Part 9

Jotakin oli kuitenkin ilmassa, joka ei häntä oikein miellyttänyt. Olikohan se ehkä häkää?... Hän avasi uunin pellin, tutki uunin, kaapit, taulut, kirjoituspöydän; kaikki oli vankasti tosioloista ja arkipäiväistä. Kaapissa oli kirkon arkisto ja muutamia huonoja, kannettomia kirjoja. Stjernkors avasi kaksi: ne olivat Lars Hjertan Lukukirjastoa: "Gnadenzellin nunna" ja "Koat-Venin Vahtitorni".

Oliko kirjasto siinä?

Erland tutki vuoteen: siinä oli kokonainen meri höyhenpatjoja. Kaksi pitkää päänalusta hän siirsi syrjään, ja niiden alla oleva matrassi oli kylliksi riittävä.

Hetkisen hän antoi kynttilän palaa. Myrsky ajeli ulkona tuon tuostakin lunta ikkunaruutuja vasten. Kummallisia ajatuksia tuli ja hävisi yön tuulien mukana. Mitä tuli hänen uskoa Kiven Matin kertomuksesta? Ehkäpä kaikki oli vain tyhmää lorua, joka oli saanut alkunsa siitä, että rovastivainaja oli sisustanut pappilansa komeammaksi ja aistikkaammaksi kuin taitamattomat maalaisseurakuntalaiset saattoivat ymmärtää. Papit olivat olleet, aina Kustaa III:n ajoista asti, ja olivat vieläkin kaikilla puheenaiheena. Ei ollut niin keskinkertaista pilkkakirvestä eikä niin kurjaa kapakkaa, ettei tuon miehen päässä ja tuossa kapakassa olisi ollut alinomaista varastoa poikamiehenjuttuja, joista toinen oli toistaan hävyttömämpi ja tyhmempi ja joissa aina puhuttiin "papista ja lukkarista". Olisikohan Kiven Matin kertomus ehkä samaa laatua? Miksikä ei? Ilkeys oli aloittanut, kevytmielisyys laatinut jatkoa ja taikausko vihdoin lopettanut rovasti Ödmarkin elämänkuvauksen.

-- Ja mitä sanotaankaan kerran minusta, kun lähden tästä seurakunnasta? mietti nuori pappi itsekseen. -- Mutta vähät ihmisten loruista, kunhan vain taivaallinen tuomarini armahtaa heikkouttani!

Hän kävi levolle. Kynttilää sammuttaessaan hän katsahti välinpitämättömästi vastapäätä olevaan ikkunaan. Lumipilvet olivat hajonneet, kuu oli noussut taivaan laelle ja paistoi heleästi jäätyneisiin ikkunaruutuihin. Jääkiteet muodostivat lasiin mitä kauneimpia valkoisia metsiä -- solakkalatvaisia ja tuuheaoksaisia kuusia siinä oli, hienompia kuin mitä Benvenuto Cellini oli tehnyt hopeasta Frans I:n kilpeen.

Stjernkorsia olivat lapsuudesta pitäen miellyttäneet kauniit talviset metsät. Hetkisen hän katseli huvikseen kimaltelevia oksia; hän kuvitteli ajavansa sen metsän läpi tähtikirkkaana talvi-iltana keveällä reellä ja hyvällä juoksijalla. Se oli suloinen ajatus; hän tunsi mielensä lapsekkaan iloiseksi.

Mutta silloin sattui varjo ikkunaan, ikäänkuin tumma esine olisi asetettu lasin ja kuun valon välille. Kaunis hopeametsä alkoi sulaa, ensin latvat, sitten oksat, aivan kuin olisi joku huokunut lasiin. Kohtapa olikin jo ruudun keskikohta sulana, eikä kuu kuitenkaan paistanut kirkkaasti aukosta, jokin pimitti ruutua.

Ensimmäinen Stjernkorsin mieleen johtuva ajatus oli, että joku talon väestä olisi puutarhassa vakoilemassa häntä ikkunasta. Se suututti häntä; hän nousi vuoteesta ja meni nopein askelin ikkunan luo nähdäkseen, kuka urkkija oli.

Hän ei nähnyt ketään, hän oli erehtynyt. Hän palasi vuoteelleen, Sama esine kuvastui taaskin ruutua vasten. Se näytti nyt naisen päältä -- varjokuvalta, joka syntyy, kun valo lankeaa suoraan takaa päin.

Stjernkors nousi uudestaan vuoteesta. Hän tahtoi nähdä, mikä aiheutti harhanäyn. Hän tarkasti ikkunaa eri paikoista huonetta. Jokaisesta muusta kohdasta hän huomasi vain jäätä ja kuun paistetta, mutta kun hän kävi vuoteellensa, näkyi kuvajainen taaskin keskellä ruutua. Sen täytyi siis olla jonkin ulkona olevan esineen varjo -- hirren katto, tikapuiden, jostakin puun oksasta riippuvan lumimöhkäleen tai muun semmoisen. Hän hymyili hullunkuriselle kuvittelulleen, kääntyi seinään päin ja nukkui sikeästi.

Kuun siirtymisestä päättäen hän oli nukkunut kaksi tai korkeintaan kolme tuntia, kun hän äkkiä heräsi siitä, että kevyt käsi laskeutui hänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki heikossa kuun valossa päänalusensa vieressä seisovan lapsen, jolla oli pelkät liinavaatteet yllä.

-- Äiti pyysi tervehtimään sinua ja sanomaan, että teit hyvin, kun tulit; me olemme kauan odottaneet sinua, kuiskasi lapsi hänen korvaansa.

Stjernkors katseli näkyä pikemmin kummastuneena kuin pelästyneenä. Hän mietti, oliko hän oikein valveilla.

-- Älä kysy mitään meistä äläkä sano kellekään, että minä olin tänä yönä sinun luonasi, jatkoi lapsi. Minä kyllä sanon sinulle, milloin me tarvitsemme sinua. -- Kuka sinä olet?

Lapsi nosti varoittaen sormensa.

-- Muista, mitä sanoin! Minä tulen takaisin tulevana yönä...

Ja samassa se katosi.

Erland Stjernkors hypähti vuoteesta saadakseen käsiinsä kutsumattoman yörauhanhäiritsijän ja tutkistellakseen häntä. Hän piti varmana, että joku talon väestä käveli unissaan ja oli hiipinyt huoneeseen keittiökamarista.

Huone oli pimeä, hänen kylkensä sattui kirjoituspöytään, ja hän sai käsiinsä jonkin esineen. Se oli tuoli, jolle hän oli pannut vaatteensa.

Hän sytytti kynttilän. Huoneessa ei ollut ketään muuta elävää olentoa kuin hän itse. Rauhanhäiritsijä oli käyttänyt pimeyttä hyväkseen ja päässyt pakoon.

-- Vai kutsumatonta seuraa! Miksi jätinkin lukitsematta keittiökamarin puoleisen oven ennenkuin kävin levolle.

Ja Erland meni lukitsemaan ovea, mutta se oli tarpeetonta. Olihan hän lukinnut sen jo illalla. Hän tutki salin puoleista ovea: se oli lukossa, ja sali oli kylmä kuin lämmittämätön huone talvella ainakin.

-- Olihan se sittenkin unta, johan minun olisi pitänyt se heti käsittää, virkahti hän harmissaan ja kävi uudestaan levolle. -- Siinä on nyt seuraukset tyhmien lorujen kuuntelemisesta. Nyt en saa unta Kiven Matin kertomusten tähden.

6. PASTORI IDEGRAN.

Kello ei ollut vielä kuuttakaan aamulla, kun nuori kirkkoherran sijainen heräsi virkistyneenä unesta, jota eivät myöhemmin enää mitkään kummitukset olleet häirinneet. Unien selittelemistä hän katsoi turhaksi vaivaksi, ja aamuhetket kuluivat nopeasti hänen purkaessaan tavaroitaan ja järjestellessään tulevaa asuntoaan. Pitkä piika purjehti huoneen läpi kahvitarjottimineen, ja seuraava keskustelu alkoi:

-- Onko tänään kaunis ilma?

-- Parempi kuin eilen.

-- Mikä on nimesi?

-- Loviisa.

-- No hyvä, Loviisa, voiko täällä saada kahvia kello viisi aamulla?

-- Voi kyllä.

-- Tuo sitten joka aamu kello viisi. Ei väkevää, mutta kuumaa. Onko mamseli Apollonia aikaisin hereillä?

-- Ennen kuutta.

-- Ja muitahan ei ole ketään talossa, paitsi palvelijoita?

-- Ei. Ja pihakoira.

-- Eikö ketään vieraita käy pappilassa?

-- Ei muita kuin pastori.

-- Asuuko pastori Idegran kaukanakin täältä?

-- Venäjän virstan päässä toisella puolen kirkkoa.

-- Hyvä.

Ja maisteri Stjernkors otti hattunsa, keppinsä, ja päällystakkinsa ja lähti jalkaisin tervehtimään tulevaa virkaveljensä.

Oli kirkas, raitis joulukuun aamu. Lunta olivat vielä kaikki tiet täynnä edellisen päivän pyrystä. Siellä täällä näkyi kylässä joku lapiomies luovan kinoksia vähemmäksi oman ovensa edestä, mutta toisten teistä tai maantiestä ei näyttänyt kukaan pitävän lukua. Kylä oli melkein aution näköinen, ja nekin harvat, jotka olivat noutamassa vettä kaivolta tai puita vajasta, näyttivät repaleisilta, kiukkuisilta ja yönsä valvoneilta. Yksi ainoa talo kylässä oli maalattu ja siisti kuin nukkekaappi; se oli lukkarin talo ja rakennus suurenmoisine viinatehtaineen, ja se sijaitsi parin kivenheiton matkan päässä kirkolta. Sen rinnalla vanha kirkko näytti erittäin iäkkäältä ja ränsistyneeltä. Se oli kivestä, peräisin katoliselta ajalta, katto, kuten tavallista, suippo ja ikkunat pienet, kapeat; mutta läntinen seinä oli pääoven kohdalta hyvin kallellaan, ja siinä oli arveluttavan näköinen halkeama; katto oli lumikinosten peitossa, ikkunoista oli monta ruutua paikkailtu tappuroilla tai tuohella. Tuon surkealta näyttävän Herran huoneen pääoven eteen oli pyry koonnut niin korkeita kinoksia, että luonto itse näytti, häveten ihmisten välinpitämättömyyttä, sulkeneen pääsyn siihen, ja kaikki yhteensä teki sen vaikutelman kuin kirkko olisi jäännös hirmukuoleman ajoilta ja olisi ollut avaamatta ja käyttämättä satoja vuosia.

Vähän matkan päässä kylän, kirkon ja sillan toisella puolen oli pieni, mutta hyvässä kunnossa oleva kappalaisen asunto, joka oli paljon miellyttävämpi kuin suuri, aution näköinen rovastinpappila. Siellä oli tie ja piha huolellisesti lapioitu ja portaitten eteen oli pantu uusia havuja; sieltä kuului kirveen kilke ja hevosten iloista hirnuntaa, kaikki osoitti varallisuutta ja hyvää järjestystä. Erland Stjernkors mietiskeli vain itsekseen, miten niin järjestystä harrastavan kappalaisen seurakunta saattoi olla niin epäjärjestyksessä ja miten hän tyytyi niin rappiolla olevaan kirkkoon.

Edeltäpäin tuntien jotenkin ilmeistä vastenmielisyyttä ja hieman uteliaisuuttakin hän seisoi kohta tämän upean puustellin omistajan, kappalaisen ja varapastorin Anselm Idegranin edessä.

Erland Stjernkors oli kertomusten mukaan odottanut tapaavansa pienen, viekkaan, kierosilmäisen miehen, jonka teeskentelevästä muodosta näkyisi koronkiskurin ahneus. Sen sijaan hän näki edessään vähän seitsemännelläkymmenellä olevan, arvokkaan näköisen ukon, jonka kasvot olivat luja- ja selväpiirteiset, silmät harmaat, vilkkaat ja läpitunkevat ja käytös varovaisuutta ilmaiseva. Ainoastaan laulava saarnaääni oli vähän vastenmielinen. Pastorilla oli muuten paksu yönuttu yllään, ja juuri kun Stjernkors astui sisään, puheli hän parin repaleisen miehen kanssa, jotka taivuttivat selkiänsä kuin jousen kaaria mahtavan miehen edessä.

-- Menkää tiehenne: en minä lainaa rahaa takuuta vastaan! kuului tuomio. Jaakko lainaa Pietarilta ja hänellä on Antti takuussa, Antti lainaa Taavetilta ja hänellä on Jaakko takuussa, ja sitten loikoilevat Jaakko ja Antti muutaman viikon uuninpankolla ja juovat. Mutta minä en kärsi laiskureita. Tehkää työtä, siinä on minun neuvoni; pyytäkää lainaa pelloltanne, pankaa niitty takuuseen. Jääkää hyvästi, hyvät miehet; minulla on vieraita odottamassa.

Miehet lähtivät ja heidän raukeat, viinasta sameat silmänsä eivät ennustaneet mitään hyvää. Erland Stjernkors astui sisään. Hänen esittelynsä oli kohta tehty eikä se näyttänyt hämmästyttävän pastoria. Ehkä pastori Idegran oli saanut hyvissä ajoin tiedon, että tuomiokapituli oli tehnyt hänen tuumansa tyhjiksi, jos hänellä muuten oli niitä ollutkaan, ja sentähden ei näkynyt nimeksikään tyytymättömyyttä tai tylyyttä hänen käytöksessään, kun hän otti uuden virkaveljensä vastaan.

-- No kas, sepä oli oikein! huudahti hän. Maisteri ei olisi saattanut tulla sopivampaan aikaan, ja kunnianarvoisa Turun kapituli on tosiaankin isällisen huolellisesti auttanut meitä Aulangon asukas-raukkoja oikeaan aikaan. Nythän on joulu käsissä ja sen mukana aamu- ja puolipäiväsaarnat, rippi ja kuulutukset, häät ja ristiäiset ja kylänluvut sitten kevätpuoleen, ja yksi pappi yhtätoistatuhatta sielua kohden, sehän on vain samaa kuin rikkinäinen ahvenrysä kalaisessa meressä, Ödmark-vainaja oli itsepäinen eikä ottanut apulaista silloin, kun olisi saanut, ja kun hän sitten tarvitsi, ei ollut ketään enää saatavana. Sen tähden on seurakuntamme laita vähän niin ja näin, herra maisteri: eloa on paljon, mutta työmiehiä on vähän. Mitä uutisia Turusta? Toivoakseni ovat kunnianarvoiset isät terveinä?

-- Minä toivon samaa, ja selväähän onkin, että niin runsasväkinen seurakunta kuin Aulanko on tuomiokapitulilla tarkasti muistissa. Herra pastori olisi tarvinnut vanhemman ja kokeneemman auttajan, mutta ei ollut ketään muita saatavissa, ja minä koetan kyllä tehdä parhaani. Luultavasti saamme myös odottaa korkea-arvoista piispaa tänne tarkastukselle maalis- tai huhtikuussa...

-- Hm, hm ... luuletteko niin?

-- Olen varma siitä. Ja luulen, että herra pastori saa helpoimmin toimeen semmoiset parannukset, mitä kipeimmin kaivataan, kun seurakunta on saanut tietää asiasta. Kirkko näyttää olevan perinpohjaisen korjauksen tarpeessa, ellei ehkä olisi viisainta rakentaa kerrassaan uusi.

-- No mitä muuta luulette sitten minun koettaneen tyrkyttää tyhmille talonpojille jo kymmenen vuoden ajan? Mutta ottakoon, ken voi, tyhmyyden ja itsepäisyyden heidän häränpäistään. Ei, vanhaa rähjää pitää vielä pöngitellä muutamia vuosia, kunnes se jonakin päivänä luhistuu kasaan; sitä mieltä on enemmistö kirkonkokouksessa. Minä olen kuitenkin koonnut kirkonkassan, se kasvaa hiljaisuudessa kuin lumivyöry, herra maisteri, ja sentähden ne sanovat minua koronkiskuriksi... Saanko tarjota nuuskaa?

7. MITÄ OLI AJATELTAVA?

-- Myönnän -- virkkoi Stjernkors, yhä enemmän kummastuneena siitä varmuudesta ja avomielisestä tyyneydestä, jolla pastori itse johti puheen hänestä kaikkialla liikkeessä oleviin häpeällisiin huhuihin -- myönnän, että olen kuullut sellaisia lörpötyksiä, mitä suvaitsitte mainita, ja etenkin tämän pitäjän monista ja suurista viinapolttimoista.

-- Senhän saattaa arvatakin, vastasi siihen kappalainen hymyillen. Asia on siten, että meillä täällä on huonot heinämaat, ja karja elätetään suureksi osaksi rankilla. Muuten on sitä elinkeinoa edistänyt ensin talousseura ja sitten kruunu. Kun jokainen tilallinen maksaa viinaveroja, polttipa hän sitten tai ei, niin onhan selvää, ettei kukaan tahdo maksaa veroa ilmaiseksi.

-- Mutta tapojen turmelus...

-- Ai, ai, niitä nuoria kirjanoppineita, ne tahtovat tehdä meidät kaikki fariseuksiksi! Mutta leikki sikseen, herra maisteri, seurakunta on aivan samanlaisessa kunnossa kuin kirkkokin. Vaikka siitä sieltä täältä paikataankin raot ja reiät, pysyy se kuitenkin aina vain vanhana rähjänä. Jos tahdotte rakentaa kelvollista, niin antakaa vanhan luhistua läjään ja rakentakaa uudelleen perustuksista asti!

-- Niin minä tahdonkin tehdä, herra pastori, ja aluksi ehdotan, että lukkarin suuri viinapolttimo lakkautetaan kokonaan.

-- No, sepä olisi oikea hyvätyö, jos maisteri saisi niin paljon järkeä mahtumaan sen vanhan narrin kalloon. Kokonaista kuusi vuotta olen hänelle aina vähän väliä sanonut: kuules, Talvinen, heitä pois tuo liike; ei se kannata, hyvä lukkari! Rengit juovat koko voiton. Ja niin käykin; kahden vuoden kuluttua hän on köyhä mies.

-- Minä olisin pastorin sijassa erottanut hänet virastaan.

-- Siinä oli omat mutkansa. Talvinen on aikoinaan ollut Ödmark-vainajan kasvinkumppani, ja Ödmark oli vapaamuurari; hän piti omiensa puolta...

-- Vapaamuurariko? Ja luterilainen pappi!

-- Niin, miksikä ei? Koko maailmahan tiesi, että kaikki Kaarle XIII:n suosikit olivat vapaamuurareita, ja ne, jotka eivät olleet, kiiruhtivat rupeamaan niin pian kuin mahdollista, pysyäkseen armon päivänpaisteessa. Ödmark-vainajalla oli hyvin korkea arvo heidän keskuudessaan, ja sentähden hänen melkoinen omaisuutensa hupeni Tukholman suureen lastentaloon ja muihin vapaamuurarien laupeudentöihin. Ei ole killinkiä eikä kopeekkaakaan omaisuutta tallella. Kaikki menee vasarakaupalla veloista. Mutta palataksemme virkatoimituksiin, saatamme alkaa jakamalla saarnavuorot ja ripit keskenämme; kyllä täällä on työtä kahdellekin, herra maisteri! Sitten syömme yhdessä päivällistä ja iltapäivällä silmäilemme kirkonkirjoja ja vaivaishoitoa, mikäli niitä tarvitsee tuntea.

Papit istuutuivat sitten kirjoituspöydän ääreen almanakka kädessä jakamaan tehtäviään, ja huomattiin jo välttämättömimmän ulkonaisen seurakunnan hoidon, kuten kansliatöiden, vaivaishoidon, väkilukutaulujen teon ja muiden semmoisen vaativan melkein koko heidän aikansa. Mitä siitä sitten jäi niin sekalaisen seurakunnan sielunhoitoon, oli toinen juttu.

Iltapäivällä kappalainen näytteli vieraalleen koko taloansa, tallit, navetat, juustokamarit, myllyt, riihet, pajat, silppukoneet, ja elleivät kaikki pellot ja niityt olisi olleet paksun lumen peitossa, olisi kävelyä epäilemättä jatkettu aivan puustellin äärimmäiseen raja-aitaan asti. Mutta olipa siinä sitten näyttelemistäkin. Ei ollut maisteri Stjernkors, vaikka hän pitikin itseään hyvin käytännöllisenä miehenä, koskaan osannut aavistaakaan sellaista järjestystä ihan joka askelella. Aulangon kappalaisen talo oli jonkinlainen hyvin järjestetyn maanviljelyksen mallikartano, ja ainoa muistutus, minkä äsken tullut vieras salaa itsekseen lisäsi, oli se, että kappalainen, pastori Idegran ehkä oli liian uuttera ja liian harvinaisen hyvä maanviljelijä voidakseen olla yhtä uuttera ja yhtä erinomainen kirkon palvelija.

Kello oli jo seitsemän tai kahdeksan illalla, kun Erland Stjernkors palasi pappilaan kappalaisen rengin kyyditsemänä komeassa reessä ja hyvin hoidetulla hevosella. Hänen päänsä oli täynnä uusia aikeita ja huolia; hän ei ollut tyytyväinen eikä tyytymätön; hän tunsi olevansa yksin, tarvitsevansa ystävän tai ainakin palvelijan, johon voisi täydellisesti luottaa. Hänen virkaveljensä oli maailman mies, järjestyksen mies; mutta mitä hän vielä sen lisäksi oli? Sitä ei ollut suinkaan helppo saada selville. Stjernkors päätti käyttää hyväkseen hänen taitavuuttaan ulkonaisissa tehtävissä ja ottaa omaksi huolekseen vaikeamman ja vastuunalaisemman toimen, koettaa johdattaa kauas harhateille eksynyttä laumaa oikean paimenen luo.

Kohta hän istui taas rovasti Ödmarkin entisessä työhuoneessa. Ödmark...? Niin, tuon miehen pitkä elämä, näyttipä se ihmisistä miten runsaasti tahansa kuninkaan armon, rikkauden, kauneuden, ilon ja nautintojen kultaamalta, mitä se oli ollut muuta kuin synkkä erämaa?[10] Olikohan siinä ollut ainoatakaan elävää vesipuroa levittämässä ympärilleen vehreyttä ja suloutta? Missä oli se sato, mikä niin pitkän elämäntyön, niin paljon voiman, hyvän terveyden ja suuren vaikutuskyvyn olisi pitänyt kantaa? Ja missä oli nyt kaikki se kuninkaan suosio, kaikki ne aarteet ja nautinnot, joita kuolevaiset sanovat kunniaksi ja onneksi ja jotka varmaan aikoinaan olivat herättäneet monessa kateutta? Kaikki oli poissa, maassa multana, lumen peitossa ihmisten riistämänä ja raastamana, pilkkaamana ja unohtamana -- todellakin erämaa! Erämaa, missä kenties oli raatelevia petojakin, joita ei kukaan tuntenut? Yön pimeys ei tiennyt vastata siihen.

Erland Stjernkors otti raamattunsa ja etsi satamaa harhaileville ajatuksilleen. Hän löysi sen ja tyyntyi.

Hänelle katettiin illallispöytä viereiseen huoneeseen, hänelle yksin.

-- Missä on mamseli Durin?

-- Häntä kupataan saunassa.

-- Onko hän kipeä?

-- Hän kuppauttaa kerran viikossa.

Siihen ei ollut mitään sanomista. Moni uskoi silloin ja uskoo ehkä vieläkin semmoista menettelyä parhaaksi varokeinoksi kaikkia tauteja vastaan.

Stjernkors kävi levolle ja sammutti kynttilän. Tuskin hän oli katsahtanut jäiseen ikkunaan, kun huomasi varjon. Se näkyi tällä kertaa aivan selvästi kuun valossa ja oli kuin naisen pää kampoineen ja hiussuortuvineen.

-- Juuri niin -- sanoi nuori pappi ihan tyynesti itsekseen -- tuossa ainekset, joista monikin kummitus on tehty! Ota palanen yötä, palanen yksinäisyyttä, palanen mielikuvitusta; valele niitä hiukan kuun valolla ja sovita kaiken sen keskelle puunrungon varjo, josta voit mielinmäärin muodostaa päättömän ruumiin tai ruumiittoman pään, ja kummitus on valmis. Tuntematon olento, sinä siinä ikkunan ruudulla, toivotan sinulle hyvää yötä...

Kohta Erland Stjernkors oli unen helmoissa.

Hän oli maannut melkein yhtä kauan ja kuu oli siirtynyt melkein yhtä paljon kuin edellisenä yönä, kun hän aivan samalla lailla heräsi siitä, että joku pani kätensä hänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki saman lapsen yhtä kevyesti puettuna seisovan aivan päänalusen vieressä.

-- Huomenna tarvitsemme me sinua, sanoi lapsi.

Stjernkors oli vaiti. Hän tahtoi päästä varmuuteen siitä, että kaikki oli unta. Mutta lapsi jatkoi:

-- He pelkäävät sinua ja tahtovat lähettää meidät pois. Estä se, jos voit. Hyvää yötä!

Ja samassa näky katosi. Stjernkors nousi vuoteesta ja katsoi, olivatko kaikki ovet hyvin suljetut.

-- Nyt ei ole oikein pääni laita, sanoi hän itsekseen. -- Minä näen näkyjä. Lääkärit sanoisivat sitä _idiosynkrasia'ksi, prosopopia'ksi_... minä syön liikaa iltaisin, minun täytyy muuttaa ravintojärjestykseni... Kummallista, että sama näky aina uudistuu... Lapsi!... Mitäpä muuta se on kuin Kiven Matin tyhmiä juttuja; ne ahdistelevat minua unessa.

8. PUHETTA LIIAKSI, EIKÄ KUITENKAAN TARPEEKSI.

Seuraava päivä oli lauantai. Maisteri Stjernkors otti silloin seurakunnan hoidon huostaansa; hänellä oli työtä tavattomasti, ja huone oli parhaillaan täynnä väkeä, kun pieni, punakka, paljaspäinen herra, jolla oli viheriät lasit nenällä, kurkisti ovesta.

-- Pyydän anteeksi, nimeni on Arvelin. Lähin naapuri. Häiritsenkö ehkä teitä.

-- Olkaa hyvä, käykää istumaan.

-- Mieluista nähdä turkulaisia. Toivottavasti matka kävi hyvin? Perhanan huono keli tähän aikaan. Ei ole mitään talviajoja -- kas, hyvää huomenta, kirkkoväärti; miten jaksaa ruskean tammanne varsa? -- Ei pääse paikaltaan hievahtamaan. Voin hinnan sanotaan rupeavan laskeutumaan. Hohhoo, niin, niin, sellainen on maailman meno. Tämän saman pöydän ääressä istui ystävä Ödmark ja hoiteli papinkirjoja, ja tuolla salissa on hänen lautapelinsä -- vai niin, muori, te aiotte naittaa Kaisan? -- ja siellä olemme aikoinamme sitoneet monet parit yhteen ja heittäneet kuutosia niin että nurkat paukkuivat... Niin anteliasta kirkkoherraa kuin Ödmark-vainaja aikoinaan oli, on teidän, Kaisa, vaikea löytää. Idegran on vuokrannut tulot; hänellä ei ole varaa olla niin antelias, hänellä... Jos olette vielä naimaton mies, herra maisteri, niin sopiipa katsella vähän ympärilleen tässä pitäjässä. Käydä jahtimestarilla esimerkiksi. Von Holbachilla on kolme tytärtä naimisissa -- aja ulos koira, Kalle -- ja kolme kotona. Nuorin täyttää viisikolmatta vuotta ensi keväänä siihen aikaan, kun lampaita keritään. Laamanni Åkerströmillä on kaksi ja minulla on yksi, joka ei myöskään ole kaikkein mitättömimpiä, vaikka minä sen itse sanon. Toivon, että käytte talossa, maisteri. Mutta kenties häiritsen?

-- Olkaa hyvä, jatkakaa vain. Minä koetan kuulla niin vähän kuin mahdollista.

-- Mitä? Onko maisteri vähäkuuloinen? Isävainajani oli myöskin huonokuuloinen, ja se paheni hirveästi vuosien kuluessa. Oikeastaan oli tarkoitukseni -- mutta kas, siinähän on pikku Johanna, joka meni ensimmäisenä adventtina naimisiin pitäjän räätälin kanssa; toivon että avioliitto on onneksi; sano Pitkäselle, hyvä ystäväiseni, että hänen pitäisi hankkia parempaa ompelurihmaa; minun poikani ovat kiskoneet irti kaikki napit nutuistansa -- niin, tarkoitukseni olisi kutsua teidät, maisteri, ryypylle ja voileivälle halpaan majaani.

-- Kiitoksia. Tänään minun on mahdotonta, se kunnia täytyy jättää.

-- Minulle se on kunnia eikä teille. Mutta eiköhän huomenna päivälliselle? Ödmark-vainajalla oli tapana sanoa -- no mutta, Haukkilan Petteri, etkö häpeä, kun tulet sisään lakki päässä? -- että terveellisin elintapa on ottaa kuminansekainen karvas naukku aamulla ennen saarnaa, mutta jäljestä piti olla pomeranssia tai anista. Minun eukkoni sen asian kyllä ymmärtää, herra maisteri. Mutta kenties häiritsen?

-- Minä tulen mielelläni huomenna päivälliselle.

-- Sepä erinomaista. Ödmark-vainajalla ei ollut iloa muijistaan, mutta kyllä ne olivatkin, meidän kesken sanoen, oikeita kiusanhenkiä kaikki neljä. Ei kukaan heistä ymmärtänyt musiikkia, herra maisteri. Ei sitten hitustakaan korvaa. Minun tallipässilläni oli enemmän musiikkiaistia kuin heillä kaikilla neljällä yhteensä. Sentähden -- voi, juutas tuota minun luuvaloani; nyt tulee taaskin huono ilma -- niin tulivat kaikki lapset hulluiksi. Mutta kenties millä häir...

-- Jäikö rovasti Ödmarkilta lapsia eloon?

Tuo aavistamaton kysymys sulki kuin myllynsulku ihan kerrassaan pienen, kaljupäisen miehen tulvillaan olevan sanasäkin. Hän katsahti neuvottomana ympärilleen eikä vastannut.

Erland Stjernkors oli toistamaisillaan kysymyksensä, kun huomasi ovella nuoren, kalpean, repaleisen, mustatukkaisen miehen, joka hyvin innokkaalla ja paljon tarkoittavalla viittauksella pyysi häntä vaikenemaan. Kysymys jäi uudistamatta, ja kohta huomattiin patruuna Arvelinin ihan hiljaa korjautuneen tiehensä.

-- Kuka sinä olet? kysyi Stjernkors mustalta mieheltä, kun tuli hänen vuoronsa ja kaikki muut olivat lähteneet huoneesta.