Part 5

Nikolainkirkkoa ympäröivän, sittemmin tasoitetun vuoren luoteisessa kulmassa oli siihen aikaan pieni, hyvin mitättömän näköinen puumaja, jota voisi jossakin suhteessa sanoa nuoren kirkon imettäjäksi tai lapsenhoitajaksi, koska siinä asui vanha, kunnon mies, työntarkastaja Kantiin, jonka huolena oli rakennustöiden valvonta ja jonka ankaraa, vanhanaikaista rehellisyyttä Helsinki saa kiittää siitä, että paljon huolimattomuutta on vältetty ja monta tuhatta ruplaa säästynyt kalliissa rakennuksessa. Ukko Kantiin ja hänen vanha puolisonsa, jotka yhdessä asuivat pikku majassa, ovat jo aikaa sitten nukkuneet hurskasten unta haudan hiljaisuudessa; ukko ei edes nähnyt kirkon valmistumista, mutta hänen nimensä ansaitsee kiitollisen muiston niin kauan kuin Nikolainkirkko on paikoillaan.

Tuon majan takaa astui esiin kaksi miestä, toinen pitempi kuin toinen; heidät tunnemme samoiksi, jotka tuntemattomina katselivat ylioppilaiden kivenheittoa Kaisaniemen rannalla. He lähenivät vaivalloisesti kivien, soran ja hirsien välitse, joita kirkon ympäristö silloin oli täynnä, laskeutuivat kadulle ja menivät suoraan Vinsentti Aallonhalkojaa vastaan. Hänkin tunsi heti vuorella näkemänsä muukalaisen.

Pitkä mies sanoi muutamia sanoja uuskreikaksi, ja lyhyt mies käänsi ne heti virheellisesti ruotsiksi.

-- Hänen jaloutensa kysyy, oletteko valmis kuulemaan, mitä hänellä on sanottavaa.

Pitkän ulkomaalaisen ääni oli syvä, miehekäs ja sointuva, mutta tulkki oli Vinsentistä vastenmielinen. Hänen ensimmäisissä harvoissa sanoissaan oli yht'aikaa liehakointia ja ylpeyttä.

Vinsentti seurasi saamaansa vaikutelmaa ja vastasi heti latinaksi:

-- Minä olen valmis kuulemaan ja pyydän saada puhua tulkitta.

-- Varminta olisi kuitenkin ... väitti tulkki; mutta hänen herransa keskeytti hänet ja jatkoi keskustelua, hänkin latinaksi, vaikka kankeasti ja vähän vaivalloisesti.

-- Jos suvaitsette -- sanoi hän hiukan viitaten vartijoihin -- menemme sillalle päin, sillä ei kenenkään tule saada kuulla, mitä minulla on teille sanomista.

Vinsentti vastasi vähän kumartaen, ja kaikki kolme jatkoivat matkaa, kuitenkin niin, että tulkki astui muutaman askelen päässä herransa ja hänen nuoren seuralaisensa jäljestä.

Mitä siinä keskusteltiin, selvenee myöhemmin. Me palaamme nyt hetkiseksi Lambert Severin Björckin luo, joka tietämättä ystävänsä yöllisestä retkestä lepäsi kotona unen helmoissa.

Häneenkin olivat päivän tapaukset vaikuttaneet niin syvästi, ettei hänen unensa voinut olla rauhallista. Tuhansittain erilaisia ja erivärisiä näkyjä ilvehti hänen mielikuvituksessaan -- milloin iloisia ja viehättäviä, kuten esimerkiksi se suloinen kuva, joka Vinsentin rohkeasta kysymyksestä oli kirkastunut täyteen tietoisuuteen hänen sielussaan ja täytti sen kuin rusottava pilvi, jota kaikkialta reunustavat enkelsiivet -- milloin synkkien vankilanmuurien, kahleiden ja pistimien mustia ja peloittavia kauhunäkyjä -- milloin taas haaveksivia, jaloaatteisia mietteitä, nuorukaisen tunteita, joka on juuri uhraamaisillaan itsensä sen hyväksi, mikä hänestä on rakkainta, kalleinta maan päällä. Niissä unelmissa tunkeutui vähitellen Vinsentti Aallonhalkoja etusijalle ja yhtyi uhkaavan vaaran näkyyn. Severin oli näkevinään Vinsentin kävelevän sidotuin silmin Pitkänsillan kaidepuilla, ja hänen vieressään seisoi vuorelle ilmestynyt muukalainen, käsi koholla sysäämään häntä syvyyteen... Uni kävi niin eläväksi, että Severin heräsi äkkiä ja katsoa tuijotti hämärään huoneeseen vielä unen pöpperössä.

Vinsentin vuode oli tyhjä, hänen vaatteensa ja lakkinsa poissa. Severin huomasi olevansa yksin.

Kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt tavatonta ja kummallista unissaan, palasi hänen mielikuvitukseensa ja peloitti häntä sadoin kauhuin. Hän nousi vuoteesta, hänkin, pukeutui ja kiiruhti etsimään ystäväänsä.

Hänen ensimmäinen ja oikea ajatuksensa oli, että Vinsentti oli mennyt salaperäiselle määräpaikalle venäläisen kirkon edustalle. Hän riensi sinne päin. Kello oli puoli yksi. Ei ketään näkynyt. Kadut olivat hiljaiset ja tyhjät; palovartijat vain hiiviskelivät kuin harmaat pöllöt pitkin huoneiden seinävieriä jalkakäytävillä.

Severin kysyi heiltä, olivatko he tavanneet sen ja sen näköistä ylioppilasta. Ukot katsoa tuijottivat jäykästi ja välinpitämättömästi häneen ikäänkuin sanoen: mene kotiisi ja pane maata!

Severin kysyi uudelleen ja pani kysymyksensä tueksi kaksitoista killinkiä ukon kouraan. Silloin öinen vartija raapaisi korvansa taustaa ja selitti, että hän oli vähän aikaa sitten nähnyt kolmen herran kävelevän Pitkällesillalle päin.

Severin kiiruhti sinne. Sielläkin oli tyhjää ja hiljaista. Ainoastaan laulurastas lauloi kuten eilenkin puiston kukoistavissa pihlajissa, ja kaukaa kuului poistuvan veneen tasaiset airon vedot.

10. TUTKIMUS. KUULUSTELU.

Käveltyään kaupungin ristiin rastiin etsimässä kadonnutta ystäväänsä ja yhtä turhaan herätettyään aamu-unestaan kaikki toverit, jotka kenties saattoivat tietää jotain Vinsentti Aallonhalkojasta, Severin Björck meni, yön valvonnasta kalpeana ja alakuloisena, jo ennen kahdeksaa aamulla rehtorin luo, vakaasti päättäen ottaa niskoilleen niin suuren osan edellisen päivän tapauksista tulevasta rangaistuksesta kuin vain oli mahdollista. Vaikka hän olikin aivan perehtymätön rikosasiain käsittelyyn, ei hän kuitenkaan ollenkaan epäillyt jalomielisen petoksensa onnistumista; pahimmalta näytti hänestä valehtelemisen pakko, sillä siihen hän ei ollut ollenkaan tottunut. Mutta hän päätti käyttäytyä äärettömän röyhkeästi ja uhmaavasti, jotta todellakin näyttäisi mieheltä, joka pystyy ajamaan aseellisen vartijajoukon pakoon. Poikaparka, se oli vastoin hänen luonnettansa; hän ei ollut tytöksi pukeutunut Akilles, vaan lapsi Akilleen varuksissa.

Miehuullista päätöstään seuraten hän tallusti rehtorin huoneisiin sellaisella jyräkällä, että itsekin hämmästyi. Mutta paljon ei tarvittu sankaripukuisen lapsen aseitten riisumiseksi. Rehtorin ensimmäinen lyhyt kysymys kuului: "Missä on Ek?" -- ja silloin Severin Björckin sankarisydän lensi kyyhkysen siivillä ystävän luo.

-- Ekkö? sammalsi hän.

-- Niin, Ek, joka on itse ilmaissut eilen itsensä päällikölle, jatkoi rehtori ankarasti.

Severin kauhistui. Hän ymmärsi varsin hyvin, miten asiat olivat, mutta päätti kuitenkin kokeeksi vielä yrittää.

-- Jos Ek on antanut ilmi itsensä, on hän sen tehnyt vain pelastaakseen minut, vakuutti nuori ylioppilas kyyneleet silmissä.

Rehtori pudisti päätään.

-- Te, herraseni, olette liian nuori ja, uskon mielelläni sen, myöskin liian kunniallinen voidaksenne valehdella hyvänkään tarkoituksen tähden, jatkoi hän. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Ek oli antanut päällikölle kunniasanansa pantiksi, että hän tulee minun luokseni kahdeksalta, ja kello on enää vain neljää minuuttia vailla.

Severin istuutui jokseenkin yhtä mielellään kuin Meksikon ruhtinas Guatemozin muinoin laskeutui espanjalaisten tulikuumalle halstarille. Rehtori kyseli sillä välin osaaottavasti hänen ja hänen ystävänsä perhesuhteita. Jokainen kysymys oli Severinistä kuin hehkuvien pihtien nipistys.

-- Kello on nyt seitsemän minuuttia yli kahdeksan, sanoi rehtori hetkisen perästä, vetäen hitaasti esille taskukellonsa. -- Herra Ek näyttää unohtavan, ettei akateeminen neljännes ole tässä paikallaan.

-- Jos hän on luvannut, niin hän tuleekin, vakuutti Severin. Nimittäin jos hän _voi_ tulla, lisäsi hän, mikä ei jäänyt tarkalta rehtorilta huomaamatta.

-- Mitä tarkoitatte? Onko hän sairaana?

-- Ei. Mutta hän meni ulos, ja...

Severin vaikeni äkkiä.

-- Se on ikävä asia, herra Björck. Mihin hän meni?

-- En tiedä. Hän lähti myöhään eilen illalla eikä ole sittemmin palannut.

-- Luuletteko, herra Björck, hänen karanneen?

-- En koskaan! _Hänkö_ karkaisi? Ei, teidän korkeutenne! Ennen kärsisi hän minkä rangaistuksen hyvänsä.

Rehtori oli vaiti muutaman hetkisen.

-- Kello on nyt neljännestä yli kahdeksan, sanoi hän. Täsmälleen kello yhdeksän te tulette kämnärioikeuteen, toivoakseni ainoastaan todistajaksi. Saamme nähdä sitten, onko herra Björck arvostellut ystäväänsä oikein.

-- Pitääkö minun tulla kämnärioikeuteen? toisti Severin luullen kuulleensa väärin. Hän ei ollut ajatellutkaan muuta kuin yliopiston kurinpitotoimikuntaa, ja olipa sitä jo siinäkin.

-- Kas tässä, lukekaa itse kurinpito-ohjesääntöjen 16:s pykälä!

Severin luki:

"Jos ylioppilas häiritsee sanoilla tai töillä sotilasvartijaa tai patrullia, lykätään rikos asianomaiseen oikeuteen, ja syytetyllä älköön olko tutkinnon kestäessä ja kunnes sen lopullinen päätös on tullut lailliseen voimaansa, oikeutta käydä luennoilla Yliopistossa; ja erotettakoon hänet sitten, rikoksen laadun mukaan, pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, taikka myöskin ainaiseksi yliopistosta."

-- Menkää, nuori mies, ja olkoon totuus teidän ainoana ohjeenanne, neuvoi rehtori, joka itse oli tunnettu semmoiseksi mieheksi, että hän noudatti horjumatta vakaumuksensa mukaan oikeutta, olivatpa sitten yleisen mielipiteen tuulenpuuskat hänelle myötäisiä tai häntä vastaan.

Severin kumarsi ja lähti, mutta paljoa hiljemmin kuin oli tullut. Seisoa kämnärioikeudessa ja olla todistuksellaan syyttämässä parasta ystäväänsä ja langettamassa hänen tuomionsa, se ei ollut mitään hupaista odotettavaa helläsydämiselle nuorukaiselle, joka tuskin vielä oli päässyt lapsuuden iän ohi eikä ollut koskaan seisonut muiden mahtimiesten edessä kuin opettajain ja tutkijain, ei koskaan nähnyt muita vaaroja kuin Euklideessa sattuvia tapaturmia ja hairahduksia ja ainekirjoituksen kieliopillisia virheitä. Eikä se kuitenkaan eniten häntä huolestuttanut. Missä oli Vinsentti? Ja olikohan hän tuleva oikeaan aikaan lunastamaan kunniasanansa? Vuorelle ilmestynyt pitkä mies oli kuin jättiläinen Severinin mielikuvituksessa. Ah, jospa vain Vinsentti tulisi, niin ehkä sitten vielä kaikki selvenisi. Mutta mitä, jos hän ei tulisikaan? Ilman häntä Severin Björck oli vain puoli itseänsä.

Hän meni kotiin tätinsä luo. Kenties Vinsentti olisi siellä. Ei, hän ei ollut siellä. Hänen katoamistaan ei vielä tiedetty, mutta yliopiston palvelija oli käynyt häntä kysymässä, ja sellaiset miehet ovat aina olleet tunnettuja siitä, etteivät he tarpeettomasti peittele salaisuuksia, jotka kuitenkin kohta tulevat koko maailman tiedoksi. Siispä tiedettiinkin kotona pahin osa asiasta, vieläpä hieman kukkurakaupalla. Talonmiehestä ja keittiöpiiasta aina emäntään saakka olivat kaikki hämmästyksissään ja kauhistuksissaan. Severinin täytyi ottaa koko vähäinen kaunopuheisuutensa avukseen koettaessaan vakuuttaa tädilleen ja serkulleen, että kysymys oli vain pienestä metakasta, josta ei tulisi mitään pahoja seurauksia. Ei kukaan uskonut häntä, ja niiden selitysten kestäessä lähestyi siivellisten sekuntien nopeudella onneton yhdeksän lyönti.

Vanha kivinen raatihuone, jonka oven yläpuolella oli kultanumeroin vuosiluku 1770, seisoi vielä Senaatintorin koilliskulmassa, sillä paikalla, johon sittemmin on kohonnut Nikolainkirkon itäinen osa. Paitsi kahta varsinaista kerrosta, jotka olivat määrätyt "hyötyä ja huvia varten" ja joissa porvaristanssiaiset käänsivät talvisaikaan ylösalaisin koko maistraattihallituksen, oli olemassa vielä maakerros, joka entisinä turmeltumattomina aikoina oli tehnyt vankilan virkaa, mutta nyt jo oli vaipumistaan vaipunut vähemmän kunnianarvoiseksi "putkaksi".

Lähestyessään raskain askelin oikeuden tyyssijaa ei Severin Björck voinut olla kammoen katsahtamatta puoleksi maanalaiseen asuntoon, joka ehkä jonakin päivänä olisi tuleva hänen tai hänen ystävänsä väliaikaiseksi vankihuoneeksi. Mutta hän rohkaisi mielensä ja kiipesi portaita myöten oikeuden istuntosaliin.

Siellä istuivat jo oikeuden puheenjohtaja ja jäsenet valmiina, yllä siniset hännystakit virkanappeineen; he olivat sitäkin enemmän katsoneet velvollisuudekseen asettautua mitä juhlallisimpaan virka-ilmeeseen, kun istuntoa kunnioittivat läsnäolollaan rehtori, kaupungin päällikkö, poliisimestari sekä monet muut virkamiehet, joiden joukossa viskaali syyttäjänä. Poliisitutkinto, joka sellaisissa tilaisuuksissa on tapana ensin pitää, oli sillä kertaa toimitettu sotilasmaisen nopeasti, ja oikeus sai tiedon edellisen päivän tutkintapöytäkirjasta ynnä todistajain puheista, jotka kyllä selvittivät rikoksen luonteen, mutta joiden perusteella ei voitu tulla mihinkään varmaan tulokseen rikoksellisten suhteen. Lääkärintodistus luettiin; siitä näkyi, että eräs vartijamies oli saanut kovan kolauksen oikealle puolelle päätä "tylsästä aseesta", vaikkei vielä varmasti voitu sanoa, olivatko aivot vahingoittuneet. Toisella miehellä, eräällä poliisipalvelijalla, todistettiin olevan mustelma vasemman silmän alla ja ajettuma poskessa sen alapuolella; molemmat olivat "aiheutuneet ulkonaisesta väkivallasta". Päällikkö oli sen lisäksi, synkkänä kuin ukkospilvi, velvollisuutensa mukaisesti kertonut, mitä Vinsentti Ek oli hänelle edellisenä päivänä yksityisesti tunnustanut.

Käsittely alkoi ja keisarillisen Aleksanterin yliopiston oppilasta Vinsentti Ekiä huudettiin. Yleinen hiljaisuus. Severin Björckistä tuntui kuin hän olisi ollut vaipumaisillaan lattian läpi suoraan "putkaan".

-- Nuorukainen antoi minulle kunniasanansa, ja minä sanoin hänelle: minä uskon teitä, sillä te olette suomalainen! kuiskasi päällikkö suuttuneena rehtorille.

Rehtori kohautti olkapäitään ja kuiskasi vastaukseksi:

-- Eihän teidän ylhäisyytenne tuominne miehiä poikien mukaan.

Severin kuuli nuo sanat, vaikka ne lausuttiinkin hyvin hiljaa, ja luultavasti hän olisi silloin mieluummin nähnyt ystävänsä silmät sidottuina kuuden ladatun kiväärin edessä kuin kuullut semmoisen keskustelun poissaolevasta.

-- Eikö läsnä? kysyi oikeuden esimies.

-- Ei läsnä, vastasi oikeudenpalvelija.

-- Sattuneista syistä ja herra rehtorin luvalla katsoo oikeus tarpeelliseksi käskeä, että mainittua ylioppilasta, Vinsentti Ekiä, tarkoin etsitään ja että hänet vangitaan, missä hänet vain tavataan, kuului taas puheenjohtajan kuiva ääni.

-- Sitä ei tarvita, tässä minä olen! vastasi samassa ääni ovelta, ja sisään tunkeutui kalpea, kurjannäköinen nuorukainen lakitta, takitta, paljain jaloin, tukka ja vaatteet ihan epäjärjestyksessä, pölyisenä ja läpimärkänä yht'aikaa vedestä ja hiestä, mutta katse semmoisena, että se rohkeni aristelematta katsoa ketä hyvänsä suoraan silmiin.

Severiniltä pääsi ilonhuuto. Vinsentti Aallonhalkoja oli siinä.

11. TUOMIO.

Kevätlukukausi oli loppumaisillaan -- silloisen tavan ja asetusten mukaan tuli sen päättyä 15:ntenä päivänä kesäkuuta. Sentähden kiirehdittiin Pitkänsillan kahakan oikeudenkäyntiä, ja jo ennen kuin kaksi viikkoa oli kulunut, tai siis lähellä juhannusta, oli Vinsentti Aallonhalkojalla odotettavissa hetki, joka oli ratkaiseva hänen vastaiset vaiheensa.

Sillä välin Vinsentti istui yliopiston karsserissa kuulustelujen väliaikoina, ja jutun kulkua joudutti se, että syytetty aivan muitta mutkitta tunnusti itsensä syylliseksi. Se vankihuone, jonka olemassaolo on myöhempinä aikoina muuttunut melkein saduksi, koska sitä on niin harvoin tarvinnut käyttää, oli yliopistorakennuksen maakerrassa lähellä arvoisan vanhan vahtimestari Häggströmin asuntoa. Koska häntä, yliopiston vanhaa palvelijaa ja kaikkien akateemisten kansalaisten ensimmäistä suosijaa -- häntä, joka pyöreävatsaisena iloisine suojelijanilmeineen oli painanut heidän ylioppilaskirjoihinsa suuren vahasinetin ja siten ikäänkuin vahvistanut heidät uuteen arvoonsa -- koska häntä katsottiin sekä liian vanhaksi että puolueelliseksi, oli hän saanut eri palvelijan apulaisekseen vangin vartioimista varten. Niin, olipa ensimmäisenä viikkona vielä lisäksi sotamieskin seisonut käytävässä oven edessä; mutta kun huomattiin, että kolauksen saanut sotilas toipui vaarallisesta tuttavuudesta, minkä hän oli saanut tehdä Pitkänsillan kivipylvään kanssa, eikä enää ollut mitään hengenvaaraa olemassa, otettiin sotamies pois vartioimasta ja Vinsentti sai viettää aikansa niin mukavasti kuin mahdollista; toisin sanoen lueskella kirjoja, hankkia itselleen omalla kustannuksellaan hyvät päivälliset ja ottaa vastaan ystäviään, joilla oli lupa käydä häntä hänen yksinäisyydessään tervehtimässä.

Niiden ystävien joukossa oli tietysti Severin Björck, ja kuka voi moittia häntä tuosta mitä luonnollisimmasta uteliaisuudesta, että hän tahtoi mielellään tietää, miten oli selitettävä Vinsentin katoaminen ja ilmestyminen sitten viime hetkessä sellaisessa puvussa, että se hämmästytti koko kämnärioikeutta? Olihan itse päällikkökin lausunut kummastuksensa, ettei syytetty ollut, kuten hänelle ja oikeudelle tuleva kunnioitus olisi vaatinut, univormussa, eikä Vinsentti ollut suostunut vastaamaan niihin kysymyksiin muuta kuin, että hänet oli venematkalla kohdannut myrsky, joka oli estänyt häntä saapumasta oikeaan aikaan, ja että hänen maalle päästäkseen ja ehtiäkseen oikeuden eteen oli täytynyt uida Pihlajasaaresta. Uida Pihlajasaaresta! Sille selitykselle oli hyvällä syyllä vähän epäilevästi hymähdetty, sillä Pihlajasaari on runsaan puolen penikulman päässä tai etempänäkin aukealla merellä lounaaseen päin Helsingistä.

Severin ei epäillyt ystävänsä uimataitoa, mutta luuli toisten henkilöiden viivyttäneen häntä ja pyysi selitystä. Vinsentin vastaus olikin semmoinen, että se saattoi tyydyttää ystävää, uteliastakin ystävää, ja Severinille on annettava anteeksi, että hänen ystävyydessään oli hyvä annos viimeksimainittua ominaisuutta.

-- Minä menin sinä yönä -- kertoi Aallonhalkoja -- tapaamaan sitä miestä, kuten tiedät; ja saamaan häneltä tietoa äitini hämärästä kohtalosta. Minä tapasin hänet kreikkalaisen kirkon luona; yhdessä kävelimme Pitkällesillalle päin hänen kertoessaan minulle kummallisia, kauheita tapauksia aikaisimmasta lapsuudestani. Kun tulimme Pitkällesillalle, oli siinä vene ja neljä soutajaa. Yö oli tyyni ja lauhkea; kreikkalainen palikari -- sillä sellainen hän on, vaikka nykyjään onkin Venäjän palveluksessa -- pyysi minua käväisemään sotakutterilla, jolla hän oli päällikkönä ja joka oli ankkurissa eteläsatamassa lähellä veistämöä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan; pääsisimmehän parin tunnin kuluttua takaisin, ja tuo mies oli isäni ystävä. Hän oli ollut sen kreikkalaisen laivan päällikkönä, jolla isäni palveli sodan aikana vapaaehtoisena. Sen kimppuun oli kavalasti hyökätty keskellä juhlallisesti vannottua aselepoa, isäni oli saanut kuolinhaavan, äitini -- Miauliin sukua -- oli rääkätty kuoliaaksi ja heidän lapsensa oli eräs janitsaari iskenyt laivan laitaa vasten ja heittänyt mereen, josta sen kuitenkin eräs vanha merimies oli pelastanut ja vienyt Simferopoliin ... sanalla sanoen, minä lähdin palikarin mukana. Saavuimme laivalle, ja Kypron viiniä maistellen kuuntelin minä sen kajutassa vieraan innokkaita kertomuksia Kreikan vapaussodasta. Tunnit kuluivat, enkä minä huomannut, miten yön hienoinen puolihämärä vähitellen selkeni täydeksi päiväksi. Vihdoin, kun vanha sotilas kehoitti minua jatkamaan matkaa hänen kanssansa kohti mainetta ja kunniaa, muistui mieleeni, että minulla oli täällä velvollisuus täytettävänä. Minä riensin kannelle: laiva oli täysissä purjeissa ja oli jo kulkenut Pitkänsaaren ja mantereen välitse ja suuntasi parhaillaan matkansa merelle. Onneksi oli etelätuuli, laiva ei päässyt suoraan Harmajan majakkaa kohti ja teki sentähden uskaliaan luovin länteen Pihlajasaareen päin. Minä vaadin venettä saattamaan minua maalle; sitä ei annettu, ja tulkki sanoi minulle muitta mutkitta, että kaikki vastarinta olisi turhaa, minkä tähden minun pitäisi hyvällä tyytyä kohtalooni ja jäädä laivaan. Vastaukseksi töytäisin minä konnaa vasten rintaa; hän keikahti pitkäkseen kannelle, ja minä hyppäsin mereen. Laivalla syntyi hälinää ja hämmennystä: tahdottiin laskea vesille vene ottamaan minua kiinni ja viemään takaisin, mutta vanha palikari, nojautuen porrasta vastaan, kielsi. -- Äitisi Hellas, sanoi hän, ei tahdo mitään pakollista uhria. Kun tahdot etsiä minua, löydät minut Ateenasta -- ja hän sanoi osoitteen. Minä en kuullut enää: aallot olivat vähällä peittää minut. Minä ponnistin kaikki voimani, riisuin yltäni, mitä voin, ja pääsin maalle. Laivan valkoiset purjeet hohtivat silloin kaukaa meren aukealta ulapalta; minä muistin kunniasanani ja riensin oikeuteen sellaisena kuin olin. Oliko minulla siinä aikaa mennä tilaamaan univormua räätälistä!

-- Mutta mitä aiot nyt tehdä? kysyi Severin.

-- Odottaa päätöstä, vastasi Vinsentti kylmästi.

-- Entä sitten?

-- Valita maan, joka ei hylkää minua.

Severin oli vaiti. Mitäpä hän olisikaan vastannut.

Sillä välin lähestyi oikeuden käsittely loppuaan, ja päivä määrättiin, jolloin tuomio julistettaisiin. Siksi tuli 23:s päivä kesäkuuta, juhannusaatto. Ilma oli viileähkö, niinkuin välistä sattuu pohjolan kesän kauneimman nuoruuden aikana, mutta niityt ja puistot olivat vihreinä, sireenit kukkivat, pääskyset lentelivät, purjeet hohtivat valkoisina kaikkialla sinertävillä seljillä.

Juttu oli herättänyt huomiota, ja joukko kuulijoita sekä akateemisen kansalaisen oikeudella varustettuja että muitakin oli kokoontunut raatihuoneeseen ja sen edustalle kuulemaan päätöstä. Ainoastaan silloiset viattomat sanomalehdet eivät tienneet mitään semmoisista tapauksista. Ne tekivät tunnollisen tarkasti selkoa kaikista varapastorien, varatuomarien, nimineuvosten ynnä muiden mahtimiesten nimityksistä, mutta olivat ihan hurskaasti vaiti kaikista asioista, jotka koskivat kansalaisten elämää ja kunniaa.

-- Vähempi kuin linnavankeus ei voi tulla kysymykseenkään, lausui ystävämme sotaneuvos, joka oli hetkiseksi pysähtynyt lähellä olevan päävartion luo.

-- Lieventävät asianhaarat, nuoruus ja vallattomuus vaikuttanevat päätökseen, vastasi kamreeri kaivellen kepillään päävartion edessä olevan lautasillan mustanpunaisenvalkoisia patsaita.

-- Laki ei tunne muuta nuoruutta kuin alaikäisyyden, vastasi sotaneuvos.

-- Ettekö uskoisi, herra sotaneuvos, ja te, herra kamreeri, että jos alamaisesti pyytäisi armoa hänen majesteetiltaan, se kenties voisi pelastaa poikaparan? kysyi vapisevalla äänellä vanha rouva, jonka mukana oli nuori tyttö, tultuaan arkaillen lähelle leppymättömän oikeuden peloittavaa näyttämöä. Vanhus oli professorinrouva Riding ja hänen kanssaan oleva tyttö oli Amelie Ewers.

-- On rangaistava muille varoitukseksi, vastasi sotaneuvos kasvojen piirrettäkään muuttamatta.

-- Voisi lähettää rehtorin ja konsistorin kautta anomuksen kanslerille, lohdutti mieleltään lempeämpi numeromies.

-- Milloin lähdemme Pietariin? Sanokaa, täti, milloin lähdemme? kuiskasi nuori tyttö, viattomuudessaan arvellen pääsevänsä rukoilemaan nuorta seitsentoistavuotiasta perintöruhtinasta, jonka lempeys jo oli tullut kuuluksi yli koko maan. Hänen kysymyksensä keskeytti raatihuoneen portailta kuuluva hälinä. Joukko herroja virtaili ulos ja hajaantui torille.

-- No? sanoivat yht'aikaa sotaneuvos ja kamreeri eräälle tulijalle.

-- Hyvä kauppa, kuului vastaus. Poika pääsi katurauhan rikkomisella, vahingonkorvauksella ja vuoden linnavankeudella. Ja viimeksimainitusta hän pääsee kokonaan armoa pyytämällä.

-- Hm, mutisi sotaneuvos, näyttävätpä nykyiset lait olevan paistetut rieskamaidosta ja kermatut sokerileipomossa.

Professorinrouva Riding ja hänen suojattinsa rauhoittuivat hieman. Jopa tuli tuomittukin samassa vahdin saattamana raatihuoneesta, ja Severin seurasi häntä kuin hänen oma varjonsa. He kulkivat läheltä naisten ohi. Ei kellään ollut sydäntä sanoa sanaakaan.

Mutta kun he jo olivat sivuuttaneet heidät, kääntyi Vinsentti, seisahtui ja kuiskasi suruisesti:

-- Amelie, se oli seitsenlehtinen!

-- Pääsethän kohta vapaaksi, kuiskasi tyttö vastaukseksi kyynelsilmin.

-- Niin, vapaaksi! toisti hän. Minut erotettiin ainiaaksi yliopistosta.

12. VEISTÄMÖLLÄ.