Part 2

Sisar Forselia, papinrouva, uskoi kuiskaillen vieressään istuvalle rouvalle, että Vapun äiti oli pahamaineinen noita ja noitana oli hänen isoäitinsäkin poltettu monta vuotta sitten. Hän, Forselia, ei voinut käsittää, mitenkä sisar Merthen saattoi uskoa lapsensa henkilölle, joka oli niin huonomaineisesta suvusta; ainahan siitä jotakin kulkee perintönä. Muuten ei hän puolestaan kieltänyt, ettei Vappu itse olisi ollut kunnollinen ja hyväksi tunnettu vaimo; mutta ennustushenki oli hänessä kuin polttomerkkinä äidin suvusta.

-- No, mitä ennustat lapsesta, Vappu? kysyivät rouvat uteliaina.

-- Mitäpä vanha, hapan karpalo tietäisi omenansydämistä? vastasi hoitaja äreästi, pyyhkien pikku Kaarinin suuta ja nenää juovikkaalla esiliinallaan.

-- Vappu luulee tietävänsä hyvin paljon Eevasta sentähden, että hän pitää niin paljon lapsesta, virkkoi äiti, melkoisen hyvillään hänkin siitä suosiosta, joka eniten kohdistui hänen lempilapseensa. Kerropas nyt, mitä kerran luit hänen kädestään. Hyväähän se kaikki oli.

-- Eikö ollutkin? toisti palvelijavanhus. Niin, Jumala suokoon niin käyvän. Minä olen nähnyt hänen kädestään, että hän kerran vielä tulee hyvin rikkaaksi.

-- No niin. Rukoile sitten, että hän nöyränä kantaisi sen, mitä Jumala hänelle suo.

-- Ihan niin, huomautti rouva Wechter luoden syrjäsilmäyksen rikkaaseen laamanninleskeen. Voihan lapsi päästä rikkaisiin naimisiin; sellaistahan näkee joka päivä.

-- Minä olen nähnyt, että hän tulee rikkaammaksi kuin kukaan muu nyt Turussa elävistä, niin rikkaaksi kuin vanha Kaarina kuningatar entisinä aikoina Liuksialassa, jatkoi Vappu, yhä enemmän innostuen. Minä olen nähnyt hänen pääsevän ylhäisempään asemaan ja suurempaan valtaan kuin kukaan muu tässä maassa...

Rouvat katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi aivan varmasti uskonut, että ihmisen tulevaiset kohtalot saattaa nähdä hänen kätensä juovista.

-- Nehän ovat kaikki hyviä lahjoja, arveli asessorinrouva ja suuteli pienokaista.

-- Suokoon Jumala, jatkoi vanhus. Ja vielä minä olen nähnyt hänen tulevan hyväksi; hänen kaunistuksenaan tulee olemaan hyvä ymmärrys...

-- Sano hänen tulevan onnelliseksi! virkkoi äiti, varsin ymmärrettävästi hyvin liikutettuna.

-- Mahdollista on sekin. Ehkä myöskin onnelliseksi, sitä ei kädestä näy, mutta ei sitä siinä ole kiellettykään. Mutta yksi seikka on varma: kaikista, jotka nyt elävät Turussa, elää vain yksi ainoa kauemmin kuin tämä lapsi.

Se ajatus, että pieni lapsi on näkevä kaiken sen, mikä nyt parhaillaan henkii, liikkuu, taistelee, iloitsee ja kärsii, maan poveen peittyvän ja taas toisaalta näkevä nyt vielä syntymättömien ja tuntemattomien miespolvien kasvavan perimään isiään -- sellainen yksinkertainen, luonnollinen ajatus liikuttaa aina niidenkin mieltä, jotka eivät muuten kiinnitä lainkaan huomiota elämän jokapäiväiseen vaihteluun. Kyyneliä näkyi useimpien silmissä, kun he, lujasti uskoen ennustukseen, katselivat rakastettavaa pikku tyttöä, joka oli kerran kohoava niin korkealle ja näkevä niin kauas, kauas hämärään tulevaisuuteen.

-- Lupaa, Eeva -- sanoi laamanninleski, hänkin kyyneliin liikutettuna -- lupaa seitsemänkymmenen vuoden kuluttua kerran rukoilla kummisi haudalla!

Pikku seitsenvuotias ei käsittänyt sitä. Mitä hän ymmärsi haudoista ja muistoista? Mitä hän tiesi, silmänräpäyksessä elävä, vuosien pitkästä sarjasta? Hän ymmärsi vain, että hänen rakas kumminsa itki ja hän kiiruhti suutelemaan pois kyynelet, vakuuttaen tekevänsä kaiken, mitä kummi häneltä pyytää.

-- Kiitos, rakas Vappu! sanoi nyt rouva Merthen, haluten tyynnyttää vierastensa kiihtyneitä tunteita. -- Sinä jakelet todella kuninkaallisia lahjoja, ja vaikka sisar Björkegreniä syystä kyllä voi sanoa pikku Eevan ensimmäiseksi hyväätekeväksi haltijattareksi, niin sinäkin olet ansainnut sen, että Eeva muistaa sinulle ostaa uuden esiliinan vapunpäiväksi. Virkistä vähän mieltäsi, juo kipponen teetä. Rupeaahan jo janottamaan, kun katsoo niin kauas tulevaisuuteen.

-- Ihminen päättää, Jumala säätää, vastasi Vappu. Ei kaikki vielä ole sanottu.

-- Mitä? Onko sinulla vielä muita kultaisia lahjoja annettavana?

-- Minä kuulin lapsena, jatkoi hoitaja, vanhan tarinan prinsessa Ruususesta. Hän oli saanut kummeiltaan kaiken parhaimman ja onnellisimman, mitä ihmiset haluavat tässä katoavaisessa maailmassa; mutta lisäksi hän oli saanut varoituksen olla kehräämättä värttinällä, ennenkuin täyttäisi viidennentoista vuotensa. Viidennentoista tai yhdeksännentoista, en muista niin tarkkaan. Luullakseni kuitenkin yhdeksännentoista.

Tyttönen kuunteli. Hän rakasti satuja, kuten kaikki lapset rakastavat, ja niitä Vapulla olikin suuri varasto.

-- Se on lastensatu, minä muistan sen varsin hyvin, keskeytti laamanninleski leikillisesti. Katso vain, sisar Merthen, ettei mitään värttinää ole talossa. Eevan pikku pää on täynnä prinssejä ja haltijattaria: hän ei saa kehrätä värttinällä, ennenkuin täyttää yhdeksäntoista vuotta. Se on ... katsotaanpas, syntyihän hän 8 päivänä syyskuuta 1723?

-- Niin.

-- Siis 8 päivänä syyskuuta 1742.

-- Kyllä minä sen muistan. Onneksi ovat rukit jo karkoittaneet tieltään vanhat värttinät. Eikö Eeva saa kehrätä rukilla niin paljon kuin tahtoo?

-- Mitä Vappu sanoo?

-- Mitäpä minä tiedän? Tunnenko minä kaikki hiekanjyvät, jotka sallimus kylvää ihmisten tielle? Joskus voi olla värttinä, joskus jokin muu. Rakas lapsukaiseni!... Ja niin sanoen Vappu tempasi äkkiä luokseen pikku tytön, ikäänkuin suojellakseen häntä suurelta, tuntemattomalta vaaralta.

-- Älähän nyt, rauhoitu, Vappu! lohdutteli äiti. Hän ei ole kehräävä värttinällä eikä, jos Jumala auttaa, joutuva muuhunkaan vaaraan. Jos isä ja minä saamme elää, on hän kasvava kaikessa kunniallisessa, hyveissä ja jumalanpelossa. Ja jos Jumala meidät kutsuu pois ennen tuota aikaa, jota sinä pidät niin vaarallisena, niin tiedän, että sisar Björkegren, hänen hyvä kumminsa...

Äiti ei kyennyt jatkamaan. Laamanninleski puristi hänen kättään, suuteli taaskin lasta ja sanoi liikutettuna:

-- Jos minun hyvästä sydämestä annetulla kumminlahjallani on mitään merkitystä, niin on sen merkitys juuri siinä kehoituksessa, jolla sen annoin ja jota en unohda uudistaa, kun Eeva tulee täysikasvuiseksi. Kunnialla ja siveydellä tulee hänen kantaa koristettaan tai ei ensinkään. Mutta hänen äitinsä sen parhaiten hänelle opettaa. Kas niin, älä ole huolissasi! Vappu on nyt kertonut loppuun satunsa, eikö niin? Hän tahtoi vain sanoa, ettei mitään hyvää lahjaa eikä ainakaan niin runsaita sallimuksen lahjoja anneta meille kiusauksitta. Eikö ole niin?

-- Niinhän se lienee, huokasi vanhus, kuivaten punoittavia silmiään esiliinansa kulmalla ja heti sen jälkeen samalla koetellulla välineellä siistien Kaarinin nenää. Pienokainen oli nukkunut. Anna ja Lotta, joita ei kukaan näyttänyt huomaavan, istuivat ääneti nurkassa ja tuudittelivat suurta pyyhinliinasta tehtyä nukkea. Eeva oli kulkenut kädestä käteen ja ollut kaikkien ihailun kohteena sekä viimein tullut niin rohkeaksi, että pisti kätensä kummin hameen taskuun, veti sieltä esiin aloitetun sukankutimen hopeavartaineen ja tempasi siitä kaikki puikot pois. Koko seura nolostui melkoisesti odottamattomasta käänteestä, jonka ennustus uhkasi lopulta saada, ja nousi sanomaan jäähyväisiä, kun huomio äkkiä kiintyi takan luota kuuluvaan ryminään.

Noin kymmenvuotias poika oli tullut kenenkään huomaamatta sisään, istuutunut jakkaralle lieden luo, nukkunut siihen ja vierähtänyt pitkäkseen lattialle. Koettaessaan unen horroksissa nousta ylös hän veti hiilihangon aika kolinalla päälleen.

-- Mitä sinä täällä teet? sanoi rouva Merthen pojalle.

Vastaamatta poikanen kiirehti puoliunissaan ulos ovesta, mennessään kummastuneena katsahtaen vieraisiin rouviin.

-- Poika on kävellyt unissaan, sanoi emäntä puolustellen. Iisakki Alanus orporaukka, papin poika, kaukainen sukulainen, jonka mieheni otti tänne pannakseen hänet kouluun.

-- Ja hän osaa katkismuksen ulkoa vaikka takaperin! virkkoi Eeva. 25

-- Pidä kiinni pikku rikkiviisas suusi!... Lapsi laskettelee sukkeluuksia, joita on varmaankin kuullut keittiössä, huomautti äiti anteeksi pyytäen.

-- Hyvästi, sisar Merthen! Kiitoksia tästä päivästä, älä unohda meitäkään!

Ja rouvat lähtivät nyt melkoista vähemmän kursastellen kuin tullessaan, mutta kuitenkin kymmenkunnan minuuttia jäähdyttäen huonetta oven aukipitämisellä, koska ei aivan heti voitu sopia, oliko hovioikeudenneuvoksettaren vaiko laamanninlesken astuttava edeltä.

* * * * *

Jottei lukija jäisi epätietoiseksi, mitä näistä Merthenin valtioviisaista päivällisistä seurasi, lisättäköön heti, että viikon kuluttua Johan Reinhold Heldt pääsi ystävänsä neuvosmiehen seurassa tutustumaan Wittfootin perheeseen. Rakkaus kasvoi nopeasti, mutta hitaammin ankaran sedän suosio. Kerran aamupäivällä yllätti Hannu setä veljensätyttären hämillään ja vesissä silmin, ja säikähtynyt kosija oli paennut sydämensä valitun suureen mustapuiseen vaatekaappiin. Kun kaikki lohdutukset, järkiperusteet ja ankaruus vihdoin huomattiin turhaksi vaivaksi, päättyi tuo pieni Turun romaani niinkuin hyvän romaanin tulee päättyä, toisin sanoen niin, että tyranni suostui rakastavaisten onnelliseen avioliittoon. Heistä sitten polveutui seuraavalla vuosisadalla hyvin tunnettu Turun Heldtien suku.

3. HELENANPÄIVÄ RUISSALOSSA.

Se, joka kulkee Turusta suurta väylää saaristoon, niin että Ruissalo on oikealla, kummastelee melkoisesti kuullessaan puhuttavan Ruissalon kauneudesta. Yksitoikkoinen, havumetsän tummentama ranta, jonka takaa vain sieltä täältä häämöttää ylistettyjen tammien vaaleampi vehreys, siitäkö runoilijat ovat laulaneet ja senkö maine jo paljoa ennen Choraeuksen aikaa oli levinnyt kotiinpalaavien ylioppilasten mukana yli koko Suomenmaan? Niin, se se on Ruissalo, mutta kainon kaunottaren tavoin peläten näyttää sulouttaan kaikille tien kulkijoille saari kätkee kauneimmat osansa syrjäisemmälle Pohjasalmen puolelle. Siellä näkee monta tuollaista oikukkaan viehättävää lahtea, jota meri heittelee kuin sormisuukkosia rannoille; siellä tammien ja muiden lehtipuiden vihreys on voitolla, muodostaen sen vaalean, iloisen värin, joka hurmaa kaikkia kaupunkilaisia, eikä suinkaan vähimmin omaan piiriinsä suljettuja turkulaisia, luonnon ja vaihtelun koko tenhovoimalla.

Jos 31 päivänä heinäkuuta 1741 aamupuolella sattumalta lähestyi tätä sievää rantaa, ei saattanut olla huomaamatta eräitä tapahtumia, jotka tuossa siihen aikaan varsin yksinäisessä seudussa olivat sangen tavattomia. Monista, milloin keimailevista ja sievistä, milloin muhkeista ja komeista huviloista, joita sataneljäkymmentä vuotta myöhemmin vilkkui Ruissalon lehvien välitse, ei näet siihen aikaan ollut merkkiäkään. Maaherran omistama Ruissalon kartano oli saarella ainoa paikka, jota saattoi sanoa asutuksi rakennukseksi, mutta suurta komeutta eivät senkään rappeutuneet puuhuoneet osoittaneet. Torpparien tai metsänvartijain turvekattoisia mökkejä sen sijaan kyllä näkyi siellä täällä rannalla, ja ne kolme tai neljä vähän tilavampaa ja vähän siistitympää "kesätupaa", jotka olivat kyhätyt kaupunkilaisten huvitteluja varten, eivät ollenkaan näyttäneet liian ylpeiltä asumaan hyvässä sovussa vähemmän ylhäisten naapuriensa kanssa.

Erään tällaisen kesätuvan luona nähtiin nyt tavattomia varusteluja. Tupa oli koristeltu oksilla ja lehvillä, joista oven yläpuolelle oli tehty suuri H-kirjain, ja jos katsahdettiin sisään, nähtiin, että puhtaaksi pestylle lattialle oli ripoteltu katajanhavuja ja suurelle avoliedellekin oli pistetty koristeeksi aika kuusenkarahka. Suurenlainen sinikeltainen lippu liehui pitkässä tangossa tuvan edustalla keskellä nurmikkoa, ja sen ympärille oli asetettu H:n muotoon kolme suurta pöytää lumivalkoisine liinoineen ja monine pöytätarpeineen, joista osa oli hopeaa. Lihavahkot piiat näkyivät helteestä läähättävinä häärivän pöytien ympärillä, ja heidän joukossaan huomasi silloin tällöin solakan nuorukaisen milloin levottomasti katselevan vaaleansinistä, autereen verhoamaa taivasta, milloin uutterasti puuhailevan kahden vähäisen mustan kapineen ääressä, jotka olivat asetetut pienelle kukkulalle vasemmalle tuvasta. Nuo hänen huomionsa kohteet tunnettiin tarkemmin katsottaessa pariksi pikku tykiksi.

Kello alkoi lähestyä yhtätoista, kun hyörinä rannalla kävi vilkkaammaksi ja joukko miehiä ja poikia kokoontui tykkien luo. Syy oli helppo arvata: etäällä salmessa tuli kaksi suurta venettä, täynnä kaupungin herrasväkeä. Kohta ne jo olivat pyssynkantomatkan päässä rannasta, ja poks! poks! pamahteli pikku tykeistä lyhyesti ja terävästi, saattaisipa sanoa poikamaisesti, kuten tavallisesti sellaiset kapineet pamahtelevat, varsinkin jos niihin pannaan luja panos ja putki ensin voidellaan talilla. Kaikki rannallaolijat hurrasivat lakkejansa ja liinojansa heilutellen, ja noiden meluisten, mutta sydämellisten tervehdysten kestäessä nousivat tulijat maalle.

Myöhemmän ajan laatukuvamaalari olisi saanut runsaasti aineksia siveltimelleen, jos hän nyt olisi voinut piirtää nämä kelpo turkulaiset, jotka iloisina ja tyytyväisinä nousivat vihreälle rannalle. Kummallinen jäykän komeuden ja maalaisen yksinkertaisuuden sekoitus oli näiden huvimatkailijain ominaisena piirteenä. He eivät olleet hoviväkeä eivätkä ylhäisaateliakaan, mutta ollen maan pääkaupungin virkamiehiä, oppineita ja porvari-aristokraatteja, he tunsivat, mikä merkitys heillä oli määräävänä yhteiskuntaluokkana. Kursailevaa kohteliaisuutta ei saatu laiminlyödä edes huvimatkallakaan. Oli kursailtu veneisiin astuttaessa, eikä unohdettu kursailla maalle noustessakaan, kursailtiin päivällisaterialla ja kursailtiin koko päivä aamusta iltaan. Mutta se ei kuitenkaan estänyt ketään tunnustamasta matkaa hauskaksi ja maalaisilmaa virkistäväksi. Seuraelämä liikkui suuren painon alla, joka tottumuksesta oli tullut yhtä vähän rasittavaksi kuin ilman paino.

Huvimatkalaiset olivat kokoontuneet entisen laamanninleski Björkegrenin, nykyisen rouva Heldtin, kutsusta viettämään hänen uskotun ystävänsä, nykyisen pormestarinrouvan Helena Merthenin nimipäivää. Merthen itse oli poissa Tukholmassa. Joko valtioviisaat päivälliset taikka, mikä on todenmukaisempi ja oikeudenmukaisempi oletus, kekseliäs pää ja lainopilliset tiedot olivat tuon Turun maistraatin jäsenen nopeasti koroittaneet onnen astuimia ylös; sanalla sanoen, neuvosmiehestä tuli aikaa myöten pormestari ja pormestarista arvossapidetty ja mahtava Turun kaupungin valtiopäivämies. Silloin vallassa olevat Hatut olivat äkkiä kutsuneet kokoon säädyt joulukuussa 1740. Eikä ollutkaan vähempi kyseessä kuin sodan aloittaminen Venäjää vastaan silloisten valtiollisten selkkausten johdosta, ja siitä olivat valtiopäivät lakkaamattomien juonien ja puolueriitojensa ohella kiistelleet kiistelemistään myöhäiseen kesään tuona vuonna 1741. Turun kaupunki, kuten suurin osa koko Suomea, oli Myssyjen puoluetta; siellä luotettiin lujasti oman valtiopäivämiehen taitoon ja toivottiin siitä paljon. Eipä ihme siis, että niin moni ylimmästä porvaristosta ja muista isänmaanystävistä, jotka viettivät kesäänsä kaupungissa, ilolla yhtyivät kunnioittamaan tämän heidän valtiopäivämiehensä vaimoa, pormestarinrouva Mertheniä, toimeenpanemalla yllätyksen hänen nimipäivänään.

Se oli todellakin yllätys kunnon rouvalle. Hän oli muutamia päiviä ollut Naantalissa ostelemassa palttinaa tyttäriensä myötäjäistarpeiksi, joiden aina tuli olla valmiina hyvin järjestetyssä talossa, ja kun hän oli palannut sieltä, pyydettiin häntä osalliseksi pienelle venematkalle Ruissaloon, missä hän suureksi hämmästyksekseen tapasi lukuisan seuran, joka otti hänet vastaan jo kerrotuin pauhuisin kunnianosoituksin.

-- No, mutta rakas sisar Heldt, mitä hullutuksia teillä onkaan mielessänne? puhkesi hämmästynyt pormestarinrouva puhumaan, vaivalla kiivetessään ystävänsä rinnalla ylös kivistä rantaa, ympärillään nuorimmat lapsensa, joita nyt jo oli yhdeksän.

-- Älä minua syytä -- sanoi ystävä nauraen ja tarjosi hänelle käsivartensa -- ei se minun keksintöäni ole. Etkö sitten arvaa, sisar, ketä meidän on kiittäminen niin onnellisesta päähänpistosta?

-- Kenpä se sitten saattaisi olla? Ehkä rouva Wechter? Taikka sisar Forselia? Mutta ei, kyllä sen sittenkin sinä, sisar Heldt, olet itse keksinyt, eikä kukaan muu. Varjelkoon, miten paljon vaivaa olet nähnyt kuljettaessasi tänne niin paljon hopeita ja muuta, mitä kaikkea tarvitaan näin suurelle joukolle! Olihan kaksi isoa vaatekoria täynnä porsliinia ja laseja?

-- No olkoonpa, että minä olenkin sen pannut toimeen; mutta yllätys, sisar... On vain yksi, joka osaa niin taitavasti pettää viisaimman äidin koko Turussa.

-- Mitä? Eihän se vain liene ollut Eeva...

-- No, kas niin, älähän nyt ala siitä nuhdella kunnon lasta! Eeva se juuri toissapäivänä tuli minun luokseni ja sanoi: "Nyt on äiti Naantalissa; ettekö, hyvä kummi, toimittaisi jotakin oikein hauskaa Helenanpäiväksi?" Niin, Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, sanoin minä, sen minä kyllä teen varsin mielelläni. Siinä kuulit koko salaisuuden, sisar. Mutta ole nyt hyvä ja ole mieliksi tyttärellesi! Anna on ollut parhaana apuna kaikissa puuhissa.

-- Annako? Niin, sen kyllä uskon. Mutta Eeva ... hän ei muuta ajattele kuin huvituksia ja kujeita. Rakas sisar, mitähän' siitä lapsi raukasta tuleekaan?

-- Mitäkö tulee? No, senhän tiedät, sisar, yhtä hyvin kuin minäkin. Paras, kaunein ja viisain tyttö, mikä milloinkaan on kukoistanut vanhassa Turussa; se hänestä tulee. Niin, minä en nyt puhukaan hänen muista lahjoistaan. Mutta muistahan, sisko Merthen, että Eeva kohta täyttää kahdeksannentoista vuotensa ... että hän jo aikoja sitten on lopettanut koulunsa vanhan Pontin tädin luona ... että hän puhuu saksaa melkein yhtä hyvin kuin minun mieheni ... että hän on lukenut ranskaa ja opetellut ratsastamaan herra De Maretin johdolla -- että hän on lukenut latinaa Iisakki Alanuksen kanssa -- että hän voi valita maan parhaimmista avioliitoista minkä tahtoo, niin, että hän on saanut kaikkien nuorten herrojen pään pyörälle, puhumattakaan Iisakki parasta, joka on puolihulluna... Oh, sisko, älä ole milläsikään, vaikka Eeva vähän tahtoo huvitellakin! Nuoruus on aina nuoruus.

-- Niin, niin, Jumala suokoon, että kaikki päättyisi hyvin ja onnellisesti. Liiaksi sinä, sisar Heldt, olet hemmoitellut ristitytärtäsi. Kehdosta asti olet kohdellut häntä kuin prinsessaa. No, en puhukaan siitä kuninkaallisesta kumminlahjasta. Mutta ainahan sinä, sisar, olet tahtonut, että hänen pitää olla hieno ja ylhäinen ... olet huviksesi asetellut hänen hiuksensa aatelisneidon hiusten tapaan, sisar, olet antanut hänelle triumfanttiliivin ja tilannut hänelle kalleimpia pitsejä Raumalta... Rakas sisar, enhän muuta tahdokaan sanoa, kuin ettei Eeva saata koskaan olla kyllin kiitollinen niin suuresta hyvyydestä, mutta me olemme porvarisväkeä...

-- Kiitos ylistelyistä -- sanoi iloinen ystävätär nauraen -- kun, kuten Eevalla, on kunnia olla niin korkealuottoisen valtiopäivämiehen tytär, saanemme toki pitää toista yhtä hyvänä kuin toistakin. Mutta olethan ihan palavissasi, sisar... Astuhan tupaan ja juo lasi simaa!

Sillä aikaa kun rouvat näin keskustelivat astuessaan rannasta kesätupaan päin, olivat vieraat vähitellen hajaantuneet nurmikolle onnellisina ja hyvillä mielin, minkä kaupunkilaisissa aina vaikuttaa tuollainen retkeily vapaaseen luontoon aurinkoisena, lämpöisenä kesäpäivänä. Sillä vastoin tavallista tapaansa oli sateisuudestaan kuuluisa Helenanpäivä nyt erittäin kaunis ja kirkas. Leuto merituuli viilensi täällä keskikesän kuumuutta, joka teki kaupungin tukahuttavaksi; ja Ruissalon tammien yllä kupuili taivas korkeana ja puhtaana valkoisine, lentävine untuvapilvineen, jotka vain enensivät sen siniloistoa, kuten kaukaiset purjeet lisäsivät Airiston aaltojen eloisuutta ja kauneutta.

-- Miten hurmaavan ihanaa! huudahtivat muutamat nuoret tytöt, juoksennellen vihreässä ruohikossa kuin huimat linnunpoikaset.

-- Olympialaista! vakuutti eräs nuorista herroista, klassillisuutta tutkiva maisteri Angelstadius, joka tunsi Kreikanmaan paremmin kuin oman Turun.

-- Kas, mikä tuo on? huudahti äkkiä varuskirjuri Godtschalk, osoittaen vähän matkan päässä olevalle kunnaalle päin. Kaikki katsahtivat sinne, ja kukkulan huipulla näkyi valkoisiin puetun tytön vartalo ilman sineä vasten kuvastuneena. Tuo taulu, jonka taustana oli taivas ja etualana maa, oli niin viehättävän ihana, että ihastuksen huudahdus tahtomatta puhkesi katsojain huulilta.

-- Dafne se on, joka kaitsee lampaitaan Ruissalossa, huusi siro raastuvannotarius Skogsman, joka oli lukenut kaikki paimenrunot.

-- Sano Saffo, joka syöksyy kalliolta syvyyteen, oikaisi klassillisuutta tutkiva maisteri Angelstadius.

-- Tai Calypso saarellaan! virkkoi ylioppilas von Fagersdorf, joka luki Odysseiaa yksityisesti professori Petter Fileniuksen johdolla.

-- Pitäkää kaikin mokomin varanne, ettei teitä loihdita kuten Odysseun kumppaneja! sanoi nauraen nuori professorinrouva Stenman, hän kun myöskin oli lukenut Odysseian kreikaksi, mikä siihen aikaan ei ollut niin harvinaista kuin nykyjään.

Pitkä, erittäin laiha herra, muumio, jossa oppi näytti muuttaneen kaikki lihakset pergamentiksi ja kaiken veren kirjatomuksi, tuli juuri sinä hetkenä polkua pitkin, irroitti päälaeltaan muodottoman suuren tekotukan, ikäänkuin antaakseen auringon ihmetellä niin paljon viisauden asuntoa, pyyhkäisi pois muutaman hikipisaran, viimeisen jäännöksen kuolevaisen heikkoudesta, ja kääntyi saman nuoren ylioppilaan puoleen, joka äsken oli laukaissut tykit.

-- _Quid spectant_? Mitä he siinä katselevat? kysyi hän.

Ylioppilas punastui kovin tuosta kuuluisan professorin ja kateederisankarin Algot Scarinin puhuttelusta -- sillä hän se oli -- ja vastasi tuskin kuuluvasti, ikäänkuin häveten, että hänet oli tavattu ilmeisestä epäjumalanpalveluksesta:

-- _Domine professor_, Eeva Merthen se on.

Professori Scarin oli Eevan kummi. Tavallinen kuolevainen ehkä olisi tuntenut ristityttärensä, varsinkin koska tyttö kuului perheeseen, jonka kanssa hän usein seurusteli; mutta opilla on oma etuoikeutensa olla huolimatta semmoisista pikkuasioista. Professori sovitteli tekotukan paikoilleen, puristi kapean nenänsä kultakehyksisten, mutta muuten sangattomien silmälasien väliin, katseli kunnaalla olevaa tyttöä ja antoi lausuntonsa:

-- _Mehercle, dryas!_ Muinaiset alaanit ja hunnit uskoivat olevan _emanatio maniumia_, vainajain haamujen haihtumista. Nuori mies, tuo on sukuhautakumpu, missä hän seisoo. Siispä voit olettaa hänet vain kauniiksi haihtumisilmiöksi, joka on syntynyt kuolleista alaaneista ja hunneista, jättääksemme mainitsematta bjarmit ja goottilaiset, koska suuri Olavi Rudbeck ei anna selvää tietoa näiden kumpujen ensimmäisistä asukkaista. Mitä siihen tulee, että ne olisivat olleet svealaisia tai goottilaisia tai ehkä sviagoottilaisia, kirjoittaa Björner ... mutta mikä poikaa vaivaa?... _Alane! Alane!_

Nuori ylioppilas Iisakki Alanus, jolle huudahdus oli aiottu ja jonka nimen olisi paremmin kuin hautakumpujen pitänyt saattaa otaksumaan hämärää alaanien ja hunnien sukulaisuutta, oli joutunut niin suuren kiusauksen valtaan, että se riisti häneltä tilaisuuden kuulla verratonta luentoa sukuhautakumpujen perustajista. Nurmikolta oli kuultu pormestarinrouvan huolestuneena etsivän tytärtään Eevaa, jota hän ei ollut tavannut missään auttamassa päivällisvalmistuksissa, ja eräs nuori kauppias Simolin oli heti valmis viemään äidin sanan kummulla seisovalle tytölle. Romanttinen raastuvannotarius oli yhtaikaa tarjoutunut Merkuriuksen, jumalain sanansaattajan, toimeen ja pannut pitkät säärensä ahkeraan liikkeeseen. Iisakki Alanus ei voinut jäädä välinpitämättömänä katsomaan noiden kahden kilpajuoksua; hän rupesi heti kolmanneksi, ja olisipa lisäksi vielä lähtenyt pari keski-ikäistä neuvosmiestä sekä pari yliopiston apuopettajaa, jos vain heidän kangistuneet jäsenensä olisivat antaneet hiukkasenkin toivoa nuorempain pikajuoksijain voittamisesta.