Part 21

-- Pellavoinen? Minulla ei ole kunnia häntä tuntea.

-- Vai et sinä tunne Pohjanmaan suurinta pellavakauppiasta! Saat olla varma siitä, että hän kulkee isäukkosi asioilla. Mutta et ole vielä sanonut minulle, miksi _sinä_ matkustat tämmöisellä kelillä ja _kahdella_ hevosella. Poika, onko se sinun mielestäsi säästäväisyyttä?

-- Aika on rahaa. Kirjat viskasin nurkkaan, aion nyt ruveta kauppiaaksi. Oh, täti, ensi markkinoilla kilpailen kanssanne pellavista! Mutta miten Liisu voi? Onko hän taas setänsä, tuon vanhan koronkiskurin luona? Minä kuulin sanottavan, että hän on hyvin sairaana.

-- Mitä sanotkaan? Onko Sten-lanko sairaana? Eihän hän vain mahtane viime hetkellään antaa viekoitella itseään testamenttaamaan omaisuuttaan jollekin armeliaisuuslaitokselle!

-- Armeliaisuuteen ei hänen juuri sanota olevan taipuvaisen, vastasi sisarenpoika.

-- Roderik, puhu kunnioittaen tätisi langosta! Aikomukseni oli käydä hänen luonaan paluumatkalla. Mutta jos hän nyt näinä päivinä heittäisi henkensä... Sitä en voi jättää siksi, minun täytyy heti palata takaisin.

-- Ja annatte Pellavoisen anastaa koko pellavakaupan!

-- Niin, sanos muuta, eikö se ole ihan kirottua? Mutta miten voisin jättää Sten-langon ventovierasten ihmisten varaan? Mitä tulee minun tehdä? Ainakin tuhannen leiviskän kauppa. Ja kuitenkin, kun ajattelen, että Sten-langolla on ... no, se ei koske ketään, mitä hänellä on ... ja, että joku tekopyhä ihminen voisi... minä palaan takasin. Iisakki, ota herran molemmat hevoset ... valjasta ne minun kuomini eteen ... valjasta meidän hevosemme herran reen eteen ... aja Tampereelle, myy minun kahvini ja sokerini; käytä rahat pellavien ostoon! Tiedäthän hintani, Iisakki ... niin paljon kuin mahdollista sokerista, niin vähän kuin mahdollista pellavista. Ellei sinun onnistu päästä Pellavoisen ohi, niin ole torilla tuntia ennen häntä... Ota tavaroista hinta edeltäkäsin Petterson & Kumppanilta... Tarjoa viisi prosenttia ... kestitse talonpoikia ... älä siitä huoli, vaikka menisikin muutamia rommikannuja... Kas niin, riennä jo! Roderik, poikani, nyt lähdemme yhtä matkaa!

Määräykset päätettiin ja lausuttiin niin reippaasti, ettei ylioppilas ennättänyt tai uskaltanutkaan vastustella. Ja kun pyryilma oli alkanut vähitellen muuttua suojaksi, onnistui kolmen miehen saada käännetyksi reet ja panna toimeen muutettu matkasuunnitelma.

5. SERKUKSET.

Ikä kyllä tuo vartta ja viisautta.

Kun nuoren herra Gråbergin siten oli pakko myöten tai vastoin tahtoansa vaihtaa onnellinen riippumattomuutensa kunniaan, että pääsi urhoollisen tätinsä suojelijaksi, tyytyi hän kohtaloonsa, irroitti jalkapeitteen ja kohotti toisen päällyssaappaansa astuakseen rohkean askelen, jolla olisi päässyt kuomiin arvoisan muorin viereen. Mutta hämmästyipä hän aimo lailla, kun miehekäs rouva työntäisi saappaan takaisin, pani jalkapeitteen kiinni ja kysyi kiivaasti, mitä se merkitsi.

-- Minä luulin -- vastasi nuorukainen viattomasti -- että reessä oli kylläksi leveyttä.

Rouva Margret Halm antoi tietää:

-- Elleivät nykyajan nuoret olisi sokeita tupakansavusta, voisi nuori tyttö kyllä vaatia sen verran, ettei oma serkku tallaisi häntä kuoliaaksi. Liisu, anna kättä Roderikille!

Vastaväitteittä ojennettiin kuomista villakintainen käsi, ja nuori Lauri Roderik otti sen vastaan enemmän hämmästyneenä kuin iloisena. Hänen tunteittensa selitykseksi mainittakoon heti, että hänen isänsä, konsuli Gråberg, oli yhtä suuresti erehtynyt nuoren herra poikansa uskollisuudesta nuoruudenlemmittyä kohtaan kuin hänen äkkinäisestä kotiintulohalustaan ja kauppainnostaankin. Olihan kyllä kerran ollut viaton aika, jolloin Lauri Roderik oli ihastunut nuoreen serkkuunsa, mutta nuo tunteet olivat ennättäneet haihtua pääkaupungissa, ja sijaan oli hänessä herännyt palava halu nähdä maailmaa ja päästä joksikin aikaa vapaaksi isän tarkasta valvonnasta. Juhani Halm oli saanut matkustaa Englantiin tutustuakseen kauppaan; Lauri Roderik Gråberg tahtoi koettaa samaa keinoa, mutta huoli vähät siitä, miten sitten kävisi kaupan ja Liisu Halmin. Koska nuori ylioppilas ei ollut nähnyt serkkuaan moneen vuoteen, saattaa hänelle kyllä suoda anteeksi, että Liisun nimi hänessä herätti muiston pienestä, hoikasta tyttölepakosta, jolla oli pellavanväriset hiukset, lyhyeksi käynyt hame, hieman punainen nenä ja suu täynnä milloin puoloja, milloin suurta katkismusta -- mikä muisto ei saattanut olla erikoisen viehättävä nuorelle pääkaupunkilaiselle, joka jo oli neljäkolmatta kertaa ollut päättömästi rakastunut eikä vielä ollut saavuttanut kylliksi elämänviisautta, voidakseen arvostella hyviä myötäjäisiä niiden todellisen ja helisevän arvon mukaan.

Lauri Roderik ojensi siis kätensä serkulleen, vakaasti päättäen käyttäytyä niin vähän rakastettavasti kuin suinkin, ja lausuttuaan huolimattomasti joitakin sanoja, puristi hän aluksi pientä villakinnasta koko lailla kovemmin kuin juuri olisi soveltunut kohteliaan nuoren miehen hienotunteisuudelle. Luultavasti odotti hän, että villalapasen omistaja puristaisi vuorostaan takaisin, sillä niin oli ennen, Liisun lapsena ollessa, monta kertaa tapahtunut heidän keskinäisissä pikkusodissaan. Mutta Liisu jättikin lapasensa selvittäytymään omin neuvoin ja sanoi hyvää iltaa hiljaisella äänellä, jossa Lauri Roderik ei voinut tuntea merkkiäkään äidin bassosta tai entisestä pitkästä katkismuksesta.

-- Liisu on ollut Tukholmassa, sanoi äiti, mutta syksystä alkaen hän on käynyt minun kanssani markkinoilla. Reippaan tytön on totuttava hoitamaan liikeasioita; siihen hän kelpaakin paremmin kuin moni mies. Niin tein minäkin ennen, ja nyt kun minulla on Liisu, aion antaa eron toiselle kirjanpitäjälleni.

Rouva Margret Halm piti niinkuin moni muu kauppiaan leski omaa kauppaa, toimien itsenäisesti kahden kilpailevan lankonsa, Halmin ja Gråbergin välillä. Lauri Roderik tiesi myöskin varsin hyvin, että pohjoisissa kaupungeissa monen varakkaan kauppiaan tytär vielä tämän vuosisadan kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä toimi kuin todellinen kirjanpitäjä vanhempainsa kauppaliikkeessä, myi, osti torilla, hoiti kirjeenvaihtoa ja matkusteli isän tai äidin kanssa markkinoilla. Tuo tapa oli tosin tämän kertomuksen aikana jo paljon vähentynyt muutamissa kaupungeissa, mutta toisissa se yhä vielä pysyi. Lauri Roderik ei siis voinut huomata siinä mitään tavatonta, että hänen serkkunsa hoiti liikeasioita ja kävi markkinoilla; mutta Etelä-Suomessa olivat mielipiteet tyttöjen kasvatuksesta toisenlaiset; konttoristinviran ei onnistunut kohottaa Liisun arvoa nuorukaisen silmissä, niinkuin äiti ehkä oli laskenut. Hän vain lausui joitakuita kohteliaisuuksia, ilmoittaen mielihyvänsä siitä, että Liisu oli tullut "niin kelpo tytöksi", ja asettui kuskilaudalle, päättäen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ottaa itselleen eri kyytihevosen ja -- niinkuin ajatukset sukeutuivat -- antaa akan kirjanpitäjineen toitottaa parhaansa mukaan yksin. Moinen luvallinen aikomus mielessään hän sytytti sikarinsa, eikä ollut huomaavinaankaan, että tuuli ajoi paksut savupilvet ihan suoraan kuomissa istuvien naisten silmiin.

Panettelijat väittivät, että Margret Halm oli joskus nähty varastosuojan ja puodin välikössä pieni piippunysä suussa. Varmaa on vain, ettei sisarenpojan epäkohteliaisuus häntä suuriakaan loukannut. Ilman muita seikkailuja saavuttiin Ruhalan kestikievariin ja päästiin tilavaan saliin, missä joka tuoli oli erilainen kuin toinen ja missä muuan jönköpingiläisen puuveistotaiteen mestariteos -- "naimapuuta" esittävä taulu, mikä kypsien omenain sijasta oli täynnä sulhasia -- oli jo vuosikymmeniä herättänyt kaikkien rakastuneiden matkustajain ihastusta.

Suuren, roihuavan petäjähalkotulen ääressä kehittyi turkkikoteloista näkyviin kolme yöperhosta. "Täysihöyheninen" ylioppilas, kahdenkymmenen vuoden vanha, tummatukkainen, punaposkinen, ilomielinen, joka oli varustautunut kaikilla miehekkyyden eduilla: sikareilla, pistooleilla ja huolellisesti hoidetuilla viiksien orailla, koputti kynnyksellä lumen pois saappaistaan. Suunnattoman suuri päällysnuttu ja huiviläjä purkautui reippaasti noin viisikymmenvuotiaaksi muoriksi, joka vasemmalla kädellään itse nosti matkalaukkunsa porstuasta sisään ja oikealla kädellään samalla työntäisi kuhnivaa kyytimiestä selkään. Toisesta paljoa pienemmästä vaatekääröstä tuli esiin nuori, miellyttävä tyttö, jota ylioppilas alkoi jotenkin uteliaasti tarkastella takan liehuvassa valossa. Hän odotti jälleen näkevänsä viisitoistavuotiaan tyttöheilakan, joka kolme vuotta aikaisemmin oli häntä milloin miellyttänyt, milloin suututtanut. Hän näki pitkän, vankkavartaloisen, mutta kuitenkin solakan ja kauniin, noin kahdeksantoista vuotiaan tytön, joka silmäili häntä levollisin, vakavin, viisain katsein. Eipä niinkään kehno markkinamamselliksi! hän ajatteli itsekseen. Mutta mitäpä hänen, gentlemannin, tarvitsi vaivata itseään turhalla kursailemisella? Hän tarttui serkkunsa käteen ja suvaitsi tuntijan tavoin lausua, että Liisu oli kasvanut ja tullut kauniimmaksi siitä asti, kun he viimeksi tapasivat toisensa, mutta ettei hän voinut käsittää, kehen Liisu tuli, kun äidillinen luonto oli luonut hänet niin laihaksi.

-- Ei siitä hätää, vastasi äiti. Liisun ikäisenä painoin minä tuskin sen vertaa kuin hän nyt, mutta ikä kyllä tuo vartta ja viisautta.

Lauri Roderik tunsi kylmän väristyksen ruumiissaan. Tuo solakka olento, voisiko hänkin kerran olla kahdeksantoista leiviskän painoinen! Joutuisiko hänkin, seitsemään hameeseen puettuna, punnitsemaan voita, suolaamaan lohta ja tarjoilemaan ryyppyjä terva-ukoille kauppapöydän ääressä! Mutta eihän hänen sopinut suotta saattaa Liisua ja äitiä uskomaan, että he hänestä saisivat ihailijan. Hän alkoi siis välinpitämättömästi uudelleen puhella Liisun sedästä, Isossakyrössä asuvasta komissaari Sten Halmista, jonka sairastuminen niin äkkiarvaamatta oli keskeyttänyt aiotun markkinamatkan.

-- Minä en ole koskaan nähnyt komissaaria, hän huomautti. Oikullinen vanha herra, mikäli minulle on kerrottu. Hänen sanotaan keksineen viisasten kiven ... hän tekee kultaa.

-- Se joka säästää, tekee kultaa harmaasta kivestäkin, vastasi äiti.

-- Niin, miksei harmaista vuorista?[11] Kiviä on monenmoisia: tiilikiviä, muurikiviä jne., keskeytti ylioppilas vallattomasti. Isäni soisi, että minäkin löytäisin moisen arvaamattoman kalliin kiven. Minä kernaammin hänelle huviksi tuhlaan, mitä hän on koonnut. Mitäpä muuta varten hän sitten kokoaisi. Mutta semmoinen lukki kuin komissaari, mitä iloa hänellä on viisasten kivestä? Liisu, jos aiot periä setäsi aarteet, niin tee hänelle se palvelus, että otat vapaamielisen miehen, joka saattaa ahneesti kootut rahat liikkeelle!

Liisu vastasi:

-- Jokainen sylirakki osaa huolettommasti elää toisen säästöillä. Jos minä olisin mies, niin häpeäisin, ellen itse olisi oman onneni seppä.

-- Liisu, Jumalan kiitos, osaa pitää huolta itsestään, todisti äiti.

-- Ja mitä sanot sitten, ihana serkku, onneksi? jatkoi ylioppilas yhtä vallattomasti. -- Ehkä hyviä markkinoita?

Liisu katsoi häntä vakavasti silmiin.

-- Sitä sanon onneksi -- hän vastasi -- että voi tehdä työtä itsensä ja muiden hyväksi. Se on onnea, että on vapaa ihminen, ei kenellekään velkaa, ei kenenkään orja, eikä tarvitse tehdä kenellekään muulle tiliä kuin Jumalalle. Mutta häpeäksi ja onnettomuudeksi sanon himojen tuuliviirinä ja iloisten päivien heinäsirkkana olemista.

Ylioppilas katseli häntä pitkään ja kummastuneena ja alkoi viheltää. Hetkisen kuluttua hän kysyi:

-- Onko totta, että komissaari näkee aaveita?

-- Lorua! virkkoi täti.

Oli tilattu kahvia, palvelustyttö toi sisään huononpäiväisen tarjottimen, jolla olevasta tavarasta tavallisesti maksettiin kaksi killinkiä kupilta, jolleivät matkustajat sitä katsoneet liian kalliiksi. Takkaan lisättiin puita, Margret-rouva kaatoi kermaa niin runsaasti kuppiinsa, että kahvi valui yli laitojen, ryypiskeli teevadista ja nautti onnellisesta rauhasta, jota pimeässä ja kinoksissa matkustanut tuntee päästyään levon kaikkien sulojen omistajaksi.

6. HANNU KRISTOFER HALM JA SUKUPERINTÖ.

Silloin tuli kiusaaja...

-- Myöntäkää täti, että komissaari näkee aaveita! alkoi ylioppilas uudelleen, kun hän näki mielihyvän tunteen leviävän pyylevän rouvan koko olemukseen, hiusrajasta aina jättiläismäiseen käteen saakka, joka piteli kahvikuppia.

-- Näkeekö Sten-lankoni aaveita -- vastasi rouva leppeämmin -- sitä en tiedä, eikä se koske minua. Mutta sen tiedän, että jotakin sen tapaista on sattunut hänen isälleen, minun appivaarilleni.

-- Nehän ovat kummallisia asioita! Lauri Roderik jatkoi niin vakavan näköisenä kuin suinkin kykeni. -- Enpä ole koskaan kuullut, että kukaan Halm paitsi te, täti ja Liisu, olisi koskaan uskonut mihinkään muuhun taivaan ja maan välillä kuin kultaan, hopeaan ja laillisiin korkoihin. Ehkäpä te, täti, joka osaatte niin oivallisesti kertoa, suotte meidän kuulla iltatarinan.

-- Ja mitä hyötyä siitä olisi, hyvä herraseni? Jotta saisit tuhlata tätisi kokemuksen samoin kuin tuhlaat isäsi rahat?

-- Mitä luulettekaan minusta, täti? Minusta, joka voin olla niin vakava! Minusta, joka niin mielelläni tahtoisin oppia jotakin hyödyllistä!

-- No, sepä jotakin. Niin, sinä olet Gråberg, sinä. Halm ja Gråberg, samantekevä. Ne suvut minä tunnen: ne voivat katsella kuvaansa toisistaan kuin peilistä. Ja koska sinä olet Gråbergeja, saat oppia jotakin eräästä Halmista. Täytyy olla tässä maailmassa säästäväinen ja tarkka, mutta ei tehdä mammonaa jumalakseen.

-- Sitenkö kuin komissaari?

-- Ei, vaan niinkuin Hannu Kristofer Halm.

-- No, kuinka hänen kävi?

-- Hän oli viisas ja toimelias mies; sentähden tuli hän, omaksi onnettomuudekseen, uppo rikkaaksi. Hän eli siihen aikaan, jolloin suolakapasta maksettiin riksi ja jolloin vielä kävi laatuun täyttää nelikoita kirkkailla hopeataalareilla. Hänellä oli ainakin kuusi moista nelikkoa kellarin sisimmässä kätkössä, ja viime sodan aikana tuli yhtä monta lisää: niissä oli hopearuplia. No niin, eihän siinä ollut mitään pahaa, ne saattoivat olla yhtä rehellisesti ansaittuja kuin jonkun muunkin, joka antaa talonpojan maksaa seitsemänviidettä killinkiä paperiruplasta. Mutta kyllä kansa sanoi appivaarivainajan paljonlaisesti pitäneen omaa puoltaan ja hyvin vähän katsoneen toisten etua; minä en tiedä, rikkaista puhutaan paljon; kateus on aina kekseliäs luomaan pikku kivistä vuoria... Liisu, kaada kuppiini. kahvia, se tekee rinnalle hyvää.

Liisu täytti kupin uudelleen höyryävällä kahvilla.

-- No niin -- jatkoi Margret-rouva -- penikulman päässä kaupungista, Toismäellä, asui rikas talonpoika; hänellä oli kuusi taloa, ja miten hän lieneekin joutunut velkaan appi-vainajalleni, sitä en tiedä, mutta kaikki kuusi taloa joutuivat vasarakaupalla myytäviksi. Silloin sanotaan Toismäen isännän uhanneen, että jokaisesta hänen talostaan oli Hannu Kristofer Halm menettävä yhden laivoistaan. Muutamia vuosia Pommerin sodan jälkeen, luullakseni, kun Englanti oli sodassa Ranskan kanssa, tapahtui, koska appivainajalla oli tapana lähettää tavaransa Marseille'iin ja Havre'iin, että englantilaiset ottivat hänen kuusi laivaansa toisen toisensa jälkeen hyvänä saaliina. Siinä oli enemmän kuin mitä varallinenkaan mies saattoi kestää, koska ei kukaan tahtonut vakuuttaa laivojaan sodanvaaran varalta, ja appivainaja tuli köyhemmäksi kuin Toismäen isäntä, sillä hänellä oli vielä jäljellä torpanmökki, jotavastoin appi-vainajan kartanossa joka tikkukin oli velasta kiinnitetty. Onnettomuus koski häneen niin kovasti, ettei hänellä ollut lepoa yöllä eikä päivällä; sillä helpompi on olla kaiken ikänsä köyhänä kuin sitten, kun kerran on päässyt maailman hyvyyksien makuun. Silloin tuli kiusaaja...

-- Kyllä ymmärrän...

-- Mitä? Sinä et ymmärrä mitään; anna minun kertoa! Sen ajan kuuluisin noita oli nimeltään Matti Kallanvaara ja hän asui Kemissä. Appi-vainaja matkusti Kemiin, eikä siinä ollut mitään kummallista, kävihän siellä moni muukin tervan ja sahatukkien tähden, joita lautattiin alas virtaa pitkin. Mutta lapsikin saattoi nähdä, että siitä alkaen rupesi taas kaikki käymään yhtä nopeasti hyvin päin kuin äsken oli käynyt huonosti. Vuoden kahdeksankymmenen kahdeksan sota auttoi appivaarin taas jaloilleen; siitä lähtien alkoi hopeanelikkojen pitkillä riveillä olla ahdasta kellarin lattialla, ja kun uusi vietiin sisään, saivat vanhemmat siirtyä syrjemmäksi. Mutta dukaattinassakat säilytti appi-vainaja makuuhuoneessaan suuressa messinkikiskoisessa tammiarkussa, samassa, jonka Sten-lanko sitten sai perinnönjaossa.

-- Minua kummastuttaa, että Halm-vanhus, joka oli niin älykäs liikemies, antoi rahojen maata hedelmättöminä eikä pannut niitä liikkeeseen ja kantanut niistä moninkertaista korkoa.

-- Sanopas muuta! Sitä hän ei olisikaan koskaan tehnyt ensimmäisen mahtavuutensa aikana. Mutta köyhyytensä ja Kemin-matkansa jälkeen appivaari muuttui ihan toiseksi ihmiseksi eikä tahtonut mitenkään päästää käsistään kultaa ja hopeata, minkä hän kerran oli saanut. Niin, toisin sanoen hopeata, sillä kultaa hän ei viime aikoina uskaltanut nähdä eikä koskea.

-- Kuinka se oli mahdollista?

-- Mahdollista tai ei, mutta niin oli asian laita. Niihin aikoihin olin minä juuri vähää ennen joutunut naimisiin Otto Kristoferin kanssa, Jumala häntä siunatkoon, hän oli yhtä vähän isänsä kaltainen kuin kuuden äyrin raha on Hollannin dukaatin näköinen; raha luisti hänen käsistään kaikkialla ja lakkaamatta, ja ellen minä olisi pitänyt kiinni kuparirahoista ... mutta samapa se, minä kiitän kuin armoa, ettei Otto Kristofer koskaan saanut osakseen onnettominta sukuperintöä, minkä helläsydäminen poika saattaa periä kovasydämiseltä isältään. Hannu Kristofer Halm, hänen isänsä, sai osakseen sen kauhean rangaistuksen, että hänen sydämensä halu samalla muuttui hänen silmäinsä kauhuksi. Minä olin silloin aivan nuori ja asuin kahden langon ja yhden kälyn kanssa appivaarin talossa. Voi surkeutta, mikä vaiva meillä oli ukosta! Meidän täytyi, niin totta kuin istun tässä, kätkeä häneltä kaikki kultakorumme; ei kukaan meistä saanut pitää kultavitjoja kaulassa eikä kultasormusta sormessa. Hänen ja anoppi-vainajan muotokuvien kullatut, pitkänpyöreät kehykset, jotka olivat Tukholmasta ostettaessa maksaneet kelpo rahat, täytyi maalata mustiksi, koska hän ei kärsinyt nähdä niitä. Yksin keltainen värikin kauhistutti häntä. Ei anoppi-vainaja eikä kukaan hänen tyttäristään uskaltanut käyttää keltaisia hansikkaita tai mitään keltaista nauhaa. Niin, kerran oli hätä käsissä, kun minä hyväntahtoisesti tarjosin appi-vainajalle keltaista appelsiinia!... Katso, Liisu, ettei päällysnuttuni kärvenny takan luona!

-- Sanoittehan, täti, että muutamia dukaattipönttöjä säilytettiin makuuhuoneessa?

-- Sanopas muuta! Niin kummallinen on ihminen, rakas poikani; heiniä ja olkia olemme kaikki, "ihmis-parka, aivan arka" niinkuin virsikirjassamme sanotaan. Vaikka appivainaja ei sietänyt nähdä kultaa enempää kuin mustalainen jalkarautoja, rakasti hän kuitenkin yhä edelleenkin tuota keltaista metallia hurjemmin kuin milloinkaan mitään muuta taivaassa tai maan päällä. Hän kokosi nassakoihin dukaatin toisensa perästä, mutta aina pimeässä ja mustat hansikkaat kädessä. Hän tunsi niin hyvin painon ja helinän, ettei kukaan olisi voinut häntä pettää. Jos hän päivisin tiliä tehtäessä sai kultarahan, otti hän sen aina poiskäännetyin katsein ja hansikkaat kädessä. Minä olin hyvissä väleissä ukon kanssa; usein hän kutsui minut iltaisin huoneeseensa. Margret, hän sanoi, laske dukaatit! Silloin hän tahtoi aina, että minun piti helistellä rahoja. Kuuletko, hän sanoi, eikö se ole soittoa? Mutta, appivaari, sanoin hänelle kerran, sytyttäkäämme tuli kynttilään, olisi niin hupaista nähdä noita kauniita rahoja... Ei, hän sanoi ja tarttui lujasta käsivarteeni -- ei tulta! ei tulta!... Kuitenkin tapahtui eräänä iltana, varjelkoon Jumala meitä, kun appi-vainaja ja minä taas pimeässä luimme ja helistelimme rahoja, että palvelustytöllä, joka vast'ikään oli tullut taloon, oli minulle jotakin asiaa, ja hän astui kynttilä kädessä huoneeseen. Appi-vainaja hypähti ylös ja kultarahat vierivät ympäri lattiaa. Herranen aika! En milloinkaan voi unohtaa, miten hirvittävän näköinen hän oli, kun kynttilä niin äkkiarvaamatta valaisi huoneen. Hän muuttui valkoiseksi kuin palttina, hän katsoa tuijotti kuin riivattu lattialle vierähtäneihin kultakolikoihin ikäänkuin hän ei olisi voinut kääntää silmiään niistä, vaikka se näky raateli häntä, kuten revitään bomaseevaatetta lankojen mukaan. Vihdoin hän syöksyi kiljahtaen pitkin lattiaa, tallasi kultarahoja kuin myrkyllisiä eläimiä ja huusi meitä avukseen tappamaan käärmeitä, jotka tahtoivat häntä purra. Voi surkeutta, mitä saatoimme me tehdä? Siitä hetkestä asti Hannu Kristofer Halm oli mielipuoli ja luuli lakkaamatta taistelevansa kulta-aavetta vastaan, joksi hän sitä sanoi. Ja kolme viikkoa sen jälkeen hän päätti päivänsä ... no, minä en sano mitään, surkeaa se oli; kaikki me olemme heikkoja Herramme edessä. Toismäki ja moni muu sai elää ja nähdä sen... Liisu, anna minulle siniruutuinen nenäliinani ja niistä kynttilä; etkö näe, että siinä on varas?

Vaikka nuori ylioppilas oli melko lailla kevytmielinen, kuunteli hän kuitenkin osanottavaisena ja samalla melkein kauhistuen kertomusta, joka ei ollenkaan vastannut hänen toivomustaan, että täti olisi kertonut jonkin hupaisan kummitusjutun. Eikä edes Margret-rouvan siniruutuinen nenäliina ja kolme torvenäänen tapaista niistäisyä voineet karkoittaa sitä vaikutelmaa. Senpä tähden juuri hän oli niin vakava kysyessään, oliko vanhan Halmin onnettomilla kuvitelmilla mitään yhteyttä niiden huhujen kanssa, joita oli liikkeellä Isonkyrön komissaarista Hannu Halmista.

Margret-rouva pudisti epäillen kookasta päätään ja vastasi vähän epäröityään, että hän saattoi sitä yhtä vähän myöntää kuin kieltääkään. Sen hän vain tiesi, että viisaus ja hulluus toisinaan käyvät perintönä isältä pojalle -- toisinaan, mutta ei aina; siitä oli Otto Kristofer-vainaja paras todistus. Hän jätti maailman täysijärkisenä, sellaisena kuin oli elänytkin, ja hänen veljeänsä, Margret-rouvan toista lankoa, Hannu Herman Halmia, oli pidetty mahdollisena pääsemään kauppaneuvokseksi. Sten Halm oli veljeksistä vanhin. Isänsä kaltainen hän oli siinä, että hän nuorena oli ollut rikas, miehuuden iässä köyhä ja vanhana rikkaampi kuin milloinkaan ennen. Kaiken perityn omaisuutensa hän oli tuhlannut ulkomaanmatkoillansa, ja palannut kotiin tuiki köyhänä, riutuneena, paholaiselle juuri sopivana syöttinä, aivan kuin...

Margret-rouva keskeytti itse puheensa ikäänkuin olisi hän sanonut enemmän kuin oli soveliasta nuorten kuulla. Lauri Roderik sai noista perhesalaisuuksista urkituksi enää vain sen verran, että Sten Halm oli kotiin tultuaan antautunut kauppa-alalle, keinotellut liian rohkeasti, paennut pois saamamiestensä käsistä, matkustanut ulkomaille ja muutaman vuoden kuluttua palannut toisen kerran takaisin, mutta sillä kertaa rikkaana. Silloin hän oli maksanut entiset velkansa, ostanut kartanon Isostakyröstä ja siellä muusta maailmasta erillään toiminut osittain asianajajana, osittain harjoittanut rahojensa kartuttamista.

-- Toisin sanoen koronkiskomista, keskeytti ylioppilas. Olen kuullut kerrottavan, että hän alussa säästeli häistä ja hautajaisista saamiaan sokeripaloja ja myyskenteli niitä sitten luodittain talonpoikaisämmille...

-- Hänkö! puhkesi Margret-rouva kiivaasti sanomaan. Eipä suinkaan, sen jutun voit kertoa pikkueläjistä. Sten Halm on kaikessa suurenmoinen niinkuin koko hänen sukunsakin, isänsä ja veljensä. Pienet murut eivät tyydytä niitä, jotka tavoittelevat miljoonia. Usko kernaammin se, mitä kerrotaan eräästä hopealastista.

-- Siitä minä en ole kuullut mitään.