Part 28

-- Antakaa anteeksi -- Stenman vastasi hämillään -- minä luulin, että hän on hullu.

-- Omituinen hän on, mutta ei hullu. Margret pitää häntä häkissä. Minun velvollisuuteni on valvoa, miten hän tulee toimeen vanhoilla päivillään.

Kauppaneuvos otti hatun, kepin, turkkitakin ja oli kohta tiessään. Vanha kirjanpitäjä katsoi hänen jälkeensä, alkoi vuolla uutta sulkakynää ja jupisi itsekseen:

-- Isä oli viisain kaikista, kunnes tuli hulluksi... Sten oli uskaliain, kunnes hänkin tuli hulluksi... Otto Kristofer oli tyhmin ja hyväluontoisin; hänellä säilyikin se rahtunen ymmärrystä, mikä hänellä oli... Hannu Herman on paras kaikista; tuleeko hänkin nyt hulluksi?... Juhani tulee Sten Halmiin; hän menettää järkensä.

Huono kauppa ... saldona kaikesta haaksirikko, haaksirikko!

19. SYYRAKIN KIRJA.

Älä ryhdy moneen asiaan.

Rouva Margret Halm harjoitti, niinkuin tiedämme, omin päin kauppaa ja asui omassa hyvin rakennetussa talossaan Kauppiaankadun varrella. Kirjanpitäjä seisoi kauppapöydän takana puodissa, punnitsi kahvia, sokeria, inkivääriä ja pohjanahkaa, mittasi purutupakkaa ja Lybeckin karttuunia, tyrkytteli terva-ukkojen vaimoille punaisia silkkihuiveja ja ilahdutti lasten mieltä veskunoilla ja Venäjän prenikoilla. Myymälän takana oli puotikamari, joka aina haisi bresiljalta ja jossa Liisu toimitteli konttoristin tehtäviä, milloin häntä ei tarvittu myymälässä apuna. Puotikamarin takana oli Margret-rouvan yksityinen työhuone, jonne hän vei parhaimmat liiketuttavansa, ja sen takana taas erittäin huolellisesti siistitty sali ja aution näköinen, yhtä siisti vierashuone pitkine sohvineen ja kullattuine peilinkehyksiä koristavine aarnikotkineen sekä vihdoin tilava keittiö ynnä väentupa renkejä ja ostajia varten pihan toisella puolen. Rakennuksen yläkerrassa oli ajan tavan mukaan kaksi suurta huonetta, joista oli yksi kummallakin puolen avaraa ullakkoa ja jotka alkujaan olivat aiotut vierashuoneiksi, mutta joista sittemmin pohjoispuolella olevassa asui komissaari Halm ja eteläpuolella olevassa hänen veljensä tytär, Liisu Halm, niinä harvoina hetkinä, jotka hän saattoi käyttää omiin toimiinsa. Portaat ja eteiset, joihin oli sirotettu katajan havuja, olivat erittäin puhtaat, koko talo todisti säästäväisyyttä, järjestystä ja vankkaa varallisuutta. Eikä muita ylellisyyden merkkejä ollut kuin vierashuone, jota lämmitettiin kahdesti vuodessa välttämättömiä kahvipitoja varten, mutta joka muun ajan oli autiona, kylmänä ja kolkkona kuin naulassa riippuva paraadiunivormu.

Kapteeni Edvardson oli Margret-rouvan luona tiedustelemassa, kun kauppaneuvos Halm tuli kälynsä luo, joka parhaillaan kutoi sukkaa. Herrat tervehtivät toisiaan kohteliaasti, mutta kylmästi, senjälkeen kapteeni otti hattunsa, siveli sen nukkaa keltaisilla hansikkaillaan, suuteli emännän suurta kättä ja pyysi saada pysyä edelleenkin hänen suosiossaan. Margret-rouva löi vastineeksi häntä keveästi villasukallaan ja virkahti, että he kyllä pysyisivät hyvinä ystävinä, jos vain Edvardson lakkaisi houkuttelemasta hänen tervatalonpoikiaan Gråbergin puolelle. Mitä X-kylään tuli, arveli Margret-rouva, että se, joka oli pistänyt lusikkansa toisen keittoon, saisi syyttää itseään, jos polttaisi näppinsä. -- Hyvästi, serkku; käykää katsomassa... Ja Hannu-lanko, kas, sepä oli hauskaa! Saanko tarjota lasin piparmintulla höystettyä viiniä?

Hannu-lanko ei suvainnut huolia piparmintusta; hän silitteli Margret-rouvan erinomaisen valkoista ja erinomaisen laiskaa kissaa ja sanoi, ettei hän luottanut kutsumuskorttiin, vaan lähti itse kuulemaan, tahtoisiko käly kantaa hänen pienen poikansa kasteelle. Sitäpaitsi koski käynti Sten-veljeä, joka myöskin oli kutsuttu, jos vain terveys sallisi hänen tulla.

Margret-rouva kiitti kunniasta ja sanoi kyllä tulevansa ja ottavansa Liisunkin mukaan, koska lanko oli kunnioittanut häntä lähettämällä kutsukortin, mutta ukolle saattaisi lähettää ristiäiskonvehdit ullakkohuoneeseen; hänen oli viisainta istua kuin orava häkissään.

-- Margret, sanoi kauppaneuvos, jos sinulla olisi onneton veli ja hän asuisi muutaman askelen päässä talostasi, häpeäisitkö sinä tunnustaa häntä sukulaiseksesi?

-- Kysymys sekin, lanko! En. Mutta viisas hänen pitäisi olla. Järkeä ei Stenissä ollut kahdentoista killinginkään verran, kun laahasin hänet tänne Isostakyröstä. Vanha pahus oli hänessä, ja varjelkoon, mimmoisia houreita hänellä oli muka jonkinlaisten pahantekojen sovittamisesta! Ihminen on heikko olento, lanko; meidän ei sovi mellastella tämän maailman tavaroilla kuin järjettömien elukoitten, muista se. Hannu; Belialin puro käy läpi Halmin suvun. No, toden totta, emmepä me muutkaan ole paljoa parempia; sama on vikana Gråbergissa ja koko liudassa. Liisu vain sai edes vähän hillityksi Sten-lankoa; sentähden arvelin: mitäpä hyötyä olisi lääkärien ja apteekkarien palkkaamisesta? Tässä ei auta mikään _cremortartari_ (viinikivi). Minä otin Pokkisen Annan hoitamaan häntä ruoasta ja kahdesta riksistä viikossa, siinä ei käy säästäminen ja itse huolehdin joka päivä, että hän sai säännöllisesti pehmeäksi keitettyjä munia, kalaa ja kanasoppaa. Otto Kristofer-vainajan yönuttu ja tohvelit olivat hänellä vuoteensa vieressä, lautapeliä ei maksanut vaivaa muuttaa sinne. Tosin hän yritti joskus hulluuksissaan mennä ulos, mutta silloin lähetettiin Liisu hänen luokseen, ja hän tyyntyi. Liisu luki joka päivä hänelle Jumalan sanaa; minä arvelen, että siinä oli hänen apteekkinsa. Rahaa hän ei saanut koskaan nähdä, se oli hänelle myrkkyä; mutta kun hän tuli vähän paremmin mukiinmeneväksi päästään, alkoi Liisu karkoittaa hänestä paholaisen juonia. Ensin oli hänellä kaulassaan, ikäänkuin sattumalta, keltainen kaulahuivi; siitä vetäytyivät, ajatteles lanko, Stenin kasvot vääriksi, mutta koska huivin omistaja oli Liisu, oppi hän sitä sietämään. Sitten hän tottui sietämään keltaisia hansikkaita, keltaista sitruunaa ja vihdoin messinkistä kynttilänjalkaa. Toista oli, kun Liisu sitten rohkeni näyttää hänelle kultasormustaan ikäänkuin leikillä; me luulimme, että hän tulisi tuiki hulluksi uudelleen. Pokkisen Anna ja minä seisoimme vartijoina oven luona, hän näet pyrki ulos; hän, pitkä, voimakas mies; olisimme me siinä olleet aika pulassa, jollei Liisu olisi saanut häntä jälleen lauhkeaksi. Kolmen päivän perästä hän saattoi sietää kultasormusta, ja nyt hän voi katsoa mitä tahansa muuta paitsi rahaa. Kuulehan vain, lanko; hän ei kärsi seteliä eikä edes kuudenäyrin rahaakaan! Ei ketään, paitsi meitä kolmea, Liisua, Annaa ja minua, ole viiteen viikkoon päässyt hänen luokseen; sinä, lanko, olet ensimmäinen. Tahtoihan kyllä Edvardsonkin sinne, mutta minäpä en päästänytkään.

-- Ennen kuka muu hyvänsä kuin Edvardson! Minä olen iloinen, Margret, että sinä olet ollut niin ystävällinen Sten-veli-raukalle; kyllä se päivä tulee, jolloin vaivasi runsaasti palkitaan. Ymmärräthän kuitenkin, ettei hänen asioitaan voi jättää noin vain oman onnensa nojaan. Velkakirjat voisivat langeta, obligatsioneja saatettaisiin vaatia maksettaviksi tai saattaisi niitä joutua arpaan. Mitä siitä arvelet? Tahdotko, että minä otan pesän hoitaakseni?

-- Minä olen sitä mieltä -- vastasi Margret-rouva, nyökäyttäen veitikkamaisesti päätään, mikä merkitsi: senpä kyllä uskon, hyvä herra, mutta sinne ei käy nokkaansa pistäminen -- minä olen sitä mieltä, että koska Sten-lanko nyt alkaa jälleen tulla järkiinsä, hoitaa hän itse asiansa. No, siinä on kyllä yhtä ja toista sekä pitkin että poikin; mitä tulee ajatella miehestä, joka polttaa velkakirjansa velallistensa nähden? Mutta minä en punnitse enää naulaakaan pellavia, jollei Liisu paranna häntä. Odottakaamme kevääseen asti. Matami Widström hoitaa pesän Isossakyrössä, minä lähetin nimismiehen tekemään tavaraluetteloa, ja kassa-arkun panin sinettiin todistajain läsnäollessa. Odottakaamme, lanko! Sten on hurja mies, se on sukuvika... Liisu!

Liisu tuli puotikamarista.

-- Luuletko, että Hannu-setä voi tänään käydä tuolla ylhäällä tervehtimässä häntä?

-- Hän on nyt levollinen. Käykää ylös, setä. Mutta älkää puhuko rahoista!

-- Kukapa puhuisi nuorasta hirtetyn miehen talossa? Mene sinä mukaan, Liisu, mene mukaan; eihän koskaan saata tietää, mitä voi tapahtua.

Muutama silmänräpäys myöhemmin oli kauppaneuvos veljensä tyttären kanssa komissaarin ullakkokamarissa. Vanhus istui pöydän ääressä ja viilaili teräslankoja linnunhäkiksi. Hänellä oli yllä veljensä Otto Kristoferin kuuluisa yönuttu ja tohvelit; kuihtuneen näköinen hän oli, vaan ei sekavamielinen. Veljekset eivät olleet nähneet toisiaan kolmeenkymmeneen vuoteen.

Hannu Halm ei ollut mikään sydämetön mies. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun hän jälleen näki kerran niin ihaillun, sittemmin inhotun veljensä, joka oli kaksikymmentä vuotta vanhempi häntä ja kerran oli ollut suvun toivona, kunnes hänestä tuli sen epätoivo -- veljensä, joka oli rikkonut niin paljon, mutta myöskin kärsinyt niin paljon.

-- Etkö tunne minua, Sten-veli? hän kysyi.

Vanhus katsoi häntä eikä ollut huomattavasti liikutettu.

-- Sten-veli? hän toisti. Minulla oli kaksi veljeä. Oletko sinä Otto Kristofer vai Hannu Herman?

-- Otto on kuollut, minä olen Hannu. Minä tulin vielä kerran tässä maailmassa pudistamaan kättäsi ja kysymään, voinko millään tavoin olla sinulle hyödyksi.

-- Vai niin, oletko Hannu? vastasi komissaari yhtä välinpitämättömän levollisena. -- Sinä olet vanhentunut; ei ole aina onneksi vanhaksi tuleminen. Ja sinäkö tahdot pudistaa kättäni? Niin, niin, olimmehan veljeksiä. Mutta täällä ei ole mitään perittävää, Hannu, ei vanhaa nuttukuluakaan. Minä olen köyhä mies, Jumalan kiitos, että olen köyhä. Minä elän sukulaisteni armoilla. Anna minulle kätesi; olipa se kiltisti tehty.

-- Oletko nyt terve, Sten-veli? Oletko tyytyväinen?

-- Hyvin terve. Hyvin tyytyväinen. En ole koskaan ollut niin tyytyväinen aina siitä asti, kun laskin mäkeä Kallisen rinteessä. Silloin ei sinua vielä ollut olemassa, Hannu. Ja mitä olikaan sinulla tekemistä täällä maailmassa? Täällä on syntiä ja rauhattomuutta, ei mitään muuta.

-- Voinko auttaa sinua millään tavoin, Sten-veli? Etkö tarvitse mitään mukavuutta? Etkö huoli Virginian tupakasta? Tai ehkä tahdot hyvää, virkistävää viiniä?

-- Ei, kiitoksia, minä en tarvitse mitään. Minulla on hyvä olla, kuten näet. Minä tyydyn tähän. Maltas, lähetä minulle vähän teräslankaa! Minä teen nyt linnunhäkkejä ansaitakseni ylläpitoni. Minä teen myöskin ongenkoukkuja; sinä voit myydä niitä kaupassasi. Onhan sinulla kauppa? Vai oletko ehkä köyhä kuin minäkin? Se olisi sinulle onneksi, Hannu.

Rikas kauppaneuvos loi silmänsä alas.

-- Minä lähetän sinulle teräslankaa. Minä myyn häkkisi ja ongenkoukkusi.

-- Niin, tee se, Hannu; se on kiltisti tehty, se. Mutta älä ota niistä varsin paljon. Älä leiki rahojen kanssa, Hannu! Minä voisin kertoa sinulle jotakin, mutta se on hyvin surullinen juttu. On kauheata, tiedätkös, leikkiä rahojen kanssa.

Liisu kiiruhti keskeyttämään vaarallisen puheenaineen ja muistutti, ettei hän ollut vielä sinä päivänä lukenut mitään sedälleen.

-- Niin, lue, lapseni, lue jotakin! Hannu voi myös kuulla. Eikö niin, Hannu? Jumalan sana karkoittaa pahat ajatukset. Mihinkä pysähdyimmekään?

-- Syyrakin kirjan 11:nnen luvun 10:nteen värssyyn.

-- Aivan niin. Lue siitä, lapseni. Näetkös, Hannu, minä en ole niin köyhä kuin luulet. Joka päivä laskeutuu enkeli taivaasta ja koskee kuivunutta, ruttoista sydämeni lammikkoa. Silloin alkaa juosta lähde kurjasta, vettäkaipaavasta rapakosta, ja se on se kirkas, syvä vesilähde, josta juoksee iankaikkinen elämä. Niin, minä olen rikas, Hannu; en kuitenkaan itsestäni, vaan Hänen täydellisyydestään, joka on kaikkena meissä kaikissa. Lue, lapsi, lue!

Liisu luki:

"Poikani, älä sekaannu moneen asiaan, sillä jos ryhdyt moninaisiin, et siitä paljoa voita. Jos vielä kovinkin pyydät, et sitä kuitenkaan saa; ja vaikka kiirehtisitkin, et kuitenkaan paikastasi pääse.

"Moni pyytää ja etsii rikkautta, mutta ei muuta kuin viivyttää sillä itseänsä. Moni taas on hiljainen, tarvitsee toisten apua, on heikko ja köyhä. Häntä katsoo Jumala armollisesti ja auttaa häntä viheliäisyydestä ja saattaa hänet niin kunniaan, että moni häntä ihmettelee.

"Kaikki tulee Jumalalta, onni ja onnettomuus, elämä ja kuolema, köyhyys ja rikkaus. Jumalisille antaa Jumala pysyväiset rikkaudet ja mitä Hän suo, se aina menestyy. Moni on saita ja säästää, ja rikastuu sen kautta ja luulee kylliksi koonneensa itsellensä ja sanoo: nyt tahdon elää hyvin, syödä ja juoda tavarastani; eikä hän tiedä, että hetki on tullut, jona hänen pitää jättää kaikki muille ja kuolla.

"Pysy Jumalan sanassa ja harjoittele sitä, ja pysy toimessasi. Äläkä huoli siitä, miten jumalattomat tavaraa pyytävät: turvaa sinä Jumalaan ja pysy virassasi; sillä Herran on helppoa tehdä köyhä rikkaaksi. Herran siunaus on hurskaan palkka ja kohta antaa hän siunauksensa kukoistaa. Älä sano: mitä se auttaa minua ja mitä hyötyä minulla nyt on siitä? Äläkä myöskään sano: minulla on kylliksi; kuinka voi minulta mitään puuttua?... Sentähden älä kiitä ketään ennen loppuansa; lapsistansa mies tunnetaan..."

Liisu keskeytti lukunsa. Hänen nuorempi setänsä, Hannu, voimakas mies, oli kalvennut, ja suuria hikipisaroita nousi hänen otsalleen. Hän kohosi istuimeltaan lähteäkseen.

-- Sten-veli, hän sanoi, minä pyytäisin sinulta jotakin.

-- Mitähän se olisi, Hannu-veli?

-- Nuorin poikani kastetaan tänään. Minä pyytäisin sinua ja Margretia ja Liisua tulemaan kummeiksi.

Komissaari oli vaiti hetkisen ja vastasi:

-- Minä olen lukenut jostakin miehestä, joka kutsuttiin pitoihin, ja hän tuli ilman juhlavaatteita. Se mies viskattiin synkimpään pimeyteen.

-- Sinulle ei käy niin, Sten-veli. Ristiäiset ovat kello kolme iltapäivällä; ennen kello kahta on ihan sopiva musta puku valmiina sinua varten. Se on Otto Kristoferin puku, ja hän oli aivan sinun mittaisesi; minä ostin sen Margretilta.

-- Minä tulen.

-- Ei, setä, ei! huudahti Liisu pelästyneenä siitä, mitä saattaisi seurata, kun setä esiintyisi sellaisessa tilaisuudessa monien tuntemattomien ihmisten parissa.

-- Älä pelkää, sanoi vanhus levollisesti. -- Minä kestän nyt kaikki. Koko maailma saakoon tietää, että minä olen köyhä mies ja elän sukulaisteni armoilla. Hannu ei hävennyt tunnustaa minunlaistani konnaa veljekseen; häpeäisinkö minä sitten tulla lainavaatteissa?

-- Mutta olettehan katolilainen, setä!

-- En, lapseni, olenhan sanonut sinulle, että tunnustan kristinuskoa erottelematta eri tunnustuksia. Tyydytkö siihen, Hannu?

-- Kyllä, Sten-veli. Kello kolmelta siis. Jää hyvästi.

-- Hyvästi.

20. LAPSEN PUUMERKKI.

Kiitä Jumalaa, ettet saanut ennustajan lahjaa.

Kauppaneuvos Hannu Herman Halm oli siihen aikaan saanut surun, paljoa tuntuvamman kuin hän osoitti niissä muutamissa sanoissa, jotka hän sivumennen lausui ainoalle uskotulleen, kirjanpitäjä Stenmanille. Hänen vanhin poikansa Juhani, isän ja kauppahuoneen ylpeys, oli askel askelelta vaipunut syvemmälle turmioon. Jokainen kirje toi siltä Lontoon kauppahuoneelta, jossa Juhani oli konttoritoimessa, yhä surettavampia tietoja. Viimeinen niistä oli kertonut, että Juhani Halm oli erotettu konttorista, ja siinä oli myöskin ollut väärennetty, isän hyväksymä vekseli, jonka Lontoon kauppahuone oli kuitenkin lunastanut pelastaakseen nimen häpeästä. Salaisuus oli hyvin kätketty; ei kukaan kotiseudulla aavistanut sitä, mutta se oli särkenyt isän sydämen ja tunkenut kaikki muut ajatukset syrjään.

Eräs lohdutus oli vielä -- pieni poika, jonka Luoja oli lähettänyt korvaamaan tuhlaajapoikaa, hän saisi periä kaiken sen rakkauden, mitä tähän asti oli tuhlattu vanhemmalle veljelle; hänestä olisi kerran tuleva perheen tuki ja kauppahuoneen kunnossapitäjä. Sentähden täytyi saada jo hänen kätkyensä siunatuksi; sentähden oli korkeuden armo _ostettava_ mistä hinnasta hyvänsä -- runsailla lahjoituksilla, leskien esirukouksilla, onnettoman, halveksitun veljen tunnustamisella ... ja vihdoin myös veljentyttären, Liisun, rukouksilla, kun lapsi ristittäisiin. Sillä Hannu Halmin sydänkonttoriin tuli toisinaan, milloin liikeasiat olivat vaiti, salaperäinen, kauan unohduksissa ollut velkoja, jonka nimeä ei ollut kirjoitettu konttorikirjoihin saamisten eikä velkojen puolelle, vaan joka puhui toisista kirjanpidoista, toisen maailman tilinteoista. Liisu Halm tunsi sen kopean velkojan; hän yksin oli katsahtanut porttien läpi tuohon hirmuiseen tuntemattomaan maailmaan, missä eivät maalliset numerot ja kyynärmitat kelvanneet mihinkään. Häntä, Liisua ei saanut puuttua, hänen täytyi kirjoittaa kuittinsa kastetodistukseen, jotta se kelpaisi pääsylipuksi onnelliseen elämään.

Tavallinen päivällisen aika oli kello yksi, siis, silloisen ristiäistavan mukaan, olivat kahvipidot kello kolmelta. Rikas talo, joka loisti ylellisyydestä sellaisesta, jota niihin aikoihin asti ei oltu tunnettu paikkakunnalla, oli kohta täynnä kaupungin ylhäisimpään seurapiiriin kuuluvia vieraita.

Ei oltu vielä opittu kutsumaan ainoastaan sukulaisia ja lähimpiä ystäviä; kaupunki oli moisiin tilaisuuksiin nähden kuin suuri perhe, ja sentähden ei voitu viettää mitään häitä, ristiäisiä tai hautajaisia kutsumatta sadoittain vieraita.

Talon nuori emäntä sai yksityisessä huoneessaan olla rauhassa noilta vierailta, jotka välinpitämättöminä katselivat hänen äskensyntyneen poikansa pääsemistä kristillisen seurakunnan jäseneksi. Hänkin rukoili siunausta lapselle, mutta hän ei ostanut sitä, hän anoi sitä ilmaiseksi.

Kaupungin kirkkoherra astui arvokkaana ja hyväätarkoittavana esiin, käsikirja kädessä, liperit koviksi silitettyinä, ja otti vastaan nimilipun, joka oli leimaava äskensyntyneen ihmisten keskuudessa tunnettavalla puumerkillä. Hän oli tottunut lukemaan kastesanat laulavalla äänellä, joka vaikutti yleisöön. Hän tiesi tekevänsä sen hyvin, niin ettei rahtuakaan unohtuisi; hänen omalletunnolleen oli siinä riittävästi; ajallinen ja iankaikkinen palkinto oli muka kyllä tuleva. Mitään sellaista ajatusta tai rukousta, että tuon lapsen nimi kerran taistelun loputtua kirjoitettaisiin ylhäällä elämänkirjaan, ei johtunut hyväätarkoittavan kelpo papin mieleen. Hän oli kastanut monta sataa pienokaista, jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, ja hän oli kastanut heidät niinkuin linnan vahtimestari aukaisee palatsin portin linnanisännän alamaisille, pysyen itse ulkona torilla.

Nuori äiti saattoi huoneestaan nähdä hänet, kun ovi oli puoliavoimena. Mitä liikutti häntä pappi? Hän ajatteli lastaan, joka istutettiin rikkauden taimilavaan ja joka kenties oli saava päättää päivänsä köyhyyden rikkaläjässä. Sellainen elämänsiemen, sellainen pieni poika-parka, kiedo hänet vaikka mitä pehmeimpiin, pitseillä koristettuihin kapaloihin, hyväile häntä vaikka kuinka hellästi, hoitele häntä vaikka kuinkakin kateellisen huolekkaasti -- ei kukaan voi sanoa äidille, missä ja miten hän kerran on lopettava myrskyisen elämänsä ... ehkäpä haudattuna etäällä erämaan hiekkaan, napaseutujen hankiin tai valtamerten pohjattomaan syvyyteen. Äiti, äiti, nauti nyt tänä hetkenä puhtainta iloa, mitä maa sinulle suo -- sulje rakkauden kyyneliä vuodattaen lemmittysi uskollisinta sydäntä vasten, joka sykkii toisen olennon onnen tähden -- kuvaile hänen tulevaisuutensa valoisimmaksi, mitä toivo voi uneksia ihmisolennon aamunkoitossa -- mutta kiitä lempeätä kohtaloa, ettet ole saanut ennustajan lahjaa nähdäksesi tuntemattomaan tulevaisuuteen!

Kummit järjestyivät paikoilleen. Margret-rouva, jolla äskensyntynyt oli sylissään, oli asettunut vastapäätä konsuli Gråbergia -- kauppakilvoittelulla ei ole mitään tekemistä ristiäisten kanssa. Ihmeekseen keksivät vieraat kummien joukosta useimmille oudon, pitkän ja laihan kumaraisen herran.

-- Kuka hän on? kuiskailtiin.

-- Matkoilla oleva ruotsalainen sotilas, arvasivat jotkut.

-- Hän on komissaari Halm, sanoi hiljaa kapteeni Edvardson; hänen terävä silmänsä oli tuntenut miehen, joka monta vuotta sitten tuli hopeakaupasta niin epäiltävän kuuluisaksi.

-- Komissaariko? kuiskasivat taas lähinnä seisovat ja katsoivat toisiinsa ikäänkuin kysyen, mitenkä se oli mahdollista.

-- Onhan hän kauppaneuvoksen veli, huomautti kapteeni kylmästi.

Torninkello oli lähes neljä iltapäivällä, kun kastetoimitus alkoi. Neljä pientä tyttöä, kolme omilla jaloillaan ja neljäs hoitajattaren sylissä, katselivat viattomasti ihmeissään pappia, kastemaljaa, pikkuveljeään ja monia outoja vieraita. Päivä oli kirkas ja kylmä; salin ikkunat olivat lounaaseen päin. Mailleen menevä tammikuun auringon valo alkoi kultahohteisena loistaa ikkunoista. Pappi ehti sanoihin "lapsi, luovutko perkeleestä ja kaikista hänen menoistaan?" -- kun kirkas, kultainen auringon säde valaisi kaikki lapset ja häilyi äskensyntyneen pään ympärillä kuin loistava sädekehä.

Samassa kuului raskas kaatuminen. Mitä se oli? Komissaari Sten Halm vain oli vaipunut maahan.

Hämmennystä syntyi, pappi pysähtyi keskelle lausetta; tainnoksiinmennyt kannettiin pois. Taas kuului kuiskauksia salissa, mutta äänekkäämpiä kuin ennen: Sten Halm se on ... se hopealastistaan kuuluisa.

-- Niin -- huomautti taas kapteeni Edvardson yhtä kylmästi kuin olisi hän tallannut kärpäsen kuoliaaksi -- hän on kauppaneuvoksen veli.

Liisu oli kadonnut kummien rivistä, mutta Margret-rouva seisoi vakavana, lapsi sylissä. Kirkkoherrakin viipyi paikallaan, käsikirja avoinna ja käsi veteen pistettynä, kunnes ehdittiin rauhoittua häiritsevän keskeytyksen jälkeen. Sitten hän saattoi taas jatkaa: minä kastan sinut, Sten Otto Herman...

Toimitus päättyi ja uusi jäsen oli saatu kristilliseen seurakuntaan. Isäntä oli miellyttävä ja levollinen kuin ainakin. Valitettavasti sairasti hänen veljensä Sten, joka äskettäin oli asettunut kaupunkiin asumaan, pyörtymystautia; ei se ollut mitään, mistä olisi tarvinnut olla levoton; se ei merkinnyt mitään. Siihen selitykseen läsnäolijat tyytyivät tai olivat tyytyvinään; runsas kestitys sulki monen puheliaan suun, mutta siitä huolimatta pysyi komissaari sen iltaa puheenaiheena. Ken ei olisi tiennyt hänen elämäntarinaansa? Juuri hänhän joutui ennen muinoin kahdesti köyhäksi, kahdesti rikastui uudelleen ja joutui kahdesti huonoon maineeseen, pakeni sitten velkojiaan isänmaastaan ja palasi vihdoin koronkiskurina ja ihmisvihaajana elääkseen erakkoelämää ja aaveita näkemään. Kuinka uskalsi kauppaneuvos, kuinka uskalsi hänen pahamaineinen veljensä moisessa tilaisuudessa?... Mutta komissaari oli taas rikas, hänen sukulaisensa tahtoivat saada perinnön; mitä ei raha uskalla? Köyhät ja kunnialliset ihmiset eivät koskaan voisi tehdä sellaista. Niin, Hannu Herman Halm oli tosin hyvin kunnioitettu ja vieraanvarainen isäntä, hänen kotinsa oli hyvin miellyttävä ... mutta liian tuhlaavaisen komea ... millaisia mattoja, peilejä, tauluja, uutimia ... mutta Halmin suvusta on paljon sanomista; ylpeys käy lankeemuksen edellä... Ja niin maisteltiin hyviä makeisia, oivallisia rypäleitä, sokerileivoksia ... hyväiltiin lapsia, kyseltiin hellästi huolehtien kauppaneuvoksen rouvan terveyttä ja juotiin äskensyntyneen terveydeksi samppanjaa.

-- No, Gråberg! -- sanoi rikkiviisaasti muuan lihava herra, joka kuului porvariston vähemmistöpuolueeseen -- oletko kuullut, veli, päivän suurta uutista? Palon hävittämä X-kylä on saanut 50.000 suoranaisena valtioapuna ja kaksi vertaa enemmän korottomana kuoletuslainana kahdeksikymmeneksi vuodeksi. X-kylä seisoo paikoillaan lujana kuin kallio.

-- Olkoon onneksi! vastasi konsuli Gråberg kuivasti.

-- Sen uutisen voisit mieluummin kertoa talon isännälle, veliseni, vastasi kapteeni Edvardson. Sepä vasta sattui. On onni olla ystävyyssuhteissa naisten välityksellä ... asetellaan miinoja kilpaveljen räjäyttämiseksi ... ruuti räjähtää omien jalkain alla, ja kilpaveli nauraa.

-- Niin, se ilo lienee isännällemme maksanut aika sievät summat, sanoi lihava herra hymyillen.