Part 25

Jo ennen, tämän kertomuksen alussa, lukija kuuli lausuttavan epäilyksen, että nuori tyttö oli ns. herännäisnainen, nimitys, mikä on niin laaja, että se suodaan kaikille, jotka pitävät enemmän huolta hengellisistä asioistaan kuin ihmiset yleensä; sentähden herännäisnimi aivan erotuksetta on parhaimmilla ja hurskaimmilla ihmisillä samalla kun myöskin varsinaisilla lahkolaisilla ja yltiöpäillä. Liisu oli herännäisnainen, mutta herännäinen jalossa ja hyvässä merkityksessä, semmoinen, joka nöyrästi elää uskonsa mukaan; hän oli maailman hiljaisia ja lempeitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tuomitse toisia. Mutta hän oli nuori ja luja uskossaan; jos _sitä_ ahdisteltiin, ei hän voinut pysyä välinpitämättömänä, vaan vastasi ehkä innokkaammin kuin hänen setänsä olisi odottanutkaan.

-- Minä en tosin ymmärrä, mitä yleisellä kristillisyydellä tarkoitetaan, mutta en koskaan ole huomannut Raamatussa sanottavan minkään arvoisiksi Jerusalemiin vaeltamista tai häpeää, jonka itse toimittaa itselleen, tai muita samanlaisia katumustöitä, joita katolilaiset kuuluvat käyttävän. Älkää pahastuko, setä, ymmärränhän minä niin vähän; mutta jos olette todellakin sovitellut elämänne dominikaanien määräysten mukaan, niin verratkaa niitä vielä kerran pyhään sanaan! Ehkäpä ne silloin haihtuvat kuin ihmiskeksinnöt totuuden valon edestä, ja näette silloin, ettei semmoinen katumuksenteko ole autuudeksi, vaan turmioksi.

Majuri nousi ylös ja astuskeli kiivaasti edestakaisin lattialla.

-- Minä olen rikkonut enemmän kuin useat muut ihmiset, hän huudahti; minä olen kärsinyt enemmän kuin useat muut; minä olen pahemmin kuin muut ollut epäuskon ja epäjumalain vankina, ja minä olen irroittautunut niiden ikeestä. Minä olen katunut, olen kieltäytynyt kaikesta; kolmattakymmentä vuotta olen tässä yksinäisessä pakopaikassani ollut ihmisten ylenkatseen alaisena, jota en ole ansainnut; minä olen käyttänyt aarteitani tuhansien ihmisten pelastukseksi, ja nyt, nyt tulee tuo tyttö ja sanoo: kaikki, kaikki se on turhaa, se vie vain turmioon! Mitä vielä tahdot? Loukkaavatko silmiäsi nämä rikkauden mukavuudet, jotka minä hengellisten isien luvalla olen koonnut ympärilleni tähän sisimpään, tuntemattomaan soppeen, vähäiseksi levoksi ja silmieni huviksi kaiken sen kurjuuden ohella, johon vapaaehtoisesti alistun näiden huoneiden ulkopuolella? Jos, tyhmä lapsi, luulet minun sieluni olevan niihin kiintyneen, niin upotan aamun koittaessa kaikki tyynni virran pohjaan ja tulen todellakin niin köyhäksi kuin ihmisten silmissä näytän olevan. Kaksikymmentä vuotta on minulla nyt jo ollut omantunnon rauha, ainoa rauha, mitä lapsuudenaikojen jälkeen olen tuntenut, ja nyt uskallat sinä sanoa: se kaikki on vain valhekiiltoa! Sitäkö varten minä tunnustin sinulle rikokseni ja rangaistukseni? Miksikä vielä kerran revit auki paranneet haavani, sinä, ainoa olento, jonka ylenkatsetta en voi kestää? Nimitä sitten vielä jokin epäjumala, joka on voittamatta, ja minä heitän sen sydämestäni kuin myrkyllisen käärmeen. Lapsi, lapsi, minä olen niin kauan taistellut rauhaa saavuttaakseni, etten anna minkään maanpäällisen enkä maanalaisen olennon riistää sitä itseltäni!

Liisu oli noussut ylös, hänen silmänsä välkkyivät ja hän puhui uskon ja vakaumuksen horjumattomalla lujuudella.

-- Jos -- hän sanoi -- meidän kärsimisemme ja tekomme riittävät iäisen rauhan saamiseksi, mitä teemme sitten Vapahtajalla? Miksi olisi sitten Jumala lähettänyt Poikansa kantamaan maailman syntejä ja vuodattamaan vertaan ristillä, jos maailma voisi omilla teoillaan vapahtaa itsensä? Ja miksi olisi Herra sanonut, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan ainoastaan sairaat? Se rauha, jonka sanotte taistelemalla voittaneenne ja jota olette nauttinut kaksikymmentä vuotta, minä sanon teille, setä, se on väärä ja petollinen rauha eikä se ole voinut pelastaa teitä pahojen näkyjen vallasta. Miksikä, jos todella olette sovittanut menneen elämänne, saanut aikaan sovinnon Jumalan ja itsenne kanssa, miksi näin teidän vielä tänä iltana vapisevan kurjan kultarahan tähden? Katsokaa, tämä pienoinen kultasormus, joka minulla on sormessani, tämä katoava, maan tomusta kaivettu metalli voi saada koko teidän sielunne tasapainon järkytetyksi. Onneton vanhus, ja te uskotte kuitenkin saavuttaneenne rauhan, jota ei edes kuolemakaan voi järkyttää!

-- Pois! pois! huudahti majuri sanomattoman hämmentyneenä. -- Pois silmistäni, myrkyttäjä, jolle minä, hullu, uskoin elämäni salaisuuden! Mene! Matkusta pois! Minä en voi enää vastata teoistani, eikä minulla ole tapa sääliä!... Mutta ei, älä mene, lapsi! Jää tänne, minä käsken!... Jos menet, kenenkä syliin voin enää sitten epätoivoissani ja kurjuudessani nojata päätäni? Entä jos sinä olisitkin oikeassa?... Jos tuo näky, joka jo niin kauan sitten lakkasi kiusaamasta minua ja tänään taas palasi ... jos se ennustaisikin, että minä olen joutunut tappiolle tässä toivottomassa taistelussa?... Sinun täytyy jäädä tänne luokseni, tyttö!... Älä mene! Oletko vielä täällä? Maailma mustenee silmissäni... Voi ... enkö vieläkään ole tehnyt kylliksi? Mitä pitää minun tehdä saadakseni iäisen rauhan?

-- Uskoa! vastasi Liisu murtunein äänin.

13. KAPINA RAHAA VASTAAN.

Missä velkakirjat?

Tuskallista tunnustusta, jonka komissaari-majuri-vanhus Liisulle teki rikoksistaan ja katumuksestaan, oli kuten muistamme heidän näkemättään kuulemassa Lauri Roderik. Tunnustuksen alkupuolta hän seurasi jännittyneen tarkkaavasti, mutta jos öiset hetket olisivat kuluneet tunti toisensa jälkeen, vaikuttamatta vähääkään hänen raukeihin hermoihinsa, niin eipä hän silloin olisi ollutkaan matkasta uupunut nuorukainen. Kaikista hänen ponnisteluistaan huolimatta väsymys voitti kuitenkin hänet hänen siinä istuessaan pehmeässä nojatuolissa, ja majurin kuvaillessa Liisulle kummallisia parannustekojaan oli Lauri Roderik jo vaipunut uneen, jommoista voi ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen nauttia. Vähän ajan kuluttua herätti hänet joku tarttuen hiljaa hänen käsivarteensa. Se oli Liisu, joka palasi setänsä luota ja kummastuksekseen tapasi ylioppilaan nukkumassa setänsä nojatuolissa.

-- Tule! hän kuiskasi. Hän ei saa tavata sinua täältä.

-- Onko tunnustus lopussa? -- kysyi nuorukainen, kun he olivat päässeet pois vanhuksen rauhoitetulta alueelta.

-- En tiedä, mitä olet kuullut -- vastasi Liisu suruisesti -- enkä myöskään kysy, miksi varastit onnettoman vanhuksen salaisuuden. Mutta jos sinussa on rahtuistakaan kunniantuntoa ja omaatuntoa, niin lupaa ainakin, ettet petä häntä.

-- Sen lupaan, nuorukainen vastasi vakavasti. Liisu ... en minä ole niin paha enkä kevytmielinen kuin luulet. Minä olen pitänyt häntä kurjana koronkiskurina ja nyt kuulin hänen syyttävän itseään vielä paljon pahemmasta. Minä olin väärässä, minä voin inhota, mutta en enää halveksia häntä. Kertoiko hän sinulle kaikki?

-- Paljon, mutta ei vielä kaikkea. Hyvää yötä.

-- Hyvää yötä.

He erosivat, ja muutamien minuuttien kuluttua Lauri Roderik nukkui taas niin raskaasti, ettei satakaan kummittelevaa kultakolikkoa olisi voinut häiritä hänen levollista untaan. Kun hän heräsi, paistoi jo myöhäinen joulukuun aurinko pakkastaivaalta siniruutuisten, pumpulisten puoliuudinten yli, mistä hän huomasi, että ikkunaluukut jo olivat auki. Huone, vaikka se ei ollutkaan talon huonoin, näytti hänestä päivän valossa vielä peloittavamman kurjalta rikkauden rinnalla, jonka hän odottamatta oli nähnyt sisemmissä huoneissa. Kokiessaan selvitellä mielessään edellisen yön kummallisia tapahtumia hän kuuli etuhuoneesta ääniä ja erotti selvästi seuraavan keskustelun, joka oli käynnissä jonkun tuntemattoman ja talon isännän kesken; viimeksimainitun ääni oli taas yhtä äreä kuin hänen edellisenä iltana ensin puhutellessaan heitä. Hän ei enää ollut majuri, vaan komissaari, joka taas oli muuttunut kurjaksi, viheliäiseksi koronkiskuriksi.

-- Olkaa toki armollinen ja odottakaa uuteen vuoteen asti! rukoili tuntematon. Tiedättehän, herra komissaari, että minulla on kaksikymmentä leiviskää voita Vaasaan menossa; onhan se yhtä varma takuu kuin puhtaat rahat.

-- En voi, en voi, hyvä ystävä. Tiedänhän varsin hyvin, että olet jo etukäteen ottanut velkaa voillasi, ja minä olen köyhä mies, minä tarvitsen kyllä roposeni; milläpä minä eläisin?

-- Kyllähän te elätte, komissaari, mutta minä joudun maantielle, jos nyt ryöstetään minulta hevoseni, lehmäni ja talviviljani. Mistä minä elän sitten vaimoineni ja lapsineni.

-- Mene lukkarin luo, hän voi auttaa.

-- Niin, lukkari, hän on armelias, hän on auttanut minua ennenkin ja auttanut muitakin, jotka ovat joutuneet mieron tielle teidän velkakirjojenne tähden, hyvä herra, mutta minä olen jo niin paljon velkaa hänelle, ettei hän enää anna äyriäkään.

-- Menehän kuitenkin, mene koetteeksi, minä en voi auttaa sinua, olen rutiköyhä, häviön oma, ja tarvitsen itse lainaa, mutta keltäpä minä sitä saisin? Mitäpä takuuta minulla olisikaan heille antaa?

-- Ja teillä, komissaari, on ympäri maata satoja velkakirjoja, joista saatte korkoa kaksikymmentä sadalta! Ikäänkuin ei jokikinen pitäjäläinen tietäisi, että olette ... no, minä en huoli sanoa, mikä olette. Olkaa nyt niin kunniallinen, odottakaa uuteen vuoteen asti!

-- Mene tiehesi, en minä voi auttaa.

-- Vai niin, jatkoi tuntematon katkeroituneena. -- Ettekö voi auttaa? Sittenpä sanon, mikä olette. Saituri ja visukinttu olette, koronkiskuri ja verimato, joka lihotte köyhien hiestä ja verestä, ettekä ole edes oikea kristittykään. Niin, ryöstättäkää nyt minut, saattakaa minut turmioon niinkuin monta muuta minua parempaakin, mutta kerran täytyy minun sanoa totuus, vaikkapa se maksaisi onneni ja menestyksenikin, ja sentähden sanon, että olette kelvottomin konna, mikä maan päällä elää, ja sentähden ette tohdi käydä kirkossa. Ja koko maailmahan tietää, ettette tohdi katsoa keltaista kultaa, koska silloin näkisitte pirun ennen aikojaan. Mutta kyllä se päivä tulee, jolloin saatte katsella häntä lähempääkin. Enkä minä suinkaan silloin sammuttele roviota, eikä myöskään Mustilan Mannu, ei Mäkelän Matti eikä Vedensuun Esaias, sen minä sanon teille. Näettekö mitään? Katsokaa ikkunasta, niin näette, että piha on täynnä ihmisiä, jotka te olette manauttanut syyskäräjiin ja joille olette toimittanut ryöstön jouluksi. Minä kysyn vielä, tahdotteko antaa lykkäystä.

-- Ulos, ja sitten lukkarin luo, hävytön! kuului komissaari karjaisevan paljoa miehekkäämmin kuin vähää ennen. -- Ulos paikalla, ja ken uskaltaa uhkailla minua omassa talossani, saa nähdä, kenen kanssa hän joutuu tekemisiin!

Niitä sanoja seurasi vähäinen jyräkkä, josta Lauri Roderik arvasi, että Halm-vanhus oli tukenut sanojaan kouraantuntuvalla opetuksella. Ja kun veljenpoika syystä kyllä pelkäsi, että hänen läsnäolonsa tulisi tarpeelliseksi, astui hän enempää arvelematta etuhuoneeseen. Pelko ei ollutkaan perätön, sillä piha oli täynnä hevosia ja rekiä ja ihmisjoukko tunkeutui eteiseen uhkaillen ja sen näköisenä, ettei se ennustanut mitään hyvää talon isännälle.

Pohjanmaan talonpojat, niin suomalaisista kuin ruotsalaisistakin polveutuvat, ovat mitä sävyisimpiä, kun heitä kohdellaan hyvin, mutta hyvin arkatuntoisia kaikesta, mitä he katsovat sorroksi ja vääryydeksi. Komissaari sai kylliksi tekemistä kutsumattomista vieraistaan, jotka pian täyttivät puolet viheliäisestä huoneesta. Rohkeita ja ylpeitä ääniä kuului useita yht'aikaa joukosta. He pyysivät lykkäystä ja tahtoivat takaisin velkakirjojaan, eivät kieltääkseen sitä, minkä he oikeastaan olivat velkaa, vaan pyyhkiäkseen pois laittomat korot ja "hyväntekiäiset"; sitten hän saisi velkakirjat takaisin. He eivät enää kauemmin antaisi imeä pitäjää, he tunsivat hänet tarpeeksi hyvin; moinen liike oli nyt loppuva.

Lauri Roderik odotteli uudelleen saavansa kuulla ruikuttavan "köyhän miehen" puhetta; mutta hän pettyi. Komissaari antoi kiihkeimpien puhua suunsa puhtaaksi ja julisti sitten tyynesti ja vakavasti, että laki saisi ratkaista heidän riitansa. Hän ei luvannut antaa velkakirjoja kellekään muulle kuin kihlakunnanoikeudelle. Ja mitä siihen tuli, että hän olisi köyhdyttänyt pitäjää, kysyi hän, oliko siinä nyt enemmän kurjuutta kuin ennenkään ja kuka oli saanut kärsiä hänen tähtensä.

-- Kaikki! kaikki! huusivat velalliset.

-- Sinulta, Mannu -- komissaari vastasi -- vouti ryösti viime talvena saamiset. Kuitenkin on sinulla yhtä monta hevosta nyt kuin silloinkin.

-- On sentähden, että lukkari auttoi, talonpoika vastasi pilkallisesti nauraen.

-- Sinä, Mäkelän Matti, menetit viime keväänä lehmäsi, ja nyt on sinulla taaskin yhtä monta.

-- Lukkari antoi minulle etukäteen.

-- Sinulta, Esaias, vouti otti kesällä rattaat ja viljan, mutta olethan saanut rattaasi takaisin ja leipävartaasi ovat tupasi katossa täynnä leipiä.

-- Siitä saan kiittää lukkaria.

-- Niin, niin -- kuului monta ääntä -- lukkari on toinen mies. Komissaari ryöstää, lukkari auttaa. Mutta kun hän on auttanut, ryöstätte te uudelleen. Me emme annakaan enää vetää itseämme nenästä. Tänne velkakirjat!

-- Niitä ette saa, komissaari vastasi kuivasti.

-- Velkakirjat! Missä velkakirjat? huusi joukko yhä äänekkäämmin ja tunkeutui etemmä huoneeseen.

Komissaari peräytyi, niin että sai selkänsä suojatuksi seinää vasten ja tempasi ryhmysauvan uunin vierestä. Lauri Roderik asettui, ruoska kädessään, hänen rinnalleen. Näytti kuin olisi ollut syntymässä tuommoinen usein verinenkin kahakka, joissa Pohjanmaan rahvas ei pidä lukua miehen säädystä eikä henkilöstä, kun se kerran luulee oikeuksiansa loukatun.

Leikillinen sattuma johdatti niin, että rouva Margret Halmin leveä pää valkoiseen yömyssyyn käärittynä ilmestyi juuri silloin näkyviin ovesta. Hän, säikkymätön liittolainen, asettui heti talon puolustajain puolelle.

-- Mitä tämä on? urhoollinen rouva huudahti oikealla markkinaäänellään. -- Kuka täällä rohkenee sillä lailla meluta? Hävetkää vähän! Eikö täällä ole kaupunginpalvelijaa? Vai niin, täällä ei ole kaupunginpalvelijaa. Tunnetteko nimismiehen, hyvät miehet? Jos minä olisin nimismies, taputtelisin teidät muhennokseksi, heittiöt! Minä panisin teidät jalkarautoihin, puukkojunkkarit. Korsholmaan minä teidät...

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Urhean rouvan onnettomuudeksi seisoi täysi voikirnu kauhoineen seinän vieressä. Erästä pitkää roikaletta houkutteli moinen hyvä tilaisuus vastaamaan kaunopuheiseen tervehdykseen hänen omalla tavallaan; hän otti kenenkään huomaamatta kauhan, kaappasi sen täyteen maitoa kirnusta ja viskasi sisällyksen niin tarkasti vasten puheliaan vastustajansa naamaa, että valkoinen kirnumaitotulva hulvahti yli yömyssyn ja juoksi pitkinä puroina pitkin Margret-rouvan täyteläisiä kasvoja. Täytyihän urhoollisimmankin väistyä niin sattuvaa vastatodistusta; tappiolle joutunut sankari peräytyi, ja naurun hohotus sai ahdistelijat vähäksi aikaa iloisemmalle mielelle.

14. VIIMEINEN KATUMUSTYÖ.

Mitä? Eikö vielä riitä? Eikö milloinkaan tule kylliksi?

Mutta hetkellinen iloisuus, jonka Margret-rouvan onnettomuus herätti, haihtui pian; velkakirjoja alettiin vaatia uudelleen, ja pari paikkakunnan tunnettua tappelupukaria juoksi ulos taittamaan aidanseipäitä, jotka olivat tavallisina aseina moisissa otteluissa. Vanhus näytti myöskin päättäneen pysyä taipumattomana. Muuan tungettelevaisimmista sai olkapäähänsä sivalluksen hänen ryhmysauvastaan. Alkoi sadella iskuja. Lauri Roderik heittäytyi väliin ja sai sellaisen lyönnin, että silmissä iski tulta. Ei ollut tasaväkinen taistelu kaksi kahtakymmentä vastaan, ja vaikka nuorukainen koettikin urhoollisesti käyttää sitä kokemusta, minkä hän oli saavuttanut edellisillä kisällejä ja kirjanpitäjiä vastaan tekemillään sotaretkillä, oli kyllin selvää, että hän ja vanhus kohta olisivat joutuneet tappiolle.

Tuona ratkaisevana hetkenä ilmestyi Liisu ovelle. Hän seisoi siinä äänettömänä, kalvaana kuin kuvapatsas, ja hänen kyyneleinen katseensa kohtasi komissaarin katseen hänen juuri uudelleen kohottaessaan sauvaa, rangaistakseen lähinnä olevaa väkivallantekijää. Ei muuta kuin yksi ainoa silmäys, mutta se lamautti vanhuksen nostetun käsivarren. Pari sekuntia seisoi komissaari liikahtamatta, huolimatta iskuista, joita sateli häneen. Sitten hän huusi:

-- Seis, minä tuon velkakirjat!

Hätyyttelijät hillitsivät itsensä, ja huudot, että pitäisi lyödä kuoliaaksi verenimijä, vaikenivat. Aselepo saatiin toimeen, ja komissaari päästettiin noutamaan velkakirjoja, Lauri Roderikin jäädessä panttivangiksi, vaikka, kuten hän sittemmin tunnusti, olikin hyvin epävarmaa, tulisiko hänen isäntänsä ollenkaan takaisin.

Mutta hän tuli. Hän astui synkän ja käskevän näköisenä keskelle suuttuneiden velallistensa joukkoa. Korkealla ilmassa hän piti oikeassa kädessään melkoisen suurta paperitukkua, noita hyvin tunnettuja onnettomuudenpapereja leimattuine nurkkineen ja variksen varpaan näköisine allekirjoituksineen ja kömpelöine sinetteineen, joista niin monen menestys riippuu ja joiden pelkkä näkeminen jo herättää samanlaista kunnioitusta huonoissa maksajissa kuin ikivanha, muinaisajan käsikirjoitus jossakin kirjastonhoitajassa tai muinaistutkijassa.

-- Huomatkaa nyt! ukko huusi ja ojentautui suoraksi, joten hänen kookas vartalonsa tuli täyteen pituuteensa. -- Tässä on Mannun velkakirja viidestäsadasta riksistä; tunnetko puumerkin?

-- Miten en tuntisi omaa puumerkkiäni? sanoi Mannu. Antakaa tänne se lappu, saatte sen takaisin, kun pyyhimme pois sata riksiä, jotka korkojen lisäksi olivat hyväntekijäisiä.

-- Odota vielä vähän. Tässä on Mäkelän Matin velkakirja neljästäsadasta kahdestakymmenestä riksistä.

-- Kirjoittakaa kolmesataa viisikymmentä; sen minä sain, huusi Matti joukosta.

-- Tässä on Esaiaksen velkakirja kolmestasadasta kahdeksastakymmenestä viidestä riksistä ja kahdestakymmenestä neljästä killingistä.

-- Kirjoittakaa kolmesataa kaksikymmentä riksiä, ei killinkiäkään enempää! huusi Esaias kiukusta tulipunaisena.

Ukko näytteli vain näyttelemistään velkakirjoja, antamatta niitä pois kädestään.

-- Tässä Majatalon Eerikin velkakirja kahdestasadasta viidestätoista riksistä. Tässä Pentun Niilon viidestäsadasta kuudestakymmenestä. Tässä Aatami Eerikinpojan sadasta kuudestatoista ja kolmestakymmenestä kahdesta. Tässä Isokylän Pietarin seitsemästäsadasta kahdeksastatoista. Tässä Mikko Mikonpojan kuudestakymmenestä neljästä riksistä...

Ja sillä tavoin hän luetteli viidettäkymmentä velkakirjaa, osaksi sangen suuristakin summista.

-- Ovatko kaikki oikeat? hän kysyi näytettyään kaikki nuo onnettomuudenpaperit.

-- Ovat, ovat, antakaa ne tänne; kyllä ne saatte takaisin! Me olemme kunniallista väkeä, me emme ota enempää, kuin mitä meille oikeuden mukaan on tuleva, huusivat velalliset.

-- Vai niin! sanoi komissaari ja katseli joukkoa vielä hetkisen ikäänkuin epäröiden kahden päätöksen välillä, jotka hänen sydämessään taistelivat.

Uunissa paloi tuli. Hän peräytyi nopeasti pari askelta, heitti paperit tuleen, ennenkuin kukaan ehti ajatellakaan estää sitä, ja asettui uhkaavan näköisenä rovion eteen, seisoen paikoillaan siksi, kunnes viimeinenkin kellastunut paperiarkki, viimeinen kömpelötekoinen sinetti oli loppuun palanut. Ei yksikään käsi liikahtanut, ei yhtään sanaa kuulunut kenenkään suusta; kaikki katselivat hämmästyneinä noita onnettomia velkakirjoja, jotka kuin tuskasta kiemurtelivat kuumuudessa, kellastuivat, mustuivat, leimahtivat tuleen, hiiltyivät ja vielä harmaana tuhkanakin kuin kerskuivat allekirjoittajain hehkuvista nimistä.

-- Minun luullakseni olette nyt saaneet, mitä teille oli tuleva ja vielä vähän enemmänkin, sanoi komissaari hiukan vavahtelevin äänin. -- Menkää nyt matkoihinne; meidän asiamme ovat nyt selvillä.

Joukko, joka äsken juuri oli ollut niin hurja, totteli sanaakaan sanomatta ja lähti kummastuneena pihalle. Sinne he näkyivät kaikki pysähtyvän tuumimaan, mitä se oikeastaan merkitsi. Arvattavasti moni luuli tuon polttouhrin olevan vain pelkkää juonta, jonka oikean laidan käräjissä kyllä saisi nähdä. Mutta velkakirjoilla on ihmeellinen kyky syöpyä useimpain velanottajien mieleen. Useimmat tunsivat niistä jokaisen poimun, jokaisen variksenjäljen ja vannoen vakuuttivat nähneensä niiden palavan.

Kun taistelukenttä oli puhdas, meni komissaari Liisun luo, tarttui lujasti hänen käteensä ja sanoi kiihkeässä mielenliikutuksessaan ollenkaan huomaamatta toisia läsnäolijoita:

-- Joko nyt tyydyt? Oliko siinä kylliksi?

Tyttö oli vaiti.

-- Mitä? puhkesi vanhus kiivaasti puhumaan. Kahdeksantoistatuhatta riksiä tulen omana; enkö vielä ole tehnyt kylliksi?

-- Ette, vastasi Liisu hiljaa.

-- Oh, tarkoitatko niitä muutamia tuhansia, jotka minulla vielä on puhdasta rahaa tuolla sisällä? Odota, sinä saat ne, saat jakaa ne köyhille, kelle hyvänsä. Onhan kirjoitettu: mene, anna kaikki, mitä sinulla on, vaivaisille...

-- Mutta Sana sanoo lisäksi: ja seuraa minua!

Liisu kuiskasi nuo sanat tuskin kuuluvasti, mutta vanhus ymmärsi kuitenkin hänen tarkoituksensa.

-- Mitä? hän huudahti vielä kerran sydäntäsärkevästi. -- Eikö vieläkään? Eikö koskaan tulekaan kylliksi? Kahdenkymmenen vuoden katumus ja parannustyöt, maailman ylenkatse ja pilkka, rukoukset, valvomiset, paastot ja lihankidutukset, koko omaisuuteni on annettu köyhille, eikä kuitenkaan ole vielä kylliksi! Vanhurskas Jumala, mitä minun vielä pitää tehdä? Millä tavoin minun tulee tyydyttää niin pohjattoman vaatelias, niin kostava Jumala?

-- Voi, setä-parka! -- vastasi tyttö heittäytyen itkien hänen kaulaansa -- kaikki tuo on tekopyhyyttä ja omatekoista vanhurskautta, se ei ole Jumalasta minkään arvoista. Laskeutukaa ristin juureen sellaisena kuin olette, itseänne ylistämättä, heittäytykää ilman kaikkea omaa ansiota Kristuksen syliin, niin samana hetkenä olette vapahdettu ilman mitään!

Vanhus ei käsittänyt häntä. Yksi ainoa ajatus näytti vallanneen ja hämmentäneen hänen sielunsa.

-- Eikö vieläkään riitä? Vieläkö on jotakin tehtävä?

Äkkiä näytti hänelle juolahtavan jotakin mieleen; hän sytytti rikkitikun ja aikoi viedä liekin ikkunan edessä oleviin puolivarjostimiin. Hän kummastui, kun häntä estettiin sytyttämästä huonetta tuleen.

-- Eikö tämä ole minun taloni? Miksi en saisi polttaa sitä poroksi?...

Pian seurasi toinen ajatus, joka karkoitti tieltään edellisen ja joka taas ilmaisi parannuksentekijässä koronkiskurin.

-- Minunko taloni? Ei, hyvät ystävät, kuinka tämä voisi olla minun taloni? Minä olen rutiköyhä, rutiköyhä, sanon minä. Jos minulla onkin ollut talo, niin olen antanut sen köyhille ... jos on ketään köyhempää kuin minä. Martta Widström, sinä voit todistaa sen oikeuden edessä, jos sukulaiset tahtoisivat vaatia perintöä. Sano heille, että talo ja kaikki, mitä siinä on, on kiinnitetty Herrallemme köyhien hyväksi. Minulla ei ole mitään; maantien kerjäläinen on rikkaampi minua. Mutta se ei riitä. Liisu sanoo, ettei koskaan tule kylliksi.

Margret-rouva, joka aina oli päätteliäs ja käytännöllinen, kääntyi emännöitsijän puoleen.

-- Kuulkaa, matami Widström, nyt ei ole komissaarin laita niinkuin olla pitää. Meidän täytyy lähteä, ettekä te voi yksin tulla toimeen hänen kanssaan. Minä luulen, että _meidän_ on parasta ottaa hänet huostaamme. Kootkaa hänen liina- ja pitovaatteensa; tilatkaa hevoset ja raittiit kyytimiehet! Minä panen kassa-arkun sinettiin todistajain läsnäollessa; muun jätämme teidän haltuunne, matami. Äskeiset hullutukset maksoivat sievät rahat. Te saatte ottaa luotettavan talon vartijan, matami Widström, vaikka se maksaisikin riksin päivässä. Kiväärejä on talossa; älkää arkailko, ampukaa jokaista, joka uskaltaa koskea pienimpäänkin esineeseen. Minä palaan uuden vuoden aikaan ja järjestän silloin talon asiat. Sillävälin saa komissaari elää meillä kuin prinssi leipurinmyymälässä. Me lämmitämme ullakkokamarin; en minä pidä lukua muutamista halkosylistä, panen palvelijattaren passariksi ja annan kunnollista jokapäiväistä ruokaa. Minulla on kotikutoisia, ruudukkaita mattoja, kyllä siitä tulee kodikasta ja lämmintä, ja minä muutatan sinne Otto Kristofer-vainajan vanhan lautapelin ja tohvelit ja yönutun. Kas niin, kiiruhtakaa, matami, kyllä minä palkitsen vaivanne.

Tuon topakan puheen aikana kohosi vähitellen suuttumuksen puna emännöitsijän kalpeille kasvoille.