Part 15

Kenraali kutsui, niinkuin hän useinkin oli tehnyt talven kuluessa, luoksensa lukuisan joukon seudun ylhäisimpiä. Harvat uskalsivat jäädä tulematta. Vieraat saapuivat uteliaina ja päättivät olla varuillaan. Mutta heiltä riistettiin aseet. Uusi emäntä otti heidät vastaan niin levollisesti, niin yksinkertaisesti ja niin vaatimattoman arvokkaasti kuin olisi aina toimittanut emännän tehtäviä ylhäisessä talossa. Ylevyys näytti hänessä olevan syntyperäistä. Hänessä ei ollut mitään pelkoa eikä neuvottomuutta, vielä vähemmin yritystä pitää yllä uutta asemaansa nousukkaan teennäisellä ylevyydellä. Jos hänen sydämensä sykkikin nopeammin tässä ensimmäisessä, hirveässä näytännössä, niin pysyivät sen sykähdykset peitossa mustan atlaspuvun alla. Oli ainakin odotettu, että tavattaisiin tuo uusi tähti loistavassa puvussa, mutta hän piti surupukua isänsä kuoleman jälkeen; yksi ainoa timanttirintaneula oli ainoa näkyvä merkki Keithin anteliaisuudesta.

Isäntä puolestaan piti asiaa yhtä luonnollisena. Ei mitään selityksiä. _Meine Gemahlin, ma femme, my wife_, aina sen mukaan, mitä kieltä hän milloinkin käytti, sanalla sanoen _vaimoni_, mutta ei mitään esittelyä. Hänestä se oli itsestään selvää, ja vierasten täytyi joko tahtoen tai tahtomattaan mukautua siihen. Ainoastaan valloitetun maan ylipäällikkö saattaa vaatia, että hänen sanaansa niin oitis totellaan.

Kenraalikuvernööri kreivi Campenhausen kohta esimerkillään muistutti muille vieraille heidän velvollisuuksistaan. Kun hänen kuultiin kunnioittavan huomaavaisesti kuin hovimiehen ainakin nimittävän emäntää myladyksi, ymmärsivät vapaaherrattaret ja hovioikeudenneuvoksettaret, että heidän tuli seurata esimerkkiä. Niidenkin, jotka eivät sitä tahtoneet ymmärtää, täytyi tunnustaa, ettei tässä puuttunut mitään ladyn henkilöstä eikä täydellisestä ryhdistä. "Herttuatarta" ei uskallettu mainita tuossa seurassa; se nimitys kuului kansan kieleen.

Merthenin perheestä oli vain Kaarin läsnä, mutta entisistä ystävistä montakin. Seisoa uudelleen vastapäätä kuluneen elämän muistoja, joista kaikista on eronnut -- ei alentua mihinkään puolustelemiseen eikä kuitenkaan kieltää vanhaa ystävyyttä -- se oli kaikista vaikein ratkaistavana oleva tehtävä. Mikä syvä juopa olikaan entisyyden ja nykyisyyden välillä! Mutta nuori emäntä selvitti senkin vaikean tehtävän ihmeteltävän taitavasti. Hän oli kuin pitkältä matkalta palannut, jolloin luonnollisen osaaottavasti tiedustellaan kaikkea, mikä ennen muinoin, kauan, kauan sitten oli rakasta ja tuttua ja mikä nyt jälleen nähdään uusissa olosuhteissa. Hän ei olisi saattanut valita parempaa tapaa poistaakseen vieraitten epäilyksen ja sovittaakseen niiden suuttumuksen, jotka eivät voineet unohtaa entistä porvaristyttöä, vertaistaan, jonka sallimus -- tai kuten he olivat hyvinkin taipuvaiset sanomaan, häpeä -- oli koroittanut niin paljoa ylemmä heitä. Heistä näytti kyllä niinkuin onnen vaiheet olisivat saaneet aikaan suuren muutoksen pormestari Merthenin ihaillussa tyttäressä, mutta ainoastaan hänen edukseen. Hän oli ollut uhmaileva, mutta tullut ihmeellisen nöyräksi; hän oli ollut oikullinen ja tullut ihmeellisen tyyneksi. Kaikki se hyvä, mitä he ennen olivat nähneet hänessä -- hellä, osaaottavainen sydän, viehättävä sulous ja viisas pikku pää -- sen kaiken he olivat nytkin tuntevinaan, mutta toisessa muodossa. He luulivat hänen tanssineen ruusuilla uuteen asemaansa eivätkä tienneet hänen tiensä kulkeneen pistävien ohdakkeiden, epätoivon ja pimeyden läpi.

Emännän surupuvun kunnioituksesta ei sinä iltana tanssittu kenraali Keithin pidoissa. Sotilassoittokunta esitti vieraille komeimpia kappaleitaan; italialainen, Pietarista tullut soittotaituri lauloi romansseja kitaran säestyksellä. Nuoret upseerit huvittivat naisia sana-arvoituksilla ja pilapuheilla. Rauhanhierojain läsnäolo antoi seuran vanhimmille hyvän aiheen valtioviisauden rakennelmiin, mutta Hatuista ja Myssyistä oli nyt yhtä vähän puhetta kuin Pietarin valloittamisesta. Nyt kiisteltiin, oliko Lybeckin ruhtinaspiispa, Tanskan perintöruhtinas vaiko Birkenfeldin herttua tuleva Ruotsin perintöruhtinaaksi; ja siitä vaalista riippui hyvin likeisesti, oliko Suomi joutuva Venäjän omaksi vaiko pysyvä Ruotsilla, säilyvä kokonaisena vaiko pirstoutuva palasiksi. Salaperäiset rauhanhierojat itse olivat paljasta suloutta ja päivänpaistetta. Heidät oli asetettu pelipöydän ääreen: leijona kiljui seisten leijonaa vastassa, Cedercreutz Rumanzovia vastassa; kettu vaani kettua, von Nolcken Luberasia. Aamupäivällä nuo herrat olivat pelanneet kruunuista ja maista Turun raatihuoneessa, illalla he koettivat siepata toinen toiseltaan kourallisen kultarahoja. Molemmat pelit olivat yhtäarvoiset: kansat saivat maksaa kummankin.

Ilta kului. Keithin emäntä oli esitetty Turulle ja Suomelle. Hänen voittonsa oli ollut täydellinen -- paitsi yhdellä taholla.

Turussa oli eräs porvarisrouva, herttuatarta ylpeämpi; hän oli Eeva Merthenin kummi, entinen kaunis ja rikas laamanninleski Björkegren, josta sittemmin tuli rouva Heldt ja joka nyt jo uudestaan oli ollut kaksi vuotta leskenä. Hän oli muiden mukana syksyllä paennut Tukholmaan, mutta sitten palannut Turkuun ensi avovedellä. Tuo ylpeä kummi, joka enemmän kuin kukaan muu oli rakastanut, imarrellut ja hemmoitellut ristitytärtään aina lapsuudesta asti, hän yksin ei nyt voinut antaa anteeksi tälle. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan kutsua Keithin pitoihin. Eivät ystävien huomautukset, eivät myöskään sovintoa hieromaan lähetetyn Kaarin Merthenin rukoukset saaneet taipumatonta rouvaa lähtemään ristityttärensä luo. Hänen vihansa oli nyt yhtä taipumaton kuin hänen rakkautensa ennen oli ollut heikkoudelle altis.

-- Minä olen ollut äidin sijassa Eevalle, hän sanoi itkevälle sovinnonhierojalle. Hänen äitinsä uskoi hänet minun huostaani, minun on vastattava hänen vioistaan, ja hän on uskaltanut astua semmoisen askelen kysymättä neuvoa minulta!

-- Mutta -- väitti vastaan neuvosmiehenrouva Wechter, joka ei ollut yhtä taipumaton -- sinähän, sisar, olit Tukholmassa. Eihän Eeva voinut kahlaten tulla meren yli neuvoja pyytämään.

-- Hän osaa kirjoittaa, ja kirjeet kulkevat merien ja maiden yli.

-- Kuinka olikaan, huomautti neuvosmiehenrouva pisteliäästi, kysyitkö sinä, sisar, neuvoa Hannu sedältä, kun kätkit Heldtin mustapuiseen vaatekaappiisi?

-- Minä olin kysynyt häneltä jo aikaisemmin; olot olivat ihan toiset silloin, sisar Wechter! Minä en aio alentua ottamaan vastaan kenraalin kutsuja.

Kaarin vei sen sanoman.

-- No hyvä, sanoi Keith hymyillen, hän ei tahdo tulla meille, meidän täytyy mennä tervehtimään häntä.

Kenraali puolisoineen kävi vierailulla Turun huomatuimmissa perheissä, ja heidät otettiin kaikkialla vastaan asianmukaisella kunnioituksella. Vihdoin kenraalin uhkeat vaunut englantilaisine nelivaljakkoineen, kullalla kirjailtuine lakeijoineen ja edessä ratsastavine käskyläisineen pysähtyivät rouva Heldtin portille joen rannalle. Syntyipä hälinä talossa. Ylpeä rouva ei uskaltanut lähettää pois semmoisia vieraita, eikä silloin vielä osattu panna ovelle laatikkoa käyntikortteja varten.

Rikas rouva Heldt ilmestyi Tukholman uusimman muodin mukaiseen triumfanttiin puettuna kultaisine ranne- ja korvarenkaineen ja rintakoristuksineen, niin koreana ja ylhäisenä kuin ollakin tuli himmentääkseen kenraalin rouvaa. Hän oli odottanut tapaavansa Keithin puolison julkean nousukkaan koko komeudessa ja tahtoi voittaa hänet loistollaan.

Se oli tarpeetonta. Hän näki entisen lempilapsensa yksinkertaisessa surupuvussa, jota koristi ristiäidin kallisarvoinen kumminlahja, kultasolki, ja huomasi hänet yhtä nöyräksi kuin hän itse, kummi, oli uhmailevan ylpeä. Ennenkuin korea rouva ehti aavistaakaan niin suunnatonta arvon tarjoaman etuoikeuden karttamista, kumarsi Eeva kaunista päätään ja suuteli kumminsa kättä.

-- Puolisoni -- sanoi kenraali saksaksi -- tahtoi osoittaa kunnioitustaan ja rakkauttaan lapsuutensa suojelijalle.

-- Kummi! -- sanoi Eeva sydämellisesti kuin ennen muinoin -- saanko olla niinkuin ennenkin teidän hemmoiteltu lapsenne?

Eikä kummi ollutkaan terästä tai kiveä. Hän oli opetellut ulkoa kaikki ne arvon loukkaamista, oikeutettua paheksumista ja loukattua velvollisuudentuntoa ilmaisevat sanat, joilla semmoisessa kohtaamisessa oli sopiva musertaa pahantekijä karkuri, mutta nyt hän oli unohtanut ne kaikki. Neuvottomuudessaan hän ei löytänyt ainoatakaan sopivaa sanaa vastaukseksi, mutta hän levitti käsivartensa vanhan tavan mukaan lumotarta vastaan, jota hän ei koskaan ollut voinut vastustaa, ja samassa silmänräpäyksessä lepäsi Eeva hänen avatussa sylissään.

-- Paha, paha lapsi! oli ainoa, mitä voitettu kummi sai sanotuksi.

Siitä hetkestä alkaen tuli rouva Heldtistä ristityttärensä harras puolustaja, ja koska hänen sanansa vaikutti paljon Turun porvarisylimysten perheissä, tasoittuivat pikemmin kuin osattiin toivoakaan ne pauhaavat hyökylaineet, jotka Eeva Merthen oli nostanut kotiseutunsa keskustelupiireissä pakenemalla kodistaan.

Yksityisjuorut unohtuivat syrjään sodanhuhujen ja rauhantoiveiden tieltä. Kaikki tuli entiselleen, paljonhan unohdetaan sodassa; ja joka päivä saatiin kokea jotakin hyvää, josta tuon nuoren auttavan käden mahtava vaikutus näkyi. Ennen pitkää tuli Eeva Merthenistä vaihemielisen kansan suosikki vielä suuremmassa määrässä kuin hän ennen oli saanut osakseen sen häväistyksiä. "Herttuatar" oli ollut alussa häväistysnimi, mutta muuttui kunnianimeksi.

Harvat herttuattaret ovat olleet niin rakastettuja, niin ihailtuja.

Hänellä oli nyt hallussaan neljä aistikkaasti sisustettua huonetta Grubbin talossa. Hänellä oli aikaa kaikkeen, valtioasioihin, opintoihin ja kaikista maan osista tulevien anomuskirjojen tarkastamiseen. Keithin aika oli hyvin ahtaalla. Eeva työskenteli hänen rinnallaan vapauttaen hänet kaikesta, mikä ei suorastaan koskenut sotaa, ja vastasi hänen nimessään moniin hänen poissaollessaan tulleisiin kirjeisiin, ja niinpä ei Pietarissakaan aavistettu monen ranskankielisen kirjelapun tai raportin lähteneen kenraalin uuden yksityiskirjurin kädestä. Hän teki hyvin paljon hyvää. Silloiset ihmiset kertoivat siitä liikuttavia piirteitä. Turku oli täynnään puutteenalaisia pakolaisia, eivätkä ne varat riittäneet pitkällekään, joita Keith saattoi käyttää heidän auttamisekseen. Silloin Eeva Merthen panttasi juutalaiselle kalliin koristeensa, jonka hän oli kummiltaan saanut, ja saattoi siten ilokseen pelastaa monta eniten hätääkärsivää. Juutalainen kuitenkin epäili, etteivät niin kalliit jalokivet saattaneet olla rehellisesti hankittuja, ja ilmoitti palkinnon toivossa asian Campenhausenille, joka puolestaan kertoi sen Keithille. Keith hymyili; hän tunsi koristeen, mutta saadakseen kenraalikuvernöörin asiasta vakuutetuksi kutsui hän paikalle rouva Heldtin, joka parhaiten saattoi todistaa, mistä koriste oli peräisin. Juutalainen ajettiin pois kaupungista ja herttuatarta neuvottiin vähentämään hyväntekeväisyyttään.

Kohta keskeytti Turussa jatkuvan rauhanhieronnan epämieluisalla tavalla kanuunain jyrinä. Keith ryhtyi johtamaan 21-aluksista Venäjän laivastoa Korpon virrassa, torjui ruotsalaisen amiraalin Falkengrenin hyökkäyksen ja purjehti laivoineen Sottungaan. Siellä häneen yhtyi De Lacy, joka oli toisella laivastolla päässyt pujahtamaan Hankoniemen luona olevan Ruotsin laivaston ohitse. Silloin olivat Ruotsin rannikot kyseissä. De Lacy tunsi ne, hän oli 1719 ja 1721 käynyt siellä vierailulla miekka toisessa, tulisoihtu toisessa kädessä.

Eeva Merthen käytti kenraalin poissaoloa englannin kielen lueskelemiseen, missä Keith oli ollut hänen ensimmäinen opettajansa. Hän istui eräänä iltana syventyneenä lukemaan Miltonin Kadotettua Paratiisia, kun käskyläinen toi hänelle englanninkielisen kirjeen Keithiltä. Se oli hyvin valittua luettavaa uusiin kieliopintoihin. Semmoista kirjettä ei panna syrjään lukemattomana tai ilman että on otettu selkoa sen ajatuksista aina pohjimmaiseen ytimeen saakka.

Se oli reipas kirje taistelussa olevalta sotilaalta. Hän voi niin hyvin kuin on mahdollista ilman _gentle-flower'iansa_ (amaranttiansa); oli hirtättänyt kaksi sotarosvoa, ollut kummina kalastajan pojalle ja tutustunut herkulliseen kalaan, jota sanotaan kuoreeksi. Mitä sotaan tulee, ei hän vielä ollut _gentle-flower'insa_ kunniaksi valloittanut Tukholmaa, vaihtanut vain muutamia hellyydenosoituksia ruotsalaisen eskaaderin kanssa Korpon virrassa. Se oli mitätön aamuhuvitus, tuskin mainitsemisen arvoinen; hän oli luvannut lähettää hänelle saaliin ja pyysi nyt saada ritarillisen rakkautensa todistukseksi lähettää hänelle vangin. Vanki kyllä oli ansaitseva kunnian palvella häntä _toisena_ orjana; hän oli ohjannut polttolaivan keskelle Keithin laivoja, ylistettävän rohkeasti aikoen sytyttää Venäjän laivaston ja räjäyttää _my gentle-flower'in_ alamaisen palvelijan ilmaan. Eevan syy oli, ettei aie ollut onnistunut. Sillä hän oli tehnyt sankarinsa niin haavoittumattomaksi, etteivät edes mustasukkaisuuden nuoletkaan pystyneet häneen...

Eeva kutsutti sisään vangin, ja hänen edessään seisoi kohta kreivi de Regnier vähän kalpeampana, eikä niin hienonhienona kuin viimeksi maaherran pidoissa, mutta yhtä puheliaana ja pelottomana, vaikkei aivan yhtä tutunomaisena kuin silloin Eevan tahtoessa lähettää hänet Kronstadtia valloittamaan.

-- Tekö siinä olette, vicomte?

-- Niinkuin näette. Entä te, madame?

-- Minä surkuttelen, että onni on ollut teille vastainen.

-- Päinvastoin. Sainhan nähdä uudestaan teidät.

-- Puolisoni kirjoittaa teidän kunniakkaalla tavalla esiintyneen viime meritaistelussa, eikä hänellä ole tapana tuhlailla ylistelyjä, huomautti Eeva hieman painostaen ensimmäistä sanaa.

-- Antakaa anteeksi, madame; minä ajattelin entisiä aikoja. Minä muistelin ihmeenihanaa nuorta neitoa, joka kerran sanoi minulle: palatkaa semmoisena kuin Savoijin prinssi Eugène, muuta minä en pyydä!... Luuletteko, että sellaiset sanat voi koskaan unohtaa, kun on kuullut ne semmoisilta huulilta? Ne ovat olleet minun ajatuksinani päivällä, unenani yöllä. Minä olen melkein tuhaksi palanut toivottomuudesta, kun ei ole ollut mahdollista suorittaa semmoista tehtävää tässä kurjassa sodassa, mutta saatoinko minä lähteä Ruotsin laivastosta niin kauan kuin se oli täydellisesti varustettuna ryhtymään taisteluun vihollista vastaan ja vielä toivoi voittoa? Oi, madame, kyllä olen odottanut ... ja peräytynyt. Vihdoinkin tuli meidän hyökätä, laimeasti ja varovaisesti, kuten aina, ja aina ajatellen, mitä valtiopäiväherrat Tukholmassa siitä saattaisivat sanoa. Saattoihan käydä huonosti, saattoi olla pää vaarassa ... olihan sellaisia esimerkkejä... _Monsieur_, sanoin minä amiraali Falkengrenille, antakaa minulle polttolaiva! Hän mietti vähän: polttolaiva voisi mennä hukkaan, ja hän joutuisi siitä edesvastuuseen, mutta minun pääni menetys ei ollut niin vaarallinen. Minä sain, mitä pyysin, sain mukaani muutamia vapaaehtoisia ja ohjasin suoraa päätä sitä laivaa kohti, jolla kenraali Keith purjehti. Niin, antakaa anteeksi, madame! Me emme olleet ankkuroineet niin kauaksi Turusta, ettei sinne olisi kuulunut sanoma liitosta ... lyhyesti, minä aioin räjäyttää Keithin ilmaan ... miksi hänellä tuli olla kaikki eikä minulla mitään?

-- Siihenhän teillä oli oikeus vihollisena, eikä hän silti ole antanut urhoollisuudellenne vähemmän tunnustusta.

-- Antakaa anteeksi; jos aikeeni olisi onnistunut, olisin tuottanut teille surua, enkä minä sitä tahtonut. Mutta minä ajattelin silloin kuten aina noita polttavia sanoja, jotka kerran lausui minulle ... eräs, joka ei niitä enää ole lausuva.

-- Oletteko siitä niin varma? Pysykää aina uskollisena velvollisuudellenne ja sotilaan kunnialle! Minulla ei ole mitään teille anteeksiantamista. Ja te _ette_ sitäpaitsi ole onnistunutkaan.

-- En. Minun ja Keithin laivan välillä oli kari, josta minä en tiennyt. Polttolaiva ajoi karille ja paloi kuin viaton ilotulitus venäläisten laivoillaan hurratessa. Meidän oli valitseminen joko liekit, meri tai vihollisten luodit... Minä en surmannut Keithiä, sentähden olen hänen vankinsa.

-- Ei, vicomte, ette te ole hänen, vaan minun vankini. Hän lupasi minulle ensimmäisen saaliin, jonka oli sodasta saava, ja se olette te.

-- Teidän vankinneko, madame? Siihen ei kanuunoita tarvittu. Tiedättehän, että...

-- Minä tiedän, että te olette ranskalainen, vicomte, ja siis jalo mies, ja että te ette ole käyttävä väärin vankeuttanne ladellaksenne minulle, mitä en enää halua teiltä kuulla. Kun sotaonni nyt on teidät jättänyt minun haltuuni ja minulla nyt tällä hetkellä on valta määrätä teidän kohtalonne, niin sallinette minun kysyä, mitä te itse haluatte. Minä olen mielelläni koettava tehdä vankeutenne niin lyhyeksi ja vähän rasittavaksi kuin mahdollista.

-- Te olette liian hyvä. Antakaa minulle takaisin polttolaiva, jonka menetin -- lähettäkää minut sillä Sottungan saaristoon, johon kuulin Venäjän laivaston nyt asettuneen ankkuriin -- antakaa minulle kirkas päivä, navakka myrsky ja meri, jossa ei ole kareja minun ja vihollisen laivan välillä! Kas siinä kaikki, mitä toivon, madame. Eihän ole luultavaa, että onnistuisin paremmin toisella kerralla kuin ensimmäiselläkään, mutta luultavaa on, ettei minua toista kertaa lähetetä teille voittosaaliiksi Keithin riemuvaunujen eteen. Kohdelkaa minua muuten niinkuin itse suvaitsette, minulla ei ole mitään muuta sanottavaa.

-- Vicomte, teitä kohdellaan urhoollisen vihollisen tavoin.

-- Minä en katsonut itseäni teidän maanne viholliseksi madame! vastasi ranskalainen kylmästi ja poistui ylpeästi kumartaen.

Se oli hyvin tähdätty nuoli -- syvä, kirvelevä, parantumaton pistos. Eeva oli sanonut maansa puolustajaa viholliseksi ja maansa vihollista puolisokseen...

16. RAUHA.

Vuoden 1742:n syksystä asti oli venäläisten hallussa koko Suomi aina Ouluun saakka. Ainoastaan pohjan perillä koettivat sissijoukot Freudenfeltin ja Tapani Löfvingin johdolla vastustella vihollisia. He saavuttivat pieniä voittoja, mutta eivät saaneet kannatusta kansalta, minkä tähden joukot hajaantuivat ja hävisivät.

Toukokuun 19. päivänä 1743 oli rauhanhieronta Turussa edistynyt niin pitkälle, että Elisabet tahtoi antaa takaisin Suomen paitsi Uuttamaata ja Kyminkartanon aluetta, jos Lybeckin piispa Aadolf Fredrik Holstein-Gottorpin suvusta valittaisiin Ruotsin perintöruhtinaaksi. Kesäkuun 1. päivänä keisarinna taipui vaihtamaan Uudenmaan Savoon ja Ruotsiin kuuluvan Karjalan osaan. Kesäkuun 15. päivänä oli sanansaattajia, lupauksia ja uhkauksia vaihdellen edistytty sen verran, että Venäjä tahtoi antaa takaisin kaikki paitsi Kyminkartanon aluetta, Savonlinnaa ja siihen kuuluvaa osaa Saimaan rantaseutua. Kesäkuun 20:ntenä marssivat kapinoitsevat taalalaiset Tukholmaan vaatien Tanskan kruununprinssin valitsemista perintöruhtinaaksi -- mistä olisi seurannut Suomen menetys. Kesäkuun 22:sena tukahutettiin se kapina kartesseilla Norrmalmin torilla. Kesäkuun 23:ntena valittiin Aadolf Fredrik perintöruhtinaaksi. Kesäkuun 29:ntenä vaihdettiin rauhan alkuehdot Turussa ja 7. päivänä elokuuta allekirjoitettiin rauhankirja, joka pääasiassa vahvisti Uudessakaupungissa 1721 tehdyn rauhan, kuitenkin niin, että Ruotsi jätti Venäjän haltuun viimeksi mainitut alueet Itä-Suomea ynnä Haminan, Lappeenrannan ja Savonlinnan kaupungit, joten valtakunnan itäraja tuli luonnottomammaksi, silvotummaksi ja suojattomammaksi kuin se milloinkaan oli ollut.

Semmoinen oli sotaisen paraatin loppu, missä oli kaikissa suhtein luotettu vastustajan heikkouteen eikä vähääkään omaan voimaan -- mikä oli alettu uhkamielin, mitä oli jatkettu paeten ja mikä oli loppunut eripuraisuuteen; menetettyä petospeliä; voiton ja kunnian sijasta tappio ja häpeä; uusien maa-alojen voittamisen sijasta entistenkin menetys; Pietarissa tapahtuvan kapinan sijasta kapina Tukholmassa; sen sijaan, että Ruotsi olisi saanut määrätä hallitsijan Venäjän valtaistuimelle, määräsi Venäjä Ruotsin hallitsijan. Sotilaalle annetaan anteeksi, jos hän luottaa onneen; nuorukaiselle annetaan anteeksi, vaikka hän asettaa itselleen mitä korkeimman päämäärän; mutta valtiomiehelle ei anneta anteeksi, jos hän rakentaa lastulinnoja ilmaan. Ah, onhan niitä lastulinnoja, saippuakuplia, unelmia, jotka saattavat olla yleviä, loistavia tuulentupia, kauniita kangastuksia, missä suuri ajatus tai jalo tunne ikäänkuin haparoiden etsii todellisuutta. Tässä ei ole mitään semmoista; sankarimaine ja suurvalta-aatteet, jotka olivat toisena aikakautena saattaneet innostuttaa kansaa loistaviin urotöihin, olivat menettäneet jäntevyytensä ja hiiltyneet turhamaisuudeksi. Kaikki oli onttoa, hajanaista, ahneutta, onnen uhkapeliä, missä heitettiin arpaa vallasta, petettiin vihollista, petettiin ystäviä ja pantiin panokseksi ylvästellen vaskiraha, jotta olisi sillä voitettu miljoonia. Mutta vaikkapa olisikin saavutettu kaikki, mitä rohkeimmat kuvittelut tavoittivat, vaikka olisi saatu muutetuksi historia ja estetyksi kasvamistaan kasvava itäinen laviini vyörymästä Uralin seuduilta Euroopan tasangoille, vaikka olisi voitu tehdä tyhjäksi Pietari I:n toimet ja uudistaa kaarlelaisten ensimmäiset voitot, missä olisi sittenkään ollut miehiä, jotka olisivat kannattaneet Kustaa II:n Aadolfin ja Kaarlein tekoja? Kansat saattavat lamaantua ja jälleen päästä nuoruuden voimiin; rajat saattavat muuttua, valtoja saattaa syntyä uudestaan, valtakuntia muodostua; mutta kuolleet aikakaudet eivät enää herää uuteen elämään. Jokaisen ajan on luotava oma suuruutensa eikä elettävä edeltäjäin teoista, ei kilvan manattava haamuja esiin haudoistaan. Täytyyhän puunkin, jonka on kiittäminen isänmaata juuristaan ja monia ammoin kuihtuneita kesiä rungostaan ja oksistaan, täytyyhän senkin joka vuosi uudestaan luoda lehtensä, kukkansa ja hedelmänsä uuden ajan ilmasta. Koetahan kattaa sen oksia entisen kukoistuksen kellastuneilla lehdillä, niin näet, mitä siitä tulee!

Ruotsin itsevaltias kansa ja vallassaolevat säädyt unohtivat, mikä osa heillä itsellään oli valtakunnan onnettomuudessa, ja huusivat kostoa sodan alkuunpanijoille. Missä ne olivat? Ketä ne olivat? Osoitettiin milloin toista, milloin toista -- tietysti hattupuolueen miehiä. Mutta huomattiinkin Hattujen itsensä huutavan kaikkia muita äänekkäämmin ja vaativan syyllisiä vastaamaan Svean hovioikeuden eteen. Syyllisiähän täytyi olla, ja mitkä uhrit ovat milloinkaan olleet otollisempia tietämättömälle ihmisjoukolle kuin onnettomat sotapäälliköt? Niinpä tapahtui, että Gyllenborg, Tessin ja muut hattupäälliköt säilyttivät päänsä ja valtansa, mutta Buddenbrockin viaton pää putosi mestauspölkyltä 16. päivään heinäkuuta ja Lewenhauptin heikko päälaki kumartui 4. päivänä elokuuta teloittajan kirveen alle.

Suomella ei ollut mitään syytä sodan syntymisessä, mutta se ei silti päässyt vapaaksi kaikesta edesvastuusta, kun se huonosti päättyi. Ei ollut Suomi enää sama kuin se oli ollut 1656 urhoollisemman Lewenhauptin johdolla rohkeasti karkoittaessaan maahanhyökkäävät viholliset. Se oli vuodattanut paljon verta näinä kuutenayhdeksättä vuotena, se oli hylättynä jätetty pitkään, hirveään taisteluun, missä oli elämä tai kuolema kysymyksessä, oli ollut hävitetty, sorrettu, toivoton, kuolemaisillaan. Nyt se oli uupunut, juuriltaan temmattu, eikä enää toivonut mitään tulevaisuudesta. Se pysyi välinpitämättömänä, liikkumatta, puolustamatta itseään, antaen sodan vyöryä laaksojensa ja nummiensa yli, miten tahtoi, ja lohduttaen mieltään sillä, että maata nyt kohdeltiin inhimillisesti. Vielä ei ollut Suomen kansa oppinut luottamaan itseensä, ja ilman sellaista luottamusta saattaa kansa tosin taistella, milloin sitä viedään voittoon, mutta ei nousta, jos sitä kohtaa tappion häpeä.

Sotaa sanottiin Suomessa "Pikku vihaksi" erotukseksi "isosta". Pohjanmaalla se kansan muistossa sittemmin tunnettiin "rakuunavuosien" nimellä. Maa oli kärsinyt kuormain kuljetuksesta, majoituksesta, pakkoveroista ja paosta; yksityisiä väkivallan tapauksia ei puuttunut, mutta varjot vaalenivat, kun verrattiin niitä edelliseen sotaan. Edellä mainittiin jo, että Venäjän hallitus kohteli Suomea kuin pysyväisesti valloitettua maata tahtoen siis vaurastuttaa eikä hävittää sen varallisuutta.