Part 20

-- Ja jos kannankin -- jatkoi kapteeni koputtaen saksilla kovasti pöytään -- jos seisonkin Gråbergin kauppahuoneen puolella lujana kuin muuri, eikö minulla ole siihen syytä? Toinen ryöstää minulta päällikkyyteni kaiken laivaväen nähden, käräjöipi kanssani haaksirikoista ja laskuista, saattaa minut melkein keppikerjäläiseksi ja häpäisee minua oikeuden edessä. Toinen taas korjaa minut kuin lankun merestä, tekee minut puolta suuremman laivan päälliköksi, ja kun tulen liian vanhaksi merillä kulkemaan, suo minulle kunnian palvella konttorissaan. Miksi en voisi edistää Gråbergin kauppahuoneen asioita ja olla silti yhtä hyvä kristitty? Neuvoni siis on, jos, veli, vain otat kuullaksesi sitä, että Lauri Roderik otetaan liikekumppaniksi ja nai Liisu Halmin, mitä pikemmin sitä parempi.

-- Minä ajattelen asiaa.

-- Se, veli, on omassa vallassasi, mutta huomaa kuitenkin, että Hannu Halmin vanhinta poikaa, Juhania, odotetaan keväällä kotiin Englannista, ja hänestä tulee vaarallinen kilpailija Roderikille. Isän mielestä se liitto olisi itsestään selvä.

-- Liisun äiti, kälyni Margret Halm, saattaa olla asiasta samaa mieltä. Ei, se ei käy päinsä, Edvardson!

-- Margret-muori on kuljeksivainen markkinakoju. Tarjotkaa enemmän ja hän seuraa.

-- Ei käy laatuun, sanon minä. Hannu Halmin veljentytär ja herännäisnainen! Ei. Ei käy.

Kapteeni puraisi paperisaksia kuin olisivat ne olleet purutupakkaa, sulki toisen silmänsä ja virkkoi:

-- Veli, on eräs kohta, jonka olet jättänyt voittopuolelta huomioon ottamatta ja joka on tärkein kaikista. Sten Halm...

-- Mitä? Tuo vanha koronkiskuri!

-- Juuri tuo kurja voitonpyytäjä kirstun pohjalla olevine miljoonineen. Hän, joka kierreltyään ympäri maailmaa on jo parikymmentä vuotta elellyt kuin myyrä Isossakyrössä.

-- Hänestä kerrotaan kummallisia juttuja. Häntä ei sanota oikein viisaaksi.

-- Eikö hän olisi viisas ja kokoaa miljoonia! Mitä me silloin olemme, veli Gråberg? Et ehkä tiedä, veli, että Liisu kesti viime talvena kokonaista kaksi kuukautta sen vanhan saiturin luona. Hän on vanhapoika ja minun ikäiseni. Kaikki on hänellä omaa omaisuutta, jota hän voi käyttää mielin määrin. Onhan päivän selvä, että Liisu saa yksin periä kaikki.

-- Hm... Miljoonanko?

-- Vähintään. Huomatkaa siis: meille miljoona enemmän, toisille sama määrä vähemmän. Sitä sanoisin kelpo kaupaksi, jota ei sovi halveksia.

-- On siinä vähän perää, veli.

-- Mitä taas noihin kummallisiin kertomuksiin tulee, koskevat ne sukua. Hannu Halm on nyt kauppaneuvos. Jos huomattaisiin, että hänen vanhin veljensä Sten on ... kuinka sanoisin? ... huikentelevainen mies... Jollei suvussa olisi kaikki niinkuin olla pitäisi ... mikä ei koske Liisua...

-- Edvardson ... meidän täytyy hankkia asiasta selko. Minä olen kristitty ihminen, en tahdo kenenkään turmiota, mutta meidän tulee saada tietää, minkä verran noissa jutuissa on perää. Äitini tiesi aikanaan kertoa vanhan isän. Hannu Kristofer Halmin, nähneen näkyjä. Hanki minulle varma tieto siitä, ja me vedämme tuhannen riksin velkakirjan yli ristin.

-- Ja sitten yli toisenkin samansuuruisen velkakirjani, kun Liisu Halmista tulee rouva Gråberg.

-- Ei, maltas hiukan, veli Edvardson! Toisen yli vedämme ristin silloin, kun rouva Liisu Gråberg saa periä Sten Halmin.

-- Hyvä. Ja Lauri Roderik palaa...

-- Minun liikekumppanikseni.

-- Onko muuta käskettävää, veli?

-- Ei. Hyvästi Edvardson. Olkoon onneksi!

-- Hyvästi.

3. ROSVOLUOLAN EDUSTALLA.

Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima...

Jokainen, joka on matkustanut valtamaantietä Hämeenlinnasta pohjoiseen päin, poikkeamatta vasemmalle Tampereelle johtavaa tietä, muistaa epäilemättä aukean kankaan, joka ikäänkuin levittää lujan vuori- ja hiekkamuurin laajalti Oriveden ja Ruoveden pitäjien halki suurien ja laveallehaaraantuneitten vesien, Näsijärven, Kuoreveden ja Längelmänveden välille. Luonto on ympärillä jylhän ihana tai jylhä, jos niin tahdotaan sanoa, sillä mahtavat vuorenselänteet reunustavat järvien rantoja ja synkät havumetsät, joihin kirves vielä tuskin on koskenut, ovat kaikkialla kiipeilleet ylös rotkoista katselemaan varjojaan yksinäisissä vesikuvastimissa. Tavallisuuden mukaan on ikivanha tie aina viime aikoihin asti kiemurrellut milloin ylös, milloin alaspäin pitkin harjuja, ylänteitä ja rotkoja, jonka tähden seutu on matkustajain mielestä aina ollut vaivalloinen ja vaarallinen kulkea; mutta myöhempinä aikoina, kun on tahdottu hankkia työansiota leivättömille, on viisaasti alettu kiertää Ruoveden hankalimpia mäkiä tai kaivaa tietä toisten puhki, joten tunteellinen matkustaja tosin on kadottanut monta kaunista näköalaa, mutta sen sijaan voittanut melkoisesti mitä turvallisuuteen ja mukavuuteen tulee.

Varsinaisen kankaan läpi, joka alkaa lähes puolen penikulman päässä Oriveden kirkon pohjoispuolelta ja jota myöten maantie kulkee edelleen pohjoiseen päin noin kolme penikulmaa, käy jylhä vuorenselkä siinä kohden, jossa kuuluisa "paha virsta" on, juuri yksinäisen, keskellä erämaata sijaitsevan Kallenaution kestikievarin pohjoispuolella. Muuten on kankaalla ainoastaan siellä täällä jokin mäki tai äkkisyvänne; suurin osa on tasaista ja kovaa kanervikkonummea, joka mahtavine honkineen ei lannistu mistään auran sivistyttämisyrityksistä.

Melkein keskellä kangasta on aivan sen tyylin mukainen merkillinen paikka, jonka vaiheilla matkustavat ylioppilaat ja koulunuoriso kesäisin harvoin saattavat vastustaa kiusausta nousta rattailta ja kuluttaa siinä jonkin puolituntisen kallista aikaansa. Paikka on tunnettu nimellä "ryövärin ruoppi" tai _rosvoluola_ ja se sijaitsee oikealla puolen tietä etelästä päin tultaessa ja ainoastaan muutaman askelen päässä kymmenennestä virstanpatsaasta Ruhalan kestikievarista lukien. Seutuatuntematon ajaa helposti ohi huomaamatta muuta kuin korkean ja tiheän havumetsän, jota kasvaa tien molemmilla puolin; mutta ken ottaa vaivakseen astua alas ajoneuvoistaan, huomaa aivan tien vieressä ja puoleksi kuusien varjossa synkän äkkisyvänteen niin tarkoin rotkon seinämien ja ylitse riippuvien oksien suojaamana, että sen pohjassa on aivan hämärää ja viileätä keskellä kuumaa, aurinkoista kesäpäivääkin. Siinä, kertoo kansantaru, ovat rosvot ennenmuinoin majailleet väijyskellen matkustajia; monen markkinamiehen hyvinvarustettu kuorma ja monen pellavakauppiaan sattumalta täyteläinen rahakukkaro on siinä ryöstetty, ja kenties on joskus viaton veri tahrannut tienvieren ruskeaa kanervikkoa. Mutta rosvot ovat aina, takaa-ajolta turvassa, vetäytyneet takaisin syviin rotkoihin ja laaksoihin, joita lähtee "ryövärin ruopista" etemmäksi suureen metsään.

Eräänä iltana joulukuun alkupuolella vuonna 183-- raivosi noilla seuduin ankara pyryilma. Talvi oli saapunut sinä vuonna niin aikaiseen, että jo marraskuussa oli mainio rekikeli, eikä edes kuuluisa Antinpäivän suojakaan tehnyt sille mitään haittaa. Niin rajua pyryilmaa ei siihen vuodenaikaan oltu miesmuistiin nähty, ja aikakirjoihin on merkitty, että Tampereen markkinat, jotka olivat samaan aikaan, kärsivät siitä tuntuvan haitan, puhumattakaan niistä vastuksista, mitä se läheltä ja kaukaa oleville markkinamiehille tuotti.

Luonnonvoimien siten raivotessa oli mahtavan suuri kangas kammottavan kolkko. Myrsky vinkui tuhoa ennustaen suurissa hongissa, ja lumituprut kietoivat niiden tummat latvat valkoiseen, liehuvaan huntuun. Tuontuostakin kuului ryske vielä kovempi lumituprujen ulvontaa; silloin kaatui jokin jättiläishonka, jonka kulovalkea oli ehkä jo monta kesää takaperin polttanut ja jonka kahden- tai kolmensadan vuoden vanha, puoleksi hiiltynyt runko nyt myrskyn voimasta äkkiä murtui. Sen milloin läheltä, milloin etäämmältä kuuluvan ryskeen lomitse, tuon äärettömän erämaan keskeltä, missä elementit hillitsemättömästi raivosivat eivätkä näyttäneet suvaitsevan ainoankaan elävän olennon oloa alueellaan, kuului aika-ajoin kimakka parahdus kuin lapsen hätähuuto. Se oli suden ulvontaa, joka aikaisen talven pakosta oli lähtenyt saloiltaan, siepatakseen tieltä jonkin juoksukoiran tai jos mahdollista varastaakseen lihavammankin saaliin tasangon kylistä.

Kankaan läpi kulkevan tien ajoi tuisku vähässä ajassa umpeen, tehden sen siten melkein mahdottomaksi kulkea. Kun lisäksi vielä joulukuun pimeys tuiskun tähden aikaisin lopetti lyhyen päivän, tuli rosvoluolan ympärillä oleva seutu todellakin niin peloittavaksi, että matkustavaiset olisivat sitä kyllä välttäneet, vaikkeivät olisi tunteneetkaan muinaistarujen murhia ja ryöstämisiä.

Sitä odottamattomampaa oli sentähden kuulla kulkusten äänen moisessa ilmassa myöhään illalla pohjoisesta päin lähestyvän pahamaineista seutua. Se ei kuitenkaan ollut sellaista reipasta, säännöllistä helinää, joka suloisesti soi pakkasilmassa talven kylmänä kuutamoiltana; pikemmin saattoi kulkusten hitaasta ja surumielisestä äänestä, joka vähän väliä lakkasi ja toisinaan tuntui vallan vaikenevan, päättää kulun olevan vaivalloista, epätasaista ja raskasta, jonka otaksumisen teiden tila pyryilmassa tekikin varsin todenmukaiseksi.

Kuitenkin läheni kulkusten kilinä lähenemistään, ja vaaniva susi -- sillä muita näkijöitä ei silloin rosvoluolan lähistöllä ollut -- olisi vähitellen voinut erottaa korkeain kinosten läpi vaivalloisesti eteenpäin pyrkivän ns. kojureen, niinimattokuomin, jommoisia käytettiin maamme pohjoisosissa. Noita ajoneuvoja, jotka tilavuudellaan ja mukavuudellaan yllin kyllin korvasivat ulkonaisen komeuden puutteen, veti yksi hevonen, ja ajomies kahlasi reen vieressä aina kainaloihinsa saakka lumessa. Hevosen pakotti väsymys tuontuostakin pysähtymään ja joka kerta kohotti ajomies leveällä olkapäällään takaapäin reen kinoksesta. Siten päästiin taas liikkeelle, mutta jo viidenkymmenen tai sadan askelen päässä vaipui reki aina uudelleen yhä suurempiin kinoksiin ja tuotti yhä ankarampia ponnistuksia. On oikeudenmukaisesti tunnustettava, ettei ajaja vaivojaan valittanut, vaan säästi yhtä vähän itseään kuin hevostaankin, jota vastoin kyynärän pituinen, lammasnahkaturkkiin ryöminyt kyytipoika sai niin hyvin kuin voi pysytellä kuskilaudalla. Niin jatkettiin hetkinen kulkua suomalaisen sitkeään tapaan, mikä silloin olikin tarpeen, ellei ollut halua viettää pitkää talviyötä erämaan kinoksissa.

Siitä, mihin matkustajat olivat saapuneet, oli penikulma taaksepäin Ruhalan kestikievariin ja melkein yhtä pitkälti eteenpäin Kallenautiolle. Ei ollut toivomistakaan päästä suojaan yhä vain yltyvästä rajuilmasta, varsinkaan kun ei pientäkään tölliä tai muuta ihmisasuntoa ollut huomattavana yksinäisellä seudulla. Ajomies yhä siis koki ponnistella eteenpäin niin horjumattoman maltikkaästi kuin hänen tilansa vaati, kunnes uusi ja ylitsepääsemätön este tukahdutti kaiken toivon matkan jatkamisesta.

Eräs jättiläishongista, joiden uhkeitten latvojen oli täytynyt taipua myrskyssä, oli kaatunut tien poikki, ja sen oksille ja rungoille oli vähässä ajassa kokoontunut korkea kinosvalli, joka teki eteenpäin pääsemisen mahdottomaksi. Tarkastettuaan tiepuolet ja nähtyään kiertämisen olevan yhtä mahdottoman kuin lumivallin yli pääsemisenkin, herkesi ajaja enempää yrittämästä ja alkoi hidasverisen tyynenä vain iskeä tulta piippuunsa.

Reen perästä kuului karkea ääni kärsimättömästi kysyvän suomeksi, mitä se merkitsi. Mies, joka toimitti ajajan tärkeätä tehtävää ja luultavasti arveli hätäilemistä ihan turhaksi vaivaksi, iski vain rauhassa tulta kangistuneilla sormillaan; mutta koska taula ei ollut oikein kuivaa, täytyi äänen kuomista uudistaa kysymyksensä:

-- Iisakki -- mies, mikset aja?

Ajaja oli jo saanut taulan syttymään, veti mielihyvin muutamia aimo savuja, oikaisi siloja, veti koirannahkarukkaset käteensä, siirräiksen lähemmä kuomia ja vastasi rauhallisesti:

-- Sentähden että tie on suljettu.

-- Lyödä sivalla lurjusta ja sysää hänet pois tieltä! jatkoi sama henkilö kuomista, arvattavasti luullen jonkun hämäläisen olevan kuormineen vastuksena eikä mielivän antaa tietä.

-- Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima, vastasi ajaja samaan tapaan.

Uteliaana näkemään, mikä hämäläisroikale se semmoinen oli, kurkisti reestä paksu pää, joka oli niin huolellisesti kiedottu suunnattoman suureen, harmaaseen päähineeseen, että sen omistajasta, vaikkakin olisi ollut hieman valoisampaa, tuskin olisi muuta voinut erottaa kuin suuren, kylmästä punaisen nenän.

-- Enhän minä näe mitään edessä, jatkoi paksupäinen, voimatta nähdä reen edessä olevaa valkoista lumivallia.

-- Sen kyllä uskon, ajaja vastasi yhtä tyynesti kuin ennenkin.

-- No anna mennä sitten! toisti ääni harmaasta päähineestä vähemmän mahtipontisesti.

Tuohon uuteen käskyyn ei ajaja luultavasti katsonut maksavan vaivaa vastata, sillä ääneti hän alkoi riisua suitsia hevoselta ja alkoi syöttää sille leipää.

Paksupäinen ei näyttänyt taipuvan olemaan yhtä tyytyväinen asemaansa. Kääntyen pienen kuskilaudalla istuvan kyytipojan puoleen hän kysyi hiukan vähemmän käskevästi, tiesikö hän, miten pitkälti vielä oli kestikievariin.

-- Ollaan vasta puolitiessä, vastasi poika, jonka hampaat kalisivat vilusta ja pelosta.

-- Eikö ole yhtään taloa lähellä? jatkoi ääni yhä sävyisemmin.

-- Mitäpä täällä olisi, poikanen vastasi merkitsevästi.

-- No, missä me sitten olemme?

-- Rosvoluolan edustalla.

-- Älä lörpöttele! Eihän täällä ole mitään rosvoja. Mene sinne ja pyydä talonväkeä auttamaan meitä, niin saat juomarahaa.

-- Mitä väkeä siellä olisi!

Paksupäinen kurottautui niin kauas ulos kuomista, että puolet häneen kuuluvasta, vielä päätä tukevammasta ruumiista tuli näkyviin, ja tuhlasi kokonaisen tulvan kauniita sanoja, joita ainoastaan myrsky ja hongat näyttivät kuuntelevan:

-- Rosvoluola! Mahdotonta, eikö enää ole poliisia maassa? Aiotaanko meidät murhata ja ryöstää? Missä asuu nimismies? Aja sinne, Iisakki, käännä heti! Tottakai joku nimismies asuu likitienoilla? Käännä takaisin Ruhalaan, sanon minä. Katso vain mies, että ruoskasi on tallella, äläkä istu hatturasialle! Milloinka semmoista on ennen kuultu Tampereen tiellä? Mutta hämäläisissä ei ole kuntoa hiuskarvankaan vertaa. No, mies, mikset käännä?

-- Taitaa olla parasta, että käytte nukkumaan, rouva, vastasi ajaja entiseen tapaansa niin tyynesti, että se olisi voinut saada kivenkin kiivastumaan. -- Tästä pääsemme yhtä vähän takaisin kuin eteenkään päin.

Lakkaamatta kiihtyvä lumituisku, joka tiellä heti peitti umpeen kaikki reen jäljet, näytti liiankin selvästi toteuttavan nuo synkännäköiset toiveet, mutta silloin tarjoutui matkustajille aivan odottamaton keino pelastautua tukalasta tilastaan kinoksien keskelle yöpymisestä.

4. KOHTAAMINEN.

Herätkää, herra! Metsä on täynnä rosvoja!

Se, mikä niin odottamatta uudelleen virkisti lumivallin pohjoispuolelle pysähtyneitten matkustajain toiveet, oli eteläpuolelta kuuluva uusi kulkusten kilinä. Ei mikään muu kuin ihmetyö näyttänyt voivan vapauttaa matkustajia, ja melkeinpä se ihmeen vertaista olikin, että moiseen aikaan, sellaisella paikalla ja sellaisessa rajuilmassa tavattiin toinen matkustaja. Paksupäisen valtasi kuitenkin, huolimatta miehekkäästä äänestä, uusi levottomuus, joka ilmeni uudistetusta käskystä, että Iisakki vain katsoisi ruoskaansa.

-- Ja kuule, Iisakki, taita minulle paraan paksuinen oksa tuosta puusta, niin ojennan sen ulos kuomista pistoolin sijasta.

Iisakki mutisi jotakin, että rosvojen hevosilla harvoin on kulkuset, mutta totteli kuitenkin käskyä. Vuollessaan oksaa edes vähänkin pistoolin näköiseksi kuului hän virkkavan jotakin, että rouvan pitäisi vain antaa parhaimman puhetorvensa pauhata, niin ei pahinkaan rosvo voisi pimeässä erottaa häntä virkamatkoillaan olevasta nimismiehestä.

Aimolailla vaatteisiin käärityn pään omistajatar -- sillä sillä oli todellakin nainen omistajana -- ei näyttänyt hiukkaakaan pahastuvan siitä mahdollisuudesta, että häntä sillä tavoin voitaisiin väärin käsittää, vaan huomautti vain sävyisesti, että hänen suvussaan olivat naiset aina olleet miehekkäämpänä puolena -- ja ellei hänen olisi hankala liikkua turkeissaan ja hameissaan, niin saattaisi hän kyllä tarttua miestä kaulukseen yhtä hyvin kuin joku muukin, eikä se olisikaan ensi kerta.

-- Niin, sen voivat kyllä kaikki hänen puotipalvelijansa ja Savon talonpoikaisukot todistaa, Iisakki mutisi uudelleen, kiivetessään niin hyvin kuin pääsi ylös lumivallille tähystämään vihollista. -- Tuopa vain ei näy säästävän hevoskoniaan! ajaja virkkoi itsekseen, kun hän hämmästyksekseen kuuli kulkusten helinästä, että tulija lennätti ripeätä ravia halki korkeiden kinosten.

Kohtapa pieni, kevyt, kahden hevosen vetämä reki saapui lähelle vallia eikä pysähtynyt ennenkuin hevoset vaipuivat hongan lumipeitteisten oksien väliin, mistä ne kaikin voimin rimpuillen koettivat päästä irti. Kyytimies, joka ajoi uutta rekeä ja varsin hyvin tunsi pahamaineisen paikan, mutta ei sen esteen laatua, mikä niin äkkiä sulki häneltä tien, alkoi äänekkäästi siunailla; ja kun hän lisäksi vielä näki Iisakin vartalon ylinnä vallilla häämöttävän lumituiskussa, ei ollut ollenkaan kummallista, että hän kaikin voimin alkoi huutaa:

-- Rosvoja! Herätkää herra! Metsä on täynnä rosvoja!

Huudon kuuluessa kohosi pienen reen takaistuimelta unenhorroksista pitkä, luminen hahmo, kopeloi kädellään pari silmänräpäystä turkkinsa povea ja kohotti sitten pienen, tumman esineen, joka otaksuttavasti teki paremmin tehtävänsä kuin vast'ikään leikattu honganoksa, koska hetkisen kuluttua kuului pamaus ja luoti suhahti niin läheltä kunnon Iisakin koirannahkalakkia, että hän hämmästyksissään kadotti tasapainonsa ja kaatua humahti nurin niskoin alas vallilta.

-- Kas, se sai palkkansa! huudahti ampuja reippaasti.

-- Hevosia selkään, ukko, hevosia selkään; selvitä reki tuosta, kirotusta satimesta, mikä on edessämme. Näyttäkööt vain vielä kerran nokkaansa, niin kyllä minä opetan heidät tietä sulkemaan.

Ja niin sanoen hän otti esille toisenkin pistoolinsa, etsien samalla ruutia ja luoteja matkavyöstään, ladatakseen uudelleen.

-- Auttakaa! Auttakaa! Nyt ampuivat Iisakin hengiltä! kuului nuorempi naisääni huutavan kuomireestä lumivallin pohjoispuolelta, ja pienen kyytipojan äänekäs nyyhkytys säesti sitä uskollisesti.

Mutta vanha tuttumme, paksuksi kääritty pää, lienee varmaankin katsonut paljoa viisaammaksi osoittaa torventapaiseen ääneen soveltuvaa urhoollisuutta, ääneen, joka jo oli alentunut parhaimmaksi bassoksi.

-- Mitä nyt, roistot! kuultiin urhean rouvan huutavan lumituiskussa. -- Varokaa pistooliani, ja ... ja ... suu kiinni, Liisu! ... (kovemmalla äänellä) miehet tulevat kohta perässä. Simo! Pekka! Jaakko! Joutukaa, tappakaa nuo roistot, jotka hätyyttävät kunniallisia ihmisiä maantiellä!

-- Mitä ne nuo tuolla kirkuvat? Minä olin kuulevinani jonkun huutavan apua, sanoi lumivallin eteläpuolella oleva ampuja matkatoverilleen, kyytimiehelle.

-- Se on joku raukka, jonka he ovat saaneet kynsiinsä, vastasi mies. Kuulkaa nyt huutavat he koko joukkoaan kokoon murhaamaan meitä! Käännytään takaisin, herra; ne kuuluvat varmasti samaan karkulaisjoukkueeseen, jonka nimismies ja talonpojat vangitsivat Kaivannon sillalla Kangasalla.

-- Kääntyäkö takaisin! toisti ampuja ylenkatseellisesti. Juuri kuin minulla olisi aikaa kääntyä takaisin! Mutta odottakaamme hiukan, nähdäksemme, mitä he nyt aikovat tehdä.

Iisakki oli sillä välin ryöminyt ylös lumesta ja suori itsensä aivan vahingoittumattomana, mutta vähän hämmästyneenä rekensä luo kuin lohdutuksen tuojana sen pelästyneille asukkaille. Vastaamatta heidän kysymyksiinsä hän yritti kääntää rekeä, mutta siitä ei tullut mitään.

-- Iisakki, mitä nyt aiot tehdä? huusi urhoollinen rouva ilmeisesti paljoa rohkeammin, sillä tottuuhan sitä sotaankin, ja rouva lienee varmaankin pitänyt Iisakin palaamista puoleksi voitettuna voittona. -- Onko meillä aikaa kääntyä takaisin, kun Pellavoinen jo eilen matkusti edellämme markkinoille?

-- Jospa vain tietäisin, ettei heitä ole enempää kuin kaksi! vastasi Iisakki epäröiden. Mutta jos he kuuluvat siihen joukkoon, joka Viaporista karkasi, niin he ovat varastaneet hevosia, ja heitä tulee vielä useampia jäljestä.

Kaivannon solassa tapahtunut kahakka, jossa suuri joukko Viaporista karanneita vankeja joutui kahden tulen väliin, jolloin laukauksia vaihdettiin ja verta vuoti molemmin puolin, oli niinä aikoina kuuluisa yli koko maan, ja se selittänee rosvoluolan edustalla sattuneen molemminpuolisen erehdyksen.

-- Odottakaamme hiukan ja olkaamme niinkuin meillä olisi useampia seurassamme! jatkoi vaatteihin kääritty pää.

Niin odoteltiin _en garde_ puolisen tuntia kummallakin puolella; molemmat luulivat lumivallia suojakseen, se kun peitti näkyvistä vihollisen. Vihdoin alkoi vallin eteläpuolella oleva matkustaja käydä kärsimättömäksi ja hän ryhtyi pistooli vireissä tiedustelemaan asemaa, kiiveten vuorostaan hyvin varovaisesti ylös vallille. Suureksi ihmeeksi kuomireki oli ainoa epäiltävä, minkä hän sieltä näki.

-- Mitä p--n väkeä te olette? hän huusi pikemmin suoramielisesti kuin kohteliaasti pohjoispuolella oleville vihollisille.

-- Mikäs maankuljeksija itse olette, kun uskallatte ampua rehellisiä markkinamiehiä? vastasi kuomista vaatteisiinkäärityn karkea ääni.

-- No, olettepa te aika otuksia markkinamiehiksi, kun lähdette liikkeelle tämmöiseen ilmaan ja rakennatte lumimuurin tien poikki, huusi uudelleen turkkinuttuinen mies.

-- Hävetkää hiukan syyttäessänne ihmisiä, jotka ovat teitä parempia, siitä, että tuuli on kaatanut männyn tien poikki! vastattiin kuomireestä uudelleen.

-- Minulla on kiire.

-- Niin meilläkin.

-- Niin, siltäpä näyttää molemmin puolin! vastasi pistooleilla varustautunut mies hilpeämmällä äänellä ja kiipesi samalla alas vallin pohjoispuolelle.

Mutta tuskin ehti miehekäs rouva nähdä hänen lähestyvän kuomirekeä, kun hän jo ojensi petäjänoksansa ja huusi:

-- Mies, jos vielä astut askeltakaan lähemmä, niin paukahtaa!

-- Mitä loruilette! sanoi toinen nauraen ja pisti aseensa piiloon. -- Minä olen ylioppilas, nimeni on Gråberg ja tulen Helsingistä. Onko siinä kylliksi, vai mitä?

-- Mitä? Lauri Roderik Gråbergko?

-- Sama mies. Ja koska teillä, hyvä herra, on kunnia tuntea minut, niin voisin minäkin ehkä saada kunnian tietää nimenne, hyvä herra. _Posito_, olettakaamme, joku lukkari kumarrusmatkalla, saadakseen itselleen rokonpanijan viran? Vai nimismieskö, jonka rohkea kunnianhimo pyrkii aina asessorin arvoon saakka? Sangen mieluista olisi minusta, jos voisin palvella teitä puoltosanallani; saatanpa sanoa, että olen virkavallan suosiossa. Hyvän aikaa olen jo tutkinut sen pieniä siemeniä ja sen kypsiä hedelmiä. Ja se on minulle maksanut hyvät summat.

-- Roderik ... etkö tunne minua?

-- Ensi kertaa näen tituluksen. Tai oikeammin, en näe mitään tässä kelvottomassa pyryssä. Mutta kuullut olen sen enemmän ... ja te olette varmasti lukkari, herraseni.

-- Lukkari? Häpeä vähän! Etkö tunne omaa tätiäsi?

-- Oletteko te täti itse! Tuhat tulimmaista. No, tervetuloa rosvoluolaan! Kuinka jaksatte?

-- Niinkuin ainakin sydänyöllä metsässä ja lumessa, kun vielä päälliseksi oma sisarenpoika tervehtii ruudilla ja kuulilla.

-- Täältä kaatui mies, virkkoi jälleen ylioppilas, huomattavasti levottomana siitä muistutuksesta. -- Enhän vain liene haavoittanut ketään?

-- Et, onneksi et muuta kuin kinosta, eikä se ollut sinun ansiosi. Poikien ei pitäisi koskaan saada käsitellä niin vaarallisia leikkikaluja. Mutta katsohan nyt, miten voit auttaa meitä taas matkalle.

-- Ja te, täti, ajatte vain _yhdellä_ hevosella, _neljä_ henkeä vedettävänä ... te, täti, jolla olisi varaa käyttää vaikka kolmeakymmentä.

-- Kyyti maksaa rahaa.

-- Ja mikä saattoi teidät, täti, nyt tälle pitkälle Tampereen matkalle? Eikö tavallinen marssi ole Kuopion markkinoille?

-- Miksikö minä matkustan Tampereelle? Tyhmä kysymys! Pellavia ostamaan. Ihmiset tarvitsevat työansiota, kruunu jakaa talvella kehruuta. Tuli rekikeli, minä pidin puoliani ja lähetin muutaman kuorman kahvia ja sokeria eteläänpäin, koska minun kuitenkin täytyy vuokrata hevosia paluumatkaa varten. Mutta tuskin sai Pellavoinen vihiä siitä, kun hän jo riensi edelläni sinne eilen. Mutta minäpä aion saavuttaa hänet ja suolaan kyllä hänen markkinansa.