Part 7

-- Ja nait serkkusi, pienen, sievän ja rikkaan pikku Amelie Ewersin... Nöyrin palvelijanne, pyydän patruunattarelta anteeksi rohkeuttani.

-- Kun isäni kuoli vuosi takaperin, lopetin kaupan, joka ei minua koskaan miellyttänyt, ja pidin vain rautatehtaan, jota muut hoitavat paremmin kuin minä. Minulla on muutamia ystäviä tiedeseurassa, vaimoni ja vanhin tyttäreni tahtoivat päästä näkemään maisterinvihkiäisiä, ja siten olen täällä. Mutta sanohan, mitä on tullut tutkintotovereistamme, joiden piti saapua tänne tänään? Minä en ole kuullut juuri mitään heistä siitä lähtien, kun hajosimme avaraan maailmaan.

-- Siitä minä kyllä teen selvän, minä olen pitänyt heistä kirjaa; he ovat kaikki tyynni saaneet maksaa takauksia minun puolestani. Minun periaatteeni on kerta kaikkiaan, etten koskaan maksa pois rahoja, kun ei minulla niitä ole. Muistathan Reniuksen, joka puhui vain yhden sanan aina neljännesvuodessa; kukapa olisi luullut hänen pääsevän asessoriksi V:n hovioikeuteen?

-- Sen tiedän. Mutta entä me seitsemän, Pasha, me seitsemän? Esimerkiksi _Alonzo_?

-- Alonzo vannoi, että hänestä kerran tulisi Suomen Homeros. Hän vetelehti yliopistossa kahdeksan vuotta, sai vihdoin suoritetuksi pikku teologian ja lienee kirjoitellut rakkausjuttuja Vanadis-lehteen. Niihin suurtöihin hän tyytyi, nai vihdoin rikkaan vaskisepän lesken ja pysyi "omana herranansa", kuten hän aina oli ollut. Mutta vaskisepillä ei ole koskaan onnea, asiat kävivät nurinpäin, ja niin miesparka kuoli lainatakissa kuusi vuotta takaperin. Sillä tavoin voi hutilus päästää menemään todellisen onnensa.

-- Herramme edessä olemme me kaikki hutiluksia. _Antepenultimukselle_ on käynyt paremmin.

-- Vai tiedät sen? Hänhän se muistaakseni lupasi opettaa kaikki torpparit lukemaan kreikkaa. No niin, kukapa tietää, mitä hän vielä voi saada aikaan. Hänestä tuli koulumies, siitä kiltistä pojasta, ja oikea peijakas hän olikin vaatimaan lauseoppia. Koottuaan koko joukon kaksinkertaisia virkavuosia hän keksi ruveta papiksi, mutta aina sattui hänellä olemaan yskä vaalia saarnatessa, ja nyt hän onkii kreikkalaisia särkiä köyhässä 90 tynnyrin pitäjässä jossakin Pohjanmaalla.

-- Niin kelpo mies! Minä olisin hänestä tehnyt piispan. Mutta pitkä _Tusse_, jolla oli niin huono pää kömpelössä ruumiissa, mitä hänestä tuli?

-- Tussestako! Niin, hän huusi kuin peikko saarnastuolissa ja sai kaikki paikat, mihin vain haki. Ja vaikkei hän saanutkaan käännetyksi kreikkalaista kirkkoa, niin käänsi hän ainakin kuusi tai seitsemän pitäjää ylösalaisin ja oli jo tullut aika lihavaksi rovastiksi, kun läkähtyi lihapalaan. Mutta luuletko, että hän olisi lainannut minulle viittä ruplaa rehellistä nimeäni vastaan. Ei, hän sylkäisi tarkasti, kuten hänen tapansa oli, ja käski antaa minulle keittiössä tuopillisen kaljaa.

-- Tussekin on siis poissa näiltä mailta!... Mutta entä _Hevonen_, jonka piti täyttä neliä viedä Suomen rajat Vienanmerelle asti?

-- No, nelistää hän kyllä saikin komissionimaanmittarina. Mutta eräänä päivänä hänen piti suoraa päätä mennä liejukon poikki, ja kun hän kerran sai jotain päähänsä, ei hän sitä enää saanut sieltä pois. Niinpä hän läksikin painaltamaan jäykkänä ja sääret vääränä, kuten hänen oli tapana, ja kun hän pääsi keskelle hyllyvää paikkaa, alkoi tie viedä alaspäin, sehän on selvää, ja siinä oli _hänen_ rajansa.

-- Jo kolme kuollut seitsemästä! Kun kaikki käydään läpi, taidat sinä, Pasha, olla ainoa, joka et luvannut enempää kuin saatoit täyttää.

-- Panin parastani, näetkös; koetin parastani. Vannoin suorittavani pienen kameraalitutkinnon sinä syksynä, ja sen teinkin kuin kelpo mies, mutta Nordström juonitteli akumenttiveroissa ja tilanjaoissa, joista ei edes Tulindbergkään ollut selvillä. Niin, lupasinhan myöskin maksaa kaikkien iloisten ylioppilaiden velat, mutta ... voisitpa lainata minulle kympin rehellistä muotoani vastaan ... tahto on hyvä, näetkös...

Björck ojensi hänelle hymyillen kahdenkymmenen markan setelin.

-- Tule luokseni huomisaamuna varhain, sanoi hän, niin puhelemme vähän räätälisi kanssa!

Pasha alkoi itkeä.

-- Etkö häpeä -- vastasi hän kummallisesti irvistäen -- kun rupeat täyttämään _minun_ lupaustani? Kuka vastaa siitä, etten vielä itsekin voi sitä täyttää? Mutta jos sinua huvittaa, niin olkoon menneeksi, minä en ole koskaan kateellinen, kyllä minä suon ystävilleni kaiken sen vähäisen kunnian, mitä olen aikonut itselleni. Mikset kysy Aallonhalkojaa?

-- Aallonhalkoja erotettiin, kuten tiedät, ja hän matkusti Kreikkaan.

-- Oh hitto! Aallonhalkojassa oli tavallista parempaa hamppua, häntä ei ollut oikeastaan aiottu halvaksi havaslangaksi. Mehän nimitimme hänet kuninkaaksi, mihin hänen kruununsa on joutunut?

-- Sanotaan, että vuonna 1835 eräs mahtava puolue Kreikassa oli tyytymätön Otto kuninkaaseen ja siihen pienehköön alaan, joka kreikkalaisille oli annettu rauhanteossa. Tuo puolue suunnitteli koko Turkin vallan kukistamista. Aallonhalkoja oli mainion Miauliin tyttären poika. Eräs palikari keksi hänen jälkensä, etsi hänet ja aikoi asettaa hänet kapinan johtajaksi.

-- Vahinko, ettei Alonzo saanut sitä tietää; hän olisi siitä saanut sievoisen romaaninpätkän Vanadis-lehteen. Aallonhalkojasta olisi tullut muhkea keisari, joksi hän oli luotu ja joksi Herramme oli hänet sinetillään leimannut. Mutta kuinka kävi? Tuliko hänestä keisari? Anna anteeksi, minä en ole viime aikoina pitänyt lukua kaikista uusimman ajan historian pikkuseikoista.

-- Ei, hänestä ei tullut keisaria, ei vielä. Kun hän nousi maihin Kreikkaan, oli Otto kuninkaan valta lujittunut ja Turkin kanssa oltiin rauhassa. Vinsentin äidin olivat turkkilaiset tappaneet, sen oli Vinsentti vannonut kostavansa ja sentähden hän on ollut kaikkialla Turkin maakunnissa, missä vain on ollut kapinaa ja vapaussotaa. Mutta nyt hän kirjoittaa ruvenneensa everstinä Kreikan palvelukseen ja toivoo pääsevänsä käymään tänä kesänä Suomessa matkatessaan Pietariin lähetyskunnan jäsenenä.

-- Vai niin, vai kirjoittaa hän sinulle, se kunnon poika? Lemmon hauskaa tavata häntä. Lyönpä vetoa, että hän vielä menisi takaukseen puolestani. Mutta kas miten korea vene soutaa rantaan! Mitähän on sellaisillakin ihmisillä tekemistä Säästöpankin raunioilla?

Pashan kummastukseen yhtyivät kaikki läsnäolijat. Upeasti koristettu vene täynnä muukalaisen näköisiä merimiehiä laski varovasti niemen rantaan, ja maalle nousi pitkä, kreikkalaiseen univormuun puettu upseeri.

Hetkisen kuluttua olivat vanhat ystävät Severin Björck, Hiiri, ja Vinsentti Ek, Aallonhalkoja, toistensa sylissä.

Vinsentti oli paljon muuttunut. Hänen muinoin kukkea ihonsa oli etelän auringon paahtama; hänen nuoret piirteensä olivat käyneet teräviksi ja ankariksi; hänen pitkät, mustat viiksensä tekivät hänet melkein tuntemattomaksi; hänen katseessaan, joka sinä hetkenä loisti lempeänä, oli jotakin kuninkaallisen käskevää. Siitä kaikesta huolimatta oli hänen kauniissa, miehekkäässä olemuksessaan kuvaamaton surumielisyyden leima, jota ei mikään ylpeys voi haihduttaa, ei mikään ilo lieventää, ei mikään voitto milloinkaan enää korvata -- _harhaan joutuneen elämän_ leima!

_Hän_ tunsi sen; hänen ystävänsä ei sitä tuntenut. Ja kuitenkin saattoivat nuo kaksi, niin pitkän ajan kuluttua kohdatessaan toisensa, kumpikin sanoa toisilleen: mitä olisikaan sinusta _voinut_ tulla ja mitä sinusta _on_ tullut? Oi ylpeätä, mahtavaa voimaa, joka olisi voinut kantaa maansa hartioillaan kunniaan ja täyttää maailman mainetöillään! Oi suloista, rikasta, lämmintä kevättä, joka olisi voinut levittää valonsa äärettömäin ketojen yli ja saada mitä suurimmat, jaloimmat laihot kasvamaan isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi! Mitä on tullut niistä? Ei mitään, ei mitään ... hyödyttömien taistelujen arpi, sulamattomille hangille heijastunut valon välke, haihtuva huokaus, ilvehtivä unelma ja jäljettömiin häipyvä elämä!

-- Minä tulin päivällä, sanoi Vinsentti vieraanvoittoisella ruotsinkielellä. -- Mutta kuinka? Onko meitä vain kaksi jäljellä seitsemästä?

-- Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi, herra ... herra ... no, lempo, sano itse, miksi sinua pitää sanoa, Aallonhalkoja!... Mutta asia onkin niin hullusti, että meitä on kolme jäljellä.

-- Pasha! huudahti Vinsentti ja pudisti lujasti hänen kättään.

-- No, missä on kruunusi, sinä maailman hallitsija? jatkoi Pasha tyhmän rohkeasti, mutta säpsähti Vinsentin silmien synkkää salamaa ja kiiruhti oikaisemaan erehdystään. -- Minä tarkoitan -- lisäsi hän nöyrästi -- että sinä aina olit poikien kaunistus, kuin kruunu meidän keskellämme, ja sen tähden voisit sinä minun mielestäni soudattaa meidät yli tuonne Kaisaniemeen juomaan vanhain aikojen maljaa. Tämä on niin hirveän kuiva ja kivinen, tämä Säästöpankki nykyjään.

-- Sen me teemme, vastasi Severin Björck.

Mutta Vinsentti Aallonhalkoja ei kuullut heidän sanojaan. Hän seisoi kalpeana ja äänetönnä muinoisen Amelie Ewersin rinnalla, joka oli hänet nähdessään vaipunut tajuttomana tyttärensä syliin.

-- Kuulepas mitä minä sanon, Aallonhalkoja! kuiskasi repaleinen kumppani hiljaa hänen korvaansa. -- Hän ... mikset ottanut häntä? Miksi lähdit kuin narri onnesi mailta?... Hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua!

Vinsentti Aallonhalkoja ei vastannut. Sama kyynel, joka kerran vieri kenenkään näkemättä purjeeseen, tunkeutui uudelleen vastustamattomasti esiin hänen tummasta silmästään. Samassa kajahti ylioppilaslaulu raikkaana ja täyteläisenä lahden toiselta puolen Kaisaniemen puiston vihreältä rannalta:

Riemun ruususet taimi ei konsana mullassa maan; Lempihän itsekin sydänrauhas karkoittaa. Kentillä uskon ja toivon ne vaan Iäti kukkia luovat. Kuule kuinka henget niistä suloviestin tuovat!

AULANGON PASTORINVAALI

Suomentanut Aatto S.

1. MAANTIELLÄ.

Pilvisenä, lumisena iltapäivänä joulukuussa vuonna 185-- lähestyivät Aulangon[9] pitäjän kirkkoa sellaiset leveät ja kevyet ajoneuvot, jotka Etelä-Suomessa tunnetaan Uskelan rekien nimellä. Pitäjä on maamme länsiosan suurimpia. Lakkaamattomasta lumisateesta ja pyryilmasta olivat tiet jo toista viikkoa olleet melkein mahdottomat kulkea, ja lumireet olivat turhaan koettaneet tasoitella yhä uudelleen kasaantuvia kinoksia. Hitaasti ja vaivalloisesti taivalsi pieni, avonainen reki toivottomalta näyttävää tietä, sillä lumi täytti täyttämistään vieläkin kaikki niiden harvojen matkustavaisten jäljet, jotka ennen pyryn alkamista olivat uskaltautuneet hankalan kelin varaan. Lyhyt talvipäivä alkoi jo pimetä eikä vieläkään ruvennut tuossa metsäisessä seudussa näköala avartumaan kirkon viereiselle tasangolle lumipukuisten kuusien ja koivujen välitse.

Reen etuistuimella istui vanha kyytimies, jolla oli yllään lammasnahkainen, muinoin valkoinen turkki ja päässään ruskea, koirannahkainen lakki, ja joka lakkaamatta maiskautti suullaan hoputtaakseen hevosta ja lyödä sivalsi näön vuoksi silloin tällöin lyhytvartisella ruoskallaan kinoksia. Reen peräpuolella istui yksinään mies, joka mustasta kalmukkilaisturkista ja sisustetusta hylkeennahkalakistaan päättäen oli jonkinlainen herrasmies, vaikka vain halpa-arvoista tai vaatimatonta lajia, koska hän ulkoasunsa puolesta hyvin vähän erosi kyytimiehestänsä. Pyryisen ilman halki tunkeutui ajoittain heikko kuun säde valaisten nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan miehen kalvaita kasvoja ja kuvastuen hänen suuriin, kirkkaisiin silmiinsä. Matkustaja kumartui tuon tuostakin vähän malttamattoman näköisenä katsomaan sivulle, eikö jo metsä kenties loppuisi, ja aloitti, saadakseen ajan paremmin kulumaan, suomeksi seuraavan keskustelun kyytimiehen kanssa.

-- Onko vielä pitkältikin pappilaan?

-- Kaksi tai kolme Venäjän virstaa; ja nekin ovat jo menossa, kuului kyytimiehen vastaus.

-- Tunsitteko rovasti Ödmark-vainajan? kysyi matkustaja taas hetkisen perästä.

-- Jotakuinkin. Minä olin hänellä renkinä seitsemän vuotta.

-- Oliko hän jumalaapelkääväinen mies.

-- Olihan hän pappi, vastasi kyytimies välinpitämättömästi.

-- Kuulkaas, hyvä ystävä -- jatkoi matkustaja taas hetkisen vaiettuaan -- minä en pyydä teitä puhumaan mitään pahaa entisestä isännästänne. Mutta tahtoisin mielelläni tietää, miten hän on hoitanut seurakuntaa ja missä kunnossa minä saan ottaa sen vastaan, sillä tuomiokapituli on määrännyt minut väliaikaisesti sitä hoitamaan.

Kyytimies käännähti ja katsoi nuorta matkustajaa puolittain uteliaasti, puolittain epäilevästi.

-- Minä luulin -- vastasi hän -- että pastori olisi lähin mies siihen virkaan.

-- Pastori Idegran on seurakunnan kappalainen, vanhempi ja ansiokkaampi minua, mutta luultavasti hänellä on kylliksi tekemistä omassa virassaan.

-- Kaiketi niin lienee, vastasi kyytimies astua tallustellen reen vieressä lumessa ja koettaen viisailla, harmailla silmillään saada matkustajan katseesta selville, olisiko parasta puhua vaiko olla vaiti.

Tutkimuksen tulos oli varmaankin tyydyttävä, sillä kun mies oli hetkisen epäröinyt, alkoi sanasäkki hiljakseen purkautua, vaikka oikea suomalainen vieraan seurassa tavallisesti sen sulkee jurosti vaieten.

-- Vai niin, sanoi mies, maisteri on pappi ja tulee nyt hoitamaan meidän seurakuntaamme? Antakaa anteeksi, että olen rohkea ja kysyn nimeänne ja arvoanne.

-- Nimeni on Erland Stjernkors ja arvoltani olen maisteri enkä mitään muuta. Te voitte puhua minulle aivan suoraan, sillä seurakunnan parasta minä vain tarkoitan.

Mies astui astumistaan lumessa eikä vastannut. Hetkisen kuluttua hän rykäisi ja sanoi:

-- Ei kaikki valkeata ole, mikä lumen alla näyttää valkoiselta.

-- No, täydellisyyttä ei meidän sovi missään vaatiakaan. Toivoakseni pastori Idegran on hyvä sielunpaimen. Mutta Aulanko on suuri seurakunta; hän tarvitsee apulaisen.

-- Niinpä niin, sanoi mies, pastori on toimekas maanviljelijä, ja paitsi kappalaisen virkataloa on hänellä kolme omaa taloa. Minä kuulin hänen sanovan sunnuntaina pitäjänkokouksessa, että hän hoitaisi koko seurakunnan, koska on niin puute papeista tähän aikaan. Pastorin täytyy parantaa asioitaan armovuosilla; hänellä on vain kaksi aittaa täynnä ruista, paitsi viinapannua ja sitä, mitä hän on lainannut puolelle pitäjälle.

-- Te ette puhu hyvää pastorista, ystäväiseni. Ehkä hän auttaa montakin köyhää jyvälainoilla.

-- Miksei? Jyviä ja rahaa. Kuusi markkaa sadalta korkoa vain ja tynnyri kahdeksan kappaa vajaaksi annettaessa, mutta jos lainataan rahaa, kirjoituttaa neljä ruplaa, vaikka köyhälle lähimmäiselleen antaa kolme, Sentähden pitää hänestä tulla rovastivainajan seuraaja.

-- Se on varmaankin väärinkäsitystä -- virkkoi matkustaja vakavasti -- ja minä olen varma siitä, että te ette tunne pastori Idegrania läheskään niin hyvin kuin tunsitte rovasti Ödmark vainajan. Olihan hän toisenlainen mies, vai kuinka?

-- Oli kyllä. Rovasti ei koskaan surrut kopekoita. Hän antoi mennä tuhat tynnyriä vuodessa kuin seulasta. Hän kävi metsästämässä kuin prinssi, ja yöt päivät oli vieraita pappilassa, ja yöt päivät pelattiin korttia ja lautapeliä, ja rengit, jotka vartoivat ulkona pakkasessa, saivat aina lasin herrojen totia. Kuusi juottovasikkaa tapettiin keväisin ja kuusi syksyisin, mutta eiväthän ne pitkälti riittäneet, paljon enemmän ostettiin niitä vielä lisäksi, puhumattakaan häristä, lampaista ja sioista. Kerran viikossa lähetettiin minut kaupunkiin hakemaan kahvia, sokeria, arakkia ja rommia, ja joka kerta minä palasin kuorma täynnä. Vierasvarainen mies oli rovasti vainaja, ja sentähden hän joutuikin suurista tuloistaan huolimatta korviaan myöten velkoihin.

Matkustaja näytti olevan epätietoinen, tuliko hänen jatkaa keskustelua vai eikö, mutta uteliaisuus tai ehkä jokin parempi vaikutin pääsi vihdoin voitolle ja hän virkahti taas:

-- Ylenmääräiset hyveet saattavat helposti muuttua vioiksi. Rovasti Ödmark oli ehkä vierasvarainen, hyväluontoinen mies ja joutui köyhäksi petollisten ystävien tähden.

-- Niin, hyväluontoinen hän oli. Jos tuli kerjäläinen, sai hän kyllä vasikanpaistia keittiöstä ja lasin tai kaksikin viinaa palan paineeksi, jollei sattunut olemaan parempaa tavaraa kotona. Iloinen mies oli rovasti vainaja samalla; hän saattoi juoda aikalailla koko yön, eikä sitä huomannut hänestä enempää kuin jos olisi lasissa ollut kaljaa ja maljassa siirappia. Kun sunnuntaiaamu joutui ja hänen oli saarnattava, pesi hän kasvonsa kylmällä vedellä, joi lasin maitoa, ja laittautui kirkkoon hetkeäkään nukahtamatta ja saarnasi niin kauniisti kohtuullisuudesta ja säästäväisyydestä ja jumalisesta elämästä, että kaikki ämmät itkivät penkeissään. Kirkosta hän meni kotiin syömään päivällistä ystäviensä seurassa. Ja kun hän oli maannut yhden tai kaksi tuntia aterian jälkeen, otettiin taas lautapeli esille, ja sitten pidettiin taas hauskaa aina lähelle aamua. Sillä katsokaas, rovasti vainaja tiesi, miten tuli elää ja olla: hän oli nuorena ollessaan saarnannut hovissa.

-- Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti oli ollut hovisaarnaajana kuningas Kustaa IV:n Aadolfin hovissa. Mutta se kuningas ei kärsinyt kenenkään mässäämistä, ei ainakaan pappien.

-- Niin, _se_ kuningas! oikaisi kyytimies hyvin mielissään historiallisista tiedoistaan. -- Mutta, katsokaas, hän olikin toisen kuninkaan hovissa, ja sen minä kuulin toisenkin kerran emännöitsijältä, vanhalta mamseli Sebreukselta tai Seebralta, joksi häntä sanoivat ja joka oli tullut rovastivainajan mukana Ruotsista. Rovastivainaja palveli Kaarle XIII:n hovissa, joka oli olevinaan jumalisempi kuin olikaan ja piti paljon kauniista saarnasta kirkossa ollessaan ja pienistä koiruuksista kotona ystävien kesken. Ja kun Aulanko tuli avoimeksi noin nelisenkymmentä vuotta takaperin, kirjoitti kuningas tänne -- sillä, nähkääs, rovastivainaja oli täältä syntyisin -- ja toimitti hänelle paikan. Hän oli silloin nuori huitukka, kuudenkolmatta vanha, ja sentähden hän elikin kauemmin kuin pitäjän vanhat ja nuoret; mutta koska hän oli saanut kaapunsa korkeilta herroilta, saivat asiat olla sillään, eikä hän milloinkaan kuullut moitteen tapaistakaan piispalta tai tuomiokapitulilta. Ja mitäpä hyötyä siitä olisikaan ollut? Toimittihan hän virkansa kuin mies ainakin.

-- Mutta -- sanoi matkustaja huoaten, paremmin itsekseen kuin kyytimiehelleen -- mimmoinen sitten onkaan seurakunta, joka on neljäkymmentä vuotta ollut semmoisen kirkkoherran ja semmoisen kappalaisen hoidettavana?

-- No, vastasi kyytimies, voisipa huonommastikin olla. Ehkä täällä juodaan vähän enemmän ja tapellaan vähän enemmän ja varastetaan vähän enemmän kuin muissa seurakunnissa. Mutta täällä pidetään jumalanpalvelus joka sunnuntai ja kylänluvut joka kevät, ja lapset kastetaan ja ruumiit haudataan ja morsiusparit vihitään ja ihmiset käyvät ehtoollisella, kuten muissakin seurakunnissa. Tosin oli papinkappojen maksu tässä jokin aika sitten vähän niin ja näin, mutta nyt on pastori vuokrannut saatavat yliopistolta, ja hän ne kyllä kokoo.

-- Käyvätkö ihmiset kirkossa?

-- Miten sattuu. Muutamat vanhanaikuiset käyvät joka sunnuntai, mutta useimmat kerran vuodessa, ja silloin he käyvät ripillä. Niin, ne nimittäin, jotka käyvät.

2. KYYTIMIEHEN KERTOMUS.

Matkustaja istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän virkahti taas:

-- Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti Ödmark oli kahdesti naimisissa.

-- Neljä rouvaa hänellä oli, vaikkei kaikkia yht'aikaa. Ensimmäinen oli ranskalainen neiti, ja häntä paleli tässä maassa kesät talvet, yöt päivät, kunnes hän paleltui kuoliaaksi. Hänestä oli rovastilla poika, joka lueskeli ylioppilaana Turussa, mutta hänet ammuttiin kuoliaaksi teirijahdissa. Toinen rouva oli ruotsalainen emännöitsijämamseli; hän oli kuusi vuotta ruustinnana ja hänellä oli kaksi pientä lasta, suloista kuin kaksi enkeliä, mutta ne hukkuivat samana päivänä järven rantaan. Kolmas ruustinna oli erään porilaisen raatimiehen tytär, ja hänen mukanaan rovasti sai monta tuhatta riksiä, mutta ne olivat vain kuin pisara meressä. Häneltä jäi kaksi pientä poikaa: toisesta tuli sittemmin upseeri, ja hänet hakkasivat turkkilaiset palasiksi; toinen meni merille ja karkasi Amerikkaan. Sitten rovasti nai neljännen kerran, nyt nuoren, köyhän papin lesken. Hän oli kolmekymmentä vuotta nuorempi rovastia ja korea kuin päivänpaiste, mutta hän kävi aina mustissa, surren ensimmäistä miestään, pastori Vennerströmiä; hänellä ja Ödmarkilla oli kuusi lasta, ja ne kaikki olivat Vennerströmin eivätkä isänsä näköisiä. Hän oli ruustinnana yksitoista vuotta ja itki piloille soreat silmänsä. Jumala siunatkoon häntä; siitä on nyt kahdeksan vuotta, kun hän eräänä yönä makasi sairaana eikä ollut saanut unta moneen yöhön. Mutta rovastilla oli juuri silloin kaukaisia vieraita; eräs niistä soitti viulua, toinen klarinettia ja kolmas lauloi iloisia lauluja. Ja kun he olivat soittaneet ja laulaneet koko yön läpeensä, toi piika aamulla sanan, että ruustinna oli kuollut.

-- Mitä rovasti sanoi siihen?

-- Hän ei sanonut mitään, hän sulkeutui kamariinsa, ja toisena päivänä hänen oli saarnattava, mutta hän meni kirkkoon kauluksetta, ja silloin hän sanoi pastorille: saarnaa sinä, veli Idegran; minulta unohtui teksti, vaimoni näet kuoli. Ja siitä alkaen vallitsi hiljaisuus puolen vuotta pappilassa. Mutta puolen vuoden perästä tuli Apollonia, ruotsalaisen ruustinnan, rovastin toisen rouvan sisar, ja hänen oli määrä hoitaa lapsia, ja niin elämä muuttui taas entiselleen. Sillä, nähkääs, Apollonia tahtoi olla rovastille mieliksi ja saada hänet iloiseksi jälleen. Sanotaanpa hänen varustautuneen viidenneksi... Pysy tiellä, hevonen!

-- Mutta rovasti ei enää nainut, vai miten?

-- Niin tuhma en ollut, sanoi kettu rotan raudoille. Se nainen on ihan pahin velho, osaa katsoa kolmelle ilmansuunnalle yht'aikaa, ja tiesihän koko kirkonkylä, miten hän hoiti lapsia. Kun rovasti oli saapuvilla, saivat ne siirappivoileipää, mutta tukkapöllyä, kun hän oli näkyvistä. Kaksi kuoli tautiin tai nälkään, en niin tarkoin tiedä; kolmas kuoli häkään, neljäs tuli hulluksi, viidenneltä halvautuivat kumpaisetkin jalat. Ei rovasti vainajalla ollut mitään iloa lapsistaan.

-- Ettekö sanonut, että neljänneltä rouvalta jäi kuusi lasta?

-- Kuusiko? Niin, kuusi häneltä jäi. Paitsi halvattua poikaa ja hullua tyttöä on vielä elossa vanhin sisar, neljä- tai viisitoistavuotias, mutta onko hän viekas vaiko hullu, sitä minä en tiedä. Ihmiset eivät häntä näe koskaan, mutta sanotaan hänen eniten kaikista kuudesta olevan äitinsä kaltainen.

-- Laupias Jumala, millaiseen viheliäisyyteen minun pitää joutua! Eikö niin monen onnettomuuden huomattu koskaan koskevan rovasti Ödmarkiin?