Part 6

Eräänä iltana juhannuksen jälkeen, jolloin kämnärioikeus julisti tuomionsa, nähtiin kahden vanhanpuoleisen herran kävelevän laivanveistämön luona länsipuolella nykyistä Kaivopuistoon vievää tietä. Siinä kulki ajotie kaupungista varastohuoneitten ohi, mutta siitä oli etelään päin pelkkää raivaamatonta ja jylhän rumaa vuorista erämaata, jonka paljaita kallioita vastaan aallot yksitoikkoisesti pauhaten murtuivat, ja siellä täällä oli jokin rappeutunut hökkeli tekemässä kolkkoutta vielä räikeämmäksi. Uusi tähtitorni oli vähää ennen asettunut kuin kotkan pesä kallioille katselemaan noita vuorten rotkoisia röykkiöitä, vanhan pyöreän tuulimyllyn suureksi kummastukseksi, se kun oli jo monta miespolvea yksinään hallinnut seutua ja kurkistanut merelle kuin siipiään räpyttelevä varis jättiläislinnan harjalta.

Mutta nyt uhkasi seutua täydellinen uudistus. Molemmat herrat, sotaneuvos ja kamreeri, olivat suurella vaivalla kiipeilleet kivien välitse tyydyttääkseen uteliaisuuttaan ja katsellakseen äskettäin aloitettuja tasoitustöitä. Molemmat olivat yksimieliset siitä, että Kaivopuiston ynnä uimahuoneen ja muiden semmoisten perustamista tarkoittava suunnitelma oli hyvin ajattelematon ja häviötä tuottava yritys, mutta toisaalta he olivat eri mieltä, kun kamreeri arveli laitosten hieman sieventävän seutua, jota vastoin sotaneuvos selitti kaiken olevan aivan hulluinhuoneesta kotoisin ja ihmetteli suuresti, miten kaupunki oli antanut maansa (jolla, on otettava huomioon, siihen asti ei ollut mitään muuta arvoa kuin katajapensaat) rumennettavaksi semmoisilla vehkeillä, joihin yksityiset olivat omaa voittoansa tarkoittaen ryhtyneet.

-- Mutta niinhän käy nykyjään, jatkoi vanha herra. -- Laista ja oikeudesta ei pidä kukaan lukua, mietiskellään vain, miten kukin voisi parhaiten rikastua valtion kustannuksella, ja vanhat hyvät tapamme ovat nyt olleet ja menneet.

-- Niin, kun nyt on laista puhe, puuttui puheeseen kamreeri, oletko kuullut, veliseni, että hovioikeus on vahvistanut kämnärioikeuden Ekistä langettaman tuomion mitä sakkoihin tulee, mutta vapauttanut hänet linnatyöstä, ja että hänen majesteettinsa on armossa vahvistanut hovioikeuden päätöksen?

-- Mitä? Joko nyt! huudahti sotaneuvos ylen kummastuneena. -- Tuskin on vielä kulunut kuukautta, ja juttu on jo käsitelty kaikissa asianomaisissa paikoissa!

-- En saata sitä muuten käsittää kuin siten, että sitä on kiirehditty korkeammalta taholta, vastasi kamreeri sävyisästi.

-- Kiirehdittykö? Oivallista! Niin kohdellaan meidän lakejamme! Onko milloinkaan kuultu, että sellainen juttu olisi käynyt kaikki oikeusasteet vähemmässä kuin yhdessä tai kahdessa vuodessa? Kaksi vuotta, se on kohtuullinen ja sovelias aika; se on laillinen järjestys eikä mitään hätiköimistä. Nyt rötöstellään laki ja oikeus yhdessä kuukaudessa. Onko siinä järkeä? Kylläpä nämä ovat aikoja!

-- No, sille kelpo pojalle se ainakin oli hyväksi; nyt hänestä voi ajan oloon tulla kunnon nimismies.

-- Hirttää hänet olisi pitänyt tai armahtaa kaivoksiin. Miksi hän tunnusti? Minä seisoin oikeuden ovella, kun hän silloin tuli paitahihasillaan, märkänä kuin äsken järvestä nostettu espanjalainen villakoira, ja kuiskasin hänelle sulasta ystävyydestä korvaan: taitavaan, sanoi Kankaisen eukko, muistakaa kieltää kaikki: se on _prima regula juris_, lain ensimmäinen sääntö. Mutta mitä hän vastasi? Niin, pojanheittiö katsahti minuun tuikeasti kuin olisi tahtonut lävistää minut ja sitten astua tallusti oikeuspöydän ääreen ja vastasi: niin, niin, niin, aivan kuin lammas. Täytyihän siitä koko oikeuden mennä noloksi. Ja sellainen otus saa sitten vielä lievennystä tuomiosta! Minä kysyn, veliseni: mitä hyötyä on sitten laista ja lainkäyntijärjestyksestä?

-- Menemmekö alas veistämölle? Professorinrouva Riding näkyy olevan tuolla laivan rantaportaitten luona. Laiva kuuluu olevan konsuli Björckin ja jollen erehdy, seisoo hän itsekin tuolla laiturilla.

Herrat menivät rantaan ja kamreeri oli arvannut oikein. Konsuli Björck oli todellakin tullut liikeasioille laivallansa, joka oli poikennut suolalla lastattuna Helsinkiin; suolan osti eräs silloisista kauppaneuvoksista, josta professori Nervander sittemmin kirjoitti seuraavan lyhyen, mutta rikassisällyksellisen hautakirjoituksen:

Hän eli, suolaa möi. Ei muuta, ei.

Laiva oli äsken lastattu täyteen lankkuja ja oli valmis lähtemään Livornoon. Konsuli Björck oli kutsunut sukulaisensa professorinrouva Ridingin ja hänen sisarensa tyttären teelle laivaansa ja toivottamaan sille onnellista matkaa. Olipa seurassa hänen poikansakin, Severin, joka ei ollut tahtonut lähteä kaupungista ennenkuin Vinsentin kohtalo oli ratkaistu.

Konsuli Björck seisoi etukannella keskustellen nuoren merimiespukuisen miehen kanssa, joka suori köyttä, kun laivaa valmisteltiin lähtemään merelle.

Merimies oli Vinsentti Aallonhalkoja.

-- Oletko todellakin eilisestä alkaen pestautunut jungmanniksi, rakas Vinsentti? kysyi isällinen ystävä hellän vakavasti.

-- Olen, vastasi nuorukainen surumielisesti hymyillen. -- Eilen kello yksitoista sain tietää majesteetin päätöksen, joka avasi minulle vankihuoneen ovet, ja kello kaksitoista olin merimies. Mitä olisin voinut tehdä? Minut erotettiin yliopistosta ainiaaksi.

-- Ja mihinkä lähdet nyt?

-- Livornoon, setä, ja sydämeni on kiitollinen teille hyvyydestänne niin kauan kuin se sykkii... Tehän maksatte nytkin sakkoni! Mutta teidän ja kapteenin luvalla lähden tästä laivasta Livornossa, lähden katsomaan, voinko toimittaa mitään maailmassa.

-- Ateenaanko?

-- Niin, Ateenaan.

-- Minä tiedän, että toivot tapaavasi siellä sukulaisia. Vinsentti, kelpo poikani, mihin elämään, mihin vaaroihin lähdetkään, enkä minä voi olla isänä seuranasi!

Nuorukainen oli vaiti.

-- Kuule, jatkoi konsuli vakavasti. Älä vaihda varmaa uraa, joka sinulla on kotimaassasi, epävarmaan tulevaisuuteen, joka sinua odottaa vieraassa maassa! Sinulla on tietoja ja käytännöllistä kykyä: kaupassakin tarvitaan tietoja, nyt enemmän kuin koskaan ennen. Severin on lapsi, minä tarvitsen apulaista, eikä hänestä ole siksi. Herramme on määrännyt hänet professoriksi. Sinä voit tulla tuekseni, jos tahdot. Yliopisto-urasi on katkaistu, rupea minulle kirjanpitäjäksi, jotta siitä sitten ylenisit liikekumppanikseni, ja sinun tulevaisuutesi, poikani, on turvattu.

-- Setä ... kuinka voinkaan koskaan palkita hyvyytenne? Te katsotte kykyäni suuremmaksi kuin se onkaan ... minusta ei ole koskaan kauppamieheksi.

-- Joutavia, poikaseni! Sinunlaisesi poika voi tulla, miksi hän vain haluaa. Ja sitten, ajattelepas tuota tyttölepakkoa; hän on hyvä kuin kulta ja kaunis kuin päivä, eikä haitaksi ole, että hän saa sitä paitsi hyvät myötäjäiset. Minä olen nähnyt hänen itkevän siniset silmänsä punaisiksi sinun tähtesi, ja ... me eläisimme onnellisina yhdessä meillä.

-- Niin kyllä, kyllä...

-- Kaikki selväksi, pojat, nostamaan ankkuri, kun patruuna käskee! kajahti samassa kapteenin voimakas ääni.

-- Vielä kerran, Vinsentti, mieti ... jää luoksemme! Älä hylkää todellista, kunniallisen, turvatun ja toisesta riippumattoman toiminnan onnea! Mitäpä siitä, vaikka yliopisto ja virka-ura ovatkin sinulta suljetut? Koko käytännöllisen elämän avara ala on sinulle avoinna; palvele maatasi ja voita ihmisten kunnioitus sillä uralla! Tule! Vielä on aikaa; jää tänne!

-- Tämä maa on hylännyt minut.

-- Hullutusta, saattaahan olla mies ilman lyyrylakkiakin. Onko Suomella sitten niin liiaksi sydämiä, päitä ja käsivarsia sellaisia kuin sinun, että se voisi sysätä luotaan kokonaisen elämän hyödyllisen toiminnan? Ei, Vinsentti, ei ... sinusta on kerran tuleva tämän maan kaunistus ja kunnia. Tule!

Vinsentti epäröi. Hän seisoi siinä kalpeana kuin meren vaahto ja punnitsi vastaisia vaiheitaan kädessään. Silloin sattui hän katsahtamaan lähellä olevaan tuttuun ryhmään. Amelie Ewers nojasi itkien päätään laivan laitaa vasten ja Severin Björck seisoi hänen vieressään kuiskaten hänelle jotakin korvaan. Se oli vain haihtuva hetkinen, viaton sana, mutta se hetki tuli ratkaisevaksi. Vinsentti puristi kasvatusisänsä kättä ja sanoi tuskin kuuluvasti:

-- Jääkää hyvästi!

-- Nostakaa ankkuri! käski patruuna synkästi.

Käskyä toteltiin. Merimiesten iloinen laulu kaikui raikkaasti illan kirkkaassa ilmassa. Neljännestunnin kuluttua näkyivät purjeet paisuvan tuulesta ja tumma jättiläinen alkoi vitkaan kyntää sataman värehtivää pintaa. Nuori merimies kiipesi keskimmäiselle raakapuulle irroittamaan emäpurjetta. Nuorukainen oli Vinsentti Aallonhalkoja. Rannalla seisoivat ne neljä, joita hän eniten elämässään oli rakastanut, mutta ei kukaan heistä saattanut nähdä, kuinka kaksi suurta kyyneltä vierähti alas raakapuulta ja katosi avaraan, paisuvaan purjeeseen...

13. LUONNONTUTKIJA.

Lukija suonee anteeksi, että tämän kertomuksen kertoja, ollen itse vanha ylioppilas, luo lyhyen katsauksen sen ajan oloihin, jolloin Vinsentti Aallonhalkoja esiintyi, oloihin, jotka lienevät unohtuneita tai tuntemattomiakin suurimmalle osalle nykyistä sukupolvea.

Suomen yliopisto oli 1830-luvulla odottamatta temmattu vuosisatoja vanhoilta, syvään juurtuneilta juuriltansa ja lennätetty kuin kipinä Turun palosta vieraalle rannalle, jossa se jonkun aikaa melkein puolisammuneena kyti ja hehkui muokkaamattomassa maassa voimatta itse leimahtaa tuleksi tai lämmittää ympäristöään. Valtio oli sille antanut suuren lahjan, ja rahat vaikuttavat paljon, mutta ei kaikkea. Vanha Turun miespolvi oli kuin huumautunut eikä oikein tiennyt, miten sen tulisi käsittää uusi asemansa; nuoriso taas, joka lakkaamatta lainehti uusien aaltojen läikkeessä, tunsi olevansa outojen sulkujen puristuksessa ja koki etsiä jokaista mahdollista ohjesäännöissä olevaa halkeamaa. Valtio oli sotilaallinen ja yhteiskunta virkavaltainen; virkavalta kumarsi näin ollen hyvin syvään sotilasolkaimille, mutta oli jäykkä ja ylpeä kaikkia alempia säätyluokkia kohtaan. Yliopiston hallitus taas, luullen voivansa vallita nuorisoa univormuilla ja kurinpito-ohjesäännöillä, valvoi erittäin tarkasti kaikkea, mikä saattoi vihoittaa kaupunginpäälikköä, sijaiskansleria, joka tietysti myöskin oli kenraali, paikallismajuria, poliisimestaria tai vain halpaa santarmia. Kummastuneina ylioppilaat kuulivat erään vanhimpia ja kunnioitetuimpia opettajiaan isällisen huolellisesti neuvovan heitä pötkimään pakoon, kun vain näkevät jonkun sotilaan, -- "juoskaa, hyvät herrat, juoskaa!" -- jota kehoitusta nuorukaiset sitten hillittömän iloisina toistelivat keskenänsä.

Ja todella olikin vähän syytä juosta, sillä Puolan kapinan jälkeen alkoi jo ennestäänkin tuiki vanhoillinen ja taantumusmielinen hallitus katsoa jokaista iloisen seuran hälinää tai tappelua vallankumouksen aaveeksi. Kaduilla laulaminen, samoin kuin tupakoiminenkin, oli kiellettyä, ja noista pikkumaisista kielloista koitui runsaasti valtiolle vaarallisia kahakoita yövartijoiden ja poliisien kanssa. Eikä Vinsentti Aallonhalkoja ollut ainoa, joka sai siitä kärsiä. Ylioppilaiden mielissä kyti kaukainen, hämärä kaipaus, joka etsi taistelulleen parempaa päämäärää ja elämälleen ylempää tehtävää kuin kurinpito-ohjesäännöt. Mutta isänmaan aika ei ollut vielä tullut: vakavat, lujaluonteiset valitsivat pyrintöjensä tarkoitukseksi työn, huikentelevammat lasin tai biljardin. Siitä kaikesta huolimatta oli ylioppilaselämässä kuitenkin ylevämpiäkin hetkiä, innostusta, jopa loistoakin. Nuorisoa ei koskaan _voida_ pitää aisoissa ohjesäännöillä: sen kohisevaa virtaa ei _voida_ padota, se on vain johdettava viljaville kentille, missä se hedelmöittää isänmaata.

On huomattava, että useimmat niistä miehistä, joista on sittemmin tullut maalle iloa ja kunniaa, ovat _sittenkin_ kasvaneet sellaisissa oloissa. Mutta he kasvoivat raunioista. Puolet vesakkoa murteli myrsky; toisista ehti suurin osa keskikorkuisiksi, muutamat vähän suuremmiksikin, yksi hongaksi. Ah, kaatuneissa, ennen aikojaan kuihtuneissa, tuulen vieraaseen maaperään hajoittamissa oli montakin hongan siementä!

Mutta palatkaamme kertomukseemme.

Sotakesänä 1855 kävin tervehtimässä kauppahuone Björck ja K:nia pohjoisosassa maatamme sijaitsevassa kaupungissa. Kauppahuoneen omistajat olivat kunnioitettuja, hyvin rikkaita suolan, tervan ja lankkujen kauppiaita; melkoisia tappioita oli kauppahuone tosin kärsinyt merellä englantilaisten ryöstöistä, mutta se pysyi viisaasti enimmäkseen kuivalla maalla toisten liikkeitten sulaessa vedeksi ajan vastuksissa. Kauppahuoneen päällikköinä olivat isä ja poika; mutta harvoin lienee luontoäiti luonut erilaisempia osakkaita samaa toiminimeä kantamaan. Kun minua kohteliaasti pyydettiin astumaan konttorista, jossa vanhempi Björck valmisteli kirjeitä postiin, sisähuoneisiin nuoremman Björckin luo, luulin ensin sinne tullessani eksyneeni. Minä olin etumaisessa kahdesta huoneesta, jota lattiasta kattoon asti koristivat iso kirjasto, kallisarvoiset kokoelmat ja harvinaiset, kaikista maailman osista tuodut kukkivat kasvit. Toiseen huoneeseen vievä ovi oli auki; minä näin kalpean, hoikan, tuskin neljääkymmentä vuotta vanhan herran tutkistelevan niin innokkaasti mikroskoopilla erästä jäkälälajia, ettei hän huomannut tuloani.

-- Antakaa anteeksi, että häiritsen, sanoin minä koetettuani turhaan ilmoittaa läsnäoloani semmoisissa tilaisuuksissa usein esiinpuhkeavalla yskinnällä.

-- Mitä nyt? kysyi nuorempi Björck kärsimättömästi ja kohottamatta katsettaan työstänsä. -- Minulla ei ole aikaa; menkää isäni luo!

Luultavasti oli monikin liikeasioissa kulkeva saanut niine hyvineen lähteä pois, mutta minä en säikähtänyt niin vähästä. Kerroin tuovani terveisiä eräältä herra Björckin vanhalta ystävältä, X:n seurakunnan kirkkoherralta, Antti Rönnblomilta.

-- Kah -- sanoi Björck ja pyyhkäisi kädellään otsaansa -- Antepenultimukselta! Olkaa hyvä, käykää istumaan.

Keskusteltuamme muutamia minuutteja satuin kummastellen kiittelemään komeata ja sangen harvinaista alppiruusua, joka koristi ikkunakomeroa. Samassa oli Björck aivan kuin muuttunut. Hänen kalpeille kasvoilleen tuli punaa, hänen väsynyt katseensa alkoi haaveksivasti loistaa ja hän rupesi tuntijan ihastuksella selittelemään sen kasvisuvun eri lajeja ja mikä merkitys sillä oli heimossaan. Sitten hän siirtyi kertomaan uudesta ja nerokkaasta järjestelmästä, jonka hän oli laatinut koko kasvikunnan luonnollisista heimoista, esitti niiden edistymisen askel askeleelta ja lopetti ihmeteltävällä, niin johdonmukaisella ja vakuuttavan selvällä katsauksella koko elimelliseen elämään, että minä hämmästyin. Tuo muusta suvustaan eroava suomalaisen Rotschildin poika ei ollut ainoastaan oppinut, tiedemies, joka oli harjoittanut mitä perinpohjaisimpia erikoistutkimuksia kaikilla luonnontieteen aloilla -- hän näytti minusta ensiarvoiselta nerolta, joka oli varta vasten luotu luonnon syvimpien salaisuuksien valaisijaksi ja niin avaran, niin suuren järjestelmän laatijaksi, että ainoastaan yksi kuolevainen oli ennen häntä tehnyt semmoisen: vuosisataisnero Linné. Kaksi tuntia oli kulunut kuin unessa, kun meitä tultiin kutsumaan päivälliselle.

Minä en voinut päästä ihmettelystäni. Suuri tutkija huomasi sen ja sanoi puoleksi leikillisesti, puoleksi surumielisesti hymyillen:

-- Teitä näyttää kummastuttavan, että kauppiaalla, kuten minä olen, on liikaa aikaa käyttää luonnon tutkimiseen. Niin, se on usein ihmetyttänyt itseänikin, mutta _fata trahunt nolentes_[5] Minun mieleni teki aina sille uralle, mutta isäni tarvitsi liikekumppania... Minä olen kiitollinen, että hän pitää minua vain kaksi tuntia päivässä konttorissaan, ja totta puhuakseni hän on saanut hyödyllisemmän apulaisen vaimostani kuin minusta. Suvaitsetteko astua sisään?

Päivällispöydässä tapasin paitsi vanhempaa Björckiä, rakastettavan rouvan, hänen miniänsä, ja kolme kaunista lasta. Me puhelimme sodasta, kauppalaivaston ryöstöstä, hirvittävästä mahdollisuudesta, että Ruotsikin yhtyisi vihollisiimme ... ei sanaakaan kasvitieteestä. Nuorempi Björck istui äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes isä ojensi hänelle äsken postissa saapuneen kirjeen.

-- Vinsentiltä! huudahti hän hehkuvin kasvoin.

Minä en ymmärtänyt silloin hänen liikutustaan, samoin kuin en myöskään ymmärtänyt, miksi puna samalla poistui hänen vaimonsa poskilta. Muutamia vuosia myöhemmin tajusin paremmin niiden tunteiden merkityksen.

Kesäkuussa 1860 tapasin kolme tuon rakastettavan perheen jäsentä Helsingissä, mihin he olivat tulleet muutamia päiviä aikaisemmin vietettyihin maisterinvihkiäisiin. Sattumalta tapasimme toisemme päivällisillä Kaivopuiston ravintolassa, tuttavuus uudistettiin, ja aterian jälkeen ehdotti nuorempi Björck, joka silloin isänsä kuoltua oli yksinään kauppahuoneen päällikkönä, että lähtisimme ajelemaan vaunuilla kaupungin ympäristöön.

-- Älkää kieltäkö meiltä seuranne huvia, lausui hän kohteliaasti. Näettehän, että yksi sija on tyhjänä. Mutta varustautukaa ehkä vähän vaivaloisellekin jalkamatkalle. Aion mennä tapaamaan muutamia vanhoja ystäviä.

Me istuuduimme komeihin vaunuihin, Björck rouvineen ja etuistuimelle minä heidän vanhimman tyttärensä rinnalle. Hän oli kaunis kuusitoistavuotias tyttö, yllään vaaleansininen musliinipuku ja päässä amatsoonihattu; hän oli nopsajalkainen kuin orava ja nähtävästi tottuneempi tanssimaan metsässä ja nurmikolla kuin pääkaupungin kivikaduilla. Vaunut vierivät pitkin Unioninkatua ja edelleen Pitkänsillan yli. Siihen ne pysähtyivät ja me laskeuduimme maahan.

-- Saakohan tänä iltana kuulla laulua Kaisaniemessä? huudahti nuori tyttö. -- Varmaankaan eivät vielä kaikki ylioppilaat ole lähteneet pois. Voi, jos saisimme kuulla: "Riemun ruususet"... Ei, anteeksi ... siitä laulusta tulee äiti aina suruiseksi... Mutta emmehän me menekään Kaisaniemeen?

-- Emme -- sanoi isä hymyillen -- me menemme Säästöpankille.

Ja niin sanoen hän kääntyi kapealle, kiviselle polulle vasempaan päin, ja me muut seurasimme häntä. Siitä alkaen minä olin seuraavien tapausten äänettömänä, mutta mieltyneenä katselijana, tapausten, joiden merkityksen oppinut luonnontutkija sittemmin uskoi minulle, tietämättä kuitenkaan itsekään kaikista niistä hienoista säikeistä, jotka lähtevät ihmissydämistä. Miekkonen, hän oli vielä neljänviidettävuotiaanakin lapsi kaikessa muussa paitsi luonnon ihmeellisessä, suurenmoisessa tieteessä, jossa hän oli jättiläinen!

-- Säästöpankilleko? toisti nuori tyttö vähän kummastuneena.

-- Sieltä on hyvin kaunis näköala, vastasi mustaviittainen rouva.

-- Senhän te kyllä tiedätte, äiti, kun olette syntyisin helsinkiläinen, huomautti hyppivä orava ja katsahti samalla harmistuneena kasvitieteellisen puutarhan tammi- ja vaahterametsiin. -- Muita -- lisäsi hän -- sehän on hyvin kummallinen kauniin näköalan nimi.

-- Muuta kuin näköaloja ei siinä enää ole, huomautti hänen isänsä, kun saavuimme rumalle, autiolle, kaalia ja perunoita kasvavalle niemekkeelle, joka _voisi_ olla huvipuistona, mutta oli jäänyt variksenpesäksi.

-- No, mitä hauskaa nyt keksimme? kysyi vallaton tyttö juosten niemen rannalle ja alkaen viskellä pieniä kiviä veteen.

-- Koetahan heittää tuonne toiselle puolelle Kaisaniemeen, sanoi isä leikillä, istuutuen kivelle lepäämään. -- Koeta, Viktorine; minä lupaan sinulle oikein kauniin, uuden harson, jos se onnistuu.

-- Tuonne ylikö?

-- Niinpä niin, minä olen nähnyt, että siitä on ennenkin heitetty.

Hän ei huomannut, että hänen puolisonsa silloin kääntyi toisaanne salatakseen sumun, joka nousi nopeasti hänen kauniisiin sinisilmiinsä.

-- Ei, en lupaa heittää sinne, mutta uida lupaisin, ellei vain Kaisaniemessä olisi ylioppilaita, sanoi Viktorine nauraen.

-- Senkin olen kerran ennen nähnyt tehtävän. Tiedäpäs, rakas Viktorine, jollet olisi tyttö, niin olisit arvatenkin poika ja olisit perinyt sekä nimesi että luonteesi eräältä, joka... Mutta miellyttääkö sinua näköala, hyvä Amelie? Huomaatko, millainen tuoksu tulvii tänne lahden toiselta puolen? Siinä on nuoruutta. Mutta minä tiedän paljon kauniimman näyn, jota et sinä eikä moni muukaan helsinkiläinen ole koskaan nähnyt, ja se näky nähdään tuolla Viheriän huvilan luona kello kahden ja kolmen välillä aamulla... Käykö mielesi pahaksi? Anna anteeksi; mielellään muistelee vanhoja aikoja silloinkin, kun menneitten ruusujen seassa on okaita. Tänään on 9:s päivä kesäkuuta. Tänään oli meidän määrä yhtyä, mutta ... minä taidan jäädä yksin yhtymäpaikalle.

14. LUPAUKSEN MALJA POHJAAN.

-- Anteeksi -- sanoi samassa repaleinen ja lystikäs olio, joka oli huomaamatta tullut aivan lähelle -- eikö minulla ole kunnia puhua tehtaanomistaja Björckin kanssa?

Lambert Severin Björck tarkasti nopeasti kysyjää, jolla oli kaikki juopporentun tuntomerkit ja joka luultavasti oli ennen nähnyt parempiakin päiviä. Sangen kulunut musta nuttu, joka otaksuttavasti oli jonkun sääliväisen ylioppilaan lahjoittama, oli huonosti paikattu kyynärpäistä ja kaulan alta kiinni ainoalla jäljellä olevalla napilla, arvattavasti liivin puutteen salaamiseksi. Liian lyhyet housut peittivät vain vaillinaisesti kurjia saappaitten tähteitä, jotka kuitenkin sisällyksineen olivat jonkinlaisessa tanssikouluasennossa, ja ohuita takkuisia hiuksia suojeli puoleksi hattu, jota ei rantajätkäkään olisi huolinut, mutta joka kuitenkin oli sievästi kallellaan toisella korvallisella. Kasvot, jotka samalla olivat nöyrät ja viekkaat, olivat, selvistä naukkujen vaikutuksen merkeistä huolimatta, paras osa miestä, sillä niistä näkyi jäännös hyväntahtoista sukkeluutta, joka melkoisesti lievensi hänen rappiolle joutuneen olentonsa muuten renttumaista näköä.

-- Onko sinulla mitään asiaa, ystäväni? kysyi Severin Björck, ottaen konemaisesti kukkarostaan yhden senaikuisia uusia markan seteleitä.

Olio kohautti olkapäitään, veti suutaan hyvin hullunkuriseen irvistykseen, joka ilmaisi "etkö häpeä" ja "kiitoksia paljon" sanojen keskiväliä, ja lausahti:

-- Minä olin kuulevinani, että herra patruuna sanoi: ystäväni! Sanoitteko niin, herra patruuna?

-- Mitä tarkoitatte? vastasi Björck hämärästi muistellen jossakin ennen nähneensä miehen.

-- Mitäkö tarkoitan? Hm ... on niin monta naulavasaraa ja hammasratasta päässä; on sattunut unohtumaan, että tänään on 9:s päivä kesäkuuta ... mutta yhä olette vain sama viaton, pieni herra, jota me siihen aikaan uskalsimme nimittää -- ja mies pani leveän kuononsa Severinin korvaan -- _Hiireksi_.

Björck veti kummastuneena päänsä vähän etemmäksi ja katseli miestä tarkemmin.

-- Mitä? huudahti hän, olethan _Pasha_?

-- _Ita quidem, doctissime et celeberrime vir_;[6] silloin vanhaan aikaan, kun meillä vielä oli "Unkarin viiniä kurkkuihimme". Mutta ajat muuttuvat, herra patruuna, _et nos mutamur_.[7] Niin, olipa se toista, kun sidoimme kolme kissaa yhteen Artaxerxeen porstuaan yöksi ja ukko uskoi niitä Hekateksi, Tisifoneksi ja Megeraksi. Tai kun tappelimme sällien kanssa Särkelän kujakadulla ja uskottelimme Fröbergin muorille, että muka karkoitimme kummituksia -- tai kun palkkasimme yövartijat huutamaan Stake ukon ikkunan alla, että kello on lyönyt kolmetoista -- tai kun kuljetimme Aallonhalkojaa riemusaatossa tänne Säästöpankille...

-- Kuules, Pasha, sinun pitäisi hävetä sanoessasi vanhaa toveria herraksi...

-- No Jumala siunatkoon sinua niistä sanoista, vanha Hiiri, sinä olet yhä vielä kaltaisesi; mutta katsos, minä olen joutunut ikäänkuin hieman hunningolle siitä lähtien, kun menetin paikkani Kalle Widefeltin palveluksessa, joka nyt on tuomarina ------n kihlakunnassa. P--u vie ne vanhat kumppanit, ei ole enää mitään veljeyttä maailmassa, he kuvittelevat, että ihmisen pitää olla raitis kuin punaiseksi maalattu kaivon kippa.

-- Vai niin, sinä olet ollut käräjäkirjurina viime aikoina vai miten?

-- Sihteerinä, _ita quidem_,[8] ja voisin nyt olla ruununvouti, jollen olisi tarttunut kiinni Bonsdorffin kameraaliopissa. Muistatko vielä, mitä sinä iltana vannoimme lupauksen maljaa juodessa? Mutta sinähän, muistaakseni, istuitkin silloin ja sepittelit runoja kuutamosta... Sanopas, millä hullun kurilla _sinusta_ on tullut tehtaanisäntä?

-- Niin sattuu, hyvä Pasha. Isäni tarvitsi liikekumppania; hänen tähtensä kävin tervaan ja lankkuihin käsiksi...