvaa tuhasta. Rooma ei ollut vielä kylvänyt suolaansa Karthagon raunioille. Hämähäkin verkot oli tuuli hajoitellut, kultaverkon särkenyt; raha oli jäänyt tappiolle vieläkin kerran aikojen kilpakahakassa. Mutta on monta taistelua, joissa voitettukin voittaa. Kumpikin kaupunki kohottautui uudelleen kilpailemaan; rohkeus kasvoi, veistämöissä työskenneltiin, kauppa kukoisti. Ulkomaiset kauppapaikat eivät aina olleet edullisia maan vientikaupalle, mutta sitä edullisempia rahtiliikkeelle. Tyhmä kauppabalanssi, joka vuosittain oli julkaistuna maamme virallisessa lehdessä, -- osoitti aina tappiota ja tappiota, vaikka kuinka olisi koeteltu asetella numeroita, mutta se ei estänyt kauppalaivastoa ja samalla rantakaupunkeja nopeasti kasvamasta. Valtiotalouden hoitajat jännittivät tarkkanäköisyyttään saadakseen selville, miten moinen maa, joka lakkaamatta maksaa rahoja muualle melkein kahta vertaa enemmän kuin se kokoaa, ei joudu verohylyksi eikä ulkomaisten vekselien valtaan, vaan sen varallisuus ja pääomat ennemmin alinomaa kasvavat. Sen arvoituksen selitys oli silloin rahtiliike, joka tuotti maahan salassa säännöstelemättömiä miljoonia. Mitkään sopimattomat tullisäännöt eivät olleet saaneet tukituksi tuota maailmanmarkkinain kullan tulvivaa lähdettä. Myöhempinä aikoina, kun höyry on tullut Suomen purjelaivain vaaralliseksi kilpailijaksi, on vain tarvittu jättää kauppalaivasto ilman tehokasta kannatusta, niin miljoonatulvat ovat menneet kuiviin. Sitä koetetaan nyt korvata puutavarain viennillä ... niin kauan kuin kirves löytää metsää haaskatakseen.

Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet tekivät hyviä kauppoja, Halm & Kumppani -- kumppanina oli Stenman -- vakuutti laivansa, menetti yhden ja sai vahingon palkituksi. Gråberg menetti myöskin yhden mutta korvasi vahingon säästämällä kuuden muun laivan vakuutusmaksun. Kumpaakin rikasta toiminimeä uhkasi uusi kilvoittelija: yhtiö. Pienempien pääomain omistajat alkoivat naapurikaupungin esimerkin mukaan liittyä yhteen ja rakentaa laivoja. Mitä mahtavat silloin tekivät? He rupesivat yhtiön jäseniksi kumpikin ja saivat kilvoittelun kärjen katkaistuksi. Y-kylässä oli siis kolme suurvaltaa: kaksi yksinvaltaa ja yksi tasavalta.

Kapteeni Edvardson piti huolta siitä, että komissaari Halmin aikaisemmat vaiheet tulivat yleisesti tunnetuiksi, ja häpeä tuli siitä koko perheen osaksi. Kateus selitteli väärin, panettelu mustensi kauppaneuvoksen ja hänen onnettoman veljensä välistä suhdetta. Margret-rouva matkusti Isoonkyröön ottamaan haltuunsa Yrjölän kallisarvoisen pesän. Komissaarin toivon mukaan myytiin se huutokaupalla, mutta siitä maksettiin huonosti, vain noin 18.000 riksiä. Summa jaettiin, samoin komissaarin määräyksen mukaan, tasan Isonkyrön köyhille ja hänen synnyinkaupungilleen. Hän tahtoi olla köyhä, ja hänestä tulikin köyhä, mutta uskottiinko sitä? Ei, olihan vielä jäljellä kassakirstu, jonka sinettejä hän ei antanut murtaa ennen kuolemaansa, ja siinähän tietysti täytyi olla summattomia aarteita.

Sallimus johti sillä välin niin, että myrkyllinen juoruilu, joka kaikkialla oli liikkeellä Halmin perheestä, sai oikeutetumman aiheen ryhtyä tekemisiin Gråbergin asiain kanssa. Konsuli Lauri Gråbergin setä, tuo pienikasvuinen kalakauppias ja sananparsien saivartelija Rufus Gråberg oli aikaisin keväällä ajanut heikolle jäälle ja hukkunut. Perunkirjoituksessa huomattiin vastoin luuloa, että koko omaisuus oli vain 22.000 riksiä, ja se oli testamentissa määrätty vanhalle varattomalle leskelle, rouva Hallbergille, joka oli kaukainen sukulainen ja oli jo kolmekymmentä vuotta hoitanut vainajan taloutta. Lauri Gråberg ehdotti, että rouva Hallberg muuttaisi hänen luokseen ja luopuisi omaisuudestaan; muuten uhkasi hän tehdä valituksen testamentista. Rouva Hallberg ei suostunut siihen. Lauri Gråbergin laiselle miehelle ei 22.000 riksiä ollut enempää kuin yksi ainoa hänen laivansa saattoi tuottaa muutamassa kuukaudessa, mutta kapteeni Edvardson keksi mitättömän muodollisuuden, jota Rufus Gråberg ei ollut huomannut kutsuessaan todistajia, ja testamentista tehtiin valitus.

Tuskin oli juoruilu saanut siitä aiheesta äimän pistelläkseen Gråbergin kauppahuonetta, ennenkuin se sai vielä pahemmasta aiheesta paksun naskalin Halmin varalle. Juhani Halm palasi Englannista niinkuin valitettavasti monenkin rikkaan miehen poika on palannut kullan, maailman ja nuoruuden yhdistyneistä kiusauksista. Eikä enää hänen rikoksensakaan pysynyt salassa: vekseliasia oli Lontoosta levinnyt Gråbergin kirjeenvaihtajien kautta. Turhaan onneton isä koetti pitää hunningolle joutunutta poikaansa poissa ihmisten näkyvistä. Pikkukaupungilla on silmät joka nurkassa ja sopessa: nuori Juhani hiipi öisin salaa ulos, ja päivällä löydettiin hänet aina kaupungin pahimmista kapakoista juomasta niiden irstaimpien renttujen kanssa. Vihdoin isä lähetti hänet ankaran tarkastuksen alaisena kauas sisämaahan, missä hän sitten pysyi odottelemassa isänsä kuolemaa, jolloin hän toivoi saavansa oikeutensa voimaan.

Ikäänkuin se koettelemus ei olisi vielä sattunut kyllin syvälle sydämeen, tuli uusi kesän saapuessa. Halmin nuori, rehellinen ja tavattoman taitava kirjanpitäjä Tervola joutui kiihkeän keuhkotaudin uhriksi, jonka hän sai kiireisellä talvimatkallaan viitenä unettomana yönä Riikaan pyrkiessään. Niinä neljänä kuukautena, jotka kuluivat Tervolan palaamisesta, tunsi Halm rakastavansa häntä enemmän kuin poikaansa, joka niin huonosti oli palkinnut hänen rakkautensa. Kaikin mahdollisin keinoin koetettiin pidättää murhanenkeliä, mutta missä rakkaus on voimattomana, hymyili kuolema ivallisesti rahalle. Kun Otavan varustaja seisoi kalvenneen uhrinsa vieressä ja näki yksinäisen äidin itkien polvistuneena poikansa vuoteen ääreen, silloin -- niin, _vasta silloin_ Hannu Herman Halm tunsi, että kaikki hänen kultansa oli vain kourallinen tomua.

-- Tästä lähin -- hän sanoi itkevälle leskelle -- olen minä teidän poikanne.

-- Minä kiitän teitä -- äiti vastasi aavistamatta, mikä oas piili hänen viattomissa sanoissaan -- minä tarvitsen niin vähän. Antakaa minulle hauta poikani viereen!

Hannu Halm palasi konttoriinsa, neuvoi Stenmanille, mitä sinä päivänä oli tehtävä, ja meni omaistensa luo. Ensi kerran hänen vaimonsa silloin näkikin hänen tulevan luokseen konttoriaikana. Pienet tytöt tanssivat ihastuksissaan hänen ympärillään ja näyttelivät hänelle nukkejaan. Hän hyväili heitä, tunsi mielensä levollisemmaksi ja otti kätkyestä pienokaisen syliinsä.

-- Sinä, hän sanoi, sinä, josta minulla on ollut vain iloa eikä vielä mitään surua -- saanko nähdä sinusta tulevan paremman ihmisen kuin isäsi? Oi, poikani, pikku Sten, älä sekaannu moneen asiaan ... tai jos se tulee osaksesi, älä koskaan anna sieluasi rahalle!

Hänen puolisonsa ymmärsi hänet; vaimo ymmärtää kaikki sydämellään.

-- Ei -- hän sanoi ja kiersi kätensä hänen kaulaansa -- meidän pikku Stenimme oppii rakastamaan Jumalaa ennen kaikkea ja lähimmäisiänsä niinkuin itseänsä. Hän ei koskaan tuota sinulle murhetta.

22. KAPTEENI EDVARDSON.

Hän oli itse oveluus.

Konsuli Lauri Gråbergin oli liikeasiain karttumisen tähden täytynyt ottaa ensimmäinen kirjanpitäjä Södergren konttoriinsa ja hän sanoi tälle, kun postitunti lähestyi:

-- Missä Edvardson viipyy?

Hän, tuiki säännöllinen mies, ei tullutkaan tapansa mukaan konttoriin yhdentoista lyönnillä.

-- Kapteeni Edvardson purjehti satamanedustalle kello seitsemältä tänä aamuna, vastasi kirjanpitäjä.

-- Miksi juuri tänään, kun tuulee niin kovasti?

-- Kauppaneuvoksen _Argo_ palasi toissapäivänä. Laivamiehet päästetään pois palveluksesta, ja kapteeni Edvardson tahtoi hyvissä ajoin puhutella perämiestä ja parhaita matruuseja. Meidän _Solidelle_ otetaan väki tulevalla viikolla.

-- Sitäkö varten siis? Mutta tuuleehan niin, ettei pystyssä pysy. Minä en näe viirisalkoa pakkahuoneen nurkalla.

-- Sen kaatoi tuuli tunti sitten.

-- Ja Edvardson on satamanedustalla moisessa myrskyssä!

-- Vanha merimies, herra konsuli.

Gråberg oli vaiti. Hän olisi tarvinnut Edvardsonia enemmän kuin koskaan ennen suurenmoista kauppatuumaa varten, jonka tuo taitava kaupanvälittäjä oli miettinyt. Ei ollut vähempi kyseissä kuin saada haltuunsa kahden naapurikaupungin koko senkeväinen suolantuonti, sillä suolan hinta oli noussut yhdeksään riksiin tynnyriltä, ja Gråbergilla yksin oli suurenlainen varasto tuota välttämätöntä tavaraa. Mutta sitä varten tarvittiin pikaisia käskyjä Liverpooliin ja St. Ybesiin -- käskyjä, jotka ainoastaan Edvardsonin kielitaito saattoi laatia.

-- Miksen minä ole oppinut englannin kieltä? huokasi Lauri Gråberg käyden yhä levottomammaksi, mitä likemmä postitunti joutui. -- Södergren, kutsu tänne poikani!

Lauri Roderik oli palannut muutamia päiviä aikaisemmin kotiin ja tuli konttoriin.

-- Osaatko englannin kieltä?

-- Hieman..

Ulkomaisia kieliä luettiin siihen aikaan kouluissa saksaa ja huonoa ranskaa, mutta ei ollenkaan englannin kieltä.

-- Kirjoita saneluni mukaan kirje Hawkes & Pojille Liverpooliin.

-- Kirjekö? kysyi ylioppilas hämillään. Minä olen lukenut vähän englannin kieltä, mutta en ole koskaan sitä puhunut enkä kirjoittanut.

-- Et kirjoittanut! huudahti isä suuttuneena. -- Kulutat rahoja jo kolmatta vuotta etkä ole oppinut sen vertaa, että voisit auttaa isääsi kirjoittamalla mitättömän kirjeen. Mitä hyötyä on sitten koko opistasi?

-- Teidän luvallanne, isä, aion tulla koulunopettajaksi.

-- Mitä? Koulunopettajaksiko? huudahti isä taaskin hyvin kummastuneena. -- Etkö siis maisteriksi?

Oli aika, jolloin oppimattomat käytännön miehet kunnioittivat maisterinarvoa kuin jotakin, jossa kaikki mahdollinen elämänviisaus oli yhdistettynä. Tuli sitten toinen aika, jolloin maisteri merkitsi liikemiehen mielestä samaa kuin hajamielisyys tai kelvottomuus.

-- Ensin maisterinarvo, isä, vastasi poika.

-- Sinäkö koulunopettajaksi? Sinä? Ja minunko luvallani? Et koskaan. Minun poikani koulunopettajaksi! Ainoa poikani! Oletko hullu?

-- Mieleni on paha, etten voi olla hyödyksi teille, isä, mutta minulla ei ole vähintäkään halua ruveta kauppa-alalle. Antakaa minun seurata taipumustani. Päätökseni on luja. Koulunopettajan toimi on vaatimaton, mutta sangen kunnioitettava.

-- Niin, niin äärettömän kunnioitettava, että hän pitää samaa nuttua kaksikymmentä vuotta, ostaa virkistyksekseen kahdeksan luotia kahvia kerrallaan ja on kirjoissa veloista, joita hän ei koskaan maksa. Lauri Roderik ... jos sinä, joka voit tulla kunnioitetuksi ja itsenäiseksi mieheksi, tahdot antautua orjuuteen ja köyhyyteen, mihin ryhtyvät sitten köyhät nuoret miehet, joilla ei ole toivoa paremmasta? Poikamaisia oikkuja! Heitä ne mielestäsi!... Ainoastaan kaksikymmentä minuuttia on postin lähtöön, eikä Edvardsonia kuulu!

-- Minkä käskyn tahdotte, isä, lähettää englantilaiselle kauppahuoneelle?

-- Suolaa! Suolaa! Kokonaisia suolavuoria! huudahti epätoivoinen kauppias.

-- No hyvä, kirjoittakaa, isä: _Hawkes & Sons, Liverpool. Salt! Salt!_... Se on lyhyt käsky ja sen ymmärtää helposti.

-- Poika, uskallatko ilvehtiä isäsi kanssa?

-- _Salt_ on hyvää englannin kieltä. Minä luin äskettäin uudesta laitoksesta, _sananlennätin-nimisestä_, jota käytetään Englannissa. Sen muodostavat merkit, jotka näkyvät pitkän matkan päähän, ja ne toistetaan asemalta toiselle. Sanomissa, joita siten lähetetään, on aina vain muutamia sanoja.

-- Oh ... älä puhu puuta heinää! Mitä sanottaisiin niin naurettavasta kirjeestä?

-- Sitä pidettäisiin eriskummallisena, mutta se ymmärrettäisiin.

-- Käsky on pantava toimeen pian. Mitä merkitsee _pian_ tai _nopeasti_?[13]

-- _Quick ja prompt_.

-- Hm... Sillä laillahan voi kuka hyvänsä kirjoittaa englannin kieltä. Mutta ei ole muuta keinoa. Olkoon menneeksi Edvardsonin vastuulla. Kirjoita!

Tuo omituinen kirje lähetettiin ja se lienee saapuessaan Liverpooliin herättänyt aika ilon Hawkes & Poikain konttorissa. Useimmilla Englannin kauppahuoneilla, jotka olivat asioissa pohjoismaiden kanssa, oli jo silloin kirjeenvaihtoa varten konttorissaan pohjoismaalaisia, mutta saattoipa sattua tapauksia, jolloin monikin kieliätaitamaton suomalainen kauppias olisi joutunut samaan pulaan kuin konsuli Lauri Gråberg.

Puolenpäivän aikaan meni konsuli, levottomana Edvardsonin viipymisestä, satamaan. Vain vaivoin hän pääsi perille riehuvassa myrskyssä, jonka puuskaiset vihurit lennättivät sateisia pilvenmöhkäleitä. Kulkiessaan milloin nojautuneena kultapäiseen, espanjanruokoiseen keppiinsä, milloin syrjin tuuleen, näki hän kaikkialla merkkejä luonnonvoimien väkivaltaisuudesta. Särkyneitä ikkunalaseja, hajonneita savupiippuja, alas pudonneita kattotiilejä ja kaatuneita lankkuaitoja olivat kadut täynnä. Puupinon halot oli tuuli hajoittanut tulliportin luota kuin akanat ympäri kenttää. Merivesi oli noussut ja virtasi muutamissa paikoin tulvanaan satamatielle. Erään kaljaasin tuuli oli heittänyt syrjälleen rannalle, ja aallot huuhtelivat sitä; kaikilla satamassa olevilla laivoilla oli kaksinverroin ankkureja, ja töin tuskin saattoivat ne sittenkään säilyä, vaikka olivat suojassa pahimmilta vihureilta.

Halmin Argo, joka oli suuri, raskaasti lastattu laiva, oli kauempana satamanedustalla hiukan suojassa metsäisen kalliosaaren luona. Mutta jotta olisi päästy sinne tai sieltä takaisin, täytyi veneen kulkea tuulen puolelta suojattoman Kallisen selän yli, jossa myrsky, aukealta mereltä tullen, näytti koko voimansa. Sinnepäin Gråberg katseli tähystellen, milloin toivoen näkevänsä purren taistelevan tuulessa, milloin taas toivoen, ettei kukaan uskaltaisi lähteä vesille. Kallisen selkä oli suurenmoisen hurja ilmameren painosta. Ei missään ollut jäljellä meriveden vihreää väriä, näkyi vain lumivalkea vaahtolakeus, kuohun yllä tiheä, harmaa, nopeasti kiitävä meriusva-verho ja sen yläpuolella taivas niin uhkaavan mustana kuin syysyö.

Tuulen ja sateen läpimäräksi pieksemänä Gråberg poikkesi rannalla olevaan kalastajatupaan ja kysyi, oliko nähty kapteeni Edvardsonia. Hänen oli nähty kohtalaisessa tuulessa purjehtivan ulapalle kello seitsemän tienoissa, mutta takaisin purjehtiminen ... ei, sellaista hamppua ei vielä ole kehrätty, joka olisi kestänyt purjekankaassa moisia puuskia alahangan puolelta.

-- Luuletteko siis, että kapteeni Edvardson on jäänyt Argolle iltaan asti?

-- Oli jäätävä.

Konsuli Gråberg palasi satamasta jonkinverran, mutta ei täysin rauhoittuneena. Edvardson oli suunnitellut suolakaupan, hän tiesi asian olevan kiireisen, että käskyt täytyi lähettää jo sinä päivänä ja että häntä tarvittiin niitä kirjoittamaan. Hänellä ei ollut tapana olla poissa niin tärkeää postia lähetettäessä.

Ilta tuli, tuuli laantui, meri vaihtoi lumivalkoisen vaippansa vihreihin, välkkyviin aaltoihin, ja purje purjetta seuraten tanssi edestakaisin satamanedustan ja kaupungin väliä. Gråberg meni vielä kerran satamaan. Argon laivavene oli juuri laskenut laituriin.

-- Missä on kapteeni Edvardson?

-- Kapteeni Edvardsonko? Hän lähti Argosta tänään aamulla kello kymmeneltä. Purjehti omalla veneellään Trafalgarilla, ja keulanpuolella oli hänellä laivapoikapahanen.

-- Sellaisessa myrskyssä!

-- Vanha merimies.

On taru vanhoista merimiehistä, että he tavallisesti hukkuvat omaan satamaansa. Päivää myöhemmin löydettiin kapteeni Edvardsonin Trafalgar kulkuväylän varrelta luodolta, johon myrsky sen oli heittänyt. Kaukaa Kallisen selän asumattomilta rannoilta löysivät viikon kuluttua jotkut ongella olevat pojat muinoin hienon, mustan silkkihatun hiekan täyttämänä ja piikivien hankaamana. Ne olivat ainoat merkit, mitkä tässä maailmassa löydettiin eräästä senajan viisaimpiin, toimeliaimpiin, mutta myöskin vähimmin arkatuntoisiin kuuluvasta kauppakonttorin ja maailman markkinain välillä juoksijasta. Hän oli uponnut _omassa_ toimessaan, keskellä loistavia kauppasuunnitelmia ja juuri koettaessaan houkutella kilpaveljeltä hänen parhaita merimiehiään. Lauri Gråberg suri häntä vilpittömästi. Usein pulmallisina hetkinä konttorissa, kun asiat kiirehtivät ja viisasta päätä sekä terävää englantilaista kynää tarvittiin lähettämään käskyjä ulkomaisiin satamiin, kuultiin Gråbergin puoliääneen sanovan itsekseen:

-- Jospa nyt olisi Edvardson täällä! _Hän_ oli itse oveluus! Hänen olisi pitänyt elää, jotta hän olisi saanut velkakirjansa kuitatuiksi.

23. ERÄS KUOLEMA.

Totuus, joka vapauttaa meidät.

Meiltä hävisi komissaari Sten Halm näkyvistä silloin, kun häneen teki niin musertavan vaikutuksen auringon kulta, joka loisti lapsen pään ympärillä ristiäisissä hänen veljensä kauppaneuvoksen luona. Hänelle, aikoinaan varsin kuuluisalle miehelle, oli luonto lahjoittanut raudanlujan ruumiin, joka siihen asti oli kestänyt kaikki elämän ja sen intohimojen kovat kolaukset, paitsi taikauskoista kuvittelua, joka kävi perintönä hänen suvussaan. Ristiäisissä hän oli saanut lievän halvauksen; hän toipui tosin vähitellen veljensätyttären hellästä hoidosta, mutta kauan ruostuneena ollut rauta oli murtunut ja liukui liukumistaan viettävää rataa pitkin kohti sulatusuunia, jossa lujinkin teräs kerran häviää ajasta. Sten Halm sai kuitenkin kokea sen suuren onnen, että hän yhä enemmän kirkastui, yhä enemmän pehmeni lähellä loppuaan. Itsepäinen mies taipui vihdoin vastoin tahtoansa, mutta yhä päättävämmin uskolla saavutettavaan vapahduksen ilmaiseen armoon, uskolla, jota hänen kärsivällinen hoitajansa joka päivä rakensi muuriksi itsevanhurskautta vastaan ja samalla lujaksi suojaksi hirveän kulta-aaveen torjumista varten. Liisu Halm oli käytännöllinen kristillisyydessään niinkuin kaikessa muussakin. Hän ei tyytynyt yksinomaan uskonlauseihin, jotka kyllä ovat hyvin tärkeitä ajattelevalle ihmishengelle, mutta joita alinomaa on sovitettava maalliseen elämään, jotta ne vaikuttaisivat elämän voimina sydämen ja toiminnan alalla ja siellä loisivat kaikki uudeksi. Hän vetosi alinomaa setänsä omiin kokemuksiin, joita hän oli tehnyt enemmän kuin kaksikymmentä vuotta kestäneen kummallisen ja tekopyhän katumuksensa aikana. Eihän hän voinut kieltää, että luuloteltu rauha ja sovinto, joita dominikaanit olivat kuvailleet hyvien töiden, köyhyyden ja maailmanpilkan hedelmiksi, olivatkin olleet vain apuatuottamatonta sovintoa, petollista rauhaa, eivätkä edes olleet voineet suojella häntä kullan loistolta tai auringonsäteiden heijastusilmiöltä. Sillä tavoin ei koskaan tulisi kylliksi; sadan vuoden kieltäytymiset tai hyvättyöt eivät voisi sovittaa ainoatakaan rikosta tai ainoatakaan verivelkaa. Siitä ei taivaassa eikä maassa olisi mitään muuta vapahdusta kuin Kristuksen sovitus uskolla omistettuna, ilman ihmisen omaa ansiota; mutta jos hän kerran sillä tavoin ehdottomasti antautuisi Jumalan armoon Kristuksessa, silloin seuraisivat jokapäiväisen parannuksen ohella hyvättyöt uutta ihmistä, silloin löytäisi hän rauhan, jota hän etsi ja tuo "kristillisyys yleensä", josta hän niin suuresti ylpeili, olisi silloin lopultakin hänelle sama kuin luterilainen, iankaikkisen totuuden sanoihin perustuva kristillisyys.

Liisu Halm oli nöyrä, oppimaton, yhdeksäntoistavuotias tyttö; hän ei ollut saanut sen korkeampaa sivistystä kuin moni muukaan kauppiaantytär siihen aikaan, eikä hän osannut esittää käsitystään uskonasioista yhtenäisenä esityksenä. Mutta hänellä oli hyvä luonnollinen ymmärrys, selvä arvostelukyky ja tottumusta ajattelemaan ja puhumaan hengellisistä asioista, jonka hän oli saavuttanut senaikaisissa uskonnollisissa kokouksissa Tukholmassa ja Suomessa, tahtomatta ns. herännäisten tavoin ankarasti ja suvaitsemattomasti tuomita muita teitä, joiden avulla Jumalan rakkaus voi janoovan sielun johdattaa elämän lähteelle. Ainoastaan Raamatun sanaan hän turvautui kuin kallion kyljessä olevaan rautarenkaaseen; siitä hän ei sietänyt mitään tinkimistä, siitä ei hiljainen, nöyrä, lempeä tyttö sallinut horjuttaa itseään tuumankaan vertaa oikealle eikä vasemmalle. Ja siinä olikin hänen vahvuutensa -- lapsen käsi ja urhon kilpi, neidon kainous ja maailman voittajan voima.