Part 19

Varnhagen von Ense mainitsee ensimmäisestä liitosta monta lasta, joita Keith oli suuresti rakastanut ja joille hän oli toimittanut huolellisen kasvatuksen, ja lisää, että vielä nyt (1844) sanotaan Keithin ja Eeva Merthenin jälkeläisiä elävän Berlinissä. Toisesta avioliitosta ei mainita mitään lapsia. Nimi _Merthens_ tavataan ainakin Kuurinmaalla, eikä morganaattisesta avioliitosta syntyneitä lapsia estä mikään pitämästä äitinsä nimeä. Mutta jos Eeva Mertheniltä olisi jäänyt lapsia, on tuskin uskottavaa, että hänen kallisarvoinen irtaimistonsa, hopeansa ja jalokivensä, niiden joukossa myöskin hänen kuuluisa kumminlahjansa, olisi myyty Hampurin juutalaisille tai että hänet olisi perinyt Potsdamissa asuva herra von Reichenbachin sukulainen, presidentti Heuer, jonka hallussa on myöskin ollut Eeva Mertbenille vuonna 1755 maalattu erinomainen Keithin muotokuva. Vielä vähemmän luultavaa on, että hyvin kasvatetut lapset olisivat jättäneet sellaisen äidin haudan muistopatsaatta.

"Eva von Reichenbach, geborene Merthens" kuoli Stralsundissa 15. päivänä lokakuuta 1811. Tuon tiedon on 15. päivänä maaliskuuta 1881 vahvistanut sikäläisen Helgeandin seurakunnan kirkonkirjojen mukaan samaisen seurakunnan pastori. Eräs vainajan muiston ystävä on turhaan etsinyt hautaa tai patsasta, joka osoittaisi, mihin kahdeksannentoista vuosisadan Suomen herttuatar on laskenut väsyneen päänsä lepoon. Jaakko Keithiä ylistivät runoilijat ja puhujat, kuvanveistäjät ja maalarit; hänen haudallaan Hochkirchenissä kohoaa harmaalta marmorijalustalta valkoinen marmoriuurna kultakirjoituksineen ja kaksine surevine hengettärineen; Fredrik II pystytti hänen marmorista veistetyn kuvapatsaansa Wilhelmin kentälle Berliniin. Hänen puolisostaan ei ole mitään kuvaa, ei maalattua eikä marmorista, eipä edes hautaakaan. Ei mikään runoilija ole laulanut tuosta nerokkaasta naisesta, jonka muisto on jäänyt jälkimaailmalle liittyneenä Keithin muistoon. Mutta vaikka hänen elämänsä on ikäänkuin sulautunut Keithin elämää ja Keithin kuoltua hävinnyt varjoon, ei hän ole vaatinut itselleen edes Keithin nimeä, joka olisi puhdistanut hänet jälkimaailman silmissä. Paljosta saattaa nainen kieltäytyä sen puolesta, jota hän rakastaa, mutta _tämä_ kieltäytyminen on niin suuri, että sitä on sanottava yleväksi.

Matias Elg sanoi: "Mikä on suurta? Se, mikä kieltää itsensä, sillä se ylennetään."

Vappu sanoi: "Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus ... tuossa on kauneus ... tuossa on rikkaus ... tuossa on ylhäisyys ... tuossa on nero"... Mitä on enää jäljellä Suomen herttuattaresta? Rakkauden muisto, rakkauden, joka ei riipu kiinni maan tomussa, rakkauden, joka äärellisessä maailmassa etsii äärettömiä päämääriä -- palvelevan, uhrautuvan rakkauden, joka ei etsi palkkaansa. Sellainen rakkaus pysyy eikä se voi hävitä, sillä se on kuolematon.

KULTA-AAVE

1. KAKSI SUURVALTAA.

Se kuului ammattiin...

1830-luvulla olivat Suomen länsirannan kaupungit, Turusta aina Ouluun saakka, maamme kaupan ja meriliikkeen johtajina. Venäjä ei vielä silloin ollut Suomen suurena markkinapaikkana, vaan pikemmin Ruotsi, Tanska, Saksa ja Länsi-Eurooppa, joiden satamiin oli länsirannikolta lyhyempi matka. Teollisuuden vielä ollessa kapalossaan ja maanviljelyksen itsepintaisesti kyntäessä vanhoja vakoja, onnistui kaupan ja meriliikkeen kohota kukoistukseen sellaiseen, jota ei ennen vielä oltu nähty, ja koota kosolta kultaa länsimaista, ei kuitenkaan niin paljoa viennin ja tuonnin kehnoista kauppaoloista, joiden tuloksena alinomaa oli _minus_, kuin tavarain kuljetuksella satamasta satamaan kaikissa maanosissa, missä juuri oli sen _plus'in_ salaisuus, joka palkitsi kulungit ja tuotti muutamille melkoiset varat.

Aina niiltä ajoilta alkaen, jolloin länsikaupungit vuonna 1765 saivat tapulioikeuden, näkyi niissä kohoavan jonkinmoinen kauppiasylimystö, ja sen mahtavuus kasvoi vuosi vuodelta. Rikkautta seurasi pöyhkeys, valtaa kilpailu. Siellä nähtiin, tosin kyllä pienessä mittakaavassa, jotakin samantapaista kuin rikkaitten Pohjois-Italian kaupunkien sisälliset ja ulkonaiset taistelut keskiajan lopulla. Joka kaupungissa oli patriiseja, joilla oli varallisuutensa tähden mahtava vaikutusvalta, ja plebeijejä, jotka kadehtivat, pilkkasivat ja vastustivat patriiseja, pitäen itseään sorrettuina ja syrjäytettyinä. Mutta samalla kun joka kaupunki siten alinomaa kuohui sisäisestä eripuraisuudesta, oli kukin niistä myöskin kateellisessa riidassa naapurikaupunkiensa kanssa, ja vaikkei siellä niinkuin Italiassa puhjennutkaan ilmi sotaa ja taistelua kilpailevien kaupunkien kesken, niin ei silti suinkaan puuttunut valtioviisaita vehkeitä, molemminpuolisia hyökkäyksiä markkinoilla, pisto- ja herjaussanoja, tappeluita, ja kaikenmoista sodankäyntiä riidanalaisilla kauppa-alueilla, tervaa polttavissa ja lankkujakuljettavissa Pohjanmaan pitäjissä. Eikä vertailun täydennykseksi puuttunut edes noita italialaisten raharuhtinasten kesken niin kuuluisia sukuvihollisuuksiakaan, joita ilmestyi osaksi kussakin kaupungissa erikseen niiden mahtavimpien sukujen ja liittolaisten kesken, osaksi eri kaupunkien mahtajien välillä. Siitä vilkkaasta yhteydestä, missä oltiin Tukholman kanssa, seurasi, ettei ajan sivistystaso noissa Länsi-Suomen pikkuvaltioissa ollut alhaisempi kuin muussakaan maassa; mutta se ei paljon merkinnyt. Varsin usein erotti rikkaimmat ja mahtavimmat vain ohut, kiiltävä pinta kansanjoukosta, jonka raakalaismurretta puhuttiin varakkaimmissakin perheissä. Sitävastoin olivat kauppavoitto, yritteliäisyys, keskinäinen kilpailu ja kilvoitteleminen naapurien kanssa luoneet ihmeteltävän käytännöllisen kelpoisuuden, tarmokkaita luonteita ja koko joukon paikkakunnallisia omituisuuksia, jotka paikka paikoin ikäänkuin kiteytyivät hullunkurisiksi originaaleiksi. Saara Wacklinin "Satanen muistelmia Pohjanmaalta" on säilyttänyt joitakuita piirteitä siitä pienestä, kirjavasta eriskummallisten omituisuuksien maailmasta. Jokailla tai jollakin Bret Hartella olisi siinä ollut tyhjentymätön aartehisto.

Eräässä noista vilkkaista, toimeliaista, rikkaista, kateellisista ja keskenään alituisesti kapinoitsevista pikkukaupungeista olivat asukkaat jo kauan olleet jakaantuneina kahdeksi puolueeksi kahden mahtavimman kauppahuoneen mukaan, joita nimitämme _Halmiksi_ ja _Gråbergiksi_. Molemmat olivat tunnetut toimeliaisuudestaan ja vireydestään. Kummankin rikkaus oli saanut alkunsa jo holhoojien hallitessa Kustaa IV:n Aadolfin alaikäisyyden aikana, mikä oli yhtä edullinen kaupalle kuin kunniaatuottamaton valtiollisella alalla. Mutta sillävälin kuin Gråberg säilytti voittoatuottavan liikkeensä, vieläpä sitä lavensikin, sai kauppahuone Halm kokea vaihtelevia kohtaloita ensimmäisen Napoleonin ajan tuottamissa suurissa mullistuksissa. Mannermaapolitiikka kyllä usein palkitsi rohkeimmatkin kauppayritykset, joihin Englannin kanssa ryhdyttiin, pikaisella voitolla, milloin vain onnistui välttää ranskalaisia ja jonkin aikaa myöskin venäläisiä risteilijöitä, mutta yhtä usein saattoi se häviöönkin petolliseen onneensa luottavat keinottelijat, jotka sopimattomaan aikaan olivat lähteneet vesille ja näkivät kallisarvoisten tavarainsa joutuvan armottoman vihollisen saaliiksi. Sillä tavoin joutui toiminimi Halm yht'äkkiä häviön partaalle, jota vastoin toiminimi Gråbergin laivat purjehtivat onnellisesti satamaan. Muutamia vuosia myöhemmin kääntyi taas onni, ja tällöin oli taas toiminimi Gråberg kärsinyt tuntuvia vahinkoja, ja Halm kohosi yht'äkkiä entiseen vaurauteensa uusien ja rohkeitten kauppayritysten avulla, joihin se oli Amerikassa ryhtynyt.

Nuo käänteet olivat tuntuvasti puhdistaneet ja horjutelleet koko pientä kaupunkia. Mahtavilla kauppahuoneilla oli kumpaisellakin omat suojattinsa ja puoluelaisensa, jotka olivat riippuvaisia heidän suosiostaan -- ei ainoastaan joukoittain merimiehiä, kirvesmiehiä, seppiä ja kaikenlaisia työntekijöitä perheineen, vaan vielä suuret joukot pikkukauppiaita, käsityöläisiä, virkamiehiä ja talonpoikia, jotka olivat noitten rikkaitten kauppahuoneitten "kirjoissa" tai olivat heille tallettaneet säästörahansa. Kun Halmin kauppahuoneen nähtiin lähenevän häviötään, vainosivat saamamiehet leppymättömän ankarasti kaikkia sen puoluelaisia, jotka eivät alistuneet Gråbergin valtaan, ja kun taas Halmin kauppahuone kohosi rappiotilastaan, mutta Gråbergin valta väheni, kosti vastikään kukistettu, mutta jälleen voitollaoleva Halmin puolue vastustajilleen yhtä hellittämättömän ankarasti. Korkeampia yleisiä harrastuksia pieni kaupunki tuskin tunsikaan, vaikka tosin ajan valtiollisia tapauksia tutkisteltiin niistä laihoista uutisista, joita Åbo Tidningarit tai Stockholmsposten monen kuukauden kuluttua näkivät hyväksi ilmoittaa heille, mutta harvoin annettiin noille tapauksille muussa suhteessa mitään arvoa kuin siinä, miten ne vaikuttivat kauppaetuihin tai olivat vanhoille herroille sopivia valtioviisastelun aiheita heidän totilasiensa ääressä mietiskellessään. Jos tähän lisätään, että sen ajan taide rajoittui mitä kurjimpiin venäläisiin ja saksalaisiin puupiirroksiin ja kirjallisuus tunteellisiin rosvoromaaneihin, joiden kanssa aika ajoin virkistävästi vaihtelivat Franzén ja Choraeus, vihdoin myöskin Frithiofin satu ja Walter Scott, niin on helppoa ymmärtää, että raha ja ainoastaan raha, kaikista yksityisten paremmista ja jalommista tunteista huolimatta, oli varsinainen määräävä valta tässä yhteiskuntaelämässä, joka oli niin etäällä ajan syvemmistä sivistysvirroista.

Vähää ennen kertomuksemme alkua oli jonkinlainen aselepo syntynyt Gråbergin ja Halmin kilpailevien suurvaltain välillä joko siitä syystä, että molemmat kauppahuoneet olivat sillä hetkellä jotakuinkin yhtä voimakkaat, tai sentähden, että kumpaisenkin kauppahuoneen vanhat päämiehet melkein samaan aikaan olivat vaihtaneet maalliset konttorikirjansa, vekselinsä, kurssinsa ja saamisensa korkeampaan kirjanpitoon, jossa tulot ja menot lasketaan toisen vaihtoarvon mukaan. Pojilla, jotka tulivat isäinsä sijaan, oli vähemmän henkilökohtaista vihaa merkittävänä saatavien luetteloon vastustajiensa konttokirjaan. Olivatpa he vielä lisäksi sekaantuneet sukulaisuussuhteihinkin siten, että eräs Gråberg ja muuan Halm naivat sisarukset ja mukaantuivat seurustelemaan keskenään säädyllisen ja kohteliaan ystävällisesti, kuten on tapana samassa seudussa asuvien vankkojen liikemiesten kesken, ja mikä ei estä ketään arvoisan ystävänsä niskoille toivomasta kaikkia mahdollisia haaksirikkoja ja vararikkoja, samalla kuin nostaa hattuaan ja toivottaa hänelle hyvää huomenta. Kilpailemasta niin sisä- kuin ulkomaan kaupassa ei kumpikaan kauppahuone silti hetkeksikään luopunut. Yhteenliittymisen aika ei ollut silloin vielä tullut Suomeen; niinpä ei juolahtanut kenenkään mieleen, että kaksi mahtavaa kauppahuonetta olisi voinut varttua toista vertaa mahtavammaksi, jos ne olisivat solmineet keskenään sellaisen liiton, jota kauppakielessä nimitetään yhtiöksi. Uusi ystävyys ei siis estänyt noita kahta uutta kilpailijaa mitä huolellisimmin pitämästä toistensa liikkeitä silmällä ja urkkimasta tarkkaan selville toistensa heikkoja puolia sekä liikeasioissa että, inhimillistä kyllä, yksityisissä perhesuhteissakin. Liikemies ei saa koskaan halveksia pienintäkään vipusinta, jolla hän voi kohottaa omien osakkeittensa arvoa toisen häviöksi, ja kuinka usein onkaan suurenmoisia keinotteluja perustettu ilmisaatuun perhesalaisuuteen, vähäpätöiseen, aikoja sitten tehtyyn tyhmyyteen, ruumiin tai sielun heikkouteen sekä muihin samanlaisiin, puhumattakaan siitä, miten voidaan onnellisen sattuman avulla saada tietoja jostakin viattomasta erehdyksestä, joka oikeudessa, taitavan ja halullisen lakimiehen sitä mustatessa, muuttuu varsin rumannäköiseksi!

Pieni kaupunki oli tuon valtioviisaan kahden suurvaltansa välillä vallitsevan aselevon johdosta jo kymmenkunnan vuotta nauttinut kadehdittavaa ja pitkään aikaan tuntematonta rauhaa, kunnes uusi odottamaton tapaus uhkasi taaskin heittää sytykkeen seudun vielä osittain palon varalta vakuuttamattomiin, tulenarkoihin aineksiin.

Konsuli Hannu Herman Halm, Halm & Kumppanin kauppahuoneen päämies, sai nimittäin keisarilliselta majesteetilta aivan odottamatta kauppaneuvoksen nimen, kunnian ja arvon. Miten se oli käynyt, pysyi salaisuutena, joka ansaitsi sitä enemmän tutkistella sentähden, ettei vielä ketään kaupungin arvoisista kansalaisista oltu nähty mahdolliseksi kantamaan niin korkeata arvonimeä aina Kustaa III:n ajoista asti, jolloin eräälle Gråbergille, kertomuksemme aikaisen, saman toiminimen johtajan isoisälle tuli moinen kuninkaallinen suosio osaksi siitä syystä, että hän oli 1789:n vuoden sodan aikana varustanut neljä tavaralaivaa valtion palvelukseen. Halmin puoluelaisten mielestä oli tosin aivan oikeutettua ja kohtuullista, että koska yksi Gråberg jo ennen oli ollut kauppaneuvoksena, oli nyt jonkun Halmin vuoro päästä siksi, jotta siten oikeus olisi tapahtunut kummallekin suurvallalle ja jotta niin sanoaksemme heidän kunniansa taas olisi päässyt tasapainoon. Sitä vastoin Gråbergin toiminimen kannattajat pitivät sitä naurettavana, jopa hävyttömänäkin, että Halm, halpa Tanskan varakonsuli, jonka koko valtiollinen merkitys rajoittui siihen, että hän vain joka viides tai kuudes vuosi antoi konsulipassin jollekin haaksirikkoon joutuneelle merimiehelle ja lainasi hänelle rahoja, jotta hän pääsi matkustamaan kotiinsa Köpenhaminaan -- että semmoisen miehen piti sellaisessa kunniakysymyksessä saada etuoikeus englantilaisen -- ajatelkaa, englantilaisen! -- varakonsulin, sellaisen kuin Gråbergin rinnalla, joka ei ainoastaan ollut samassa suhteessa Halmiin kuin Englanti Tanskaan, vaan jolla vielä lisäksi oli se merkillinen valtiollinen vaikutus, että hän joka vuosi oli kirjeenvaihdossa Lontoon kauppahuoneiden kanssa, ja oli sitä tärkeää kirjeenvaihtoa varten ottanut avukseen konttoriinsa erään entisen laivurin. Gråbergin puolue oli varma siitä, että jos vain Gråberg itse tai hänen ystävänsä olisivat sanallakaan viitanneet sinnepäin kenraalikuvernööri Zakrevskyn käydessä matkoillaan paikkakunnalla ja aterioidessa Gråbergin luona, niin olisi kauppaneuvoksen valtakirja jo paljon aikaisemmin tullut korkeimmasta paikasta kuin sade ruskoisesta pilvestä juuri Gråbergille eikä muuanne. Mutta sitä tehdäkseen oli Gråberg ollut liian ylpeä ja samalla liian vaatimaton. Halm ja hänen ystävänsä sitä vähemmin. Heidän salapolkunsa kyllä tunnettiin, tiedettiin, että Halm oli kesällä uuden, Zakrevskyn jälkeen tulleen kenraalikuvernöörin käydessä paikkakunnalla, _hänen_ kunniakseen ammuttanut kahdella tykillä Hirsipuumäellä; tiedettiin, että Halmin oli tuttavuuksiensa avulla onnistunut hankkia Oportosta maaherralle sellaista portviiniä, jota vain englantilaisen lordin huulet saavat joskus koskettaa -- ja kuitenkin oli Gråberg eikä Halm Englannin konsulina paikkakunnalla! Tarvittiinko enää enemmän todistuksia? Halm oli onnenonkija, vehkeilijä, melkeinpä maankavaltaja. Kyllähän vielä nähtäisiin, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja että vielä sekin päivä koittaa, jolloin tuo naurettava kauppaneuvos saisi merkitä uuden valtakirjansa parhaimmaksi arvopaperiksi varojen puolelle tilikirjaansa vastaisessa vararikossaan.

Naurettavaa tuossa arvonimikysymyksessä oli se, että vastapuolue piti asiaa niin äärettömän tärkeänä, kun taas toiselta puolen äsken ylennetty ja siten kateuden alaiseksi joutunut Halm itse otti uuden arvonsa vastaan teeskentelemättömästi kiukustuneena. On surullista sitä tunnustaa lainkuuliaisesta alamaisesta, mutta niin asia kuitenkin oli, että Hannu Herman Halm viskasi valtakirjansa lattialle ja suutuksissaan tallasi sitä jaloillaan. Miten se oli mahdollista? kysyy hämmästynyt lukija. Niin, sanokaas! Se kuuluu uskomattomalta, mutta niin oli kuitenkin asia. Valtakirjan lunastus, karttapaperi, tutkinto, vaivais- ja työtalon maksut ym. nousivat yhteensä yli yhdeksänsadan ruplan senaikaista rahaa, ja Hannu Herman Halm osasi antaa rahoille arvoa. Hän olisi myynyt uuden arvonimensä vaikka puolesta siitä hinnasta, jos joku olisi hänelle sen tarjonnut. Mitä hyötyä hänellä oli arvonimestä? Ei mitään; korkeintaan huvi, että voi sillä suututtaa Gråbergia. Ja mihin tarvitsi hän moista arvoa? Saattoiko hän kauppaneuvoksena edes killingilläkään ylentää tahi vähentää vaihtoarvoa Hampurin pörssissä? Ei, Hannu Hennan Halm tarvitsi vain kultaa ja taaskin kultaa, ei mitään muuta kuin kultaa. Se kuului ammattiin, se oli veressä. Se oli sukuperintö...

Onneton perintö! Ennemmin kaikki korukalut turhuuden markkinoilta kuin kadotukseen vievää, pirullista kultaa, kultaa, kultaa!

2. TOIMINIMI LAURI GRÅBERG.

Minä sanoisin sitä kelpo kaupaksi...

Eräänä kylmänä, koleana joulukuun päivänä istui konsuli Lauri Gråberg -- hän, joka _ei_ ollut päässyt kauppaneuvokseksi -- konttorissaan. Huone oli salin takana, makuuhuoneen edessä, erityinen ovi johti siitä kylmään eteiseen. Sisustuksensa puolesta se ei juuri sanottavasti ollut nykyajan rikkaan kauppiaan työhuoneen kaltainen. Kalustona oli kirjoituspöytä, pulpetti, sohva, joitakuita nahkapäällyksisiä tuoleja, kaappi kirjanpitoa varten ja seinällä konttorialmanakka, jossa tavanmukaiset ristit osoittivat jo kuluneita viikkoja; kassa oli makuuhuoneen lipaston laatikossa; ei ollut mitään ylellisyyttä, ei hajamielisiä, kalpeaposkisia ja tylsäkatseisia konttoriherroja rapisuttamassa kyniä. Siinä työpajassa viitoitettiin suunta, jota laivojen tuli kulkea merellä, posti selviteltiin ja työmiehiä pantiin sadoittain liikkeeseen, eikä siinä kuitenkaan ollut muuta työnjohtajaa kuin kauppahuoneen päämies ja mustantäplikäs kissa, joka täytetyllä sohvalla nautti olemassaolostaan niin mukavasti kuin suinkin mahdollista.

Gråbergin kauppahuoneen silloinen päämies oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen leski, mustaverinen, parta oli sileäksi ajeltu, tukka hyvin suittu, vaatteet tarkoin harjatut, paidan kauluri oli kankeaksi silitetty, ruumis hieman lihavahko, iho kalpea, kaulassa oli musta kaulaliina, yllä oli sininen työpuku. Paitsi tavallisia palvelijoita oli hänellä oma poika, kolme kirjanpitäjää ja yhtä monta juoksupoikaa, mutta heille ei kellekään suotu sijaa konttorissa, paitsi aamuisin talonpoikia vastaanotettaessa, jolloin vanhin kirjanpitäjä oli saapuvilla tiliä tekemässä. Koko kirjeenvaihdon, paitsi englannin, tanskan, espanjan ja italian kielillä, hoiti päällikkö yksin.

Hän oli juuri lukenut äsken tulleen kirjeen ja tarttunut kynään, vastatakseen siihen, mutta näytti olevan kahden vaiheilla sen sisällyksestä. Otsa oli synkkänä. Alahuuli paljon pitemmällä ylähuulta.

Syysmyrsky vinkui ikkunoita vasten. Salissa löi seinäkello yksitoista. Ennenkuin viimeinen lyönti ehti kaikua kuulumattomiin, astui konttoriin noin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, pieni, hoikka mies; hänellä oli erittäin siisti sininen hännystakki, kaulassa hänellä oli valkoinen liina; liikkeiltään hän oli vilkas ja norja kuin nuorukainen, silmät olivat älykkäät, harmaat ja alinomaa urkkivat; jotakin linnun valppauden tapaista valvovaa oli koko hänen olennossaan. Hän riisui yltään ohuen päällystakkinsa, ripusti sen ovenpielessä olevaan vaarnaan, silitteli takkinsa hialla hienoa, mustaa silinterihattuaan, tasoittaakseen sen nukkaa, ja näytti sitten odottavan päällikön käskyjä.

-- Hyvää huomenta, Edvardson! sanoi konsuli Gråberg yksitoikkoisesti ja kääntymättä tulijaan päin.

Kauppalaivankapteeni Edvardson, Gråbergin apulainen ulkomaisessa kirjeenvaihdossa, asettui kirjoituspöydän kulmauksen ääreen ja kysyi:

-- Kuuluuko uutta Neptunista?

-- Ei, vaan Jupiterista. Haaksirikko Juutinmaan rannalla.

-- Suuriko?

-- Luultavasti.

-- Päässyt irti, toivon?

-- Irti kyllä. Mastot menetetyt, kansilasti viskattu mereen.

-- Hm... Vakuuttamaton!

-- Se on minun periaatteeni. Kuusi laivaa korvaa seitsemännen.

-- Bremenissäkö korjataan?

-- Ehkäpä... Sain pojaltani kirjeen. Hän tahtoo keskeyttää opintonsa Helsingissä ja antautua kauppatoimiin.

Kapteeni napsautti sormillaan.

-- Kas vain! Sepä vasta onni; se palkitsee täysin määrin Jupiterin haaksirikon. Onpa Lauri Roderik kuitenkin kaikitenkin järkevä nuorukainen.

-- Sano tuiki hullu. Kun kerran olen mukautunut hänen lukuintoonsa, olisi hänestä saanut tulla maisteri. Ei se olisi sen enempää maksanut, ja tiedoista on hyötyä. Tiedän itsestäni, miltä maistuu maantieteen lukeminen vanhoilla päivillä.

-- Älä puhu noin! Ovathan tietosi, veli Gråberg, paremmat kuin monen maisterin. Oppi saa nuorten päät pyörälle. Maisteri kauppiaana! Olemmeko me tarvinneet latinaa, me?

-- Emme. Mutta oppi tuottaa arvoa. Kuori heitetään mereen, sydän pannaan talteen. Edvardson ... olemmehan vanhat ystävät. Veli, voinko luottaa sinuun?

Kapteeni pyyhkäisi hienoa hattuaan ja kysäisi:

-- Olenko ennen loruillut?

-- Edvardson ... poika on hullu. Kauppa on vain tekosyy. Hän tahtoo sentähden lopettaa lukunsa, että hän on rakastunut Liisu Halmiin.

-- _Kauppaneuvoksenko_ veljentyttäreen! sanoi kapteeni korostaen ivallisesti ensimmäistä sanaa.

Konsuli Gråberg kohautti olkapäitään vastaamatta mitään.

Kapteeni nakutteli viivoittimella pöydän laitaan.

-- Poikien kujeita! Tänään Liisu, huomenna joku toinen.

-- En usko. Itsepäisyyttä sanotaan perisynniksi. Jollei poika olisi saanut lukea, hän olisi karannut Ruotsiin. Jollei hän saa Liisua, karkaa hän hänen kanssaan Venäjälle. Veli Edvardson, olethan viisas mies ... mitä tulee minun vastata hänelle?

-- Liisu Halm _tulopuoli_: käytännöllinen, kelpo tyttö ja tottunut kotiaskareihin...

-- _Menopuoli_: herännäisnainen.

-- _Tulopuoli_: kasvatettu kauppatoimiin, lukuunottamatta sitä vuotta, jolloin hän oli Tukholmassa. Paistaa laivaleipää. Käy äitinsä kera markkinoilla. Ostelee talia ja pellavia. Kykenee kirjatoukasta tekemään kauppiaan.

-- _Menopuoli_: Hannu Halmin veljentytär.

-- _Tulopuoli_: ainoa lapsi. Perii ainakin kaksisataa tuhatta.

-- _Menopuoli_: Hannu Halmin veljentytär.

-- _Tulopuoli_: on perehtynyt kauppahuoneen liikeasioihin. On hyvissä väleissä tervanmyyjäin kanssa. Voi saattaa puolet Halmin & Kumppanin kauppaystävistä Gråbergin puolelle.

-- _Menopuoli_: Hannu Halmin veljentytär.

Kapteeni sieppasi paperisakset, teki niillä sellaisen liikkeen kuin olisi jotakin leikannut ja vastasi:

-- Enpä tiedä, mikä enemmän suututtaisi Hannu Halmia.

-- Niinkö luulet, veli?

-- Muuten, jos Lauri Roderik nyt saapuu kotiin, on pesä tyhjänä ja lintu on lentänyt pois. Rouva Margret Halm lähti tänä aamuna tyttärensä Liisun kanssa Tampereen markkinoille.

-- Arvattavasti ostamaan pellavia langolleen ja itselleen.

-- Luultavasti. Kauppatoiveet ovat hyvät.

-- Eipä huonotkaan. Eilen lähetin Pellavoisen samoille asioille. Hän on päivänmatkan edellä -- lisäsi konsuli, huulilla liikemieshymy sellainen, joka osoittaa, että kilpailija on jäänyt viekkaudessa alakynteen.

Kapteeni oli vaiti hetkisen, tarttui ikäänkuin ajatuksissaan tyhjään paperiarkkiin ja leikkasi sen hitaasti kahtia.

-- Se käy ihan kuin sen pitääkin, hän sanoi hampaittensa välistä. -- Onko varma, että Liisu suostuu tulemaan Lauri Roderikille?

-- Kuuden vuoden vanhana Liisu kynsi häneltä kasvot. Kymmenvuotiaana hän löi häntä kyynärpuulla päähän. Kahdentoista vuoden vanhana hän antoi Roderikin leskisillä oltaessa saavuttaa itsensä, ja kun hän tuli neljäntoista vuoden ikään, täytyi minun lähettää hänen tähtensä poika pois kotoa. Nyt hän on kahdeksantoista ja ottaa Roderikin.

-- Hyvä. Niinkuin nyt leikkelen tämän paperin palasiksi, niin on Gråbergin kauppahuone paloitteleva Halmin kauppahuoneen ja ottava itse parhaan palan. Kutsukaa poika kotiin ja antakaa hänen naida.

-- Edvardson, minä olen kristitty. Minusta ei saa sanoa, että himoitsen toisen tavaroita. Niitä, Jumalan kiitos, en tarvitse. Mitä minä huolin Hannu Halmista ja hänen uudesta arvostaan? Yhtä kunnon mies minä olen ilmankin. Sinä, veli, katselet asiaa toisin silmin kuin minä, sentähden että kannat vihankaunaa Halmin kauppahuonetta kohtaan.