Part 8

-- Jos te, maisteri, kun olette oppinut mies, voitte huomata ihmisestä enemmän kuin ulkomuodon, niin ymmärrätte enemmän kuin minä. Kahdeksana viimeisenä vuotena tuli rovastivainajan kaunis, ruskea tukka valkoiseksi kuin lumi, ja usein nähtiin hänen seisahtuvan kesken puhettaan ikäänkuin kuuntelemaan toista, jota ei kukaan kuullut. Ja toisinaan, kun vanhat juomaveikot mässäsivät hänen ympärillään, katseli hän ikkunasta ulos pimeään ja ikäänkuin nyökäytti päätään jollekin, joka seisoi ulkona talviyön pakkasessa. Mutta sattuipa sitten joku häntä ravistelemaan; silloin otti hän väkevän totilasinsa ja joi heidän kanssaan, kasvoilla kummallinen, keskivälinen ilme, niinkuin olisi tahtonut yht'aikaa sanoa "piru vieköön"-kirouksen ja "Jumala auttakoon"-avunhuudon. Ja kun hän oli juonut pari tai kolme lasia, tapahtui, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, että se alkoi näkyä hänestä, ja se tuotti toisille herroille iloa. Siellä oli etenkin eräs vanha jahtimestari -- maisteri tuntee ehkä jahtimestari von Holbachin, joka ei osaa puhua kolmea sanaa kiroamatta niin että uunit halkeilevat? -- hän oli pahimpia joukosta, ja sitä lähinnä laamanni Åkerström, joka ei koskaan käy levolle, ennenkuin on juonut puoli tuoppia rommia, vaikka hän istuukin aika suorana kihlakunnan oikeudessa -- ja sitten patruuna Arvelin, joka omistaa Kallisten kartanon aivan pappilan vieressä, vaikka koko hökötys kuuluu olevan velasta pastorille kiinnitettynä. Ne kolme ja muut, joita matkusti jos jostakin, pitivät rovastia joka ilta hyvällä tuulella. Jahtimestari kiroili neljän miehen voimalla, laamanni joi kaikkien puolesta ja patruuna lauloi kaikkien puolesta, silloin kun eivät pelanneet korttia. Eräänä iltana -- ei, yö silloin oli, noin kahden ja kolmen välillä aamupuolella -- istuivat kaikki neljä pappilan suuressa salissa ja uhkailivat lähteä toisena päivänä kiertämään karhua. Mutta rovastivainaja oli kasvoiltaan tavallista kelmeämpi ja katsoi useasti ikkunasta, kuten hänen oli tapana, ja silloin tapahtui jotakin. Mutta mitäpä maksaisi vaivaa puhua siitä? Maisteri vain nauraisi.

-- Puhukaa suoraan. Kertomuksenne ei ole semmoinen, että se juuri naurattaisi.

-- Olkoon menneeksi, koska matka paremmin joutuu, kun puhelee hiukan. Pysy tiellä, hevonen; tässä on silta!... Mihinkä lopetinkaan? Niin, rovastivainaja istui käsivarret ristissä ikkunalautaa vasten nojallaan ja katsoi ulos, ja rovastin vanha renki Joonas -- joka mennä vuonna menetti toisen silmänsä ampuessaan oravaa -- istui puolinukuksissa salin uunin luona; olen kuullut sen häneltä itseltään...

-- Ehkäpä hän olikin aivan nukuksissa, kun hänellä oli vain yksi silmä.

-- Johan minä sanoin, että maisteri vain nauraisi koko jutulle. Mutta samapa se. Joonaan hommana oli piippujen puhdistus, eikä hänellä siis ollut pitkiä aikoja välillä nukkua. Kun hän siinä sattui katsahtamaan ikkunaan päin, sinne missä rovastivainaja istui, näki hän yht'äkkiä kaikki ruudut täynnä vaimojen ja lasten kasvoja, jotka kurkistelivat sisään ikkunasta, ja silloin oli marraskuun alku ja turkasen kylmä ulkona kolmen ja neljän välillä aamulla.

-- Sanoittehan äsken kellon olleen silloin kahden tai kolmen paikoilla.

-- No niin, ehkäpä kaksi tai kolme, eihän kukaan katsonut kelloa siihen aikaan vuorokaudesta. Joonas arveli alussa niitä kylän väeksi, joka oli tullut katsomaan ikkunoista, niinkuin on tapana pidoissa. Mutta kylmä väre karmi hänen selkäpiitään, kun hän muisti, että oltiin toisessa kerroksessa. Ja samassa hän tunsi kasvot toisensa perästä, ja uskokaa tai naurakaa, maisteri, siinä olivat kaikki neljä ruustinnavainajata ja kaikki yhdeksän lapsivainajata ja vielä useita lisäksi, ja Joonas arvasi kyllä, ketä ne olivat, vaikkei hän huolinut puhua. He seisoivat niin lähellä ikkunaruutua, että heidän nenänsä ja poskensa ikäänkuin litistyivät lasia vastaan, ja kaikki näyttivät kummallisen kalpeilta ja surullisilta, mutta eniten kaikista neljäs ruustinna. Rovastivainaja vain nyökäytteli heille päätään, kuten hänen oli tapanaan, ja sitten ei hän enää nyökäytellyt, vaan oli aivan hiljaa. Silloin nousi jahtimestari, joka ei ollut mitään nähnyt, hän kun oli selin ikkunaan päin, ja kiroili tapansa mukaan, niin että tyhjät lasit helisivät, ja kävi pudistelemaan rovastivainajata, ettei tämä nukkuisi ikkunan viereen. Mutta kas, se onnistuikin sillä kertaa niin huonosti, että rovastivainaja pudota retkahti lattialle, ja silloin olivat hänen päivänsä lopussa. Siitä on nyt juuri parhaiksi viisi viikkoa...

Kyytimies vaikeni ikäänkuin olisi odottanut vastausta tai jotakin kummastuksen ilmaisua. Kuului jalasten narina hangessa. Mutta kun matkustaja katsoi parhaaksi olla vaiti, jatkoi kertoja, joka nähtävästi tahtoi hyvin mielellään keventää sydäntään:

-- No, mitä luulette te, maisteri, siitä, mitä Joonas kertoi.

-- Minä luulen, että mies, joka istuu puolinukuksissa uunin ääressä kello kolmen tienoissa aamulla, saattaa nähdä kaikenlaista, mitä hän ollessaan valveilla seuraavana päivänä ei voi vannoa todeksi.

-- Mutta Joonas vannoo olleensa valveilla.

-- Kuulkaahan, hyvä ... mikä on nimenne?

-- Kiven Matti, pappilan muonatorppari.

-- No niin, hyvä Kiven Matti, on olemassa taivaan ja maan välillä semmoista, mitä oppineet eivät ymmärrä. Mutta ei silti tarvitse uskoa jokaista, joka kuvittelee nähneensä kummituksia, vaikka kaikki ehkä onkin ollut vain valon heijastusta ikkunan ruuduista. Hyvin luultavasti rovasti Ödmark itsekin oli yövalvonnasta, juomisesta, suruista ja omantunnontuskista kovassa mielenliikutuksessa ja luuli näkevänsä vaimovainajansa ja kuolleet lapsensa, ja se ehkä on aiheuttanut hänen oman pikaisen kuolemansa. Kuitenkin neuvon teitä, vainajan vanhaa palvelijaa, olemaan puhumatta näyistä ja kertomatta muuta pahaa isäntävainajastanne; sillä Herra yksin on kaikkien meidän tuomarimme. Saman neuvon annamme Joonas-ystävällemme. Mutta ellen pety, alkaa metsä harveta, ja tuolta näkyy jotakin tornin tapaista.

-- Se on Aulangon kirkon torni, ja pappila on aivan lähellä sillan toisella puolen.

3. PERILLETULO.

Pappilaan oli enää vain kahdeksasosa penikulmaa jäljellä, mutta sepä matka sattuikin olemaan tukalakulkuista. Tuuli oli siinä tasangolla saanut mielin määrin temmeltää, aitojen vieressä oli miehen korkuisia kinoksia, ja pikemmin kyntäen kuin ajaen saapui reki vihdoinkin suurenlaiseen kylään.

-- Tässä on kirkonkylä, selitti kyytimies tullen sen nähtyään taaskin puheliaaksi. -- Tässä asuu Vikuri, joka ruokkii kuusi hevosta hautausmaan heinillä ja vetää lankkuja sahalta kahdeksan päivää viikossa. -- Tässä asuu Pikku Pukki, se mies keittää kolmesataa kannua viinaa pienestä perunamaastaan. -- Tässä on Mietoinen; sen huusi pastori keväällä omasta saatavastaan ja maksoi parhaasta pellosta sen, minkä muut maksavat kivirauniosta. -- Tässä on Alavirran kapakka. -- Tässä on Seppälä, jonka isäntä löi veljensä kuoliaaksi juhannusyönä. -- Tässä asuu Sampi, joka keittää viinaa yhdeksänkymmenen kannun pannulla polttimohuoneessa ja sadankahdeksankymmenen kannun pannulla metsässä. -- Tässä on Takaperä, joka on käräjöinyt pastorin kanssa neljätoista vuotta myllyn sulusta, ja nyt menettää isäntä talonsa. -- Tässä on Riitamaa, jonne mustalaiset kokoovat varastamansa tavaran. -- Tässä on Pakkanen; sen talon tytär tappoi lapsensa kaivoon. -- Tässä on Iikkalan kestikievari, josta nimismies otti takavarikkoon aimo lailla viinaa pyhäinmiesten päivänä. Sanotaan kestikievarin vielä pelastaneen kuusitoista lekkeriä, jotka olivat piilossa tallin sillan alla. -- Tässä on Ahkolan kapakka, eikä pahempaa variksen pesää ole seitsemäntoista penikulman alalla. -- Tässä on Viitala, jonka emäntä poltti oman navettansa. -- Tässä on Talvinen...

-- Jo riittää, keskeytti matkustaja kärsimättömästi. -- Kertomuksestanne päättäen, hyvä Kiven Matti, saattaisin pikemmin luulla tulleeni ryövärien pesään kuin kristilliseen seurakuntaan.

-- No, Talvinen toki lienee kaikin puolin kunnossa -- jatkoi kyytimies sivaltaen ruoskallansa ilmaan -- sehän on lukkarin puustelli. Ja lukkari on rikas; hänellä on kaikista suurin viinapolttimo, vaikka sanovat hänen vain olevan nimenä ja pastorin saavan voitot.

-- Mutta mitä tehdään niin suunnattoman paljolla viinalla?

-- Mitäkö tehdään? Rahaa tietysti. Täältä lähetetään monta kuormaa pohjoiseen päin. Siten sanotaan maanviljelyksen kannattavan parhaiten, ja lehmät elätetään rankilla.

-- Onko kylä siis tullut rikkaaksi viinallaan?

-- Ptruu, hevonen, hiljaa sillan päässä! Rikkaaksiko? Mitä vielä! Isä kokoo ja poika juo sen suihinsa. Mutta tässä on kirkko.

Matkustaja kumartui sivulle ja katseli niin hyvin kuin pimeässä saattoi suurta, harmaata, terävätornista rakennusta.

-- Onko se hyvässä kunnossa? kysyi hän.

-- Se aiottiin maalata ja kalkita siihen aikaan, kun minä kävin rippikoulua, ja siitä saattaa nyt olla neljäkymmentä vuotta, vastasi mies. Rovastivainaja halusi kaiken hienoksi siihen aikaan. Mutta samalla kertaa oli silloin pappila uudestaan rakennettava, ja kuka jaksaa yht'aikaa kaikkea? Pastori on sitten koonnut yksitoista vuotta kirkonkassaa ja lupaa rakentaa meille uuden kirkon aivan kuin ilmaiseksi, kun hän kerran pääsee kirkkoherraksi. Nykyjään tuulee sinne yhdestä nurkasta kerrallaan, aina sen mukaan, onko tuuli päivän vaiko pohjan puolella; mutta muuten on erotus se, että siihen kesäisin sataa vettä mutta talvisin lunta. Kuolleet eivät valita kirkon lattian alla. Mutta tuolla on pappila oikealle tiestä. Eihän köyhän miehen sovi antaa hyvää neuvoa...

-- Hyvä neuvo on meille kaikille kuin lyhty pimeässä.

-- En minä sano mitään. Mutta jos olisin maisterin sijassa, asuisin mieluummin Kiven Matin köyhässä torpassa kuin Aulangon suuressa ja rikkaassa kaksikerroksisessa pappilassa.

-- Kiitos neuvosta, kunnon Matti; mutta minut on määrätty hoitamaan pastorin virkaa, ja silloin minun on asuttava pappilassa. Hauskaa se ei ole, mutta käynee se toki sentään päinsä.

-- Kaikki käy, ja myllykin käy, kunnes sulkuluukku lasketaan. Jos maisterin nyt kerran täytyy asua siellä, niin antakaa anteeksi rohkeuteni, mutta silmät ja korvat ovat toisinaan haitaksi. Kun mamseli Apollonia sanoo: korppi on valkea, niin vastatkaa: valkeahan se on. Kun hän puhuu rovastivainajasta, minkä hän tekee joka kerran, kun suunsa avaa, niin älkää koskaan kyselkö; ottakaa kaikki täydestä. Jos hän sanoo jotakin pastori Idegranista, niin vastatkaa, että hän on oikea loiste ja valo. Ja jos hän kysyy jotakin teistä itsestänne, niin vastatkaa, että aiotte hankkiutua pois kohta uuden vuoden perästä.

-- Senpähän saamme sitten nähdä, hyvä Matti. Vaiti minä saatan olla, mutta en valehdella. Rehellisyys maan perii.

-- Rehellisyys on, jos saan sanoa, yölepakko, joka lentää itsensä kuoliaaksi mitä valkaistua seinää vasten tahansa. Vielä eräs asia: älkää koskaan hiiskahtako halaistua sanaa rovastivainajan lapsista!

-- Eikö kaksi tai kolme niistä asu pappilassa?

-- En minä tiedä mitään. En minä ole sanonut mitään. Ehkei rovastivainajalla ollut lapsia ensinkään. Kesällä pestiin kerran vaatteita pappilassa; pienen lapsen paidan puhalsi tuuli nuoralta lankkuaidan toiselle puolelle. Sipuri-Sanna, ruotimummo, sattui astumaan ohitse, otti paidan ja vei sen mamseli Apollonialle. Mutta kas, silloin hän sai palkaksi tuikean katseen, ja viikon perästä toimittivat hänet hoidettavaksi erääseen mustalaisjoukkueeseen kolmen penikulman päähän täältä. Niin, miksei antanut paidan olla paikoillaan? Siitä ei ollut paljoa muuta kuin riekale jäljellä, ja kaulus oli rikki pureskeltu... Siivosti nyt, hevonen, käännypäs koreasti!

Miehen huutaessa viime sanoja kääntyi reki pahasti umpeen tuiskunneelle kujalle ja pysähtyi kohta suureen pihaan kaksikerroksisen rakennuksen eteen. Ensi silmäyksellä se näytti autiolta, jopa vastenmieliseltäkin. Vihainen kahlekoira haukkui keittiön portailla. Talon monista ikkunoista oli vain kaksi tai kolme alakerroksessa heikosti valaistu; eräästä yläkerroksen nurkkaikkunasta näkyi vielä heikompi valon tuike tumman käärekaihtimen reunasta, mutta se katosi kohta.

Matkustaja nousi reestä ja meni suurille portaille. Eteisen ovi oli lukossa. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.

-- Menkää keittiöön sanomaan, että täällä on matkustaja, sanoi nuori pappi kyytimiehelle, joka oli riisunut hevosensa ja jolla näytti olevan kova kiire lähteä tiehensä.

-- Kuulkaas, herra maisteri -- vastasi Kiven Matti -- minä unohdin erään asian. Olkaa hyvä älkääkä sanoko kellekään, että minä olin kyydissä. Saanko olla rohkea ja pyytää kyytirahat?

-- Heti. Mutta käykää ilmoittamassa tulostani!

-- Ei, kiitoksia. Ennen lähden ilman kyytirahoja. Koira kyllä suorittaa sen tehtävän.

-- Tässä saatte kaksinkertaisesti huonon kelin vuoksi. Hyvästi, hyvä ystävä; kiitoksia neuvoista. Näyttääpä siltä kuin en olisi varsin tervetullut taloon.

-- Tervetullutko? Miksei? Kuin lääninviskaali salapolttimoon. Toivotan maisterille hyvää yötä ja ... ei sanaakaan lapsista! Jääkää hyvästi.

-- Hyvää yötä.

Kiven Matti katosi pimeään, ja Erland Stjernkors seisoi vielä portailla. Luultavasti oli kuitenkin koiran haukunta ilmoittanut hänen tulonsa, sillä hetkisen kuluttua aukeni ovi ja tyly naisääni kysyi, kuka pihalla meluaa niin myöhään illalla.

-- Minä olen maisteri Stjernkors, tulen tuomiokapitulin määräyksestä ja pyydän, että olisitte hyvä ja käskisitte jonkun kantaa sisään kapineeni, vastasi tulija puolittain rukoilevasti, puolittain käskevästi.

-- Ei täällä ole tilaa; voittehan ajaa kestikievariin, tiuskasi sama naisääni, ja ovi suljettiin samassa.

Mutta se ei tapahtunut kyllin sukkelasti; kutsumaton vieras oli jo ehtinyt pistää turkin suojaaman käsivartensa väliin. Voimakkaasti tempaisten hän avasi oven ja pääsi pimeään eteiseen. Hänen vastustajansa katosi pelästyksestä huutaen.

4. MAMSELI APOLLONIA DURIN.

Harhailtuaan hetkisen pimeässä eteisessä moisen vastaanoton jälkeen vieras löysi oven ja astui suureen, kylmään saliin, missä hän saattoi erottaa vain neljä jäätynyttä ikkunaa. Mutta Erland Stjernkors oli käytännöllinen mies ja tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin. Hän otti matkalaukustaan, joka riippui hänen rinnallaan, tulitikkuja ja pienen vaharullan, joka hänellä oli aina mukanaan. Kohta valaisi pienoinen tuli pimeyttä, ja hän huomasi olevansa suuressa, vähän vanhanaikaisesti, mutta hyvin sisustetussa, osaksi valkoisen, osaksi vihreän värisessä huoneessa. Huonekaluina siinä oli sangen pitkä sohva, samanlainen ruokapöytä, kaksi tusinaa barrakanipäällyksisiä, valkoisilla selkänojilla varustettuja tuoleja ja kaksi korttipöytää; harvinaisen kauniin uunin etupuolta koristi Dianan kuva ja tavattoman kaunis koruneuloksilla kirjailtu tulenvarjostin, johon oli kuvattu Pyhä Yrjö ja lohikäärme. Eräällä seinällä oli maailman kartta ja kaikilla seinillä hirven sarvia, jotka aavemaisesti ojentelivat pitkiä haarojansa pimeässä. Paitsi eteiseen vievää ovea oli salissa kolme muutakin. Eräs niistä oli lukitsematta, ja Stjernkors jatkoi rohkeasti tutkimusmatkaansa.

Salista hän tuli yhtä kylmään vierashuoneeseen, joka oli sisustettu niin loisteliaasti, että semmoista harvoin tapaa pappiloissa. Kaikki oli siinä mahonkia ja santelipuuta, huonekalut olivat päällystetyt punaisella silkillä, seinillä oli kaksi suurta peiliä kallisarvoisissa kehyksissä, joita koristivat kullatut ruusut ja seppeleet. Uunin reunustalla oli hopeoituja paimenten ja paimentyttöjen pystykuvasia; mitä kauneimmalla marmoripöydällä näkyi komea kello lasikuvun sisässä, hyllypöydillä oli hopeaisia maljakoita ja haarakynttiläjalkoja ja seinillä hyviä vaskipiirroksia, noita Olympian oloja kuvaavia, joita niin suuresti suosittiin tämän vuosisadan alussa, mutta jotka ehkä kaikista vähimmin soveltuivat maalaispappilan koristukseksi. Ei mikään noista esineistä näyttänyt huonosti hoidetulta eikä turmeltuneelta. Stjernkors ymmärsi, että siitä huoneesta oli pidetty erittäin tarkkaa huolta; ei tomuhiukkastakaan näkynyt noissa monissa lehtimäisissä koristuksissa, jotka muuten ovat aivan kuin luodut pölykätköiksi, ja yksin pehmeät matotkin näyttivät sileäksi vahatulla lattialla niin tuiki puhtailta ja sieviltä kuin huolellinen käsi olisi vasta vähää ennen ne tuulettanut ja pölyttänyt.

-- Ja tämäkö olisi häviölle joutunut talo! oli vieraan ensimmäinen ajatus. -- Tutkikaamme...

Hän koputti lähinnä olevaa ovea, jonka takaa kuului ääniä. Ovi aukeni, ja huoneesta tuli nainen kynttilä kädessä. Hän saattoi olla noin neljänkymmenen vuoden vanha, näöltään miellyttävä, hieno, melkeinpä ylhäinen; yllä hänellä oli ruskeapohjainen pumpulipuku ja kaulassa punaruutuinen, hienotekoisella kultaisella rintasoljella kiinnitetty kaulaliina, tummia hiuksia peitti yksinkertainen arkimyssy, joka sopi hänelle erittäin hyvin.

-- Ketä etsitte? hän kysyi äänellä, joka oli luja, mutta ei epäystävällinen, ja ainoastaan nopea, korean huoneen mattoihin luotu silmäys näytti hieman terävältä ja suuttumusta ilmaisevalta.

Silloin vasta nuori pappi huomasi, että hänen lumisista päällyssaappaistaan oli tullut sangen selviä jälkiä matoille, ja hänen mieleensä johtui, ettei hänen samoin luminen kalmukkinahkaturkkinsakaan oikein soveltunut niin komeaan huoneeseen.

-- Pyydän anteeksi -- sanoi hän -- että tunkeudun taloon tällä tavoin, mutta tuskin olisin voinut tehdä toisin. Minä olen maisteri Stjernkors Turusta, ja minut lähetettiin tänne joksikin ajaksi hoitamaan seurakuntaa viran ollessa avonaisena. Tarkoitukseni ei ollut vaivata ketään näin myöhään illalla, mutta jouduin pyryilmaan, ja se viivytti matkaani monta tuntia. Olkaa hyvä, älkää huoliko ryhtyä mihinkään liiallisiin puuhiin. Huone ja vuode, siinä kaikki, mitä tarvitsen.

Punahuivinen nainen tarkasteli häntä katse terävänä. Kiven Matti oli ollut oikeassa: noiden silmäin kanssa ei sopinut leikitellä. Tuskin huomattava kierous teki ne kummallisen, melkein peloittavan näköisiksi, mikä ei ollenkaan sopinut naisen muuten arvokkaaseen, jopa kauniiseenkin ulkomuotoon.

-- Astukaa sisään, sanoi hän avaten oven sisempänä olevaan arkihuoneeseen, joka oli lämmin ja yhtä huolellisesti siivottu, vaikkei läheskään niin komeasti sisustettu kuin vierashuone. -- Maisteri on tervetullut ja on oikeutettu olemaan täällä kuin kotonaan. Olkaa hyvä, antakaa anteeksi epäkohtelias vastaanotto, mutta meillä ei ollut aavistustakaan tulostanne, ja tässä kylässä on paljon joutolaisia, minkä tähden emme mielellämme laske ketään tuntematonta sisään iltaisin. Ehkä maisteri ensin aluksi suvaitsee riisua päällysvaatteensa tähän työhuoneeseeni. Minä toimitan tulen rovastivainajan omaan kamariin, joka on tuolla puutarhan puolella. Sitä on pidetty lämpimänä pesänkirjoituksen tähden, jonka pastori Idegran on hyväntahtoisesti ottanut toimittaakseen.

-- Kiitoksia, rouva... Antakaa anteeksi, en tiedä nimeänne...

-- Nimeni on Durin ... neiti Durin. Minä olen rovasti Ödmark vainajan käly ja olen hoitanut hänen talouttaan viime vuosina. Meillä on monet huolet ja paljon rettelöitä vainajan pesän selvityksessä. Hän oli pohjiaan myöten hyväsydäminen mies ja uuttera sielunpaimen, mutta sellaisten pahojen ihmisten keskellä kuin tämän seurakunnan hän tuli huonosti toimeen tuloillaan ja joutui suuriin velkoihin. Kaikki, mitä täällä on, on kiinnitetty veloista ja myydään keväällä. Ellei maisteri saisi kaikkia toivottavia mukavuuksia, johtuu se vain siitä, ettei enää mikään ole omaa talossa. Minä hoidan tässä vierasta omaisuutta niin hyvin kuin taidan..

-- Mamseli Durin on syntyjään ranskalainen, jos saa päättää nimestä?

-- Olen syntyjäni ruotsalainen, mutta isäni oli ranskalainen. Rovasti Ödmarkin ensimmäinen vaimo oli minun serkkuni, ja hän oli ranskalainen, ja toinen minun sisareni. Kohtalo on siirtänyt meidät näin kauas pohjoiseen ja niukkoihin oloihin. Koko ikäni olen tehnyt työtä toisten hyväksi, eikä minulla ole mitään säästössä; mutta saahan tyytyä hyvään omaantuntoon. Sehän on kuitenkin paras aarre tässä maailmassa. Herra maisteri on arvattavasti perheellinen mies?

-- En, mamseli, olen naimaton.

-- Älkää sitten naiko koskaan. Siitä karttuu vain huolia ja puuhaa. Papilla ei ole kovinkaan hyvät päivät, jos hän tahtoo hoitaa hyvin virkansa. Mutta ihanhan minä unhotan, että maisteri luultavasti on vielä illallisetta. Mitä köyhässä talossa on, annetaan ilomielin.

-- Kiitoksia, mamseli. Minä olen tottunut elämään hyvin yksinkertaisesti. Jos teillä on silliä tai silakoita ja kokonaisia keitettyjä perunoita, ovat ne minusta mitä parasta herkkua.

-- Ei nyt sentään; minä olen ollut kylliksi kauan Suomessa tietääkseni, mitä "pappilan hätävara" on, ellei ole parempaa tarjottavaa. Jos maisteri on täällä kevääseen asti, on meillä tuorettakin kalaa tarjottavana. Rovasti Ödmark piti aina tavattomasti uunissa paistetusta hauesta.

-- Olkaa hyvä, älkää vaivatko itseänne. Minä olen aivan tyytyväinen siihen, mitä mamseli Durin on valmistanut itselleen ja lapsille.

Kummallisesti leimahtivat silloin puhutellun silmät ja näyttivät kuin lävistävän varomattoman vieraan. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä väikkyi hänen huulillaan jo taas entinen tyyni ja liehakoiva hymy, ja hän vastasi, kuten näytti, aivan luontevasti:

-- Maisteria ei ole lapsen itku häiritsevä. Oppinut mies tarvitsee rauhaa työssään.

-- Eikö rovasti Ödmarkilta sitten jäänyt mitään perhettä?

Uusi leimaus.

-- Ei, kuului tyly vastaus.

Ja mamseli Durin katosi valmistamaan "pappilan hätävaraa" jättäen vieraan selittämään sitä arvoitusta, mikä kätkeytyi hänen viimeisiin sanoihinsa.

5. ENSIMMÄINEN YÖ.

Maisteri Erland Stjernkors aterioi yksin siinä huoneessa, jossa hänet ensin otettiin vastaan; eikä illallinen ollut niin yksinkertainen kuin olisi ollut syytä odottaa häviölle joutuneessa talossa eikä niin jokapäiväinenkään kuin olisi luullut "pappilan hätävarasta". Oivallinen vierreleipä, äsken kirnuttu voi, vasikan kyljys, joka olisi saattanut viekoitella valtioviisaankin syömään liiaksi, tuopillinen semmoista olutta, joka muinoin saavutti kuningas Juhana III:n suosion, ja vihdoin pari maukasta kermavohvelia lakkahilloineen -- kaikki ne osoittivat, ettei Aulangon pappilan keittiö ollut läheskään niin huonosti varustettu kuin oli tahdottu näyttää. Maisterin mainitsemat yksinkertaiset elämäntavat eivät häntä suuriakaan estäneet ruokailemasta oikein hyvällä halulla, vielä vähemmän nyt, kun hänellä matkan vaivojen jälkeen oli oikeus olla tarpeettomasti kursailematta.

Aterian perästä saattoi vieraan makuuhuoneeseen sama roteva naispalvelija, joka oli vähää ennen ottanut hänet niin töykeästi vastaan portailla. Mamseli Durin ei enää näyttäytynyt sinä iltana.

Rovastivainajan työhuone, jonka nuori viransijainen oli saava asunnokseen, oli tavallinen suurenlainen kamari kaksine ikkunoineen, joista saattoi tuon tuostakin pilkistävässä kuun valossa nähdä lumen peittämän puutarhan. Paitsi paria isohkoa kaappia ja uunia, jonka komerossa oli Napoleon Bonaparten kipsikuva, oli siellä pronssikoristeinen, raskas, tamminen kirjoituspöytä, komea, korkeaselkänojainen kirjoitustuoli jakaranda-puusta, samasta aineesta tehty kiikkutuoli, raskaat, tummanpunaiset, villaiset ikkunaverhot ja muinoin kallis, mutta nykyjään jo kulunut matto, joita ei sopinut pitää aivan tavallisina sielunpaimenen asuntoon kuuluvina tavaroina. Seinien koristuksina ei siellä tosin ollut Olympon jumalia, vaan niiden asemesta riippui kullatuissa, vaalenneissa kehyksissä hyviä vaskipiirroksia, joissa aiheina oli raamatunhistorian tapauksia; niiden joukossa oli David kuningas harppuinensa kunniasijalla. Niistä saattoi arvata, että huoneen entinen asukas oli katsonut soveliaaksi koristaa huoneen, missä hän luultavasti päivittäin otti seurakuntalaisiaan vastaan, sellaisilla kuvilla, jotka paremmin olivat hänen virkansa mukaista seuraa.

Alakerroksessa, kuusi jalkaa korkealla maasta ... ovi saliin, lukossa ... toinen, joka johtaa kahden huoneen läpi keittiökamariin; ei tosiaankaan mikään umpisokkelo! arveli maisteri itsekseen, lukiten varmuuden vuoksi senkin oven, joka oli keittiökamarin puolella.