Part 12

Keith oli nähnyt paljon ja hän kertoi hyvin; kielestä ei ollut mitään vaikeuksia, koska kaikki varttuneemmat ymmärsivät saksaa ja Eeva ranskaakin. Ylhäinen vieras istui silloin keinutuolissa räiskyvän takkavalkean ääressä salissa ja kertoi monista sotaretkiensä seikkailuista tai huvitti kuulijoitaan loistavasti kuvailemalla ulkomaisia hoveja. Isä oli pelkkää korvaa ja kohteliaisuutta, mutta tyttäret arastelivat enemmän. Kainosta, kotiaskareihin mieltyneestä Annasta, jonka koko maailmana olivat Turku, kirkko, keittiö ja lastenkamari, olivat nuo kertomukset aivan liian vieraita; usein hän hiipi pois jotakin askaretta toimittamaan, usein hän silmäili kenraalia peläten ja epäillen. Sitä tarkemmin kuunteli Eeva. Hänelle aukeni noissa keskusteluissa uusi maailma; kansoja ja maita kulki hänen sisäisen silmänsä ohi, suuria ajatuksia välähteli salamain tavoin halki ahtaan näköpiirin, joka siihen asti oli ympäröinyt häntä ja josta hän tiedottomasti oli kauan ikävöinyt pois avarammille aloille.

Mutta hän ei pysynyt vain ihmettelevänä tai ihailevana kuulijana, kuten etevämmyytensä tunteva maailmanmies todennäköisesti oli odottanut. Eeva oli liian itsenäinen, liian jalomielinen ja liian tarkkanäköinen ottaakseen noin vain asiaa tarkemmin ajattelematta vastaan sen, mitä hän ei voinut hyväksyä. Hän ei salannut, että kenraalin kertomuksissa oli paljonkin, mikä ei häntä miellyttänyt. Hän uskalsi vastustaa häntä; hän lausui alussa arasti, mutta vähitellen yhä varmemmin epäilyksensä ja huomautuksensa -- selviä, yksinkertaisia, sattuvia arvosteluja, milloin järjen, milloin sydämen vastalauseita kaikkea sitä vastaan, mikä hänestä tuossa uudessa ja satumaisessa elämässä näytti ontolta, tyhjältä, jopa hylättävältäkin.

Silloin nähtiin toisinaan laajalti matkustaneen, paljon kokeneen sotilaan kummastuneena katselevan rohkeaa, nuorta tyttöä, joka häntä vastusti. Kenraali oli niin paljon ollut maailman kirjavassa vilinässä, että jonkun verran sen kuonaa oli täytynyt tarttua hänen pohjaltaan jaloon olemukseensa. Eevan vastustus kohtasi aina kuonaa, ei koskaan sydäntä. Jos häntä elähdytti suuri ajatus, jalo teko, silloin hän näki Eevan loistavin silmin ja hengitystään pidättäen ikäänkuin imevän joka sanan hänen huuliltaan. Jos hän taas laajalti kuvaili loistavaa juhlaa tai keisarin suosiota, pysyi Eeva välinpitämättömänä; ja jos hän lausui kylmiä mietteitä, ilmaisi rauhallisten toimien halveksimista tai otti liian vapaita viittauksia ajan runsaasta kevytmielisten kaskujen varastosta, silloin Eevan mieli leimahti liekkiin, ja hän uskalsi sanoa kenraalille, ettei se ole totta, ei oikein, ei suurta eikä ylevää. Jokainen sellainen sana koski herkkää kieltä kertojan sisimmässä. Leikkiä laskien hän koetti poistaa sen tekemän vaikutuksen, mutta tunsi olevansa voitettu. Hänen sielunsa paras osa nousi kapinaan ja rupesi vastustajan puolelle. Kenraali oli joka kerta tullut Merthenin taloon viettämään joutohetken tuon viehättävän pikku tytön seurassa, ja joka kerta hän lähti sieltä kummastuksekseen huomaten löytäneensä voimakkaan sielun, joka oli hänen omansa vertainen. Aavistamattaan oli Eeva Merthen valloittanut Suomen valloittajan.

Hän oli yhdeksäntoistavuotias eikä tiennyt, että voitot saattavat olla kalliimpia kuin tappiot. Hän ei tiennyt, miten nopeasti hän menetti itsensä samalla kuin hän saavutti sankarin ihailun. Kaikki, mikä tähän asti oli ollut hänessä epäselvää, näytti yhtäkkiä kirkastuvan. Suuruus sai hänen mielessään muodon, muuttui Keithiksi. Kaikki, mitä elämässä oli jaloa ja ylentävää, ylevämielistä, valtavasti kohottavaa, tulevaisuutta uhkuvaa ja maailmaa käsittävää, mitä kaikkea hän oli ikävöinyt ja turhaan etsinyt ahtaasta näköpiiristään, se oli nyt hänen edessään, se oli Keith. Hän oli rakastanut historian sankareita, oli ihaillut aikansa ihannetta, Savoijin Eugène prinssiä; hänkin muuttui Keithiksi. Keithin rinnalla näytti hänestä hänen oma ympäristönsä äärettömän pieneltä ja merkityksettömältä; mitäpä ei saattaisi uhrata sellaisen miehen tähden!...

Keithillä oli kyllin syytä olla tyytyväinen pormestarin ansioihin. Merthen oli viisas ja tarmokas, varovainen ja taitava, juuri sellainen mies, jota hallitus tarvitsi tuona tukalana aikana. Campenhausen oli saapunut uutena vuotena ja ryhtynyt hoitamaan siviilihallitusta Suomen kenraalikuvernöörinä. Oli tarpeellista uudestaan järjestää virastot, jotka olivat joutuneet hämmennyksiin monen virkamiehen paon ja toisten kuoleman tähden.

Silloin Keith sanoi eräänä päivänä Merthenille:

-- Tahdotteko saada korvausta?

-- En ymmärrä teidän ylhäisyyttänne, vastasi pormestari.

-- Te olette valtiopäivämiehenä kärsinyt tappion. Minä kysyn, tahdotteko korvausta siitä.

-- Teidän ylhäisyytenne, te olette suosiollanne antanut minulle kaiken korvauksen, mitä olen saattanut toivoa tai haluta.

-- En usko sitä. Niin taitavalla järjestelijällä kuin te olette on oikeus toivoa vaikutusrikkaampaa toimialaa. Minä en tahtoisi, että luopuisitte siltä paikalta, missä nyt olette, jos minä johtaisin täällä hallitusta. Mutta Campenhausen tulkoon toimeen ilman teitä. Hän nyt parhaillaan järjestelee keisarillista Turun hovioikeutta. Tahdotteko päästä asessoriksi?

Merthen oli hetkisen vaiti. Se oli ollut hänen salaisena kunnianhimonaan jo monta vuotta, ja talon raha-asiat olivat huonossa kunnossa.

-- Teidän ylhäisyytenne, minä olen käytettävänänne, millä paikalla voitte huomata minusta olevan hyötyä, vastasi hän.

-- Hyvä, te pääsette hovioikeuden asessoriksi. Teillä on lainopillisia tietoja, minä en tiedä ketään ansiokkaampaa.

Merthenistä tuli asessori tammikuun lopulla 1743. Vappu oli sanonut, ettei hänen nousemisensa lopu, ennenkuin hän pääsee hovioikeuden presidentiksi.

Mutta ennustajalla on, kuten tiedetään, kaksi mahdollisuutta. Hylätty valtiopäivämies oli saanut loistavan hyvityksen, mutta uusi asessori ei ollut saava siitä kauan nauttia. Hänen terveytensä oli jo jonkin aikaa ollut horjuva, hän oli liiaksi ponnistanut voimiaan sodan aikana ja ponnisteli arvattavasti vieläkin kyetäkseen hyvin hoitamaan uuden virkansa, kääntyi vuoteen omaksi ja kuoli 31. päivänä maaliskuuta 1743, iältään muutamia vuosia yli viidenkymmenen. On merkitty muistiin, että hänet haudattiin 5. päivänä huhtikuuta tuomiokirkkoon neljästi kaikkia kelloja soittamalla. Asessori Kaarle Mertheniltä jäi köyhä koti ja yhdeksän alaikäistä lasta, jotka hautausavuksi saivat kruunulta 600 hopeataalaria eli asessorin palkan puolelta vuodelta.

Isätön ja äiditön perhe jäi ilman tukea köyhyyteen. Sotaa kesti yhä, ystävät olivat paenneet, jäätynyt ja saarrettu meri esti rikkaan suojelijan, rouva Heldtin, joka oleskeli Tukholmassa, lähettämästä mitään apua. Ei edes köyhää, mutta uskollista Iisakki Alanusta voitu tavata mistään; hän oli hävinnyt Turusta samana päivänä, jolloin venäläiset tulivat kaupunkiin. Yhdeksän yksinäistä, turvatonta sisarusta, mistä heidän oli etsittävä suojelusta?

Vappu, joka oli valvonut ja itkenyt heidän kanssaan, huolehtinut lapsista tuskallisimman koetuksen aikana, käärinyt vainajan ja ollut väsymätön hautajaispuuhissa, pyyhkäisi nyt kyynelensä pois aina käsillä olevalla esiliinan kulmalla, oikaisihe suoraksi ja sanoi päättävästi: "Nyt se on tapahtuva!"

-- Mikä on tapahtuva? kysyi Eeva.

-- Se ei koske sinuun. Ja vaikkapa koskisikin, niin anna nyt minun hoitaa asiat. Toissa sunnuntaina hautasin äitini. Hän suri vain sitä, ettei saanut nähdä Turun palavan; minä surin sitä, ettei häntä haudattu kristillisellä tavalla. Samapa se, minä hautasin hänet Loitsumäkeen ja luin hänen sielunsa puolesta. Sammu on pakosalla, missä lieneekään. Minä olen nyt joutilas ja pidän kyllä teistä huolta.

Ja Vappu meni suoraa päätä diakoni Elgin luo. Elg oli jo viikon päivät ollut matkoilla. "Köyhien Eliaalla" oli monta janoavaa sielua, ja hänen sisarellaan Paulinalla oli monta nälkäistä suuta ravittavana.

-- Miksi on Jumala lähettänyt hänet pois juuri nyt, nurisi Vappu, juuri nyt, kun häntä kipeimmin olisi kaivattu?

-- Jumala tietää parhaiten aikansa ja neuvonsa, vastasi hurskas sisar Paulina. Matias palaa ylihuomenna.

-- Älkää silloin vastustelko minua! pyysi Vappu.

-- En, vastasi Paulina. Hän kyllä arvasi asian. Vappu palasi kahden päivän kuluttua, ja diakoni oli juuri saapunut kotiin. Hänen mielensä oli kuohuksissa; hän oli kuullut Merthenin kuolemasta.

-- Tiedättehän, maisteri, mitenkä asiat ovat? sanoi Vappu.

-- Kyllä, kyllä tiedän. Miten on lapsi parkojen laita?

-- Tietäähän sen, miten on köyhien ja kurjien laita!

-- Minä käyn heitä katsomassa.

-- Ei siinä ole kylliksi, sanoi Vappu. He tarvitsevat isää.

-- Minä rupean heille isän sijaiseksi. Ei heidän tarvitse puutetta kärsiä.

-- Ei sekään riitä. Musta käy siellä kuin kotonaan joka päivä.

-- Kuka? kysyi diakoni kummastuneena.

-- Murjaani. Se peli alkoi jo isän eläessä ja jatkuu sitä vapaammin, kun isä on tuomiokirkon lattian alla. Missä mustalla on asiaa, siellä on kiusaus vaanimassa. Mutta jollei oikea vartija sulje ovea kyllin lujasti, mitä siellä kukaan muu voi tehdä?

Diakoni oli vaiti. Hän ei ollut pitkään aikaan käynyt Merthenin talossa eikä siis tiennyt, miten tuttavalliseksi seurustelu kenraali Keithin kanssa oli kehittynyt.

-- No? kysyi Vappu.

-- Minä en ymmärrä teitä.

-- Ottakaa tyttö vaimoksenne!

Taas oli diakoni Elg vaiti. Hän oli ihmisistä hiljaisimpia ja nöyrimpiä, mutta siitä hän ei pitänyt, että hänelle tahdottiin tyrkyttää vaimoa, vaikkapa tyttö olikin hänen nuoruutensa ajan valittu morsian. Lyhyen mietinnän jälkeen onnistui hänen nyt kuten edelliselläkin kerralla Vapun ahdistaessa rauhoittaa kiihtyneet tunteensa, ja hän vastasi:

-- Menkää; minä käyn heitä katsomassa tunnin kuluttua.

-- Ja kositteko? kysyi Vappu rohkeasti. Hän oli nyt epätoivoisen päättävässä mielentilassa; hätä ei lue lakia.

-- Menkää, menkää! Älkää koetelko enää kärsivällisyyttäni!

-- Kyllä lähden. Mutta muistakaa, että jätän rakkaimman lapseni ja muut kahdeksan hänen kanssaan teidän omantuntonne varaan!

Vappu poistui, mutta hänen sijaansa astui sisään sisar Paulina. Hän näki veljensä levottoman epäröinnin ja aavisti naisellisella tarkkanäköisyydellään sen syyn.

-- Miksi olet niin murheellinen? kysyi hän lempeästi. Merthenin lapsetko ne niin mieltäsi painavat?

-- Niin, vastasi veli. Ja tuon vaimon tunkeilevaisuus. Se on sitä vanhaa mielettömyyttä, tiedäthän. Minä jo toivoin päässeeni siitä vapaaksi.

-- Etkö pahastu, jos minä sanon sinulle jotakin? jatkoi hellä sisar. Sinä olet oppinut mies, Matias; niin, sinä olet paljon enemmän, olet Jumalan mies, ja mitä minä olen muuta kuin sinun heikko, taitamaton sisaresi? Mutta jollet pahastu, niin minä sanon, ettei sinun kaltaisesi Jumalan miehen pidä enää olla naimattomana. Ei ihmisten puheiden tähden, kun virkasi velvoittaa sinua ripittämään nuoria naisia tai ottamaan kirkkoon vaimoja; mutta tiedäthän itse paremmin kuin minä, että oppi-isämme, tohtori Martti Luther, oli itse nainut ja katsoi avioliittoa oikeaksi ja hyväksi papeille. Ja vaikka nyt sisarparkasi hoitelee taloasi niin hyvin kuin osaa, niin saattaahan sekin aika tulla, jolloin hän ei enää kykene sitä tekemään, ja vanha poika, Matias, on raihnas olio maailmassa. Muistathan vanhan Staken, miten kurjana ja hylättynä hän virui kaikkine rahoineen, kun ei kukaan hoitanut häntä? Kissa joi hänen maitonsa, ja leipä homehtui kaappiin. Jos minä nyt sairastuisin, miten luulisit minun saattavan kuolla levollisena, kun sinä jäisit oman onnesi nojaan tähän pahaan maailmaan?

-- Pidätkö sinäkin huolta huomisesta päivästä, Paulina? Etkö tiedä, mitä Herra on sanonut semmoisista huolista?

-- Kyllä, kyllä tiedän. Mutta onhan Herra myöskin sanonut: miehen ei ole hyvä olla yksinään. Jollet pahastu, Matias, niin minä luulen tuntevani sinut paremmin kuin itse tunnet itsesi. Usein minä olen nähnyt sinun surevan ja ikäänkuin jotakin etsivän ... niin, kyllä minä tiedän, mitä aiot sanoa, että meidän ensin pitää etsiä Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan; sitähän sinä teet joka päivä. Mutta sen lomassa sinä ikäänkuin ikävöit jotakin muuta kuin sisaresi seuraa ... ja tiedänhän minä, että sinä pidät paljon pienistä lapsista. Jumala ei ole tarkoituksetta ihmisen sydämeen pannut sitä kaipuuta. Hanki itsellesi vaimo, Matias!

-- Jumala on sanonut minulle: ei kukaan, joka rakastaa isää tai äitiä tai vaimoa tai lapsia enemmän kuin minua, ansaitse minun lapsenani olla.

-- Enemmänkö? Kuka on sanonut enemmän? Mutta jos nyt vastoin tahtoasikin Jumalan itsensä asettama inhimillinen kaipuu tunkeutuu hänen ja sinun välillesi, niin palvelet huonosti Herraasi, jos annat sellaisten ajatusten häiritä ja tehdä itsesi levottomaksi. Lyhyesti sanoen: sinä olet rakastanut Eeva Mertheniä aina nuoruudestasi asti. Minä tunnustan, että se on maksanut minulle monta kyyneltä; minähän pelkäsin, ettei hän olisi sinun arvoisesi. Mutta Jumala lähetti hänet minun luokseni syksyllä, kun sinä olit poissa sodan levottomuuksissa, ja silloin opin minä paremmin tuntemaan häntä. Hänessä on tosin paljon maailman turhuutta, mutta sen sinä kyllä puhdistaisit, sinä Jumalan pohdin! Hän on suora ja jalomielinen niinkuin sinä, ja voi tulla nöyräksikin niinkuin sinä. Ei kukaan, ei edes sisar raukkasi ymmärrä sinua niinkuin hän sinua ymmärtää. Hänet sinun pitää ottaa, Matias; hän on tekevä sinut onnelliseksi, ja sinä teet hänet Jumalan omaksi niinkuin itse olet.

-- Ja jos minä menen naimisiin, jäätkö sinä kuitenkin minun luokseni, Paulina? kysyi veli liikutettuna ja puoleksi taipuen. Sisaren hellät neuvot olivat löytäneet liittolaisen hänen omasta sydämestään. Tuo nuoruudenrakkaus, jota vastaan hän oli taistellut niin monta vuotta -- tuo mielettömyys, jota hän oli vihdoin jo ruvennut uskomaan kuolleeksi ja tukahutetuksi -- se oli äkkiä jälleen noussut haudastaan, purkanut päätökset, joita hän oli luullut horjumattomiksi, ja kietonut hänet kahleihin, joista hän luuli jo ainiaaksi vapautuneensa.

-- Minäkö? vastasi sisar salaten kyyneliään. Eihän nyt ole kysymys minun onnestani, vaan sinun. Onhan täällä Turussa jokin yksinäinen kamari vanhalle nais-pahalle, josta ei kellekään ole mitään hyötyä. Mutta nyt on sinun aika mennä Merthenien luo. Vaihda matkavaatteesi ja lähde sitten, Matias, mene, sinä rakkahin, paras veli, mitä maan päällä on -- mene Merthenien luo, pyydä Eevaa, hän on tuleva sinun omaksesi, he kaikki ovat onnelliset saadessaan syleillä sinua, joka tulet kuin taivaan enkeli heidän suureen murheeseensa. Ja sinustakin tulee onnellinen, Matias: niin, niin, sinun täytyy tulla onnelliseksi, ei kukaan sitä ansaitse paremmin kuin sinä. Mene, mene!...

Enempää ei sisar Paulina kyennyt sanomaan. Silmäin patoa vastaan syöksyvä kyyneltulva ei ollut enää pienoinen puro, vaan suuri, voimakas virta. Ja ellei hän olisi heti rientänyt ulos, olisivat sulut murtuneet, eikä hän sitä olisi mistään hinnasta tahtonut näyttää veljelleen. Se virta olisi voinut kerrassaan pyyhkäistä pois hänen veljensä uuden päätöksen...

Diakoni Elg lähti todellakin kotoaan mielessään aikomus vihdoinkin lausua se ratkaiseva sana, jota hän oli kauan miettinyt. Mutta matkalla Merthenin taloon johtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet taaskin epäilemään. Onko soveliasta ja lohdutuksentuojan arvon mukaista astua kosijana surutaloon, jonka perheen isä on niin äskettäin haudattu ja jonka orpoja lapsia kaikkein vähimmin pitäisi häiritä moisilla ajatuksilla? Eikö se ole lohdutuksen myymistä, vaikka hyvän sielunpaimenen aina oli tarjottava sitä ilmaiseksi? Mitä lähemmä matkansa määrää hän tuli, sitä halpamaisemmalta hänestä näytti oman sydämensä asiain sekoittaminen suruun, ja portille saavuttuaan hän oli jo päättänyt siirtää mainitun kysymyksen tekemisen sopivampaan aikaan, mutta sen sijaan olla turvattomalle perheelle tukena kaikessa, missä hän suinkin voi.

Ja diakoni pysyi päätöksessään. Ei kukaan osannut niin lohduttaa murheellisia kuin hän. Paljon itkeneet, surupukuiset tyttäret, palvelijat, yksinpä pienet lapsetkin, jotka leikkivät niin iloisesti kuin ei mitään olisi tapahtunut, kaikki ottivat hänet vastaan kuin rakkaan, vanhan ystävän, ja kaikille riitti häneltä lohdutuksen sanoja, rakkauden ja rauhan sanoja. Hän sai kuulla, että lähin huoli ei ollut sen vähäisempi kuin huoli perheen toimeentulosta. Talo oli myytävä niin pian kuin mahdollista; ensi tehtävä oli siis toisen asunnon hankkiminen. Uusi pormestari Roos oli ottanut selvitelläkseen Merthenin sekavan pesän; Elg tarjoutui lasten holhoojaksi. Siitä tuli outoja huolia miehelle, josta sielujen menestys oli kaikkia ajallisia asioita kalliimpi. Viikkokausia kului; asunto vuokrattiin, perheen piti niinä päivinä muuttaa.

Eräänä aamuna seisoi vanha Vappu taas tuiman ja synkän näköisenä Elgin kynnyksellä.

-- Nyt taikka ei koskaan! sanoi hän.

Diakoni pyyhkäisi kädellään otsaansa.

-- Niin, Vappu, nyt se on tapahtuva.

-- Hetikö?

-- Iltapäivällä.

-- Miksi vasta iltapäivällä? Aamu ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.

-- Minulla ei ole hetkeäkään aikaa aamupäivällä.

-- Eikö aikaa pelastaa lintu-raukka metsästäjän ansasta! Ostakaa aikaa, sanoo Paavali.

Diakoni ei tahtonut kuulla enempää; hän oli kyllästynyt neuvoihin, jotka tuntuivat miltei uhkauksilta.

Iltapäivällä hän meni Merthenien luo. Muutto oli täydessä käynnissä, lapset olivat jo poissa, ainoastaan Lotta, ja kaksi palvelijaa olivat parhaillaan viemässä pois viimeisiä tavaroita.

-- Missä ovat lapset?

-- Uudessa asunnossa.

-- Entä Anna?

-- Pikku sisartensa luona.

-- Ja Eeva? -- Diakoni tunsi äänensä vapisevan.

-- Eeva ja Kaarin eivät muuta meidän kanssamme. Asia on nimittäin niin, että...

-- Miten, mitä on tapahtunut?

-- Kenraali pyysi heitä asumaan luokseen...

-- Ja he ovat siis muuttaneet...

-- Kenraali Keithin luo.

13. LANKEEMUS.

Hän oli muuttanut Keithin luo. Viisitoistavuotias Kaarin oli hänen suojelijanaan. Näennäisesti oli kunnia säilytettävä. Turhaan. Jonkin ajan kuluttua oli Kaarin taas muiden sisaruksiensa luona. Ja ihmiset tuomitsivat, eikä nyt enää syyttä, tuota loistavaa tähteä, joka oli pudonnut niin syvälle sumuiselta taivaalta myrskyisenä aikana, jolloin joka päivä se, mitä vähimmin odotettiin, muuttui todellisuudeksi ja uskomattominkin asia varmuudeksi.

Sinä, joka ihailet kauneuden voimaa ja polvistut sulon edessä, älä puolusta häntä! Sinä, joka asetat sydämen tunteet kaikkia velvollisuuksia korkeammalle ja koroitat sielujen valintataipumuksen luonnonlaiksi, älä sano häntä syyttömäksi! Ei mikään kauneus, ei mikään tunne, ei mikään luonnonlaki ole oikeutettu asettumaan siveellistä oikeutta korkeammalle. Ilman siveellisesti oikeaa vaipuu jokaisen ihmisen olemus, vaikka se näyttäisi miten kauniilta, miten lahjakkaalta, miten ylevältä hyvänsä, korkeasta asemastaan hurjiksi luonnonvieteiksi, Jumalan kuva tulee saastutetuksi ja kaikki ne siteet katkeavat, jotka pitävät koossa tätä ajattelevien, tuntevien ja toimivien olentojen maailmaa.

Mutta jos henki nousee kapinaan?

Jos henki kapinoi, irtautuu se voimansa lähteestä ja jää oman itsensä varaan. Äärellisyys kiinnittää sen maahan, sitoo sen siivet ja muuttaa sen voimattomuudeksi. Äärettömyys, jota se uhmailee, mutta jota se ei voi välttää, seisoo sen edessä, ahmaisee ja tuomitsee sen. Sen suuruus on vain siinä, että se voi kaiken kieltää; sen nöyryytys, että sen lopulta kuitenkin täytyy tunnustaa. Jospa se edes voisi kuolla! Mutta se ei voi olemattomiin hävitä, se on kuolematon.

Me emme puolusta, emme puhdista syystä emmekä tuomitse nuorta tyttöä, jota hänen aikalaisensa sanoivat Suomen herttuattareksi. Me kerromme vain, mitä hänen lankeemisensa vaikutti ihmisten mieliin ja osoitamme hänen nousemisensa mahdollisuuden.

Kun diakoni Elg palasi Merthenin talosta, kulki hän kuin unissaan. Yhä uudelleen ja uudelleen toisteli hän noita selittämättömiä sanoja: "Hän on muuttanut kenraali Keithin luo!" Mitä nuo sanat merkitsivät? Hän ei saattanut niitä käsittää. Niissä täytyi olla jokin kummallinen erehdys. Kukaan ei sitä voisi paremmin selittää kuin Eeva itse. Diakoni päätti käydä hänen uudessa asunnossaan. Siis oli mentävä Grubbin taloon.

Tie ei ollut pitkä: yli kadun vain. Mutta noita muutamia askelia astuessaan diakoni ehti muistaa Vapun salaperäiset sanat siitä mustasta, joka oli joka päivä käynyt Merthenin talossa kuin kotonaan. Mitä hän sillä tarkoitti? Murjaani oli tosin Turussa hyvin harvinainen otus, mutta Vapulla oli ollut jonkin viettelevän pahan aavistus.

Diakoni katseli kenraalin päämajan edessä kävelevää vartijaa, muutti aikeensa ja lähti tapaamaan Vappua Merthenin lasten luota. Hän tapasi sisarukset täydessä puuhassa panemassa kuntoon uutta kotia. Se oli pieni, ahdas ja kehnonlainen talo Aningaisten tullin luona, köyhän miehen koti entiseen isänkotiin verraten, joka oli ollut tilavampi ja paremmin varustettu kuin moni muu talo Turussa. Mutta uutuuden viehätys oli vallannut pienoisten mielet; he olivat löytäneet keinulaudan ja oivallisen ullakon piilosillaolemista varten. Vain Annan punaisissa silmissä näkyi merkkejä muuton huolista.

Diakoni siunasi tuota köyhää asuntoa, tiedusteli, mitenkä he nyt voivat, ja kysyi vihdoin Vappua. Hän ei uskaltanut keltään kysyä Eevan häviämisestä.

Vappu oli sairaana ja makasi väentuvassa pihan toisella puolella. Kuinka hänellä oli nyt aikaa olla sairaana, hänellä, uskollisella palvelijalla, joka muuten oli mukana kaikessa ja piti huolta kaikesta? Diakoni haki hänet käsiinsä.

Vappu makasi kurjalla olkivuoteella, seinään päin kääntyneenä, ja vastasi hänen kysymyksiinsä ainoastaan:

-- Antakaa minun kuolla!

-- Jos on Jumalan tahto, että teidän on kuoltava, Vappu, sanoi sielunpaimen, niin ajatelkaamme teidän sielu raukkaanne. Minä tulin kysymään teiltä semmoista, joka koskee läheisesti meitä molempia, mutta jättäkäämme se nyt sikseen, puhukaamme vain teistä itsestänne.

Vappu kohottautui istumaan olkivuoteelle ja katseli häntä hurjin, tuijottavin silmin. Hän oli tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi niinä muutamina tunteina, jotka olivat kuluneet siitä, kun diakoni oli hänet viimeksi nähnyt. Hänen äskettäin vielä melkein mustat hiuksensa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi, hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut muumioksi, iho oli kellastunut, kädet vapisivat. Hän oli pikemmin äitinsä, Loitsumäen noidan, näköinen kuin sen Vapun, joka saman päivän aamuna oli uhkaavasti sanonut: nyt taikka ei koskaan!

-- Oletteko te _nyt_ täällä? sanoi hän katkonaisesti, sillä raivo esti tuontuostakin ääntä kuulumasta. Oletteko nyt täällä? Miksi ette tullut aamulla, kun minä kutsuin teitä? Muistatteko, kun Herra lähetti Joonaan saarnaamaan Ninivelle, eikä hän tahtonut? Hän pakeni, ja hänet heitettiin mereen. Mihinkä pitää minun heittää teidät, kun pakenitte Jumalan kutsua? Jospa jo makaisitte syvimmän meren pohjassa!

-- Tyyntykää, Vappu! vastasi diakoni, itsekin kalpeana ja vavisten. Uskokaa minulle, mikä rasittaa sydäntänne. Jos tarkoitatte Eevaa, niin rukoilkaamme hänen puolestaan.

-- Rukoilkaa! Aina te tahdotte rukoilla! jatkoi vanhus yhtä kiivaasti. Miksette mieluummin nouse ja ryhdy toimimaan, milloin Herra antaa ajan käsiimme? Voi, kun ajattelen, että te vielä tänä päivänä ... mutta niinhän se aina on. Rukoilkaa, rukoilkaa ... ja kun kaikki olisi saatu pelastetuksi, mutta kaikki onkin menetetty, silloin te sanotte taas: rukoillaan! rukoillaan! Oletteko te pappi, mitä? Oletteko te Jumalan välikappale, jolla hän sieluja pelastaa! Kun Herra antaa sielun teidän käsiinne, ette te ota sitä vastaan, teillä ei ole aikaa ... kuulkaahan, hänellä ei ole aikaa! ... ja silloin tulee kiusaaja ja ottaa kadotetun sielun, mutta te, jolla ei ole ollut aikaa, jolla ei ole ollut silmiä, korvia eikä sydäntä havaita Jumalan kutsua, te tulette sitten niin hiljaisesti kuin ei olisi mitään tapahtunut, ja sanotte minulle: rukoilkaa, rukoilkaa! Minä sanon teille jotakin, vaikka te olettekin oppinut ja luulette olevanne Jumalan mies: te tulette liian myöhään! Liian myöhään! Liian myöhään!

Ja raivoava vaimo vaipui uupuneena olkisijalleen. Mahdotonta oli saada enää sanaakaan hänen suustaan.