Part 10

-- Niin, sano, eikö hän ole oikea Jumalan mies? Oikea Herran sanansaattaja, mistäpä löytyisikään maan päältä hänen vertaistaan tänä turmeluksen aikana?

Eeva punastui hieman, sillä hurskas sisar oli lausunut ajatuksen, joka jo kauan oli ollut kätkeytyneenä kertojan omaan kahdeksantoistavuotiseen sydämeen -- ajatuksen, jota hän aina oli koettanut karkoittaa, aina koettanut tukahduttaa, mutta joka aina oli palannut.

-- Niin, sanoi hän hiljaa, hän on vain _liian_ hyvä meille.

Nuo sanat, joiden koko sisällystä Paulina ei ymmärtänyt, riittivät täydellisesti lepyttämään ja valloittamaan hänen rakastavan sydämensä. Jos veli olisi tällä hetkellä ollut ja sanonut hänelle: "Paulina, syleile tätä tyttöä kuin rakasta sisarta, sillä hänestä on tuleva minun vaimoni!" ei Paulinalla olisi ollut rohkeutta vähääkään vastustella, hän olisi syleillyt kilpailijaansa vilpittömän hellästi ja sitten onnellisena lähtenyt pois kieltäytymään ja unohtumaan.

Muutamia päiviä kului ennenkuin Eeva päätti palata kaupunkiin vieraanvaraisesta Laimista. Hän oli saanut kotoaan tiedon, että siellä oli kaikki hyvin eikä ollut mitään pelättävänä. Hän oli myöskin omaisilleen ilmoittanut olevansa hyvässä turvassa, mutta ei missä. Hän pelkäsi salaisesti, että Vappu etsi häntä, että tämä oli vartioiva häntä taikauskon koko itsepintaisuudella, kunnes sallimuksen merkkipäivä, tuo turmiollinen yhdeksästoista syntymäpäivä, olisi ohi, ja Eeva oli liian ylpeä, liian itsenäinen antautuakseen vartioitavaksi kuin pieni lapsi. Hän päätti viipyä vielä sen päivän rauhallisessa turvapaikassaan Laimissa voidakseen sitten voitonriemuisena sanoa vanhalle taikauskoiselle ystävälleen: näetkös, eihän prinsessa Ruusunen haavoittanutkaan sormeaan vaarallisella värttinällä!

Aika, kuolema ja kohtalo kulkevat nopeasti. Päivä lähestyi, se oli koittava yhden yön jälkeen.

Eevasta oli tullut kasvatuslasten hyvä ystävä ja sisar Paulinan uskottu, sellainen uskottu kuin ylpeä sielu voi olla hurskaalle ja nöyrälle, kun molemmat kulkevat jaloa päämäärää kohti. Noiden kahden niin erilaisen naisen välillä oli hengenheimolaisuutta, joka liitti heidät toisiinsa. He olivat molemmat teeskentelemättömiä ja totuutta rakastavia: Paulina näki Eevan olemuksen kaikkine vikoineen niin selvänä kuin päivän valon, eikä Paulinalla kohta enää ollut mitään, mitä hän olisi salannut uudelta ystävältään. Poissaoleva veli oli vielä enemmän lujittanut heidän liittoaan. Eeva oli oppinut pitämään arvossa diakonin uhrautuvaisuutta, Paulina ymmärtämään hänen profeetallista neroaan. Tuo mies, jonka molemmat puolet, niin sanoaksemme, kasvoivat kokonaisuudeksi näiltä eri näkökannoilta katsottuina, kävi uusista ystävyksistä yhä suuremmaksi ja yhä rakastettavammaksi. Vihdoin olivat aina avomielisen, aina itsensäkieltävän sisaren viimeiset estelyt poistuneet, ja hän oli uudelle uskotulleen ilmaissut, että ainoastaan se, joka ymmärtää pitää miestä niin suuressa arvossa kuin Eeva osaa, on ansainnut tuon miehen omakseen.

Mitä Eeva oli vastannut tuohon hellän sydämen luottamukseen? Eeva ei ollut salannut mitään, hän avasi kokonaan levottoman, janoavan, etsivän sielunsa; hän tunnusti, että hän hapuili tuntematonta päämäärää kohti, ettei hän ymmärtänyt itseään, ei uskaltanut sitoa kohtaloaan kehenkään, peläten tekevänsä jaloimmankin miehen onnettomaksi, ja siihen oli Paulina luottavaisena vastannut, että kaikki on kyllä muuttuva hyväksi. Hänen veljeään odotettiin joka päivä kotiin; Eeva ei saisi lähteä Laimista olematta hänen kihlattu morsiamensa.

Kun Eeva heräsi tämän keskustelun jälkeisenä aamuna, tunsi hän nukkuessaan itkeneensä. Päivän auringonvalossa hallitsevat nuorta, vilkasta sielua tuhannet kysymykset ja tuhannet toiveet, ylpeys uhmailee, epäilys väittää vastaan. Yön hiljaisuudessa saavat salaiset äänet sielun syvimmässä kätkössä puhua, ja kun ne puhuvat, silloin sattuu, että uinuvan ummistuneet silmät ovat itkeneet.

Hän istui vuorella meren rannalla ja katseli ajatuksissaan ulapalle. Vene lähestyi Laimia ja laski sen laituriin. Eeva tunsi Iisakki Alanuksen.

Hän tuli tuoden terveiset kotoa Turusta. Tyttären oleskelupaikka ei ollut voinut kauan pysyä tuntemattomana, ja Iisakki toi nyt isältä ankaran käskyn, että Eevan piti heti palata. Eikä mikään ollut luonnollisempaa. Kukapa isä olisikaan saattanut sellaisena aikana sallia tyttärensä oleskella poissa kotoa.

Eeva totteli. Kuuliaisuus oli siihen aikaan ensimmäinen velvollisuus. Nuoren tytön kapinoiva sydänkin taipui nyt isän tahtoon.

Ei siitä mikään Rooman-matka ollutkaan Turkuun: kahden tunnin ajan se vain vei. Veneessä oli purjeet, Iisakki Alanus piti perää, voimakas soutaja piteli airoja; kohtapa siis ehdittäisiin kotiin. Mutta Vappu oli sanonut: aamu ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.

Kello oli lähes kuusi illalla, kun vene navakassa lounaistuulessa kulki Ruissalon ohitse aivan kesätupien kohdalta. Siinä oli venäläinen sotalaiva ankkurissa keskellä väylää. Pursi lähti laivan luota, sulki tien, ja sieltä huudettiin Merthenin veneelle:

-- Viereen ja seis! kuului käsky vieraalla kielellä.

-- Millä oikeudella suljetaan tie? kysyi Iisakki Alanus suuttuen.

-- Vangitut! kuului jyrkkä ja lyhyt vastaus.

Nuorukainen oli aseeton, mutta hän ei kuitenkaan aikonut hyvällä antautua. Hän käänsi vinhassa tuulessa paremmin vastaiseen ja ohjasi oikealle aivan poikki sen suunnan, johon he äsken olivat kulkeneet. Laivavene ajoi jäljestä kahdeksan miehen soutamana, mutta vähän sillä oli toivoa saada purjehtija kiinni, kun samassa pakeneva vene äkkiä törmäsi vedenalaiselle kivelle, tullen täyteen vettä, ja laivavene saapui oikeaan aikaan pelastamaan haaksirikkoisia hukkumasta.

Heidät pelastettiin vankeina, vietiin sotalaivaan ja saatettiin päällikön eteen. Hän, vanha, ahavoitunut hollantilainen, puhui välttävästi saksaa. Vangit tutkittiin. Rehellinen merimies joutui neuvottomaksi eikä oikein näyttänyt tietävän, mitä hänen oli tehtävä vangeillaan. Hänellä oli käsky pidättää ja lähettää ylipäällikölle sen ja sen näköinen vene, missä piti olla kolme henkeä, joiden tunnusmerkit olivat ... niin, sopivatko tunnusmerkit näihin vankeihin, sitä ei Van der Brooken vanhus tahtonut ratkaista. Kuitenkin oli käskyä toteltava, siispä täytyi lähettää vangit Paimion Vistalle, missä ylipäällikön päämaja parhaillaan oli.

Sodalla oli lakinsa; mitkään vastaväitteet eivät voineet muuttaa kirjaintakaan Van der Brookenin saamasta selvästä tai epäselvästä käskystä. Tiedettiin Ruotsin peräytyvän laivaston nykyjään olevan Ahvenanmaan seuduilla. Oli ilmeistä, että venäläiset päälliköt pelkäsivät Turkuun hyökättävän, odottelivat vakoojia ja olivat omilta salaisilta tiedustajiltaan saaneet aihetta epäillä sen näköistä alusta, joksi nyt luultiin Merthenin viatonta purjevenettä.

Vankien täytyi tyytyä kohtaloonsa. Mutta pimeänä syysyönä, vihollisvartijaston seuraamana vihollisten leiriin lähettäminen -- miltä se ajatus tuntuikaan nuoresta tytöstä, joka oli usein kuullut kerrottavan, mitä väkivaltaisuuksia venäläiset olivat edellisessä sodassa harjoittaneet!

Ei, se on mahdotonta. Eeva kieltäytyi lähtemästä; ennen hän oli valmis kuolemaan.

-- _Liebes Kind_, rakas lapsi! -- sanoi hyvänluontoinen hollantilainen olkapäitään kohauttaen -- tahdotteko mieluummin viettää yön minun laivallani?

-- Tuossa on tupa rannalla. Antakaa minun olla yötä siinä; asettakaa vartijat tuvan ympäri, ja päivän koittaessa olen minä valmis lähtemään Paimioon.

Van der Brooken mietti silmänräpäyksen ja hyväksyi ehdotuksen. Naisvanki oli vietävä maihin vartioituna ja saatettava asumattomaan tupaan -- hänen vanhempiensa kesätupaan -- mutta Iisakki Alanuksen soutumiehineen täytyi epätoivoissaan jäädä sotalaivaan.

-- Kapteeni -- sanoi Eeva päällikölle, kun hän näki, miten asiat järjestettiin -- lainatkaa minulle pari pistooleistanne!

-- _Was der Henker_, mitä lempoa! virkkoi hollantilainen varsin kummastuneena. Pistoolejako?

-- Niin, ja ladattuina! Te pidätätte suojelijani ja lähetätte minut maihin matruusienne seurassa. Jos olette kunnian mies, täytyy teidän antaa minulle aseet, joilla voin puolustautua.

-- Taikka paeta.

-- Jäähän teille pantti. Tuo nuori mies on minun kasvatusveljeni.

Moinen urheus miellytti harmaapäistä merimiestä. Eeva sai pistoolit ja isällisen varoituksen, ettei suotta aikojaan leikittelisi ruudilla.

Ennenkuin puoli tuntia ehti kulua, oli Eeva yksinään kesätuvassa, jonka aukimurretun oven hän jälleen huolellisesti salpasi; kaksi miestä asetettiin vahdeiksi sen eteen, ja muut vartijat siirtyivät ranta-aittaan.

Tupa oli pimeä ja kylmä, mutta puita oli suuren takan vieressä, taulaa, tulukset ja rikkitikkuja uunin korvalla. Kohta leimusi iloinen valkea autiossa asunnossa, johon liittyi paljon muistoja iloisista kesäpäivistä. Eeva katsoi tuleen niinkuin Vappu eräänä iltana Loitsumäessä oli katsonut lukeakseen häilyvistä liekeistä häilyvän tulevaisuuden salaisuuksia. Hän ei pelännyt, ei ollut surullinen, vaan epävarma ja epäröivä. Hän tuskin muistikaan sotaista seikkailuaan, joka tietysti oli päättyvä pikaiseen vapauttamiseen; sitä enemmän hän ajatteli salaperäistä huomispäivää, joka täällä oli koittava niin omituisissa oloissa. Yhdeksästoista syntymäpäivä! Miten se päivä olikaan aina hänen lapsuudestaan asti ollut uhkaavana hänen tiellään kaukaisena, hämäränä päämääränä, jonka seurauksia ja merkitystä ei vielä kukaan tiedä. _Jotakin_ oli muuttuva, mutta _mitä_? Jos Eeva Merthen olisi toisena aikana ja toisten vaikutelmien alaisena viisikymmentä vuotta myöhemmin nähnyt päivän valon, olisi hänestä kirkkaan, itsenäisen, uhmaavan ja kapinallisen henkensä tähden tullut vapaa-ajattelija, eikä hän silloin olisi pitänyt missään arvossa vanhan naisen naurettavia ennustuksia, taikka jos hän niihin olisikin huomiotaan kiinnittänyt, -- sillä juuri vapaa-ajattelijat saattavat toisinaan olla eniten taikauskoisia -- niin olisi hän niitä vastustanut ja etsinyt turvaansa siitä, mistä muutkin vapaa-ajattelijat: omasta voimastaan ja taistelusta sen puolesta, mikä on oikeaa. Mutta hän oli syntynyt aikana, jolloin kaikenlaista taikauskoa riippui kuin kuonaa parhaimmissa, hurskaimmissa ja nöyrimmissäkin ihmisissä; kuinka olisi sitten niin etsivä, niin odottava sielu voinut vapautua siitä? Hän ei _uskonut uskovansa_ ennustukseen, jota hän halveksi, mutta se liittyi kuitenkin kaikkiin hänen tulevaisuuden- ja onnenunelmiinsa, se hiveli mieltä, peloitti ja hurmasi häntä hänen tahtomattaan. -- Jospa nyt Vappu -- ajatteli hän itsekseen -- tietäisi, että minä huomisaamuna herään niin lähellä hänen asuntoaan, syöksyisi hän vuoteestaan pimeään yöhön ja rientäisi minua suojelemaan, iskisi maahan kaikki vartijat ja kantaisi minut käsivarsillaan kauas, kauas pois täältä. Onneniko vai onnettomuuteniko on, että hän nyt nukkuu rauhassa. Kukaan ei sitä tiedä. Entä sitten? Ja vaikka hän kantaisikin minut aina maailman ääriin, eikö kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, löytäisi minua sieltäkin?

Puut takassa hiiltyivät, hiilet kiiluivat kuin ilveilevät virvatulet tummenevassa tuhassa. Eeva valmisti vuoteen itselleen, asetti pistoolit eteensä penkille sängyn viereen ja kävi levolle. Illallista hän ei ollut ajatellut, eikä kukaan muukaan ollut sitä hänelle toimittanut. Paastoten, niinkuin ennen muinoin käytiin juhlallista ja ratkaisevaa elämänkäännekohtaa kohden, niin astui hän kahdeksannentoista vuotensa päätyttyä alkamaan yhdeksättätoista.

10. RUUSUSEN SYNTYMÄPÄIVÄ.

Lähellä venäläisten leiriä näkyi seuraavana päivänä kaksi upseeria ratsain eräältä kunnaalta tarkastelevan seutua kaukoputkella. Vanhempi heistä saattoi olla vähän yli neljänkymmenen; hän oli vartaloltaan voimakas, tummaverinen eikä suinkaan auringonpaahteelta liioin säilynyt. Kasvojen piirteet, jotka kaukaa katsoen näyttivät tuimilta ja synkiltä, muuttuivat likempää nähtyinä valoisiksi, avomielisiksi, jaloiksi ja ritarillisiksi. Tuon sotilaan ryhdissä oli jotakin samalla ylhäistä ja vaatimatonta, käskevää ja miellyttävää, niin että katsoja joutui ymmälleen siitä, oliko hänen edessään olevaa henkilöä rakastaminen vaiko pelkääminen. Kohtapa huomattiin, että asianhaarojen mukaan oli syytä kumpaankin tunteeseen. Sillä tuo mies, kopean ruoska ja kauhu, urhoollisen palkitsija, rehellisen ystävä, haavoitetun lohduttaja, kärsivän turva, loukatun kostaja, jota sotamies suuresti rakasti hänen oikeudentuntonsa, huolellisuutensa ja omanvoitonpyytämättömyytensä tähden, mutta vielä enemmän rauhallinen maan asukas, kun näki hänen suojelevan kätensä aina olevan valmiina torjumaan onnettoman sodan kauhuja, tuo mies oli skotlantilainen Jaakko Keith.

Syyskuun aurinko paistoi melkein surumielisen kauniisti yli syksyisen seudun. Ajatuksissaan antoi Keith katseensa liidellä maiden ja järvien yli.

-- Tämä on kaunis maa, tämä Suomi! sanoi hän enemmän itsekseen kuin nuorelle adjutantilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan. -- En tiedä, mistä johtuu, mutta kahteenkymmeneen vuoteen ei ole Skotlanti niin elävästi ollut mielessäni kuin nyt tänä hetkenä. Minusta tuntuu kuin minulla olisi jotakin rakastettavaa tässä maassa. Toden totta, nuo ruotsalaiset eivät ymmärrä pitää sitä oikeassa arvossa; he eivät muuten olisi niin helposti ja häpeällisesti jättäneet sitä meidän käsiimme.

Samana hetkenä karautti pienoinen ratsujoukko tietä myöten, lähestyen kukkulaa, jolla kenraali adjutantteineen oli.

-- Lacy! -- sanoi kenraali, sillä adjutantti oli marsalkan poika -- minusta näyttää kuin noilla kasakoilla olisi vankeja mukanaan. Ratsastakaa alas ja vaatikaa heiltä raporttia. Minä tahdon ennen kaikkea, että vankeja kohdellaan inhimillisesti.

Käsky täytettiin, ratsastajat pysähtyivät.

--Teidän ylhäisyytenne -- sanoi Lacy palattuaan -- heillä on mukanaan kolme rannikolta Turun luota otettua vankia.

Keith ratsasti alas maantielle. Hän tapasi siellä neljä kasakkaa ja meriväen aliupseerin, jotka vartijoina saattoivat kahta rattailla olevaa miesvankia ja ratsastavaa naista.

-- Mistä on kysymys? sanoi kenraali vastattuaan tavalliseen tervehdykseen.

Aliupseeri ratsasti esiin, teki kunniaa ja antoi kenraalille raportin hänen majesteettinsa keisarinnan Izhora laivan kapteenilta.

-- Vakoojia ovat, virkkoi Keith välinpitämättömästi adjutantille. Van der Brooken raportteeraa käskyn mukaan ottaneensa kiinni epäillyn veneen, jonka luullaan olevan lähetetyn Ahvenanmaalta tiedustelemaan meidän Turussa olevaa voimaamme. Viekää vangit kylään, kuulustelkaa heitä ja ilmoittakaa, miten asia on. Van der Brookenista ei ole poliisimieheksi. Haminassa oli hän vaanimassa karkulaisia ja lähetti minulle akan, joka myyskenteli sukkia.

-- Tällä kertaa -- sanoi adjutantti hymyillen -- lähettää hän myöskin oivan saaliin, mutta epäilen, ettei nyt ole kysymys sukkien kaupitsemisesta.

Kenraali Keith nosti katseensa ja huomasi ratsastavan naisen. Hän istui somasti ratsunsa selässä; nopea ajo oli kohottanut hänen poskilleen veren; pitkät, tummanruskeat suortuvat olivat vapautuneet päähineen kahleista ja salaa pujottautuneet olkapäille ja kaulalle.

Keith oli liian vanha ja kokenut varsin vähällä ihastuakseen ihaniin kasvoihin. Hän oli kuudenviidettä ikäinen, hänellä oli ollut vapaa valta valita itselleen puoliso kaiken sen keskuudesta, mitä Euroopan aatelistossa oli kaunista, jaloa ja loistavaa, eikä kukaan olisi hylännyt niin urhoollisen soturin tarjousta. Mutta hän oli pysynyt välinpitämättömänä tai rakkauden tenhovoima oli vain lyhytaikaisesti häneen koskettanut; hänen panssaroitua sydäntään ei vielä ollut mikään kaunis vihollinen valloittanut -- ei ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen; valkyyria oli hänen morsiamensa, kunnia hänen lemmittynsä, sota hänen elinkeinonsa. Hän ratsasti lähemmäksi vankeja, tervehti keveästi kädellään ja ratsasti ohitse.

Nuori, ritarillinen Lacy ei pysynyt yhtä kylmänä.

-- Kaunis neiti -- sanoi hän -- te olette väsyksissä rasituksesta; suvaitsetteko seurata minua kylään ja selittää väärinkäsityksen, jota meidän otaksuttavasti on kiittäminen onnesta, että niin harvinainen vieras tulee leiriimme?

-- Oliko tuo kenraali Keith? kysyi Eeva Merthen.

-- Oli, hän se on se teidän maanne valloittaja. Onko hän teistä hyvinkin pelkoa herättävä?

-- Minulla ei ole mitään pelättävää, vastasi Eeva ylpeästi.

Vangit vietiin kylään. Lyhyt kuulustelu riitti todistamaan heidän syyttömyytensä ja hollantilaisvanhuksen arveluttavan tarkkanäköisyyden ruotsalaisten vakoojain keksimisessä. Kylän asukkaistakin moni tunsi vangit. "Pormestarin tytärhän se on!"

Kenraali Keith oli suutuksissaan kapteeni Van der Brookenin liiallisesta palvelusinnosta. Kuten hän jo Helsingissä ja marssien aikana oli huomannut parhaaksi valtiotaidoksi rauhoittaa pelästynyttä kansaa ja herättää siinä luottamusta, niin oli hänellä nytkin erikoisesti mielessään tyynnyttää ja voittaa puolelleen maan pääkaupunki. Ei mikään tuona hetkenä saattanut olla tyhmempää ja sopimattomampaa kuin peloittaa Turkua väkivaltaisesti kohtelemalla itse päämiehen perheen jäseniä. Hän päätti sovittaa sen valtiollisen erehdyksen mitä suurimmalla kohteliaisuudella.

Jo muutaman hetken kuluttua Lacyn raportin jälkeen kenraali oli itse saapunut siihen talonpoikaistupaan, jossa nyt jo vapaaksi päästetyt vangit odottelivat hänen uusia käskyjään.

-- Mademoiselle -- sanoi hän Eeva Merthenille -- eräs sodan onnettomuuksiahan on, että viaton usein saa kärsiä vääryyttä, jota ei aina ole helppo sovittaa. Kaikesta ikävästä ja pelosta, mitä Izhoran kapteeni on tuottanut teille anteeksiantamattomalla erehdyksellään, vaaditaan hänet edesvastuuseen. Jos vilpitön mielipahani siitä voi kelvata anteeksipyynnöksi, saanen ehkä tilaisuuden tehdä teille ja omaisillenne jonkin palveluksen, ja joka tapauksessa vakuuttaa teille, että jokainen Turun rauhallinen asukas on saava olla yhtä turvallisena kuin varman rauhan aikana niin kauan kuin minulla on kunnia hallita kaupunkia.

-- Kiitän teitä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Eeva teeskentelemättömästi. Jos saan pyytää jotakin suosiota, niin älköön laivan kapteenia saatettako mihinkään edesvastuuseen. Hän luuli tottelevansa käskyä, ja minulle hän lainasi pistoolinsa.

-- Pistoolinsako?

-- Niin, hän salli minun olla yötä vanhempieni kesätuvassa. Vartijoita oli akkunain edustalla; sitä suurempi syy oli minun olla aseilla varustettuna.

-- Eihän teidän tarvinnut käyttää Van der Brookenin pistooleja?

-- Ei, teidän ylhäisyytenne. Sain nukkua rauhassa.

Kenraali hymyili.

-- Mademoiselle -- jatkoi hän -- jos kaikki teidän maanmiehenne Turussa olisivat olleet yhtä rauhallisia kuin te, niin olisi monikin säästynyt tarpeettoman paon puuhista ja vaivoista. Sallikaa minun nyt pitää huolta siitä, että paluumatkanne on mukavampi kuin tulonne tänne, ja te, nuori mies -- sanoi hän samalla kääntyen Iisakki Alanuksen puoleen -- ottakaa äsken lausumani anteeksipyyntö vastaan niinkuin se olisi ollut suorastaan teillekin lausuttu. Haluatteko te mitään erityistä hyvitystä?

-- En, vastasi ylioppilas suutuksissaan. Hän ei saanut mielestään haihtumaan laivassa viettämäänsä unetonta yötä, jolloin ajatukset pyörivät vain siinä, että Eeva oli vihollisten vallassa. Hyvitystä! Niin, olisipa ollut eräs hyvitys moisesta vääryydestä -- ajaa koko venäläinen armeija päällikköineen Faraon tietä Ahvenanmereen -- mutta siitä hyvityksestä ei Iisakki Alanus uskaltanut hiiskua mitään.

Merthenin renki oli tyytyväisempi. Häntä oli sotalaivassa runsaasti ruokittu ryssänlimpulla ja rokalla, nyt hän lisäksi vielä sai kolme hopearuplaa päivärahana lyhyestä matkastaan Paimioon. Sen matkan hän olisi vaikka uudelleen tehnyt.

Kenraali lähti. Hetken kuluttua saapui hänen adjutanttinsa Lacy ilmoittaen, että armeija oli marssissa ja että oli pidetty huolta neidin paluumatkasta kaupunkiin.

Kuka saattaa kuvata nuoren tytön hämmästyksen, kun hän talon veräjällä huomasi kenraalin komeat vaunut -- nuo vaunut, joita Keith aina kuljetti mukanaan sodassa, mutta käytti vain silloin, kun haava, minkä hän Otshakovin luona oli polveensa saanut, häntä vielä joskus vaivasi.

Eeva kieltäytyi nousemasta vaunuihin. Hän pyysi ratsuhevosta ... kurjimmat kärryrämätkin olisivat hänestä olleet mieluisemmat kuin nuo uhkeat ajoneuvot. Mutta turhia olivat hänen rukouksensa.

-- Mademoiselle -- sanoi Lacy vakavasti -- hänen ylhäisyytensä kenraali loukkaantuisi, jos kieltäytyisitte ottamasta vastaan hänen kohteliaisuuttaan, ja teidän perheellenne on parempi, että kenraali on ystävänne kuin että hän olisi vihamiehenne.

Vavisten ja itkien nousi muuten niin rohkea tyttö vaunuihin. Hänellä oli jokin aavistus siitä, mitä tämä askel oli hänelle maksava; jos hän olisi tiennyt kaikki, olisi hän ennemmin viskautunut vaunun pyörien alle.

Ja vaunut lähtivät hitaasti liikkeelle, edellä ja jäljessä venäläinen armeija. Niitä veti neljä puhdasrotuista englantilaista hevosta; ajajana istui venäläinen kuski pitkässä viitassaan ja päässä korkea lakki; takana seisoi kaksi kullalla kirjailtua lakeijaa. Vieressä ratsasti Lacyn johdolla kunniavartijoina kaksitoista henkivartiaston husaaria, yllä kauniit, punaiset univormut hopearipsuisine nuttuineen, ja päässä pienet, keimailevan näköiset hopeapunoksiset tschakoot. He olivat kaikki valittua väkeä, muhkeita nuoria miehiä, jotka ohjasivat ratsujaan niin viehättävästi kuin kaunoratsastajat. Missä tämä melkeinpä tanssien liikkuva joukkue kulki, väistyivät kaikki tieltä, vartijat tekivät kivääreillään kunniaa, ihmiset tunkeutuivat veräjille ja aitojen vieriin ihmetellen katselemaan pelätyn sotaherran komeaa puolisoa, sillä kukapa muu olisi saattanut sellaisella loistolla ja sellaisien kunnianosoituksien ylenpalttisuudessa ajaa vihollisen armeijan etunenässä Turkuun?

Lähellä Paimiota tuli jo vaunuja vastaan edellä mainittu lähetystö pyytämään kenraali Keithiä säästämään Turkua. Arvokkaat ja viisaat papit, maistraatin herrat ja porvarit pysäyttivät vaatimattomat kaksipyöräiset ajoneuvonsa, kun näkivät runsaasti kullatut vaunut husaarijoukkueineen; he luulivat tapaavansa itse kenraalin. Mutta avovaunuissa istui vain nainen, joka kätki kasvonsa päähineen taa, vaikkei auringonpaiste ollut niin lämmin eikä niin kirkas, että se olisi voinut vahingoittaa hienoimpaakaan ihoa. Turun herrojen kiesit väistyivät kunnioituksesta melkein ojaan asti, kun vaunut vitkaan vierivät ohi. Välimatkaa oli tuskin kolmeakaan askelta: mihinkä olisivat lähettiläitten uteliaat katseet kääntyneet, ellei vaunuissa istujaan? Hän ei voinut jäädä heiltä huomaamatta; hänen pukunsa oli Turun porvarisnaisten heille varsin tuttu puku, valkoinen päähine, musta kamlottiröijy olkapäille heitettyine huiveineen ja yksinkertainen sininen villahame. Koska herrat ajoivat kaksittain, saattoi kukin puhella ainoastaan naapurinsa kanssa. Eeva kuuli nuo puoliääneen lausutut mietteet.

-- Ei tuo ole venakko!... Hän on samannäköinen kuin meidän... Hän on samannäköinen... Mutta sehän ei ole mahdollista...

Eeva olisi tahtonut painua maahan, kun hän vihdoin kuuli tutun äänen -- Heldtin äänen -- kuiskaavan vieressäistujalle:

-- Veli Merthen ... Eevahan se on! Sinun oma tyttäresihän se on!