Part 24

Jonkin ajan kuluttua hän nai, ja hänen vaimonsa synnytti hänelle pojan, joka hänestä oli sangen rakas ja jota hän suuresti oli ikävöinyt. Silloin oli isäni jo unohtanut kauhean lupauksensa tai ei ainakaan ollut sitä muistavinaan, ja puhui hyvin ylenkatseellisesti kiusaajasta kuin jostakin vanhasta velhosta, joka oli kerran pettänyt häntä. Eikä koskaan saatakaan tietää, miten sen laita oikeastaan on: se saattaa olla vain paha ajatus, joka syntisessä sydämessä muuttuu olennoksi ja puhuu ihmisen tavoin. Mutta kun poikaa ruvettiin kastamaan, näkivät läsnäolijat isäni äkkiä kalpenevan ja ikäänkuin koettavan ottaa jotakin pois lapsen päästä. Kun se ei onnistunut, joutui hän suunniltaan ja pyysi läsnäolijoita avukseen riistämään kultaverhoa pois, joka muka oli asettunut pojan päälaelle ja ohimoille, niin ettei kasteen vesi päässyt niitä kostuttamaan. Äitini ja kaikki muut koettivat vakuuttaa hänelle, että se oli vain aamuauringon vaikuttama harhanäky, se kun juuri silloin alkoi paistaa maalatusta kirkonikkunasta lapsen kasvoille. Mutta isäni pysyi omassa uskossaan, että kiusaaja oli pyytänyt hänen esikoisensa ja että vesi ei ollut koskenut lapseen. Siitä hetkestä alkaen hän kävi alakuloiseksi ja rupesi niin kammoamaan kultaa ja kaikkea keltaista, että hän aina sitä nähdessään joutui raivoon. Mutta kun syntinen ahneus vielä sittenkin yhä hallitsi hänen sielunsa haluja, tulikin sama kulta, jota hän pelkäsi ja inhosi, kuitenkin hänestä kaikkein rakkaimmaksi; hän vain ei uskaltanut sitä koskaan nähdä eikä koskea siihen paljain käsin. On jotakin kauheaa siinä, kun ihmisen suurimmasta himosta samalla kertaa tulee se, mitä hän eniten inhoaa. Mutta ainahan käy epäjumalien niin; joka ainoalla niistä on kruunu päässään sydämemme himoa varten ja pistin pyrstössä kuolettavaksi kauhuksemme.

-- Näkikö isoisäni sittemmin mitään erikoisen hirvittävää kuten ristiäispäivänä? kysyi Liisu arasti.

-- Jotakin omituista siinä oli, jatkoi vanhus. Milloin isoisäsi koko sielunsa voimalla oli antautunut maallisiin toimiin ja raha-asioihin, oli hän jotenkin levollinen ja rauhassa näyiltä; kultaa hän vain ei sietänyt nähdä. Mutta heti, kun hän käänsi mielensä ja rakkautensa johonkin muuhun, joko Jumalaan tai ihmisiin, palasi aina aave. Oletko lukenut muinaisesta pakanakuninkaasta, joka anoi jumalilta, että kaikki, mitä hän koskettaisi kädellään, muuttuisi kullaksi?

-- Olen. Kerrotaan lopulta ruoankin hänen käsissään muuttuneen kullaksi.

-- Niin tosin ei käynyt isoisällesi, mutta vähän samaan tapaan kuitenkin. Jos hän meni kirkkoon ja koetti hartaana katsoa alttariin, pappiin tai virsikirjaan, näyttivät ne heti hänestä kullatuilta. Jos hän lohdutteli vaimoaan, hyväili lastaan tai vain katsahti ystävällisesti ja armeliaasti johonkin apuatarvitsevaan, niin heti näytti hänen silmissään kuin heidän yllään olisi ollut kullanhohto, joka karkoitti hänet heidän luotaan. Kaikessa, mistä hän vain vähänkin piti -- yksinpä huoneessakin, missä hän asui, vaatteissa, jotka hänestä olivat sopivimmat, koirassa, joka nuoli hänen kättään, hevosessa, jolla hän mieluimmin ajeli talvi-iltoina -- kaikkialla täytyi hänen pelätä samaa hirvittävää, kalvasta kultaverhoa, jonka hän ensi kerran näki esikoisensa päässä, kun lasta kastettiin. Ajattelehan, lapseni, mitä kauheita tuskia sellaisen ihmisen on täytynyt kärsiä! Ei mikään parannus auttanut; monesti hän olisi epätoivoissaan lahjoittanut vaikka kaiken omaisuutensa köyhille, mutta hän ei voinut; hän oli liian lujasti juuri sen kahleissa, mikä oli hänen elämänsä kirous. Sentähden vetäytyi isoisäsi erilleen Jumalasta ja ihmisistä, kävi päivä päivältä yhä raskasmielisemmäksi, mutta samalla yhä ahneemmaksi, kunnes hän vihdoin kuoli raivokohtaukseen, nähdessään muutamia kultakolikolta, jotka vierähtivät hänen työhuoneensa lattialle, kun huoneeseen äkkiarvaamatta tuotiin valoa.

Siinä vanhus vaikeni. Kertomus oli nähtävästi liiaksi rasittanut häntä. Muutamien minuuttien jälkeen hän kysäisi äkkiä:

-- Ymmärrätkö nyt minua?

-- Minä en vielä käsitä, kuinka onnettoman isoisäni vaiheet voisivat olla yhteydessä teidän elämänne kanssa, setä? vastasi Liisu maahan katsoen.

-- Yksi sana riittää selittämään kaikki sinulle. Esikoinen, minkä kiusaaja pyysi ja jonka ohimoilla isäni ensi kertaa näki kullanhohteen, joka sitten häntä ahdisti, tuo syntymästä asti leimattu kovan onnen lapsi, kullan hirveää Kaininmerkkiä otsassaan kantava -- se lapsi olin minä!

II. STEN HALMIN ELÄMÄNTARINA.

Minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän kultaverhon...

Liikuttavan tunnustuksensa lopetettuaan vanhus istui pitkän hetken ääneti, silmät puoleksi ummessa, eikä hänen pelästyneellä kuulijallaan ollut rohkeutta häiritä häntä. Pöytäkello löi kammiossa kaksi; sen yksitoikkoinen raksutus vain kuului äänettömässä hiljaisuudessa. Lauri Roderik oli pysynyt toisten huomaamatta paikoillaan ja mukavuuden vuoksi istahtanut mahonkiseen nojatuoliin. Eikä hän oikein tiennyt, mitä ajatella salaperäisestä kertomuksesta. Luonnollisimmalta näytti hänestä uskoa, että luullut näyt ja pahanhengen kiusaukset olivat vain sairaalloisen hermostumisen synnyttämiä, mikä oli aiheuttanut pinttyneitä mielikuvia, joille kuvitusvoima sitten loi näkyväisen muodon ja jotka, niinkuin näytti, olivat saattaneet kaksi onnetonta, isän ja pojan, hulluuden partaalle. Mutta toiselta puolen, kun hän kuuli vanhuksen niin varmasti puhuvan noista kummallisista tapahtumista ja muuten selvästi ja terävästi arvostelevan niitä, täytyi hänen mielessään myöntää, että nuo onnettomat näyt, pidettiinpä niitä sitten muuten minä tahansa, olivat ainakin omaan surkuteltavaan uhriinsa nähden täyttä ja hirvittävää todellisuutta.

Vanhus pyyhkäisi vihdoin kädellään otsaansa ikäänkuin siten selvittääkseen sekavia ajatuksiaan, ja jatkoi sitten kertomustaan seuraavasti:

-- Ennen isäni kuolemaa olin jo monta vuotta ollut ulkomaanmatkoilla ja oppinut kauppatiedettä eräässä kuuluisassa konttorissa Marseille'issa. Minä en silloin vielä tiennyt isäni raskasmielisyyden oikeata syytä; sen kuulin vasta monta vuotta myöhemmin. Hänen kummallisen mielenlaatunsa luulin vain aiheutuvan liikemiehen huolista, ne kun ovat tavallisia semmoisillakin, joilla niihin on hyvin vähän syytä, enkä voi sanoa hänen kuolemansa juuri suuresti surettaneen mieltäni, sillä hän oli kova ja minun mielestäni aivan liian säästäväinen isä. Minä olin perinyt erään rikkaan tädin omaisuuden ja olin ottanut täysi-ikäiseksi tultuani perinnön heti haltuuni sen tekosyyn nojalla, että muka rupeaisin kauppakumppaniksi tuohon ranskalaiseen kauppahuoneeseen, mutta oikeastaan vain päästäkseni Pariisiin, jossa lyhyessä ajassa tuhlasin tuon melkoisen suuren perinnön vetoihin ja naisiin.

-- Tämä tapahtui vuonna 1793, keskellä kuuluisaa hirmuvallan aikaa, jolloin Ranskan jalointa verta vuosi virtanaan giljotiinissa, jolloin mielettömintä Jumalan pilkkaamista katsottiin hyvän kasvatuksen ja ennakkoluulottoman ajatustavan merkiksi. Älä luulekaan, että silti vähemmän huviteltiin, vaikka joka päivä oltiin mestauslavan ääressä! Päinvastoin, mitä vähemmän kukin saattoi toivoa elävänsä enää seuraavana päivänä, sitä hurjemmin tahdottiin nauttia haihtuvasta hetkestä. Kotoa lähtiessäni ei minulla ollut minkäänlaista uskoa, en ollut edes rahankaan palvelija, ja sitä helpommin sentähden jouduin ajan erheitten saaliiksi. Sydämeni paatui jokapäiväisestä veren ja onnettomuuksien näkemisestä; niin, lapseni, minustakin tuli yksi niitä, jotka elämänohjeekseen ottavat hirmuisen opin: "syökäämme ja juokaamme ja riemuitkaamme, sillä huomenna täytyy meidän kuolla".

Mutta hillittömästi ja mielettömästi opetellessani sitä viisautta, sattuikin rikkauteni, jota olin luullut suunnattoman suureksi, äkkiä loppumaan, ja minun täytyi öiseen aikaan paeta kaikista hurmaavista huveista, iloisista seuroista ja kevytmielisten impien parista, päästäkseni joutumasta monien katkeroittuneitten velkamiesteni käsiin.

Minä pakenin tietämättä mihin. Olin väsynyt elämään, mutta haudan tuolla puolen oleva "suuri tuntematon" peloitti minua ja pakotti minut elämään. Juuri silloin varusti Ranskan tasavalta yht'aikaa kolmetoista armeijaa. Aamun koittaessa olin eräässä kaupungissa, josta joukko vapaaehtoisia juuri lähti marseljeesia laulaen matkalle Pichegrun osastoon. Tein nopean päätöksen, rupesin tasavallan palvelukseen ja taistelin lähes kaksitoista veristä vuotta ensin Pichegrun, sitten Bonaparten joukossa, Hollannissa, Saksassa, Italiassa, Egyptissä, kunnes Austerlitzin taistelussa sain sapeliniskun päähäni ja sitten majurina eron vuoden 1806:n alussa. Noina kahtenatoista vuotena opin suuren Napoleonin koulussa tuntemaan epäjumalan, jonka hyväksi elin ja taistelin, nimittäin kunnian; enkä minä ollut sen ainoa palvelija; koko Ranskan armeija, voittojensa innostamana, palveli samaa Molokia, joka hehkuvaan kitaansa nieli tuhansia ja yhä uusia tuhansia. Oi, se oli kuitenkin kaunis epäjumala, pystypäinen ja ryhdiltään jalo! Vieläkin lämpenee sydämeni sitä ajatellessani; vahinko, vahinko vain, että se oli niin verenhimoinen ja itsekäs! Se, jota sittemmin palvelin, oli alhaisempi hirviö, mutta, jos mahdollista, vielä itsekkäämpi ja hengelle tuhoisampi.

Sitten syntyi taas vaitiolo, jonka jälkeen vanhus jatkoi:

-- Miksikä peittelisin sinulta totuutta -- vaikket voikaan käsittää sitä täydellisesti? Eroni jälkeen kuljeskelin muutamia vuosia milloin missäkin pienen eläkkeeni varassa, ja minusta tuli, vähemmän taipumuksesta kuin työn puutteen tähden, peluri. Pelaaminen ei ollut veristä työtä, mutta, sen saat uskoa, se teurasti sieluja paljoa julmemmin kuin miekka. Onni kääntyi ja vihdoin menetin pelissä nutunkin yltäni. Silloin muistuivat rikkaat sukulaiseni mieleeni, ja minä palasin kotiseuduille. Äitini ja nuorempi veljeni olivat jatkaneet kauppaamme, he maksoivat minulle isän perinnön, ja minä koetin rahoillani hyötyä samalla alalla. Mutta minä olin liian ylpeä tekemään kauppaa tervalla ja lankuilla, minä keinottelin miljoonia, pelasin onnen rulettia ja jouduin tappiolle. Olethan ehkä kuullut puhuttavan eräästä hopealastista ja upotetusta laivasta?...

Liisu oli vaiti. Hän ei uskaltanut tunnustaa, ettei tuo onneton juttu ollut hänelle tuntematon.

-- Näetkö! vanhus jatkoi surumielisesti. -- Saattaa palvella kerran kunniaa ja sitten vaipua alemma taitamattoman talonpojankin yksinkertaista käsitystä rehellisyydestä ja omastatunnosta. Kun se tapahtui, olin jo syvällä toisen epäjumalani, rahan, vallassa. Minä en ollut tuntenut koskaan sitä epäjumalaa ennenkuin pelipöydässä, mutta siitä se ojensi kyntensä ja vei minut kuin kohtalo vastustamattomasti mukaansa. Epäonnistuneitten kauppayritysteni jälkeen lähdin matkoille ja kuljeskelin neljä vuotta ympäri maita ammattipelurina. Minä olin tullut varovaisemmaksi, tein laskuni tarkemmin ja voitin enemmän -- voitin paljon! Minä palvelin sattumaa, laskeuduin yksinäisessä huoneessani polvilleni ja rukoilin onnetarta ... voi ihmiskurjuutta, minä en uskonut Jumalaan, mutta, kuten kaikki jumalankieltäjät, onnen ja onnettomuuden enteihin, kehnoimpiin taikoihin, mitä taikausko milloinkaan on keksinyt; ennen kaikkea uskoin minä pelin onneen ja epäonneen. Minä tein pistemerkkejä, kirjoitin muistiin, minä näin unia ja uskoin vihdoin löytäneeni voittotaidon avaimen. Ja kuitenkin se petti minut taaskin, se viekas epäjumala, jota palvelin. Yhtenä ainoana yönä menetin Krakaussa koko edellisen vuoden voiton ja olin siinä, viimeinen kultakolikko kädessäni, valmiina lopettamaan kurjan elämäni Weichselin aalloissa, joka mustana ja synkkänä virtasi pelihuoneen ikkunain alitse.

Kun minä hurjana epätoivosta syöksyin ulos panemaan päätöstäni toimeen, tuli ovessa vastaani pieni ukko, jolla oli samanlainen puku kuin Puolan juutalaisilla. Hänen tummat, syvällä kuopissaan olevat silmänsä näyttivät heti huomaavan aikomukseni, ja hänen ohuet huulensa vetäytyivät ivahymyyn. Minä olin nähnyt hänet usein ennen pelipöydän ääressä, ja olin ollut huomaavinani, että minä aina voitin, kun hän vain seisoi minun vieressäni. -- Mihin nyt? hän kysyi välinpitämättömästi. Minulla ei ollut rohkeutta vastata. -- Te olette menettänyt, hän sanoi kylmästi; te olette narri, te ette ymmärrä voittaa. -- Se on mahdotonta, vastasin minä; minä olen laskenut kaikki pelin mahdollisuudet, ja kuitenkin... -- Kuitenkin olette unohtanut erään asian, hän jatkoi halveksivasti. Sen, joka tahtoo saavuttaa minkä päämäärän hyvänsä, täytyy kokonaan, sieluineen ja ruumiineen, antautua sitä tavoittamaan. Ja te luulette, että kulta yksin on poikkeuksena siitä, että se yksin tyytyy vain sydämen osaan! Menkää, te ette koskaan ansaitse saada särkeä pankkia. -- Särkeä pankkia? toistin vavisten. Ja mitä tulee minun tehdä pystyäkseni siihen? -- Ei mitään muuta kuin karkoittaa ajatuksistanne ja sydämestänne kaikki muu rakkaus paitsi rakkaus kultaan; olla näkemättä ja kuulematta mitään muuta kuin mikä suoraan tai välillisesti vie siihen tarkoitusperään; sanalla sanoen, että olette pyrinnöissänne eheä, että elätte ja kuolette yksinomaan sitä varten. Voitteko sen, lupaatteko sen? -- Voin, huudahdin innokkaasti, te olette oikeassa; minä voin ja lupaan sen; neuvokaa vain minulle keinot! -- Pieni mies hymyili uudestaan niin omituisesti, että se melkein sai veren suonissani hyytymään. Menkää takaisin pelaamaan, hän sanoi; tehkää panoksenne kuusi kertaa mustalle ja sitten joka kolmas kerta punaiselle. Muu käy itsestään. -- Mutta -- vastustin alakuloisena, sillä ylpeyteni taisteli turhaan epätoivoani vastaan -- minulla on enää vain yksi ainoa kultakolikko jäljellä. -- Siinä on kylliksi, sanoi mies; tehkää niinkuin neuvoin!

Kuumeisen levottomana palasin pelipöydän ääreen ja panin viimeisen kultarahani mustan värin varaan. Se voitti. Minä jätin sen pöydälle uudelleen mustalle ja voitin taaskin. Siten oli minulla jo neljä kolikkoa; annoin niiden olla edelleen pöydällä ja joka kerta kasvoivat ne toisen verran. Kuuden ensimmäisen vedon jälkeen oli minulla jo neljäseitsemättä kolikkoa, ja silloin aloin opettajani neuvon mukaan panna joka kolmannen kerran punaiselle. Aina voitin, joka kerta oli panos toista vertaa suurempi. Se kasvoi sadasta tuhanneksi, tuhannesta kymmeneksi tuhanneksi, kymmenestä tuhannesta sadaksi tuhanneksi. Krakaussa oli siihen aikaan Ranskan sotaväkeä, joka oli koonnut pakkoveroja, ja kultaa oli yllinkyllin. Alinomainen onneni suututti ranskalaisia; he kahdensivat panoksensa niinkuin minäkin, ja -- menettivät. Kiivain oli eräs nuori luutnantti; minä tunsin hänet varsin hyvin, hän oli entisen parhaan ystäväni ja Marongen aikaisen sotatoverini poika, hänen, joka minulle silloin lainasi hevosensa ja sai surmansa itävaltalaisten luodeista. Minä aavistin, että tuolla nuorella miehellä oli komppanian kassa hallussaan; tuon tuostakin pyöri kielelläni varoitus: ole varuillasi, nuorukainen, minun _täytyy_ voittaa, sinä joudut perikatoon! Mutta juutalaisen ehto muistui mieleeni, minä olin vaiti, ja niin kävi kuin aavistin. Luutnantti menetti kaikki ... sinä et ymmärrä, lapseni, mitä se merkitsee. Mutta minä voitin yhä enemmän, aina yhä enemmän, minä särjin pankin, tuotiin enemmän kultaa, ja minä särjin pankin uudelleen. Peli loppui vasta silloin, kun ei enää kellään muulla kuin minulla ollut ainoatakaan kolikkoa, ja kun nopeasti summittain laskin voittoni, huomasin voittaneeni lähelle miljoonan...

Sellaista kulta- ja pankkisetelijoukkoa en mitenkään voinut heti saada pois kuljetetuksi; minun täytyi sentähden jäädä paikoilleni aamuun asti. Mutta unta en saanut; minä laskin ja laskin yhä uudelleen voittojani. Sitä tehdessäni koitti päivä, ja minä huomasin, miten virrasta aivan ikkunan alta nostettiin miehen ruumista. Minä aavistin pahaa, avasin ikkunan, käänsin silmäni pois kultaläjistä ja tunsin nuoren pelurin kasvonpiirteet -- ystäväni ja pelastajani pojan, jota olisin voinut varoittaa enkä varoittanut. Nouseva aurinko paistoi hänen kauniille, tummille kiharaisille hiuksilleen ja hänen kalpeille kasvoilleen -- kylmä väristys vavahdutti ruumistani, sillä minä näin ... voi kauhua! ... minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän kultaverhon, joka vainosi isääni -- joka teki hänet niin sanomattoman onnettomaksi ja vihdoin surmasi hänet...

12. KATUJA.

Ymmärrätkö nyt minua?

Komissaari -- tai kuten tuon yön kuluessa saatamme nimittää häntä, majuri -- katsahti arasti ympäri huonetta, ikäänkuin peläten taaskin näkevänsä aaveen, joka häntä vainosi. Mutta hän ei nähnyt mitään; suuresta lampusta levisi vain himmeä valo kaikille esineille. Liisu pisti esiliinan alle piiloon vasemman kätensä kultasormuksineen, jonka hän oli saanut muistoksi ensi kerran käydessään Herran ehtoollisella. Vanhus näytti käsittävän hänen ajatuksensa; hän hymyili surullisesti ja vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi kertomustaan.

-- Älä vaadi minua kuvailemaan, mitä tunsin silloin nähdessäni tuon odottamattoman näyn, jonka merkityksen minä liiankin hyvin tiesin. Turhaan käänsin katseeni muuanne; ympärilläni olevat kultaläjät näyttivät elävän ja sanovan minulle: me olemme sielusi hinta. Huoneen seinällä riippuvasta suuresta peilistä olin näkevinäni kuolleen nuorukaisen sammuneet silmät, kalvaat kasvot ja kullalta loistavan pään. Hermoni eivät kestäneet sitä näkyä; minä vaivuin pitkäksi aikaa tainnoksiin ja toinnuin jälleen hulluinhuoneessa, johon ravintolan isäntä oli kannattanut minut, luultavasti toivoen, korjattuaan ensin talteen voittamani kullan, etten minä enää sieltä koskaan palaisi. Mutta minä paraninkin ja vaadin takaisin aarteeni; hänen täytyi vastoin tahtoaan ja pakosta tehdä tili niistä. Siten sain takaisin noin 300 000 kultarahaa, mikä ei ollut puoltakaan todellisesta voitostani; mutta samantekevää se minusta olikin, nuo rahat polttivat poveani, minä panetin suurimman osan niistä toistaiseksi hollantilaiseen pankkiin.

Rauhatonna ja muserrettuna harhailin ympäri maailmaa. Minä en enää pelannut, tuskinpa enää elinkään. Minä tunsin vaipuneeni hirveään henkiseen tainnostilaan, josta minut säikäytti tietoisuuteen Krakaun- vainajan kalpea haamu ja tuon tuostakin uudistuva aavenäky. Vihasin toista epäjumalaani, rahaa, ja tavoittelin epätoivoisen innokkaasti edellistä. Minä rupesin Itävallan sotapalvelukseen ja taistelin entisiä asetovereitani ranskalaisia vastaan. Turhaa vaivaa; ensimmäinen ja jalompi epäjumalani hymyili pilkaten minulle. Minut tunnettiin entiseksi turmeltuneeksi pelaajaksi; kumppanini pakottivat minut eroamaan palveluksestani. Kuolema olisi minusta ollut hyvätyö, ja kuitenkin kammosin sitä, sillä mieleeni muistuivat sanat, jotka Danton on piirrättänyt jonkin, en muista minkä, Pariisin hautausmaan portin otsikkoon: "_Suuren Tyhjyyden portti_".

Sillä tavoin harhaillessani Jumalatta, ystävittä, isänmaatta, rauhattomana, kykenemättä elämään, rohkenematta kuolla, istuin eräänä aamuna avonaisen ikkunani ääressä Leidenissä ja kuulin lähellä olevasta kirkosta kellojen soittoa. Kummallinen kaipaus täytti mieleni, kun kuulin tuon äänen, ja halusin taas kerran, monen vuoden jälkeen, nähdä, millä mielin ne ihmiset olivat, joilla oli Jumala. Melkein tietämättä miten, huomasin vähän aikaa sen jälkeen olevani kirkossa. Urkujen sävelet sattuivat sydämeeni kuin auringon säteet aavaan, päivän polttamaan erämaahan. Minä katselin ihmisiä: osa heistä oli teeskentelijöitä, ja heidän päänsä ympäri oli kultaverho, ilvehti kulta-aave. Toiset olivat hurskaita, ja minusta näytti kuin olisi heidän päätään ympäröivä loisto muuttunut suloiseksi päivänpaisteeksi. Suuri, virvoittava rauha loisti kuin illan tyyneys heidän kasvoistaan. Kunnianarvoisa vanhus nousi saarnastuoliin. Hän ei saarnannut paljon uskonopista, mutta sitä enemmän elämästä. Hän kuvaili hurskasta erakkoa, joka oli nuorena ollut suuri pahantekijä. Tuo erakko oli ennen ollut murhamies (kuten minä!), ryöväri (kuten minä!), rahan orja (kuten minä!), epäjumalan palvelija (aivan kuin minä!); pahat henget olivat ahdistelleet häntä (kuten minua!); ne olivat saattaneet hänet epätoivon partaalle (kuten minutkin!) ja melkein tekemään itsemurhan (kuten minut!); mutta vihdoin armon valo oli kohdannut pahantekijän, hän oli katunut entistä elämäänsä; hän oli rukoillut pyhimystä välittäjäkseen, luvannut paljain jaloin tehdä pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin ja omistaa koko lopun elämänsä syntiensä sovitusuhriksi. Hän oli pitänyt lupauksensa, ja pahat henget olivat jättäneet hänet rauhaan; armon aurinko oli valistanut hänet, ja hän oli pysynyt rehellisenä, hurskaana ja siunattuna miehenä elämänsä loppuun asti.

-- Vertauksen ja minun elämäni samankaltaisuus päättyi siinä, missä saarnaaja alkoi puhua erakon kääntymisestä, mutta hänen sanojensa siemen iti sielussani; se juurtui yön pimeydessä ja omantunnon vaivoissa, ja seuraavana aamuna menin papin puheille. -- Kunnioitettava isä, sanoin minä, sellainen minä olen, tekoni vainoavat minua, epäjumalani nauravat pilkaten minulle, omatuntoni painaa minut maahan, aaveet ilvehtivät silmissäni, eikä minulla ole Jumalaa. Kunnianarvoisa vanhus hämmästyi; hän oli nähnyt monta kadotettua sielua, mutta ei yhtään niin viheliäistä raukkaa kuin minä olin. Hän ei kuitenkaan työntänyt minua luotaan; päinvastoin, hän osoitti minulle armahtajan hyvyyttä, vahvisti minua katumuksessani ja neuvoi minulle parannuksen tien. -- Ennen kaikkea, hän sanoi, sinun tulee luopua epäjumalista, joita varten tähän asti olet elänyt. -- Sen olen jo tehnyt, vastasin minä; kunnian utukuvaan olen kyllästynyt, kultaa kammoan. -- Se on hyvä, sanoi pappi, mutta siinä ei ole tarpeeksi, sinun tulee työskennellä aivan päinvastoin kuin tähän asti; sinun tulee syyttömästi kärsiä häpeää ja pilkkaa, ja kun ihmiset halveksivat sinua kuin koronkiskuria ja saituria, tulee sinun tuntemattomana jaella kuin halpoja korsia kultaasi armeliaisuustarkoituksiin, joista ei kukaan tiedä ja jotka eivät koskaan tule ilmi tässä maailmassa. Vasta silloin eikä ennen tulevat sinun tekosi sellaisiksi kuin ei niitä koskaan olisi tehty, ja armon aurinko paistaa sinulle loppuusi asti.

Siinä vanha majuri vaikeni uudelleen ja kysyi sitten äkkiä ja hieman epäröiden:

-- Ymmärrätkö nyt minua?

Liisu rohkaisihen ja sanoi:

-- En vielä täydellisesti. Sallikaa minun kysyä, eikö se pappi, josta juuri puhuitte, setä, ollut katolilainen?

-- Oli kyllä, ja vielä lisäksi kuuluisaa dominikaanien munkkikuntaa. Minä olen kokenut niin paljon, että eri kristillisten tunnustusten välinen erotus näyttää minusta samanlaiselta kuin riita auringonvalosta, joka paistaa erivärisistä ikkunanruuduista. Toinen ikkuna voi olla vihreä, toinen punainen, jokin sininen, ja auringonvalo on huoneen asukkaasta erilainen aina sen mukaan kuin lasikin; mutta itsessään se on aina vain samaa väritöntä valoa, ja Jumalasta on kai yhdentekevää, minkävärisen lasin läpi minä sitä katson.

-- Mutta -- väitti nuori tyttö vastaan, tullen vähitellen yhä rohkeammaksi, sillä häntä alkoi kiihdyttää se luja vakaumus, mikä hänellä oli luterilaisen opin paremmuudesta -- entä jos jokin lasi on tahottu semmoiseksi, että se päästää huoneeseen väärää valoa, joka eksyttää ihmistä? Entä jos tuo parannuksenteko, jonka dominikaani määräsi, on vain väärää tekopyhyyttä ja syntistä omatekoista hurskautta? Antakaa anteeksi, että minulla, joka olen nuori ja kokematon, on toisenlainen usko oikeasta parannuksesta. Kenties olette, setä, ja Liisun ääni vapisi taaskin vähän ... kääntynyt katoliseen uskoon?

-- Minä en kuulu mihinkään uskonlahkoon, vaan yhteiseen kristilliseen kirkkoon, vanhus vastasi hieman ankarasti. -- Tosin katsovat katoliset minua heidän uskonsa lapseksi; heidänhän kanssaan ja avullaan minä aloin elää uskonelämääni; mutta minä en ole katolilainen, kreikkalainen, luterilainen enkä reformeeratun opin tunnustaja, minä olen vain kristitty yleensä. Ja todisteena siitä, kas tässä kirja, jota ei kellään katolilaisella maallikolla ole lupa lukea, nimittäin Raamattu. Minä luen sitä joka päivä; minä kirjoitin Leidenin hurskaille isille, että niin teen, ja he vastasivat: _propter conscientiam fiat_, tapahtukoon niin omantunnon tähden.