Part 26

-- Vai ei ole laita niinkuin olla pitää? hän kysyi pelottomasti. Kuinka täällä voisikaan olla niinkuin olla pitää, kun vieraat ihmiset komentelevat ja käyvät hallitsemaan toisen omaisuutta? Jos tässä kukaan on hullu, niin ei ainakaan minun isäntäni. Tullaan vanhan miehen luo myöhään illalla ampuen ja jyryten ... tehdään hänet sairaaksi ilkeäjuonisilla tempuilla ... annetaan hänen tapella varkaitten kanssa ... saatetaan hänen päänsä sekaisin jumalaapilkkaavalla puheella, ettei muka saa tehdä hyvää, ja sanotaan sitten: hänen laitansa ei ole niinkuin olla pitää! Minä sanon teille, hyvä rouva, mikä ei ole niinkuin olla pitää: teidän sukulaisrakkautenne, joka vain tahtoo saada perinnön. Mutta siihen sanon minä jotakin lisäksi teille, rouva, nimittäin, että perintö on oleva rakkauden mukainen, yhtä niukka. No niin, ovathan nuo sisällä olevat korukalut jotakin; myykää ne huutokaupalla: se on sitä syntisen maailman turhuutta, joka ei oikein tahdo unohtua ajatuksista, kun kerran on ollut rikas. Muu omaisuus, sanon minä, hyvä rouva, on enimmäkseen tuhkana tuossa liedessä. Minä tiedän, miten komissaari on kahtenakymmenenä vuotena antanut toista vertaa enemmän kuin hän kurjalla koronkiskomisellaan sai kokoon; häntä huvitti tehdä hyvää ja kärsiä pilkkaa. Minä olisin voinut sanoa noille viheliäisille ulkona oleville jotakin... Joka velkakirjan, jonka isäntäni on velkonut oikeuden kautta, on hän lukkarilla maksattanut takaisin ja vähän enemmänkin, parantaakseen heidän leväperäisyyttään, käräjöimis- ja juontihaluaan, mutta mitä kiitosta hän on siitä saanut? Antakaa minun nyt hoitaa häntä, ja minä lupaan, että hän on terve taas viikkokauden kuluttua!

Margret-rouva oli niin kummastuksissaan, kun tapasi siinä melkein yhtä miehekkään amatsonin kuin hän itsekin oli, ja emännöitsijä oli niin sattuvasti vedonnut hänen omaan käytännölliseen järkeensä, että hän ensi kerran elämässään tunsi itsensä voitetuksi.

-- Kuulkaas nyt, matami Widström, hän alkoi, laskettuaan torventöräyksen siniruutuiseen nenäliinaansa.

Mutta hän ei saanut jatkaa puhettaan.

-- Martta Widström -- sanoi komissaari aivan odottamatta -- tee niinkuin rouva käskee! Minä olen köyhä mies ... ei minulla ole mitään, millä eläisin ... tuleehan minun olla iloinen, kun sukulaiseni armahtavat minua. Tilaa hevoset; minä lähden heidän kanssaan. Liisu... Eikö nyt riitä? Vieläkö enemmän?

15. HALM GRÅBERGIA VASTAAN.

Meidän täytyy päästä 200.000:teen.

Tuon uutteran Pohjois-Suomen kauppakaupungin kilvoittelevat suurvallat, Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet, olivat kertomuksemme aikana jokseenkin yhtä voimakkaat, ellei ota lukuun tuota liikeasioissa melkein merkityksetöntä kauppaneuvoksen arvonimeä, joka ihmisten silmissä toimitti jonkinmoisen voittopuolen Halmin kauppahuoneelle. Kumpikin oli, vaikkakaan ei liitossa keskenään, niin kuitenkin pääoman voimalla ja niillä pikku muruilla, jotka valtio siihen aikaan alentui ottamaan vastaan tullitulojen asemesta, saanut haltuunsa yhtäläiset aimo osat kahden etevimmän vientitavaran, nimittäin tervan ja lankkujen ynnä niihin kuuluvain alaosastojen, pien, palkkien, lautojen ja potaskan kaupasta, samalla kun suolan, siirtomaantavarain ja teollisuustuotteiden tuonti oli samoin kummallakin melkein yhtä suuri. Toimeliaina ja tarkkaavaisina oli kumpikin aikaisemmin kuin muut käsittänyt uusien markkinapaikkojen tärkeyden, jotka silloin alkoivat suunnata Suomen kauppaa toisaanne. Kumpikin oli yhä vähentänyt kauppatoimiaan Tukholmassa ja laajentanut kauppaansa Pietarissa; kumpikin oli vapauttanut itsensä sen yksinoikeuden vallasta, jossa Lybeck oli pitänyt Suomen tuontikauppaa, ja tuotti kauppatavaransa suoraan Englannista tai Amerikasta. Koska kumpikin oli välittömässä yhteydessä ensiarvoisten ulkomaisten kauppahuoneitten kanssa ja siten sai, vaikka myöhäänkin, varmat tiedot ajan kauppaoloista, pääsivät he molemmat kaikkien muiden kilpailijainsa, paitsi toistensa edelle. Mitä Halm tiesi, tiesi myöskin Gråberg, ja mikä kauppayritys oli Gråbergin mielestä edullinen, siihen ryhtyi kohta Halmkin. Kun sen lisäksi kummallakin oli yhtä paljon laivoja vesillä ja ne kilvoittelivat samoissa ulkomaan satamapaikoissa, sattui liiankin usein, että molemmat kauppahuoneet häiritsivät ja vahingoittivat toistensa aikeita, kun he sensijaan yhteen liittyneinä olisivat voineet voittaa kaikki muut kilpailijat.

Sähkölennättimestä ei silloin vielä tiedetty mitään, ja posti oli riippuvainen vuodenajoista ja säistä. Englannista lähetetty kirje viipyi joulukuussa matkalla kolme tai neljä viikkoa, ennenkuin se ennätti määräpaikkaansa Pohjois-Suomeen, ja vastaus viipyi yhtä kauan. Moinen etanan-kulku se se oli uurtanut ne pahat rypyt, jotka synkistyttivät kauppaneuvos Hannu Herman Halmin otsaa, hänen istuessaan joulun tienoissa konttorissaan, kuten muutamia viikkoja ennen hänen ammattitoverinsa konsuli Gråberg oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä, äsken tulleen postin lähetykset edessään.

Halm oli samanikäinen kuin Gråberg, noin viidenkymmenen vuoden vanha, mutta ulkonäöltään täydellinen gentlemanni, pitkä ja laiha, kauniin, säännöllisin, kasvonpiirtein ja ryhdiltään maailmanmies, levollinen ja kunnioitusta herättävä. Hän oli oleskellut nuorena monta vuotta Saksassa, puhui sujuvasti saksaa ja englantia, osasi soittaa huilua ja oli taiteenrakastaja ja -suosija. Hänen talonsa ei ollut niinkuin Gråbergin ainoastaan rikas, vaan myöskin kaupungin vieraanvaraisin, hauskin ja miellyttävin. Sen salissa vastaan otettiin jokainen matkustaja, jokainen taiteilija ja kirjailija, joka sattui käymään kaupungissa, ja isännän vieraanvaraisuutta lisäsivät nuoren emännän sulous ja rakastettava perhe. Kauppaneuvos Halm oli nimittäin kadottanut ensimmäisen puolisonsa, josta hänellä oli poika, Juhani, ja toistamiseen nainut nuoren ruotsalaisen, joka oli hänelle lahjoittanut neljä tytärtä perätysten, kunnes hän juuri muutamia päiviä aikaisemmin oli synnyttänyt pojankin, joka vielä oli kastamatta, koska odoteltiin äidin paranemista.

Halmin konttorissa työskenteli, häntä itseään lukuunottamatta, kaksi kirjanpitäjää: Stenman-vanhus, joka oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä aina entisen isännän Hannu Kristofer Halmin ajoista asti, ja nuori Tervola, jonka oli nykyisen isännän aikana onnistunut tervakuormien ääressä puuhailevasta juoksupojasta kohota kirjurin tärkeään luottamustoimeen. Stenman, kuiva, äreä nuuskaaja, jolla oli yllään sininen, messinki-nappinen hännystakki, melkein kuin lääninkamreerilla, ja päässä punainen tekotukka ja suuri syylä vasemmassa poskessa, oli juuri hyvin huolellisesti vuollut kynänsä, kun isäntä kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:

-- Lewis & Kumppani kirjoittaa vehnän hinnan nousseen Hullissa neljä killinkiä neljännekseltä. Se meidän olisi pitänyt tietää neljä viikkoa takaperin.

-- Sitä arvelin jo Mikonpäivän aikana, vastasi Stenman nuuskaten. -- Sato oli huono, sadetta tuli paljon.

-- Jos olisimme tienneet sen neljä viikkoa takaperin, emme olisi antaneet Argolle ja Veritaalle käskyä lähteä Bostoniin. Odessan rahdit nousevat päivä päivältä. Gråbergilla on neljä laivaa Välimerellä ja meillä vain kaksi.

-- Paitsi Eliseä ja Ruhtinas Menschikoffia, jotka lähtivät Livornoon, on meillä St. Ybesissä Juno ja Otava, jonka pitäisi olla jäässä kiinni Riiassa, huomautti kirjanpitäjä.

-- Elisellä ja Ruhtinas Menschikoffilla on käsky purjehtia Aleksandriaan.

-- Talvi on leuto. Otava voidaan sahata jäästä irti.

-- Stenman ... hanki pikalähetti, joka ratsastaa ilmateitse! Niin oiva ansio käsissä ja pitää joutua vasta neljä viikkoa myöhemmin! Lewisin kirje on kirjoitettu joulukuun 1 päivänä.

Stenman kohautti olkapäitään ja nuuskasi uudelleen.

-- Lähettäkää Tervola!

Isäntä pureksi oikean etusormensa kynttä, tuumi muutamia silmänräpäyksiä ja sanoi:

-- Tervola!

Nuori kirjanpitäjä nousi, odottaen käskyjä.

-- Osaatko ajaa kuoliaaksi hevosia?

-- Jos käskette, herra kauppaneuvos, osaan.

-- Hyvä. Kahden tunnin kuluttua olet matkalla. Kolmessa päivässä ajat Pietariin ja viidessä Riikaan. Otava sahataan irti jäästä, viedään pellavansiemeniä Lontooseen ja otetaan rahtia Odessaan. Ymmärrätkö?

-- Kyllä, herra kauppaneuvos.

-- Valmistaudu matkaan. Rahaa ja kirjalliset määräykset saat tunnin kuluttua. Tervola ... minä olen nostanut sinut tervasta. Nyt saan nähdä, mihinkä kelpaat. Nyt ovat minuutit kyseissä, mitä tuo kelvoton posti ei käsitä. Yksi ainoa pakkasyö voi pilata koko yrityksen. Ellet ole määräpäivänä Riiassa, tapaat kapteeni Öholmin miehineen paluumatkalla tänne.

-- Minä olen ensi lauantaina Riiassa.

-- Ota minun pistoolini, äläkä taita niskojasi. Odotas vielä... Sinullahan on köyhä äiti?

-- On, herra kauppaneuvos.

-- Minä pidän huolta hänestä, jos jotakin tapahtuu. Mene, minä luotan sinuun.

Nuori kirjanpitäjä lähti kumartaen. Isäntä katsahti nopeasti poistuvaa ja sanoi itsekseen:

-- Olisipa vahinko poikaa; hän on minun miehiäni.

Konttorissa kuului muutaman minuutin ajan vain Stenman-vanhuksen kynän rapinaa ja hänen nuuskarasiansa napsahduksia. Sitten isäntä kääntyi taas kirjanpitäjänsä puoleen sanoen:

-- Rahtikontto, tuloja tähän päivään asti?

Kirjanpitäjä avasi kirjan ja vastasi:

-- 138.654:32.

-- Merkitse lisäksi: Elise lähettänyt 19.040:-; Argo 14.890:16. Summa 172.585:-. Otava kantaa 380 lästiä. Viimeisten rahtihintojen mukaan tuottaisi se 28.000:-, jos Tervola ehtii ajoissa. Stenman ... meidän täytyy päästä 200.000:teen. Edvardson on kehunut Bäckille, että Gråbergin rahtitulot tänä vuonna ovat 230.000:-.

-- Hän valehtelee. Edvardsonissa ei ole senkään vertaa totuutta kuin pakkastiaisessa.

-- Luuletko Tervolan pääsevän perille?

-- Kukaties. Saling, jonka Gråberg lähetti, ryöstettiin ja murhattiin Pietarissa neljä vuotta takaperin. Onpa tähän vuoden aikaan pahanlainen matka Riikaan.

-- Salingin leski sai vuotuiseksi eläkkeeksi kaksisataa. Meidän täytyy muistaa Tervolan äitiä. Jos Otavan käy hyvin, panemme nettovoitosta kaksi prosenttia apurahakassaan.

Taaskin äänettömyys.

-- Kälyni palasi eilen Tampereelta. Hänet kuuluu Pellavoinen pettäneen.

Stenman mutisi jotakin kanasta ja ketusta.

-- Hän toi mukanaan Sten-veljen ... hulluna.

-- Te tulette holhoojaksi, patruuna. (Vanha "konttorikoni" ei pitänyt kauppaneuvoksen nimeä minkään arvoisena.)

-- Siinä on omat mutkansa. Me emme saa loukata Margretia.

-- Hm -- täydensi Stenman -- Liisu on aivan sopiva Juhanille.

-- Liisulla on Rosenius silmissään ja Schartau päässään. Mutta hän saa Stenin perinnön.

-- Niin otaksun. Kaikki itse ansaittua, ja luultavasti on jo määrättykin, kelle se jää.

Konttorin vahtimestari tuli etuhuoneesta ja ilmoitti kapteeni Edvardsonin haluavan päästä kauppaneuvoksen puheille. Isäntä ja kirjanpitäjä katsahtivat toisiinsa. Oli sangen harvinaista, että kummankin päävihollinen ja kilpaveljen uskotuin kätyri ja liittolainen ilmestyi toiminimi Halmin konttorinäköpiiriin, niin sanoaksemme itse jalopeuran luolaan. Jos neljäkymmentä vuotta paikassaan palvellut Stenman-vanhus olikin välttämätön voimaratas Halmin kauppahuoneen salakoneistossa, niin tiedettiin, että Edvardson oli varsinainen hämähäkki Gråbergin kauppahuoneen laajassa verkossa. Erotuksena oli vain se, että Halmilla oli parempi asioimiskyky kuin Stenmanilla, mutta Edvardson sen sijaan oli paljon etevämpi isäntäänsä viekkaudessa.

-- Pyydä häntä astumaan sisään! sanoi kauppaneuvos.

Kapteeni Edvardson tuli siistinä ja hienona kuin ainakin, vaikka olikin seitsenkymmenvuotias, ja silitellen tapansa mukaan hyvinpuhdistetun hattunsa silkkihuopaa.

-- Leuto sää tänään, herra kauppaneuvos. Toivoakseni on terveys hyvä.

-- Kiitoksia, siinähän tuo menee. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Mikä tuottaa minulle sen harvinaisen kunnian, että saan nähdä teidät, herra kapteeni?

-- Sanon asiani lyhyesti; posti lähtee kello kuusi, ja aika on rahaa. Kenties ette tiedä, herra kauppaneuvos, että naapurikaupunki X-kylä on tulessa?

-- Mitä? Tulessako? huudahti Halm hämmästyen. Hänellä oli kuitenkin sydän kauppa-asioiden takana.

-- Jo aamusta kello seitsemästä asti. Kuulin sen luotettavalta sanantuojalta. On annettu käsky, että ruiskuja ja miehiä viipymättä lähtisi sinne. Mutta täytyy myöskin lähettää ruokavaroja.

-- Kaikki minun hevoseni ovat käytettävissä. Stenman, kannata heti ulos puolet laivamuonasta ja lähetä X-kylään. Hyvä Jumala, millainen onnettomuus!

-- Minä aion myöskin olla puolen tunnin kuluttua matkalla, jatkoi kapteeni. Mutta jos onnettomuutta, kuten pelkään, ei enää voi estää, sillä onhan kaupunki vanha ja tiheään rakennettu, niin on tärkeätä ajatella käytännöllisiä seurauksia. Konsuli Gråberg ehdottaa, että meidän kaupunkimme tarjoaisi heti sekä apua ja asuntoja kodittomille että myöskin varastopaikkoja, kellareja, makasiineja ja puoteja kauppaliikettä varten. Ensi hämmästyksen vallitessa ovat etevimmät kauppiaat kyllä halukkaat muuttamaan tänne, mutta jos he saavat miettimisaikaa, jäävät he paikoilleen. Eihän minun tarvitse huomauttaa, miten suuresti kaupunkimme kärsii siitä, että sen täytyy kilvoitella X-kylän kanssa ja miten edullista olisi, jos saisimme yhdistetyksi kaksi niin lähekkäin olevaa ja kilpailevaa tapulipaikkaa yhdeksi. Konsuli Gråberg ehdottaa, että heti laadittaisiin kirjallinen ehdotus ja lähetettäisiin pikalähetti viemään sitä hallitukselle. Te, herra kauppaneuvos, olette sekä taitonne että asemanne puolesta sopivin ehdotuksen laatijaksi.

Hannu Herman Halm käveli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.

-- Nytkö, hän huudahti, juuri nytkö, kun kaupunki vielä on tulessa!... Herra kapteeni ... minä olen nähnyt paljon, kuullut paljon, mutta mitään niin katalan viisasta en ole vielä kuullut... Mutta te olette kuitenkin oikeassa ... etu olisi summaton ... tulen vahingoittamillekin. Koko tervanvienti kymmenestä metsäisestä pitäjästä ... koko suolantuonti yhtä monta penikulmaa avaralle tiheään asutulle ja varakkaalle rannikkoseudulle... Kaupungin satamatulli...

-- Enemmän, herra kauppaneuvos! Enemmänkin. Pääomien, laivojen ja kauppayhteyksien yhdistämisestä kasvaisi kaupunkimme ennen pitkää mahtavammaksi kaikkia Pohjois-Suomen kaupunkeja. Me voitamme Turun, me saamme taas valtaamme koko Itä-Suomen kaupan, joka on luiskahtamaisillaan käsistämme, ja me syöksemme varttuvan Viipurin takaisin entiseen mitättömyyteensä.

-- Mutta maantiedettä emme voi muuttaa, herra kapteeni. Mutta samapa se, ehdotuksenne on käytännöllinen. Minä mietin sitä... Huomenna...

-- Jo tänään, herra kauppaneuvos. _Time is money_, aika on rahaa.

-- Olkoon menneeksi... Voi onnetonta kaupunkia!... Mutta sehän on suurin hyvätyö juuri palovahinkoonjoutuneille.

Kirjanpitäjä Tervola tuli matkatamineissa.

-- Ah! antakaa anteeksi, herra kapteeni! Eräs liikeasia...

Kapteeni Edvardson pyyhkäisi hattuaan ja sanoi kohteliaasti jäähyväiset.

16. GRÅBERG HALMIA VASTAAN.

Raha tahtoo meidät kokonaan.

Kaupungissa oli vilkasta hyörinää naapurikaupungin onnettomuuden johdosta. Hevosia, rattaita, palokaluja, ruokavaroja lähetettiin sinne kiireesti; kunnaat ja kadut olivat täynnä ihmisjoukkoja, jotka koettivat tähystellä keksiäkseen kaukaisia savupilviä. Moni itki, toiset seisoivat välinpitämättöminä tai uteliaina. Kuitenkin näkyi yleensä kaikkien kasvoista teeskentelemätöntä osanottoa.

Neljännestunnin kuluttua viimeksi kerrotusta keskustelusta oli kapteeni Edvardson taas konsuli Gråbergin konttorissa. Hänen viisaat, harmaat silmänsä loistivat tyytyväisyydestä hänen pannessaan pois hattunsa ja tarttuessaan paperisaksiin.

-- No, Edvardson?

-- Niin käy kuin pitääkin. Hän suostuu ehdotukseen. Joko se onnistuu, mikä ei kuitenkaan ole varsin luultavaa, ja siinä tapauksessa valtaat sinä, veli Gråberg, jo tänään parhaat varastopaikat; taikka se ei onnistu, mikä on luultavampaa, ja silloin tietää koko maailma, että molempien kaupunkien yhdistämisehdotus on Halmin tekemä, hän kun on pannut kirjelmän kokoon. Edellisessä tapauksessa saamme suoranaista hyötyä, jälkimmäisessä epäsuoraa. X-kyläläiset eivät koskaan anna Halmille anteeksi moista kepposta, missä on kysymys enemmästä kuin tulipalosta, heidän täydellisestä häviöstään, ja me saamme heistä yhtä uskollisia liittolaisia kuin Halm leppymättömiä vihollisia. Päättyköönpä siis asia miten hyvänsä, voitto on meidän. Minä en luullut sen ketun niin helposti tarttuvan rautoihin. Mutta hän on kunnianhimoinen, ja sitä liikemies ei saa koskaan olla. Ruusunvärein kuvailin tulevaisuudentoiveita, miten voittaisimme Turun ja Viipurin... Se naula veti.

-- Edvardson!... Oletpa, veli, itse oveluus.

-- Kiitos kohteliaisuudesta ... ainoastaan hutilus Gråbergin kauppahuoneen liikekoulussa. Mutta nyt minun täytyy lähteä X-kylään mielialaa tutkimaan ja valmistelemaan suunnitelmaamme.

-- Odotas vähän. Margret Halm on palannut.

-- Niin, Pellavoisen suosiollisella avustuksella. Se mies on, ystävien kesken, yhtä suuriarvoinen kuin laivanlasti pellavia; hän osaa käyttää hyväkseen asianhaaroja. Kukapa olisi arvannut, että hän juuri sattuisi tapaamaan Lauri Roderikin ja lähettäisi hänet tuota päätä loruilemaan lihavalle rouvalle tositarinoita komissaarista?

-- Tiedät siis sen, veli. Mutta tiedätkö myöskin, veli, että komissaari on hullu?

-- Sitä pahempi eräälle kauppaneuvokselle. Hulluus näyttää olevan heillä veressä. Kaikesta sellaisesta voidaan lyödä rahaa, varsinkin jos samalla tiedetään oikea syy. Minäpä panen kaikki pumput käymään, Margret Halmilla ei kestä mikään kielen takana.

-- Lauri Roderik on kotiin tultuaan ollut harvapuheinen ja umpimielinen. Minä en enää ole tuntea koko poikaveitikkaa; hän hautoo jotakin mielessään. Luultavasti rakkaudenhoureita. Milloin hän tahtoo lähteä ulkomaille kuten Juhani Halm, milloin puhelee alkavansa työskennellä minun konttorissani. Muistathan sopimuksemme, veli. Mitä on nyt tehtävä?

-- Aluksi jääköön hän konttoriin. Juhani Halmia odotetaan taas keväällä kotiin: siihen mennessä pitää Liisun asian olla aivan selvillä. Siis nyt ei mitään matkaa; täytyy kaikin keinoin koettaa saada Margret ja tyttö suostumaan. Olen kerran saanut päähäni, että komissaarin syntirahain pitää toimittaa jotakin hyvää Gråbergin liikkeen palveluksessa.

-- Mutta jollei hän ole tehnyt testamenttia, joutuu puolet Hannu Herman Halmille.

-- Ja luuletko, veli, tytön, luuletko Margretin suotta olleen Isossakyrössä!... Jääkää hyvästi... Ei, vielä yksi asia. Halmin kirjanpitäjä Tervola tuli minua ovessa vastaan matkapukuisena. Varmaankin on suurehko liikeyritys kysymyksessä ... todennäköisesti kilpailua; rahdit nousevat. Eipä haittaisi, jos heti paikalla lähetettäisiin Nilsson etelään päin edeltäkäsin tilaamaan hevoset...

Kapteeni Edvardson oli erehtynyt kutsumuksestaan, kun ei ollut antautunut diplomaatti-uralle. Mutta kaikenlaisissa asioissa, eikä suinkaan vähimmin liikeasioissa, on kyllä tilaisuutta kulkea pienten etujen, salaisten vehkeitten, kätketyn vihamielisyyden, juonien ja kavaluuksien -- joilla on niin tärkeä osa maailmanviisasten menestyksessä -- mutkaista tietä. Epäilemättä oli silloin kuten nytkin rehellisiä kauppiaita, jotka halveksivat salapolkuja ja saivat osakseen toisten kunnioitusta samalla kun saavuttivat rikkauksia vakavilla kauppayrityksillä ja kaikin puolin kunnioitettavalla menettelytavalla. Mutta kun niinkin suuret kuin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet, joita ei kukaan voinut moittia viekkaudesta tai petoksesta, sittenkin kilpailun innosta horjahtivat tekoihin, jotka eivät kestä ankaran siveysopin arvostelua, täytyy meidän tuomita heitä aikansa mukaan. Oikeuskäsitteet olivat silloin vielä hyvin kehittymättömät, ja kauppiaan omatunto oli avarampi kuin meidän aikoinamme. Verho, jolla hänen täytyi peitellä kauppayrityksiään kilpaveljiltään, esti häntä itseänsäkin selvästi näkemästä vaikuttimiensa arvoa, ja kuinka olisikaan hän voinut pysyä aivan tunnollisena, kun itse laitkin saattoivat hänet valitsemaan toiselta puolen salaamisen ja voiton, toiselta rehellisyyden ja tappion. Ne asetukset, jotka silloin yhtäältä kohtuuttomilla tullimaksuillaan yllyttivät salakuljetusta ja toisaalta kiertokirjeillä, joita saapui päälliköltä tullinhoitajille, sallivat kauppiaitten tullauttaa sadan kahvileiviskän sijasta kymmenen leiviskää -- mitä olivat ne muuta kuin petollisuuden kasvattajia? Ken kerran vei tullikamariin vääriä lähetyslaskuja, miksei hän olisi toiste ilmoittanut Länsi-Intian rommitynnyriä etikka-astiaksi? Ei pitänyt vain liian karkeasti käyttää hyväkseen tullilaitoksen äänetöntä suostumusta. Jos onnistuttiin, oltiin toimekkaita liikemiehiä; jollei onnistuttu, ei ainoastaan jouduttu häviöön, vaan vieläpä lisäksi moitteen alaisiksi ja saatiin kulkea taitamattoman nimellä.

Samaan aikaan kun Gråberg ja Edvardson, kaksi taitavaa liikkeen mestaria, mylly ja sen hammasratas, lähtivät valvomaan yksityisiä etujaan, oli monta kaupungin asukasta parempien vaikuttimien johtamana rientänyt auttamaan naapurejaan heidän onnettomuudessaan. Suurin osa naapurikaupunkia oli heidän perille saapuessaan porona, mutta vielä sai Lauri Roderik, joka johti erästä ruiskua, avustaa jäljellä olevan pelastamisessa; vielä ehti Liisu Halm, jonka hänen avulias äitinsä oli lähettänyt viemään vaatteita ja ruokavaroja eniten kärsineille, tulla lohduttavaksi enkeliksi kauhun ja toivottomuuden tukalimpana hetkenä. Hän tunsi kiintymystä ja myötätuntoa nähdessään rohkean nuorukaisen pelottomana taistelevan liekkejä vastaan siinä, missä vaara oli suurin; samoin lämpeni Lauri Roderikin mieli, kun hänen serkkunsa haeskeli lumisilta kedoilta ja vielä palamattomista taloista kodittomia, jakaakseen heille lahjoja, jotka hätä teki kaksin verroin arvokkaiksi. Kerran kuuli Lauri Roderik Liisun kehoittavat kiitokset, kun _hän_ pelasti köyhän lesken talon; toisen kerran huusi hän taas hyväksymisensä Liisulle, kun näki _hänen_ antavan vilusta ja väsymyksestä puolikuolleelle ukolle nutun ja lasin viiniä. Siellä oli toisella tavoin Halm Gråbergia ja Gråberg Halmia vastassa; sielläkin oli kilvoittelua, mutta se oli rakkauden, rohkeuden ja itsensäkieltämisen palkatonta kilvoittelua.

Se ei jäänyt huomaamatta kapteeni Edvardsonilta, joka muutamien merimiesten johtajana autteli pelastustyössä ja sai neuvokkuudestaan kaikilta ansaittua kiitosta.

-- Se käy niinkuin pitääkin, sanoi viekas kapteeni itsekseen.

Serkukset löysivät myöhään illalla kumpikin majapaikan niin hyvän kuin saattoi toivoa, toinen pappilasta, toinen talonpoikaistalosta kaupungin ulkopuolelta. Seuraavana päivänä he lähtivät puolenpäivän aikaan yhdessä kotimatkalle. Lauri Roderik oli Liisu Halmin avoreessä ajajana.

Hevonen oli uuvuksissa edellisen päivän ponnistuksista, matka sujui hitaasti, heillä oli hyvää aikaa keskustella.

Kun he hetkisen olivat puhelleet tulipalosta, kysyi Lauri Roderik äkkiä serkultaan, miten komissaari voi.

-- Paremmin, vastasi Liisu.

-- Ja oletko sinä yhä vielä yhtä armoton vanhusraukkaa kohtaan, vaikka tiedät, että hänen koronkiskomisensa oli vain teeskentelyä ja että hän salaa teki paljon hyvää?

-- Niin, kuka muu kuin Jumala voi täydelleen tutkia ihmissydämen? Minä mielelläni uskoisin, että setäni olisi se, miksi hän luulee itseään: rehellinen katuja, joka menettelee katolilaisten tavan mukaan, katuja, joka etsii häväistystä eikä huoli kiitoksista. Mutta minä pelkään, että hän pettää itseään -- että koronkiskominen, jolla hän on etsinyt ihmisten halveksimista, on sydämen syvimmässä sopessa hänen himonsa, aivan kuin rikkauden mukavuudetkin, joita hän salaa soi itselleen. Kumpikin, pelkään minä, oli teeskentelemistä Jumalan edessä ja omantunnon edessä. Katolilaiset eivät pidä varsin tarkkaa lukua siitä.

-- Ei, Liisu, nyt vastustaa Gråberg Halmia toisin kuin ennen. Minä halveksin setääsi, kun sinä puolustit häntä; nyt puolustan minä häntä, kun sinä häntä halveksit. Et sinä koskaan saa minua uskomaan, ettei niin musertava katumuksenteko olisi vilpitön eikä minkään arvoinen Jumalan edessä.