Part 22

-- Mitä? Etkö ole kuullut hopealastista? No, senhän tietää koko maailma, eikä sitä maksa vaivaa salata. Hopea oli hyvässä hinnassa, ja Sten-lanko keinotteli. Hän osti hopeaharkkoja Etelä-Amerikasta, vakuutti ne kalliista, ja laiva hukkui. Mutta se sattuikin uppoamaan niin sopimattomasti eräälle karille, että melkein koko lasti saatiin ylös merenpohjasta. Silloin oli siinä päälläpäin hopeata, mutta alla harmaata kiveä ja hiekkaa... Ohoh, kas kelloa, kun näyttää jo kolmea aamulla! Hyvää yötä! Mene maata väentupaan Liisu, sulje ovi hänen jälkeensä!

Lauri Roderik oli toivonut, että hänet katsottaisiin mahdolliseksi saamaan makuupaikkansa tuoleilla talon ainoassa vierashuoneessa, jossa jo oli kaksi vuodetta naisia varten, mutta huomasikin sen kohtuullisen toiveensa olleen yhtä turhan kuin muutamia tunteja aikaisemmin kuomiin pyrkimisensä. Harmissaan moisesta ylioppilaan ja sukulaisen oikeutettujen vaatimusten halveksimisesta hän lähti vastahakoisesti kovalle penkilleen tupaan, joka jo oli aivan täynnä ihmisiä, päättäen lujasti mielessään jo seuraavana aamuna sanoa kaikille markkinatädeille kohteliaat jäähyväiset ja jatkaa matkaansa pohjoiseen päin onnellisen vapaana niinkuin oli sen alkanutkin.

7. STEN-LANKO.

Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka viimeiselläkin rovolla.

Myöhäinen joulukuun päivä alkoi jo valjeta kaakossa, kun seuraavana aamuna Margret-rouvan hyvin tunnettu bassoääni herätti Lauri Roderik Gråbergin kovalta vuoteelta:

-- Hevoset ovat valjaissa! kuului käsky. Me jatkamme matkaamme ja eroamme toisistamme vasta Lapualla.

Nuorukainen nousi kankein jäsenin ja huomasi vastustuksen turhaksi. Yösija ja kolmen hengen kahvi suoritettiin neljälläkolmatta killingillä, matkaa jatkettiin vaivalloisesti umpeentuiskunneilla teillä ja toiseksi yöksi jäätiin Lapualle. Siellä oli useampia vierashuoneita; ylioppilaankin kohtuulliset vaatimukset tulivat siellä tyydytetyiksi, ja Lauri Roderik huomasi yhä paremmin, ettei Liisu-serkku ollenkaan vastannut tavallista markkinamamsellityyppiä. Seuraavana aamuna hän selitti, ettei hän saattanut jättää kahta turvatonta naista suojeluksetta moisena epäsuotuisana vuodenaikana; hän tahtoi seurata heitä Isoonkyröön komissaarin luo.

-- Vai turvatonta! toisti täti ylenkatseellisesti ja kielsi jyrkästi.

-- Mutta enhän minä tule perijänä. Minusta voisi olla hyötyä, jos komissaari on sairaana.

Margret-rouva mietti.

-- Niin, se on totta, voinhan lähettää sinut Vaasaan tohtoria ja lääkkeitä noutamaan.

Lauri Roderik lähti mukaan. Ilta alkoi jo olla käsissä, kun matkustajamme kolmantena päivänä tapaamisensa jälkeen ajoivat Isonkyrön kuuluisain lakeuksien yli Napuen kylän alueelle. Suoja oli jo ennättänyt sulattaa suurimman osan lumesta, minkä vuoksi hedelmällinen, mutta metsätön tasanko oli kadottanut valkean hohteensa. Suuret vyörykivet, laihat aidat ja puoleksi lumettomat kesantopellot värittivät maiseman vielä harmaata harmaammaksi; vain sieltä täältä vilahti jokin vihreä oraspälvi, josta matkustajat saattoivat aavistaa, että olivat tulleet Suomen ja Pohjanmaan rikkaimpaan jyväaittaan, silmänkantamattoman laajoille, viljellyille lakeuksille, joiden suuruus on tullut sananparreksi.

Jos Suomen historia olisi jo silloin ollut kirjoitettu, olisi ainakin ylioppilaan täytynyt muistaa, että juuri siellä, niillä pelloilla, hajallaan olevien kallionlohkareitten välillä ja leveän, matalarantaisen seudun läpi kiertelevän joen jäällä ratkaistiin Suomen kohtalo helmikuun 19. päivänä 1714 Isonkyrön taistelussa. Mutta jos mieli kunnioittaa muinaisaikaa minkäänlaisella huomiolla, ei sovi liian syvään silmäillä kuluvan hetken välkkyviin tytönsilmiin. Matkustajat katselivat yksinäistä valoa, joka loisti eräästä talosta kylän syrjästä.

-- Tuolla -- sanoi kyytimies osoittaen pimeään -- asuu "kultakomisarjus". Sinne on rikkaita herroja ajanut hevosin ja vaunuin ja palanneet he ovat sieltä repaleisina, avojaloin ja laukku selässä.

-- Komissaari taitaa olla kovin sairas? kysyi Margret-rouva eikä ollut kuulevinaankaan puhetta rikkaitten herrain kovasta kohtalosta.

-- Milloinka hän onkaan muuta kuin sairas? vastasi kyytimies. Mutta on eräs lääke. Hän paranee aina ryöstäessään muiden omaisuutta. Ellei lukkaria olisi...

-- Onko lukkari taitava lääkitsijä?

-- En tiedä, oli vastaus. Mutta kun komisarjus ryöstää, maksaa lukkari, ja kohta on komisarjus taas sairas.

Kello kahdeksan paikkeilla illalla pysähtyi reki yksinäisen talon pihaan, joka oli suurten, mutta hyvin rappeutuneiden rakennusten ympäröimänä. Varakkaalla pohjalaisella on tavallisesti muhkeat, hyvästi rakennetut asuinhuoneet ja niissä korkeita, valoa rakastavia, uhoisia ikkunoita liiaksikin, niin että outo useinkin luulee taloja herraskartanoiksi, vaikka herraskartanoita Pohjanmaalla on harvemmassa kuin missään muualla maassamme. Mutta se ränsistynyt talo, jonka pihaan matkustajamme pysähtyivät, oli kallistuneine päätyineen, tuulen puoleksi purkamine kattoineen ja rikkinäisine ikkunaruutuineen sangen vähän isokyröläisen rikkaan miehen kodin kaltainen. Rappeutuminen näkyi sitä selvemmin, kun asuinrakennus oli kaksinkertainen; alakerran ikkunat olivat lujien luukkujen peitossa. Tuon raunioläjän nähdessään luulivat matkustajamme jo ajaneensa harhaan.

-- Tässäkö komissaari asuu?

-- Rauta asuu järven pohjassa, vaski vuoressa ja kulta kivirauniossa, vastasi kyytimies.

Ikkunanluukun raosta hohtava valo ilmoitti kuitenkin, ettei kolkko ja epämiellyttävä talo ollut asujitta. Vihaista koiran haukuntaa alkoi kuulua, ja esille syöksyi tuommoinen ketuntapainen lintukoira, joilla ruotsalaisilla paikkakunnilla tavallisesti on nimenä "Skytt" tai "Snälla" ja suomalaisilla "Musti", jos se on musta, ja "Ranssi", jos sillä on valkea täplä kaulassa. Lauri Roderik varomattomuudessaan vastasi tervehdykseen ruoskan sivalluksella, josta talon nelijalkainen vartija ei ollenkaan ihastunut. Siitä syntyi aika rähäkkä. Toistakymmentä kylän koiraa näytti käsittäneen sen otteluvaatimukseksi, sillä kohta kaikui virran toiselta puolen joka suunnalta hirveä haukunta pilvisestä talvi-illasta.

-- Toden totta, virkahti ylioppilas, jos komissaari on valinnut tämän asunnon, saadakseen nauttia maalaiselämän rauhaa, niin onpa hän hyvin siinä onnistunut. Mutta kun nyt kerran olemme tehneet Cerberuksen kanssa tuttavuutta, niin eipä liene enää pitkä matka Plutonkaan majoille.

Niin sanoen hän lähti kolkuttamaan suljettua etehisen ovea. Kolkuttaminen kyllä kävi päinsä, mutta oven auki saaminen oli toinen asia. Lauri Roderik takoi kaikin tavoin, aina hiljaisimmasta sorminaputuksesta kovimpaan nyrkkijyskytykseen asti, mutta turhaan. Nuoren herran kärsivällisyys ei näyttänyt olevan niin kestävä kuin raudoitettu etehisen ovi. Kun ei minkäänlaisesta kolkutuksesta ollut apua, turvautui hän vihdoin keinoon, joka ei suinkaan ollut hiljaisinta eikä noudatettavaa laatua, mutta joka useinkin on huomattu täysin luotettavaksi, kun uniset ylioppilaat öiseen aikaan ovat kolkutelleet kestikievareitten ovia. Hän laukaisi toisen pistoolinsa aivan ikkunanluukun vieressä.

Tuskin ehti pamaus vaieta ja ruudin savu hiukan haihtua, kun soikea aukko ilmestyi lähimpään ikkunanluukkuun, kiväärin suu pisti esiin ampumareiästä, uusi pamaus kuului ja luoti lentää suhahti niin läheltä nuoren ylioppilaan korvan ohi, että hän tahtomattaan nosti kätensä koettaakseen oliko lakki vielä päässä. Suuresti loukkaantuneena hän tarttui toiseen pistooliinsa, mutta onneksi se oli lataamatta rosvoluolan ottelun jälkeen.

-- Mitä aiotkaan? kuului Margret-rouvan ääni kuomireestä. -- Häpeä ammuskella tuolla tavoin! Sano heille, että olemme sukulaisia ja odotamme yösijaa ja ystävällistä kohtelua.

-- Kaikkea vielä! ylioppilas vastasi suuttuneena. Mitä saituri siitä huolii, vaikkapa hänen ovelleen liidulla kirjoitettaisiin: _vankin_ sukulaisesi? Ei, täti, Plutolla ei ole kälyä. Rahalla ei ole isää, ei äitiä, ei sisarta, ei veljeä, raha ei tunnusta muuta sukulaista kuin rahan ... ja sentähden ... nyt saatte kuulla, täti... Herra komissaari... Olkaa hyvä, avatkaa!... Minä olen kruununvouti Stigell Laukaasta ... minulla on vähäinen asia ... huomenna aion huutaa talon Vaasan lääninkansliassa enkä pidä niin tarkkaa lukua ehdoista, jos, herra komissaari, tahdotte auttaa kuudellatuhannella riksillä...

-- Oletko hullu? Onhan Sten-lanko kuoleman kielissä!

-- Perh ... sen aivan unohdin! Mutta saammepahan nähdä, eikö kuusituhatta pilleriä tee kuollutta miestä eläväksi... Aivan oikein!

Suljetun oven yläpuolelta aukesi ullakon luukku, yömyssyinen pää kurkisti ulos, ja äreä, ihan terveen miehen ääni kysyi:

-- Kuka olette, herra, kun ahdistatte rauhallisia ihmisiä keskellä yötä?

-- Nöyrin palvelijanne! Älkää pahastuko; minulla on kiire, ei ollut muuta keinoa. Nimeni sanoin jo: kruununvouti Stigell. Kuusituhatta riksiä. Täydellinen takaus. Korkoa ja provisionia mielin määrin.

-- No, miksikä käännytte köyhän miehen puoleen, jonka täytyy katsoa, miten saa jokapäiväisen leipänsä? Huonot ajat, huonot ajat ... ajakaa majuri N:n luo Tottesundiin. Mistä minä ottaisin kuusituhatta riksiä? Moisia kuvitteluja!

-- Ettekö te, herra, lainaisi minulle tämän vuoden veroa ... kahtakymmentä riksiä rehellisen muotoni takausta vastaan?

-- No, Herra armahda tuota vanhaa visukinttua, hänhän voisi ostaa vaikka kokonaisen kaupungin! huudahti Margret-rouva, voimatta enää hillitä närkästystään, ja väänsihen ylös reestä.

-- Vaiti, täti! Jos sanotte vain sanankin, niin vannoo hän, että olette naiseksi pukeutunut mies. Nyt minä kidutan ukkoa... Herra komissaari, te vilustutte, kun olette noin ohuissa vaatteissa, ette sisässä ettekä ulkona niinkuin arvoituksessa sanotaan. Asessorin rouva, joka on minun kanssani matkalla Vaasaan, on valmis panemaan koko omaisuutensa takuuseen. Mutta se ei näytä olevan mahdollista ... kyytimies, käännä hevonen!

-- Ilma on muuttunut leudoksi, virkkoi yömyssyinen leppeämmin. Saamme vihreän joulun, ja mitä sanoo sananparsi? Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä. Mutta palataksemme asiaan, niin koetanhan minä, köyhä mies, katsoa, mitä voin haalia kokoon. Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka viimeisellä rovolla.

-- No, silläpä vain ei ole häveliäisyyttä nimeksikään! mörisi Margret-rouva, ollen jotenkin samanlaisessa tilassa kuin olutpullo, joka on pantu kuuman uunin eteen lämpiämään.

-- Hetkinen vain, täti; kohta aukeaa ovi!... No, herra komissaari, jos tahdotte meitä auttaa lainalla, jatkoi ylioppilas kärsimättömämmin kuin juuri olisi sopinut siinä osassa, minkä hän oli ottanut näytelläkseen -- niin olkaa hyvä, avatkaa meille ovi! Nyt olemme jo seisoneet tuntikauden pihalla emmekä voi osoittaa teille sellaista vääryyttä, ettemme ottaisi vastaan yksinkertaista illallista...

Tuon valtioviisaan erehdyksen vaikutus näkyi paikalla.

-- Ai, ai, ilveili yömyssyinen, miten kiire teillä onkin, hyvä nimismies... En muista, että vanha ystäväni ja suosijani, Laukaan kruununvouti Löfberg, olisi saanut noin nuoren seuraajan. Ja, hyvä asessorinrouva, suokaa anteeksi ... oletteko todellakin rouvasihminen? Ehkä odotamme huomiseen asti. Ajakaa Sipilään ... kivenheiton päähän ... rehellistä väkeä, hyvä yösija ... ja huokeata, hyvin huokeata!

Mutta silloin halkesi olutpullo. Margret-rouva oli vähitellen lähestynyt portaita, iskeä paukautti nyrkillään suljettua ovea ja päästi kauan kuohuneen närkästyksensä vapaasti valloilleen:

-- Hävetkää vähän, Sten-lanko! Hävetkää, vanha saituri, kun seisotatte omaa kälyänne ja veljenne tytärtä tuntikausia lumessa kurjalla pihamaalla, päästämättä meitä katon alle! Niin, en sano mitään, mutta sen sanon vielä kerran: hävetkää, Sten-lanko! Hyi moista visukinttua!

Luultavasti ei Margret-rouvan oikeutettuun suuttumukseen ollut ainoana syynä pitkällinen odottaminen niin läheisen sukulaisen vieraanvarattoman asunnon edustalla. Hän oli luopunut viisaasti mietityistä ja tuottavista markkinatuumistaan; hän oli vaivannut itseään neljänkymmenen penikulman edestakaisella talvimatkalla; hän oli toimittanut kilpailijalleen ja kadehtijalleen, Pellavoiselle, loistavan voiton; hän oli vielä kaiken päälliseksi maksanut kauniit kyytirahatkin, ja kaiken sen hän oli tehnyt toivoen tapaavansa kuoleman kielissä kalliin sukulaisensa ja pääsevänsä kaikella kunnialla perimään hänet. Ja lanko ei ainoastaan pitänyt pilkkanaan hänen sukulaisrakkauttaan, vaan vieläpä rohkeni pirteänä ja ripeänä seisoa ullakon luukussa, keinotella ja kaupustella aivan kuin ennenkin. Mikä hävyttömyyden huippu! Vähempikin voisi saada uskollisen kälyn suuttumuksesta punastumaan!

Margret-rouvan sukulaistervehdyksen keskeytti uutterasti piiritetyn ja lujasti teljetyn linnoituksen antautuminen.

8. KULTA KUMMITTELEE.

Uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi?

Hetikuin olutpullon paukahdus ilmaisi seuran olevan toista lajia kuin miksi se ensi alussa oli tekeytynyt, katosi yömyssyinenkin ullakon luukusta. Kohta sen jälkeen saattoi linnan portin sisäpuolelta kuuluvasta jotenkin vilkkaasta sanakiistasta aavistaa, että puolustajat olivat keskenään eripuraisia. Ei kauan kestänytkään, ennenkuin ovi aukeni ja yömyssyinen ilmestyi portaille, tällä kertaa kokonaan näkyviin pitkävartaloisena, laihana miehenä, kantaen lyhtyä kädessään.

Jos rouva Margret Halmilla vielä olisi voinut olla epäilyksiä lankonsa terveydentilasta, niin olisivat ne kokonaan haihtuneet, kun suoravartaloinen, komea ukko astui hänen eteensä reippain askelin, syleili häntä kursailevan kohteliaasti ja kohta sen jälkeen tervehti Liisua samalla tavoin. Hänen oli paha mieli, että he niin kauan olivat saaneet odottaa pihalla; mutta mikseivät he kohta sanoneet, ketä olivat? Niillä seuduin liikkui kaikenlaista irtolaisväkeä, johon ei juuri ollut luottamista; heidän tuli antaa anteeksi, että vanha mies piti huolta turvallisuudestaan. Pyssyn laukaiseminen niin myöhään illalla ei myöskään ollut oudoille matkustajille soveliain keino luottamuksen herättämiseksi, ja sentähden heidän ei pitänyt ihmetellä, että vanha sotilas oli vastannut sodanjulistukseen samalla mitalla. Mutta nyt oli heidän astuttava sisään ja pidettävä hyvänään, mitä yksinkertainen nuorenmiehen koti heille saattoi tarjota.

Rappeutuneen etehisen kautta astuttiin jonkinlaiseen vastaanottohuoneeseen, joka, jos mahdollista, oli vielä ränstyneempi kuin ulkoapäin saattoi aavistaa. Rappaus oli karissut sen suuresta, valkoiseksi kalkitusta avonaisesta takasta, lattiapalkkien raot irvistelivät pahasti, kolme neljä ikkunanruutua oli särkynyt ja ne oli tappuroilla tukittu; muutamia kurjia tuoleja, karkeaksi höylätty pöytä, maalaamaton sänky ja ruskea seinäkello, jossa oli harmaa lautasen pohja tauluna, siinä koko tuo vaatimatonta huonompi huonekalusto. Vanhahko nainen rukkinsa ääressä ja niinimatolla nurkassa loikoileva kissa olivat isäntää ja pihakoiraa lukuunottamatta pahanpäiväisen asunnon ainoat asukkaat.

Matkustajien tervehdykseen vastasi tylysti päätään nyökäyttäen kehrääjä, jonka ääni vastikään oli kuulunut etehisestä, mutta jonka tänä hetkenä näytti vallanneen kummallinen työinto. Päällysvaatteet riisuttiin, komissaari sytytti talikynttilän ja vei vieraansa sisempään huoneeseen, joka oli vähän pienempi edellistä eikä juuri paljoa paremmin varustettukaan. Pari kaappia, vanhanaikainen lipasto, kulunut kirjoituspöytä ja samoin kuluneet, maalaamattomat puutuolit osoittivat, että se varmaankin oli isännän työhuone ja luultavasti talon ainoa asuttava huone lukuunottamatta emännöitsijän kamaria. Siten sisään päästyään tiedusteli Margret-rouva heti lankonsa terveyttä. Hän sanoi kuulleensa, että se oli viime aikoina ollut huonohko, ja hän oli sentähden iloissaan, kun tapasi hänet niin reippaana.

-- Kyllähän minä enimmäkseen voin oikein hyvin, vastasi ukko. Tavallisesti kävelen penikulman päivässä, syön kolme vahvaa ateriaa ja hakkaan itse polttopuuni.

Kuin sanojensa todisteeksi hän otti Liisua kiinni vyötäisistä, nosti hänet ylös kuin lapsen ja laski sitten varovaisesti puutuolille. Margret-rouvan kielellä pyöri hänen tahtomattaan "hävetkää vähän!" Mutta hän oli vaiti.

-- Ettekö siis ole ensinkään ollut sairaana, lanko? kysyi käly niin ihmeissään, että se sisarenpojasta näytti verrattoman naurettavalta.

-- En itse tietääkseni, vastasi komissaari. -- Toisin sanoen, kun en ota lukuun vähäpätöistä vaivaa, joka toisinaan minua ahdistaa. Onko tämä nuori mies sinun poikasi, käly?

-- Sisareni poika, Lauri Roderik Gråberg, konsulin poika. Suokaa anteeksi hänen poikamaisuutensa! Hän rupesi ampumaan ilmaan, herättääkseen siten talonväkeä.

-- Vai niin, Gråberg? Niin, kyllä muistan ... tunsin isän ja äidin varsin hyvin. Luulin nuorta herraa Laukaan kruununvoudiksi Stigelliksi. Olipa onni, että kumpikin ammuimme sivuitse pimeässä. Harvoin minulle muuten niin käy.

-- Pyydän, herra komissaari, ettette pahastu pientä pilaa, vastasi ylioppilas hieman hämillään, kun tunsi, että osat niin äkkiä vaihtuivat.

Hän oli odottanut saavansa nähdä kurjan, köyryselkäisen, vanhan koronkiskojan, jonka kanssa saattoi ilvehtiä mielin määrin, ja edessään hänellä olikin sotavanhus, jonka todella voikin uskoa harvoin ampuvan ohitse ja joka sangen selvästi antoi hänen tuntea etevämmyytensä.

-- Oh, sano vain eno! puuttui puheeseen Margret-rouva, kokien saada ensimmäisen väärinkäsityksen jäljet tasoittumaan.

-- Älkäämme enää puhuko parista tyhjiin menneestä luodista, jatkoi vanhus kevyeen tapaan, missä ilmeni entistä maailmanmiestä. -- Sanokaa kernaammin, mitä onnellista sattumaa saan kiittää näin rakkaitten vierasten tulosta tänne yksinäiseen asuntooni, jossa, kuten, käly, kaikesta huomaat, harvoin ketään vieraita otetaan vastaan. Tai jos on liikeasioita, niin jättäkäämme ne kernaammin huomiseksi ja kertokaa minulle jotakin siellä pohjoisissa kaupungeissa asuvista vanhoista ystävistäni.

-- Ei mitään liikeasioita, hyvä lanko! kiiruhti Margret-rouva vastaamaan. -- Me olemme matkalla etelästä päin ja tahdoimme mennessämme pistäytyä katsomassa, miten te, lanko, voitte yksinäisyydessänne. Emmepä ole moneen vuoteen nähneet teitä vanhoilla kotipaikoillanne; ellei Liisu olisi viime talvena tuonut täältä terveisiä tullessaan, niin olisitte, lanko, meiltä ollut ihan kadonneena.

-- Niin, eikö totta, kuolleena ja haudattuna? Ja rakkaat sukulaiseni olisivat minua vilpittömästi surreet. Mutta vanhat ruostuneet kiväärit voivat kauan riippua nauloissaan, ennenkuin pii putoaa lukosta. Viihdyn hyvin täällä yksinäisyydessä. Kesällä hoidan kaalimaatani; talvella on kumppaninani sorvipenkki. Silloin tällöin pieniä liikeasioita ... jollakinhan täytyy elää. Tarpeita minulla on sangen vähän, ja jokainen tarve on kahle. Mitä me teemme ystävillä ja seuralla? Nuori mies, toimita asemasi semmoiseksi, että muut tarvitsevat sinua, mutta ettet itse tarvitse ketään; se on todellista itsenäisyyttä, muuta ei ole. Liisu sen tietää... Mutta todellakin, te tulette pitkältä matkalta; mitä tarjoisin teille? Juodaanko pohjoisissa kaupungeissa vielä joka ilta totia?

Lauri Roderik vastasi todenmukaisesti otaksuvansa, että niin tehtiin, mutta ettei hän tiennyt sanoa, oliko se tapa muuttunut niinä kahtena vuotena, joina hän oli ollut poissa kotoa.

-- Totia en voi sinulle tarjota, nuori mies, jatkoi komissaari, eikä minulla myöskään ole teetä naisille. Mutta jotakin lämmintä pitäisi olla iltakylmässä. Katsonpa, mitä näin huonosti varustetusta maalaistalosta voisi löytyä.

Niin sanoen hän meni hymyillen ulos.

Lauri Roderik kääntyi nuoren serkkunsa puoleen, jonka vaitiolo alkoi taas niinkuin jo matkallakin tuntua ylioppilaasta sietämättömältä.

-- Sinä osaat puhua kuin pappi, sinä, mutta myöskin olla vaiti kuin Oulunjoen lohi. Sanos, Liisu, koska sinä tunnet talon tavat, mitä hän tarjoaa meille? Ehkä lämmitettyä piimänheraa?

Liisu vastasi lyhyesti:

-- Saammehan nähdä.

-- Mitä saamme nähdä? Ehkä vesipuoloja? Tai keitettyä vettä katajanmarjasiirapin kera? Sepä on oleva äärettömän terveellistä. Sinä saat periä komean erakonmajan; voit sitten tulla tänne asumaan ja ruveta laupeudensisareksi. Laupeudensisarta kyllä tarvitaan Isossakyrössä: lyöväthän täällä usein vain leikin vuoksi toisiaan kuoliaaksi. Tai sitten voit ruveta liikeasioita hoitamaan. Jollakinhan pitää elää.

Liisu oli vaiti, mutta Margret-rouva puuttui puheeseen.

-- Rakas poika, sinä puhut sen mukaan kuin sinulla on älyä. Sinun pitäisi käsittää, että muutamilla ihmisillä on kaksi puolta, oikea ja nurja. Sten-lanko kääntää huvikseen nurjan puolensa koko maailman nähtäväksi, ja sitä saat sinä sanoa, miksi ikinä tahdot. Mutta hänellä on oikeakin puoli, joka harvoin ja melkeinpä vastoin hänen tahtoaan tulee näkyviin. Sen tuntee Liisu paremmin kuin sinä.

-- Kyllä ymmärrän. Nurja puoli on tämä hupainen talo, oikea puoli on miljoona. Liisu saa perinnön, sentähden hän tuntee oikean puolen.

-- Niin -- vastasi Liisu pahastuneena -- minä tunnen siitä jotakin, joka on arvokkaampaa kuin miljoonat. Sen verran voin sinulle sanoa, että useimmat ihmiset tahtovat näyttää paremmilta kuin todella ovat, mutta jotkut kernaammin huonommilta. Vanha setäni kuuluu viimeksimainittuihin.

-- Sitä et saa minua uskomaan. Kuudellatuhannella riksillä olen viekoitellut karhun ulos pesästään. Kultakappaleella ostan hänen sielunsa. Liisu ... uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi? Näissä huoneissa ei näy merkkiäkään keltaisesta väristä.

-- Minä pyydän, Lauri Roderik, älä ärsytä pahoja henkiä! rukoili Liisu levottomana. Niitä on kaikkialla, niin sinun kuin minunkin rinnassani. Ja missä niitä on, siinä ei saa uhmata, siinä tulee rukoilla.

-- Enkö sanonut, että sinä itsekin niitä uskot? No niin, näytä hänelle kultasormuksesi tai muuten minä teen sen! Eikö hän, vanha koronkiskuri, ole olevinaan maailmanhalveksija? Eikö hän teeskentele itseään filosofiksi, joka on olevinaan ylempi meitä muita kuolevaisia? Koettele häntä! Tunnemmehan taikaesineen.

-- Mitä sinä taas maitoparran juttuja lörpöttelet? keskeytti Margret-rouva, jonka käytännöllinen silmä oli huomannut matkanutussa höllentyneen napin, jota hän omin käsin oli ryhtynyt panemaan kuntoon. -- Ei mitään uusia tyhmyyksiä, rakas Lauri Roderik! Ajattele mitä tahdot, mutta tyydy tänä iltana yhteen paukaukseen. Tuossa tulee Sten-lanko...

Komissaari toi hienon, höyryävän posliinikannun ja kolme, ihmeellistä kyllä, kristallikirkasta, tahottua ryyppylasia ja asetti ne kirjoituspöydälle.

-- Juokaa! hän sanoi.

Lauri Roderik alentui suu valmiina virnistykseen, maistelemaan epäiltyä juomaa ja huomasi ihmeekseen sen olevan hienoa, vaniljalla höystettyä, lämmitettyä portviiniä. Suloinen lämpö levisi hänen kylmänkankeihin jäseniinsä, ja hän sanoi vain olevansa pahoillaan siitä, ettei isäntä juonut vierastensa maljaa.

-- Vesi on minun juomani, sanoi vanhus ivallisesti hymyillen samalla tavoin kuin hän jo kerran ennenkin oli nuorta ylioppilasta pilkannut ja kiusoitellut. -- Viini on todellakin parempaa kuin nyt enää tapaa myytävänä. Olen ostanut sen eräältä Lissabonin kauppahuoneelta, joka muinoin oli asioissa kanssamme.

-- Torlades & Kumppanilta, huomautti Margret-rouva, mielihyvin maistellen lämmittävää juomaa. -- Sille kauppahuoneelle olemme myyneet paljon tervaa ja ostaneet siltä paljon suolaa.

-- Sentähden on enolla varaa jalostuttaa tervaa ja suolaa, vastasi Lauri Roderik. Myöntäkää kuitenkin, eno, että toisinaan herkuttelette! Kuinka olisi mahdollista olla moisten viinien omistaja niitä maistamatta.

-- Sinun iälläsi se olisi luultavasti mahdotonta, vastasi komissaari. Mutta kun tulee vanhaksi niinkuin minä ja kenties vähän ahneeksikin, silloin ilahduttaa harvinaisen tavaran omistaminen enemmän kuin sen käyttäminen. Minun mielestäni ovat kellarissani olevat pullot nuorukaisten tapaisia: niissä on tulta ja elämää, niille suodaan anteeksi, vaikka ne kuohuvatkin.

Lauri Roderik tunsi tulleensa nolatuksi. Tämä on ilveilyä, hän ajatteli ja pyöritteli kultarahaa liivinsä taskussa. Kultarahat olivat silloin harvinaisia, mutta toisinaan kuitenkin nähtiin liikkeessä venäläisiä puoli-imperiaaleja, ja sattumalta hän oli tuonut mukanaan sellaisen Helsingistä.

Mitähän, jos hän paljastaisi teeskentelijän? Kiusaus tuli niin suureksi, ettei suuttunut nuorukainen sitä saattanut enää vastustaa.