Part 17

-- Älä tule minun luokseni niinkuin tulet Herrasi ja Jumalasi luo. Minä olen syntinen niinkuin sinäkin, eikä minun tuomioni mitään ole. Sovita itsesi Jumalan lain kanssa, jota olet rikkonut salaa ja julkisesti.

-- Julkisesti kyllä, vaan en salaa. Teeskentelemistä minä inhoan. Kaikki, mitä olen rikkonut, sen olen rikkonut kaiken kansan edessä, niin ettei siinä ole mitään salaista. Ensi hetkestä asti olen seisonut kuin näyttämöllä päivän valossa ja kaikkien nähtävissä.

-- Se on totta, tunnenhan minä sinut, sinä et voi teeskennellä. Mutta oletko ajatellut, että yksin tuo olemuksesi totuuskin, jota minä en tahdo moittia, on ollut hylättävä esimerkki? Etkö tiedä, miten eräs kuningas on tänä turmeluksen aikana ollut lukemattomissa paheissa alamaisillensa huonona esikuvana? Ja sinä, jota sanotaan herttuattareksi, sinä, joka olet ollut kaikkien näkyvissä, kuin näyttämöllä, kuten sanot, etkö ole ajatellut, että jokainen laiton tai rikokselleen liitto on täst'edes saava puolustusta sinun esimerkistäsi? Heikkous on sanova: enhän minä ole parempi häntä. Rikos sanova: enhän minä ole huonompi häntä. Sinä häpäiset julkisesti tapoja, ja sinä pidät häpeää kunnianasi.

-- Minä olen poistuva, vastasi katuvainen hyvin masentuneena. Hän seisoi kuin syytetty tuomarinsa edessä. Diakoni ei osoittanut ihaillulle herttuattarelle edes sen vertaa huomiota, että olisi käskenyt häntä istumaan.

-- Huomaa tarkoin -- jatkoi horjumaton tuomari -- etten minä moiti rikoksen suoruutta, vaan sen seurauksia. Mutta oletko myöskin suora itseäsi kohtaan? Oletko tutkinut sydäntäsi, ettei se petä sinua?

-- Johan sanoin, että olen liikkunut kuin unessa ja nyt herännyt. Älkää ajatelko alhaista minusta! Te viittasitte jumalalliseen ja inhimilliseen lakiin. Kun nousin ihmissääntöjä vastaan, luulin tottelevani korkeampaa, jumalallista lakia, joka yhdistää sielut. Jos minut olisi hurmannut tavallinen intohimo, niin olisin valinnut nuoremman miehen. Jos olisin etsinyt rikkautta tai ulkonaisia etuja, niin muistakaa, että niitä minulle jo ennen oli tarjona. Minä etsin suurta sielua, ja kun sen löysin, unohdin kaikki saadakseni olla hänen omansa.

-- Noin ylpeä, noin ylpeä omasta lankeemuksestaankin! Etkö sitten vieläkään ymmärrä, että sydämesi on pettänyt sinut? Mikä on _suurta_? Se, mikä alentaa itsensä, sillä se koroitetaan. Mikä on _pientä_? Se, mikä itsensä ylentää, sillä se alennetaan. Mikä on _kunniaa_? Se, mikä taistelee, vuodattaa verta tai voittaa elämän korkeimpien päämäärien puolesta! Mikä on _varjoa_? Se, mikä taistelee pitämättä lukua pyrintöperästä, ihmisten palkan tähden. Sinun Keithisi on palkkasoturi, koska hän taistelee varjon tähden, ja sinä itse olet pieni, koska olet tavoitellut koroitusta.

-- Minä en tahdo kiistellä kanssanne käsityskannasta, joka on ulkopuolella sielunpaimenen näköpiiriä, keskeytti katuja, sydämessään suuri kiusaus kapinoimiseen. -- Minä en ole tavoitellut koroitusta, vaan koroitettua. Te saatatte kannaltanne halveksia sotilasta silloinkin, kun hän puolustaa valtakuntaa maahan hyökkäävältä viholliselta, tai hänen sankarimainettaan, kun se on saavutettu koko elämän kestäneillä uhrauksilla. Mutta jos sanotte tyhjäksi varjoksi myöskin valloitetun maan kohottamista lempeydellä ja oikeudella, niin pyyhitte kokonaan pois historiasta inhimillisyyden, eikä se voi olla Jumalan tarkoitus.

-- Historia, sanoi Elg, on minusta vain ihmismaailmassa ilmennyt maailmansuunnitelma, jonka tarkoituksena on Jumalan valtakunnan levittäminen taistelussa synnin valtakuntaa vastaan. Minä en luule pystyväni tutkimaan, mitä aseita tai mitä kohtaloita Jumala milloinkin näkee hyväksi käyttää siihen tarkoitukseensa. Mutta palataksemme sinuun, mitä pyydät minulta? Tuletko minun luokseni entisenä rakastettuna rippilapsena vai tuletko minun luokseni Suomen herttuattarena?

-- Minä tulen -- sanoi Eeva, unohtaen tunteitten kapinan, mutta vieläkin äänessä ylevyyden sävy ikäänkuin vastalauseena sitä häväistystä vastaan, joka saattoi piillä arvonimessä -- minä tulen teidän luoksenne lähdön hetkenä tuomaan kiitokseni ja kaksi pyyntöä. Kiitoksen sydämeni syvyydestä siitä kaikesta, mitä olette ollut minulle koko entisessä elämässäni: opettaja, jota kunnioitin ja rakastin enemmän kuin ketään muuta, ainoa vilpitön ystävä, joka ette koskaan ole arkaillut sanoa minulle monet vikani; se mies, joka minussa ensin herätti yleviä ajatuksia -- sanoisin: suuria ajatuksia, mutta te ette niitä niiksi tunnusta -- Jumalasta ja ihmiskunnasta, se mies, johon minä aina lapsuudestani asti ja ihaillen niinkuin lapsi olen katsonut kuin korkeimpaan ja jaloimpaan, mitä maan päällä silloin tunsin. Te opettajani, joka itse olette saanut oppinne iankaikkisesta totuudesta, te ette tiedä, minkä elämänaarteen sellainen esimerkki ja opetus kylvää lapsen tuntehikkaaseen sydämeen. Jollen ole ollut sen arvoinen -- ah, tiedän ja tunnustan surren, että olen vieläkin aivan liian arvoton siihen -- niin antakaa minulle anteeksi! Jos olen eksynyt toisille teille kuin te olisitte tahtonut johtaa minut, ja siten ehkä tuottanut teille paljon surua, niin antakaa anteeksi! Ja jos vieläkin olen tahrainen teidän silmissänne, jotka ovat niin ankarat vain sentähden, että ne loistavat Jumalan pyhästä rakkaudesta, niin antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! Ajatelkaa, että juuri te itse olette istuttanut minuun jotakin oman henkenne ylevyydestä, ja vaikka olenkin hapuillut hämäriä päämääriä kohden, joita te ette voi hyväksyä, niin te kuitenkin ensiksi opetitte minua halveksimaan alhaista ja etsimään korkeinta. Älkää tuomitko minua, älkää kirotko minua! Kun nyt lähden isänmaastani ja jätän kaikki, mikä minulle ennen oli rakasta, niin älkää antako minun lähteä se ajatus mielessä, että te halveksitte minua.

Hän puhui niin lämpimästi, hänen kauniit silmänsä katselivat diakonia niin rukoilevan kyynelloistoisesti, hän vetosi niin vastustamattomasti kavaltajaan, joka ei koskaan ollut oikein vaiennut ankaran parannuksensaarnaajan omassa sydämessä, että diakoni tarvitsi kaiken rohkeutensa kestääkseen kiusauksen. Hän kääntyi poispäin, ettei näyttäisi heikkouttaan, ja vastasi hiljaisella äänellä:

-- Rukoile Jumalaa antamaan sinulle anteeksi niinkuin minä annan anteeksi sinulle, onneton lapsi!

-- Kiitos. Olette täyttänyt ensimmäisen pyyntöni? Osoittakaa minulle tie Jumalan anteeksiantoon!

-- Mene Vapahtajasi luo. Älä enää täst'edes syntiä tee. Pura liittosi. Luovu rakkaudestasi, jota ei kirkko ole pyhittänyt. Älä enää palaa miehen luo, jonka omana sinulla ei ole oikeutta olla. Jää kotimaahasi, ja jos pelkäät Turkua, niin hankin minä sinulle turvapaikan jostakin kaukaisesta pappilasta.

-- Minä olen valmis tottelemaan ensimmäistä neuvoanne. Toista en _voi_ totella. Se on mahdotonta.

-- Tingitkö omantuntosi kanssa?

-- Minä en tingi, minä tottelen. Mutta toisella tavoin kuin te ajattelette. Sallitteko minun mainita toisen ja viimeisen pyyntöni?

-- Minä en salli mitään muulla ehdolla kuin että katkaiset kaikki entiset siteet. Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Jumalan valtakunnan ja synnin välillä ei ole mitään keskitietä.

-- Eikö edes katumuksen, armon ja ... sovittamisen tietä?

-- Se ei ole mikään keskitie, se on Kristuksen ristin tie. Käy sitä, niin olet pelastettu.

-- Minä olen käyvä sitä tietä. Ja te, joka olette osoittanut sen alun, saatatte minut sen loppuunkin.

-- Puhu selvemmin!

Eeva kertoi, mihinkä päätökseen hänen keskustelunsa Keithin kanssa oli johtanut. Hän tunnusti hyväksyneensä Keithin aikaa koskevat epäilyt, ja että heidän liittonsa nyt, kun sota oli loppunut, pyhitettäisiin kirkon siunauksella. Hän seisoi, niinkuin oli koko tuon tuskallisen tunnustuksen ajan seisonut, pää kumarruksissa sydänten tutkijan edessä. Mutta nyt hänet valtasi liikutus, hän notkisti toisen polvensa ja sanoi rukoilevalla äänellä:

-- Opettajani, tuomarini ja lohduttajani, yhdistäkää te toisiinsa Keith ja hänen puolisonsa! Ei kukaan voi niinkuin te vahvistaa erehdykseni anteeksiantoa; ei kukaan koko avaran maan päällä voi niinkuin te rukoilla Jumalan siunausta kahdelle, jotka Jumala on yhdistänyt ja joita ihmiset eivät enää voi erottaa.

Eeva odotti vastausta.

Mutta diakoni Elg mietti kauan. Ehkä oli Eevan viimeisissä sanoissa vielä jotakin tiedotonta uhmaa. Ehkä liikkui vielä vanha kavaltaja parannuksensaarnaajan omassa sydämessä, moittien häntä synnistä, jottei hän ylpeilisi omasta hurskaudestaan syntisen edessä. Petollinen, kavala ihmissydän, vilppiä täynnä! Hän, hurskas, sulki silmänsä näkemästä ihailtua herttuatarta, mutta hän ei voinut olla näkemättä jalkainsa juuressa kaunista, nuorta naista kyynelsilmin -- naista, joka olisi voinut olla hänen omansa ja joka nyt pyysi juuri häntä siunaamaan liittoaan toisen kanssa!

-- Minä vihin sinut -- vastasi hän vihdoin, kestettyään ankaran, sisällisen taistelun -- mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se tapahtuu julkisesti Turussa. Kirkko ja seurakunta, joita sinä olet julkisesti loukannut, vaativat julkista hyvitystä.

Rukoilija nousi ylös. Hän oli saanut tyyneytensä takaisin ja selitti nöyrästi suostuvansa siihen vaatimukseen, mikäli sen täyttäminen riippui hänestä, mutta hänen täytyi totella herraansa ja puolisoaan.

-- Ja minä sanon sinulle -- jatkoi diakoni harvinaisen kiivaasti, missä synnin ihminen vielä kerran nousi kapinaan Jumalan miehen rinnassa -- ja minä sanon sinulle, että se Herra, jota sinun on ennen kaikkea palveltava ja toteltava, vaatii sinulta julkista todistusta. Pois se, että pahennus saisi ylpeillä päivän valossa ja sovitus kätkeytyä tuntemattoman esiripun taa.

-- Opettajani, sanoi Eeva surullisesti, tahdotteko sanoa minulle jäähyväiset vain puoleksi luvaten ja puolella sydämellä? Enkö saa viedä mukaani teidän _kokonaista_ anteeksiantoanne?

-- Jää hyvästi, Eeva Merthen! Katkaise kokonaan yhteys entisyyden kanssa, niin kaikki on eheätä!

-- Minä lähden. Köyhänä minä tulin teidän luoksenne, köyhänä täältä palaan. Te, köyhäin Elias, joka rukoilette kaikkien puolesta, rukoilkaa minunkin puolestani, joka en koskaan lakkaa rakastamasta, kiittämästä ja siunaamasta teitä! Jääkää hyvästi!

18. JÄÄHYVÄISET.

Sisar Paulina oli istunut sukankuteineen veljensä kamarin viereisessä huoneessa. Ovi oli, ehkäpä sattumalta, vähän raollaan; hän saattoi luvattomasti kuuntelematta saada selvän osasta sisähuoneen keskustelua, ja mitä sisar Paulina ei käsittänyt, sen hän kyllä arvasi. Kun heidän vieraansa oli lähtenyt, sanoi hän veljelleen:

-- Matias, oletko pahoillasi?

-- En ... olen. En tiedä. On toisinaan raskasta tehdä velvollisuutensa.

-- Niin kyllä. Sinulla on monen sielun taakka kannettavana. Mutta sinä osaat sen myöskin keventää niinkuin Jumalan apostoli. Sinä et katso ylhäisyyttä etkä rikkautta, vaan sanot kaikille totuuden. Kun maailma kumartaa epäjumaliansa ja sanoo mustaa valkoiseksi, silloin sinä osoitat Jumalan sanaa ja sanot: älä petä itseäsi, se on synti! Miksi olet pahoillasi, Matias? Tunsithan itsesi niin onnelliseksi eilen. Ja kaiken, minkä teet, sinä teet rakkaudesta. Ei kukaan saata rakastaa eikä lohduttaa niinkuin sinä. Ei kukaan ansaitse niin hyvin kuin sinä olla onnellinen.

-- Sinä olet sokea, Paulina. Älä vaivaa minua, sydämeni on levoton. Minä otin vastaan synnintunnustuksen naiselta, enkä minä ole häntä parempi. Huonompi olen minä; _hän_ ei mitään salannut.

-- Kuulehan. Sinullapa on ihmeellinen lahja katsoa suoraan läpi ihmisten. Minä ihmettelin aina, mikä minua veti Eeva Merthenin puoleen, vaikka minulla oli niin suuri syy pelätä ja inhota häntä. Mutta sentähden niin lienee ollut, että hän on niin lujasti totuudessa kiinni. Eikö ole kummallista, että juuri semmoiset viat, joita kaikki muut koettavat kaikin tavoin salata, ne juuri hän julkisesti ilmaisee kaikille? Minusta tuntuu kuin hän olisi parempi mainettaan. Mitä sinä arvelet?

-- Mainettaanko? Etkö ole kuullut, miten kaikki häntä ylistävät?

-- Et sinä, Matias. Luullakseni annoit hänen seisoa. Sinä et imarrellut, sinä, tuota mahtavaa herttuatarta. Et luullakseni maininnut sanaakaan siitä, mitä eilen tapahtui. Mutta eikö hän, kun kuulee sen, luule vaitioloasi halveksimisen merkiksi?

-- Kyllä hän saa tietää sen Annalta. Omatunto ei lue sukulaisuutta.

-- Ei, ei sinun omatuntosi. Sinä et koskaan katso henkilöä, sinä pidät kiinni Jumalan oikeudesta. Jos oikea kätesi sinua pahentaisi, voisit sinä kyllä hakata sen pois. Ja kun pidät kiinni Jumalan oikeudesta, niin tiedän, että pidät myöskin kiinni Jumalan armosta. Oletko aivan varma, että olet ollut laupias myöskin Eeva Mertheniä kohtaan?

-- Mitä tarkoitat?

-- Oh, en juuri mitään; semmoiset asiat sinä ymmärrät paremmin. Minä vain olin kuulevinani, ettet sinä suostunut vihkimään häntä.

-- En suostunut vihkimään häntä salaa enkä muilla seuduin. Tahdoin, että sen tulee tapahtua julkisesti Turussa. Etkö ymmärrä, että se on välttämätöntä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?

-- Tietysti. Sinulla oli kyllin syytä asettaa sellainen ehto. Minä vain ajattelin erästä sananlaskua, jota käytetään sodassa. Eihän maallinen viisaus ole muuta kuin hulluus Jumalan edessä.

-- Mitä sananlaskua?

-- Pakenevalle viholliselle pitää tehdä kultasillat.

-- Toisin sanoen: pakeneva synti on verhottava kultavaipalla.

-- Ei, seitsemänkymmentä tulkitsijaa sanoisi: pakenevan synnin parannuksen tietä on helpotettava eikä tehtävä sitä vaikeammaksi. Sanopas, kumpiko on parempi: että vihkimys tapahtuu muualla kuin Turussa vai ettei vihitä ollenkaan?

Diakoni Elg asteli kiivaasti edestakaisin huoneessa. Hänen rinnassaan kiehui ja kuohui; vanha kavaltaja nousi hänen sydämessään kuin kiljuva leijona, mutta myöskin David, Jumalan mies, nousi ja taisteli leijonan kanssa valtavan taistelun, jota ei mikään kuolevaisen silmä nähnyt. Kun leijona vihdoin oli maahan lyöty, pyyhkäisi diakoni hikipisaran otsaltaan, nyökäytti päätään enkelinluontoiselle, käytännölliselle sisarelleen, otti kynän ja kirjoitti:

"Eeva Merthenille.

Lähetä minulle sana, milloin tahansa ja missä tahansa minua tarvitset. Jos Jumala tahtoo, niin minä tulen.

M. E."

* * * * *

Hänen kirjoittaessaan noita rivejä seisoi se, jolle ne kirjoitettiin, Vapun oven edessä Merthenin sisarusten asunnossa. Vanha lapsuudenystävä oli hyvin muuttunut. Hänen vielä kaksi vuotta sitten musta tukkansa oli tullut lumivalkoiseksi, hänen ihonsa pergamentiksi, hänen vartalonsa muumioksi ja hänen pitkä, hiilihangonsuora selkänsä oli käynyt koukkuun, mutta niin paljon voimaa oli vielä jäljellä noissa rautalihaksissa, niin paljon hehkua kiilui vielä synkkäin silmäin tuhassa, että Vappu jaksoi salvata ovensa sisältäpäin, kun hänen entinen lempilapsensa tahtoi astua hänen pieneen, matalaan kamariinsa, joka oli talonväen tuvan vieressä.

Hän oli niitä, jotka eivät voi antaa anteeksi. Hän näytti pelaajalta, joka on pannut elämän koko onnen ja päämäärän yhden kortin varaan ja menettänyt. Hän oli seitsemäntoista vuoden aikana tallettanut rakkautensa koko pääoman lapseen, neitoon, prinsessaan, epäjumalaan, ja kun se talletus petti, oli Vappu mennyttä. Epäjumalanpalvelus päättyy aina niin. Jumaloimisen jälkeen kauhu, kauhun jälkeen epätoivo.

-- Vappu, minun täytyy nähdä sinut! Minä lähden pois! huusi Eeva Merthen hänelle oven takaa.

Kun Vappu tunsi tuon ennen niin rakkaan äänen, tukki hän korvansa villoilla, peläten, ettei voisi vastustaa Eevan rukouksia.

-- Minä tulen viimeistä kertaa elämässäni sanomaan sinulle jäähyväisiä, jatkoi Eeva rukoillen.

Ei vastausta.

-- Minä tulen pyytämään sinulta anteeksi ja kiittämään sinua kaikesta rakkaudestasi.

Ei vastausta.

Hänen täytyi lähteä niine hyvineen. Hän olisi antanut kaiken, mitä ihmiset sanovat onneksi -- kaiken paitsi puolisonsa rakkautta -- nähdäksensä tuon matalan oven aukenevan, ja hänen täytyi kuitenkin lähteä niine hyvineen.

Mennessään hän tapasi sanantuojan, joka antoi hänelle nuo kaksi Matias Elgin kirjoittamaa riviä. Siinä oli lievitystä kahdelle syvälle, tuskaiselle haavalle. Hän suuteli kirjettä.

Hänen vanhin sisarensa Anna kysyi, mikä niin liikuttaa hänen mieltään. Eeva näytti hänelle kirjeen. Tällä kertaa ei hänellä ollut enempää salattavana kuin muulloinkaan.

-- Koskeeko se?... Anna ei uskaltanut lopettaa vapisevaa kysymystään.

-- Minun vihkimistäni, niin! vastasi sisar.

Anna kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja itki niin runsaat, niin suloiset kyyneleet kuin kauan peitossa ollut surunvuori olisi äkkiä vierähtänyt pois rakastavan sisaren sydämeltä.

-- Eikö hän sanonut sinulle mitään muuta? kysyi Anna, kun hänen ensimmäiset onnelliset tunteensa olivat päässeet puhkeamaan ilmi kyynelissä.

-- Me puhuimme vain minusta. Ah, hän oli ankara minua kohtaan, mutta enhän minä parempaa ansainnutkaan! Mitä hänen olisi pitänyt muuta sanoa?

-- Eikö siis mitään muuta?

-- Sinustako?... Anna... älä käy minun jälkiäni!

-- Minä aioin juuri kertoa sen sinulle, kuiskasi Anna ikäänkuin hän ei olisi huomannut sisarensa pelästystä. -- Olihan hän täällä eilen koko iltapuolen.

-- Elgkö?

-- Matias Elg, diakoni. Hänhän käy usein meillä, onhan hän ollut meillä toisena isänä. Eilen hän istui niin kauan, että sisar Paulina lopulta kävi levottomaksi ja tuli etsimään häntä. Minä kyllä huomasin, että Elgillä oli jotakin sydämellään, mutta en aavistanut, mitä se oli, ennenkuin sisar Paulina sanoi: Matias saattaa puhua kaikesta muusta, mutta ei itsestään; niinpä täytyy minun pakostakin puhua hänen puolestaan. Sanalla sanoen, Anna, hän pyytää sinua vaimokseen. Nyt se on sanottu, sanoi sisar Paulina.

Eeva seisoi kummastuksesta vavisten.

-- Hänen vaimonsa! Onnellinen Anna! Jumalalle olkoon kiitos! Hänen vaimonsa, sinä! Niin, kukapa hänet paremmin ansaitsisi kuin sinä, hurskas, uskollinen, nöyrä sisar -- sinä, joka yksin meistä kaikista osaat hänen oman suuren taitonsa, itsensäkieltämisen taidon! Sinä hänen vaimonsa kadehdittava! Ja kun ajattelen, mitä minä olisin ollut sinun sijassasi, jos Vappu olisi onnistunut itsepäisessä tuumassaan ... ei, Anna, Jumala kuitenkin aina tietää parhaimman keinon. Nyt on kaikki hyvin, nyt se on varmaa ja pysyväistä, sillä me emme ole tehneet mitään sen hyväksi. Kun me tahdomme tunkeutua neuvoinemme Jumalan neuvoihin, niin saamme aikaan vain turmiota ja hulluutta... Mutta kuinka hän ei sanonut sanaakaan minulle ... kuinka hän saattoi niin suuresti halveksia minua!

-- Lue uudestaan hänen kirjeensä!

Eeva luki lyhyen kirjeen vielä kerran. Hän luki: _milloin tahansa_ ja _missä tahansa_... Ei, niin ei kirjoiteta sille jota halveksitaan. Hän _on_ tuleva!

Oli viimeinen ilta ennen lähtöä. Isättömät ja äidittömät sisarukset olivat liittyneet yhä lähemmin toisiinsa, Onnenlapsi, surunlapsi -- miksikä hänet katsoi -- oli nyt ainiaaksi lähtevä omaistensa uskotusta seurasta. Hän oli tuonut jäähyväislahjoja kullekin, hän tunsi viimeisten siteitten katkeavan, jotka vielä yhdistivät hänet lapsuuden- ja nuoruudenmuistoihin...

Seuraavana aamuna pysähtyivät vaunut sisarusten portille noutamaan Kaarinia, jonka piti lähteä sisarensa kanssa Pietariin. Vielä kerran puristi Eeva sisartensa käsiä ja samassa katsahtaessaan väentupaan päin hän huomasi siellä ikkunan olevan auki. Huone oli Vapun kamari. Vanhus seisoi ikkunassa lähtöä katsellen. Eeva levitti kätensä, hän luuli näkevänsä Vapun itkevän.

-- Mene nyt hänen luokseen! kuiskasi Anna.

Eeva hypähti vaunuista ja kohta hän oli kiertänyt käsivartensa sen varjon ympäri, mikä vielä oli jäljellä hänen lapsuutensa hoitajasta ja nuoruutensa suojelijasta. Ovi ei enää ollut salvattu, villoja ei ollut korvissa, jäätä ei kuihtuneessa sydämessä. Eronhetki oli murtanut kaikki sulut, ja rakkaus sulattaa kovimmankin jään.

Ne olivat lyhyet, äänettömät jäähyväiset, joissa ainoastaan kyynelet puhuivat kaunopuheista kieltään, kuten ne ovat puhuneet kaikkina aikoina. Kun viimeinen vilahdus vaunuista katosi nurkan taakse, nähtiin Vapun pään painuvan ikkunan lautaa vasten. Kolmen päivän kuluttua ei häntä enää ollut.

Vaunut vierivät pitkin väkijoukkojen täyttämiä katuja, ohi monen kyyneleisen silmän, heiluvan hatun ja liehuvan liinan laiturille Aurajoen rannalle, missä vene odotteli viedäkseen herttuattaren lipuin koristettuun, kapteeni Van der Brookenin komentamaan Izhora laivaan. Syyskuun 8. päivänä 1742 vangittu neito otettiin vastaan kuningattaren tavoin; kanuunat ampuivat tervehdykseksi, merimiehet olivat ylhäällä raakapuilla, jäykkä, vanha hollantilainen otti komentosillalla odotetun saatettavansa vastaan sotilaan tavalla kunniaa tehden.

Ikäänkuin tämän kunnianosoituksen kaikuna kuului samassa rannalta rummun pärrytystä. Vanha Mikku oli tunkeutunut Wechterin verkatehtaan sillalle; hän oli käynyt Merthenin talossa jokaisen uuden tulokkaan ristiäisissä; hän tahtoi nyt myöskin olla läsnä, kun sen surunlapsi sanoi jäähyväiset. Pari outoa kyyneltä vierähti vanhan kaarlelaisen ryppyisille poskille kastellen rummunnahan. Palikat olivat uppiniskaiset, eivät taipuneet palvelukseen; muuan poika tarjoutui Mikun viransijaiseksi, mutta Mikku sysäsi hänet suutuksissaan syrjään. Rummutettava hänen oli nyt, vaikka se olisikin ollut viimeinen kerta. Ja Sammukin rohkeni nauraa -- tuo kuuromykkä Sammu, jonka ukko oli ottanut perinnöksi Vapulta ja josta hän vastoin kaikkia luonnon lakeja tahtoi tehdä rummuttajan...

Ankkuri hinattiin ylös, purjeet nostettiin, airot myllersivät pitkine käsivarsineen Auran sameaa vettä, raskas laiva alkoi hiljalleen lipua jokea alas. Silloin syntyi taas, niinkuin ennen paon päivinäkin, vyöryvä hälinä tuhansien katsojain joukossa ... ei kuitenkaan enää tuo entinen kauhun huuto: Venäläiset tulevat! -- sillä heidän aikansa oli mennyttä neljäksiseitsemättä vuodeksi -- mutta he veivät mennessään Turusta kauneimman saaliin, minkä he milloinkaan ovat saaneet Suomesta ... tästä maasta, joka ei koskaan ole synnyttänyt kuninkaantytärtä, mutta synnyttänyt hänen vertaisensa. Kansa käsitti sen ... se ei itkenyt, ei riemuinnut, ei kironnut; kohinassa, joka levisi yli torien, rantain ja siltain Izhora-laivan kulkiessa hiljakseen myötävirtaan, oli monenlaisia huudahduksia ja erilaisia tunteita: uteliaisuutta, ihmettelyä, kaipausta, äänekkäitä onnentoivotuksia ja äänettömiä siunauksia.

Eeva Merthen lähti Turusta synnyinseutuansa enää näkemättä muuta kuin kerran. Se tapahtui kuudenkuudetta vuoden kuluttua, kun kahdeksastoista vuosisata, jossa hän oli elänyt, kirjoitti loppunumeronsa aikain kirjaan. Hän viipyi silloin täällä vain yhden päivän, tuli täyttämään kummilleen, rouva Heldtille, joka jo kauan oli maannut monien vuosisatain vainajan kanssa tuomiokirkon kivilattian alla, antamaansa lupausta. Kaksi vanhaa naista, entisen ajan varjoa, polvistui silloin Heldtien sukuhaudan ääreen. Toinen oli Eeva Merthen, toinen Hedvig Heldt. He olivat molemmat eläneet ohitse aikansa, ja he elivät vielä enemmän kuin vuosikymmenen toistakin vuosisataa.

19. SEITSEMÄNSEITSEMÄTTÄ VUODEN KULUTTUA.

Keithin talo Pietarissa oli kaiken sen kokouspaikkana, mitä Venäjän nuoressa pääkaupungissa silloin oli nerokasta ja loistavaa. Paitsi kuuluisan skotlantilaisen maanmiehiä, joita oli varsin useita Venäjän palveluksessa, sai siellä tavata kaikki huomattavat ulkomaalaiset vieraat, ministerejä, sotapäälliköitä, tiedemiehiä, taiteilijoita sekä myöskin niitä Venäjän ylhäisaatelisia, jotka eivät kateudesta tai loukkaantuneesta kansallistunnosta vihanneet muukalaisia. Se oli loistavin aika keisarinna Elisabetin hallituksen aikana. Yhtä yksinkertaisesti kuin Keith esiintyi sodassa, yhtä ruhtinaallinen oli hänen kotinsa rauhan aikana, ja hänen keisarinnansa anteliaisuus oli hankkinut hänelle siihen varoja. Hänen asuntonsa tuli sitä halutummaksi eri puolueisiin lukeutuvien etevien vieraitten kokouspaikaksi, kun hän itse periaatteesta karttoi sekaantumasta silloisen ajan moniin vehkeisiin ja hovijuoniin. Hän oli edelleenkin rehellinen, iloinen, avomielinen sotilas, hienosti sivistynyt ylimys, jalosydäminen ja yleväaatteinen mies, joka aina kulki suoraan, halveksien kaikkia koukkuilemisia.