Part 4

Amelie aikoi vastata, mutta kun hän katsahti tädin pelästyneisiin kasvoihin, jähmettyivät sanat samassa hetkessä hänen huulilleen. Hän oli vaiti, mutta tunsi mielessään nuoruuden hehkuvaa suuttumusta tehdystä vääryydestä ja etsi etsimistään apilaita. Se onnistui alussa huonosti, sillä kostea kaste oli noussut sydämestä silmäluomien alle ja himmensi etsivän katsetta. Sattumalta olivat seuraan kuuluvat ylioppilaat poissa mäellä. Heistä ei kukaan kuullut, miten sankarillisesti puolustettiin asiaa, joka koski niin likeisesti heitä ja jonka yleinen mielipide oli tuominnut. Jos he olisivat kuulleet sen, olisi Amelie Ewers ehkä päässyt seppeleensitojaksi 1836:n maisterinvihkiäisiin.

Ainoastaan Vinsentti Ek oli syrjästä kuullut keskustelun. Kun Amelie taas tuli lähemmä, meni Vinsentti hänen luoksensa ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, puristi ääneti hänen kättään, kääntyi sitten äkisti ja meni nopein askelin maantielle päin.

-- Vinsentti! huusi nuori tyttö, mutta Vinsentti ei enää kuullut.

-- Odotahan nyt, odota! huusi hän uudestaan kovemmin. -- Tulepas katsomaan, miten hyvä etsijä minä olin! Vinsentti ... minä löysin _seitsenlehtisen_, ja se on sinun onneksesi ... jos se ollenkaan on onneksi, lisäsi hän hitaasti ja niin hiljaa, että vain kaksi kukoistavaa pihlajaa sen kuuli.

8. KAKSI YSTÄVYSTÄ.

Vinsentti ei ollut vielä ehtinyt maantielle, kun eräs noita keveitä, nelipyöräisiä ajopelejä, jotka ovat tulleet kuuluisiksi rumalla issikan nimellä, vieri kapealle tielle, joka vei itäänpäin Sörnäisiin. Rattailta laskeutui maahan Severin Björck, liikanimeltään Hiiri, ja aikoi antaa hevosen mennä.

-- Odottakaa! huusi Vinsentti.

Ajaja pysähtyi.

Ystävykset katsahtivat toisiinsa ja menivät niin kauas, ettei heidän keskusteluaan voitu kuulla.

-- No? sanoi Vinsentti.

-- Mies ei ollutkaan kuollut, vain pyörryksissä, ja hän on jo tullut tuntoihinsa. Hänen tilaansa ei luulla vaaralliseksi. Häneen tärähti vain kovasti, kun hän kaatui suojapuuta vasten.

Vinsentti Aallonhalkoja hengähti syvään kuin olisi vuori vierähtänyt pois hänen sydämeltään.

-- Entä toinen? kysyi hän.

-- Toinen on saanut naarmun poskeensa: tyhjänpäiväistä, sitä ei huomenna enää huomaakaan.

-- Entäs lakki?

-- Sitä ei tunnettu. Pashaa epäiltiin, ja hän olikin tutkittavana, mutta luikerteli vapaaksi ilmaisematta mitään. Ole huoletta; kaikki käy hyvin.

-- Entäs sinä itse, Severin? Joku kumppaneista sanoi minulle tänne tullessa, että muuan poliisi on luullut tuntevansa sinut joukossa olleeksi.

-- Minutko? Hullutuksia!

-- Oletko varma siitä? Jos kenenkään on päästävä vapaaksi, niin ainakin sinun, sillä sinähän koetit kaikin tavoin estää riitaa. Sinä pidit minua käsistä; sinä rukoilit minua pysymään alallani. Juuri minähän hurjistuin, kun he tahtoivat sulkea meiltä tien ja viedä meidät poliisikamariin. Minä riistäydyin irti sinusta, viaton Hiiri, ja syöksyin sokeasti vasten pistimiä... Ei, Severin, _sinun_ täytyy päästä vapaaksi!

-- Niin, niin, sinä löit heidät kuin akanat maahan ja raivasit tien meille kaikille... Mutta minä sanon, ettei ole mitään vaaraa. Korkeintaan vuoden karkoitus yliopistosta. Se sopiikin minulle varsin hyvin. Minä olen joka tapauksessa aikonut lukea kreikan kotona.

-- Ja _sinä_ luulet, että _minä_ antaisin sinun kärsiä minun tähteni! Sinun tulevaisuutesi olisi hukassa, ja sinä luulet, että minä suostuisin siihen.

-- Sanoithan itse, että tulevaisuutemme on omassa kädessämme.

-- Niin ... tulevaisuutemme.

-- Ole viisas, Vinsentti, jätä asia sikseen. Kaikki on käyvä hyvin. Pahimmassa tapauksessa erottakoot meidät molemmat. Mikä estää meitä pysymästä ystävinä elossa ja kuolossa?

-- Elossa ja kuolossa. Se on päätetty.

-- Ja nyt, tule, lähde kanssani Sörnäisiin. Minä tahtoisin mielelläni vielä kerran ... jos meidän täytyy lähteä...

-- Sanoa jäähyväiset Amelie Ewersille?

Severin ei vastannut, mutta punastui kuin tyttö. Vinsentti Aallonhalkoja oli vaiti muutaman silmänräpäyksen ja sanoi sitten päättävästi:

-- Rakastaako hän sinua?

-- En tiedä ... en luule, sammalsi ujo nuorukainen, nähtävästi pelästyksissään siitä, että oli tullut ilmaisseeksi salaisuuden, joka oli ollut hänelle niin pyhä, ettei hänen uskollisimman ystävänsäkään olisi pitänyt aavistaa sen olemassaoloa, niin, että hän tuskin edes yön hiljaisimmissa unelmissa oli uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hänestä tuntui kuin metsän puut olisivat ilmaisseet hänet ja kuiskailleet toisilleen rakastettua nimeä, jota hänen huuliltaan lähtenyt ääni ei vielä koskaan ollut saastuttanut.

-- Hyvä, sanoi Vinsentti. Mene Sörnäisiin; minä ajan kaupunkiin.

-- Ei ... ei, älä mene sinne! Mitä hyötyä siitä olisi?

-- Älä kysy. Minä lupaan palata viimeistään kahden tunnin kuluttua..

-- Anna minun tulla kanssasi!

-- Tätisi on levoton ... _hän_ on levoton ... mene, Severin! Kahden tunnin perästä olen taas luonanne.

-- Vinsentti ... ei, älä mene kaupunkiin!

Liian myöhäistä. Vinsentti Ek oli hypännyt ajoneuvoihin ja lähti ajaa lennättämään minkä hevonen suinkin pääsi epätasaista tietä. Severin seurasi häntä muutaman askeleen, mutta nähtyään, ettei enää voinut saavuttaa häntä, pysähtyi epäröiden, tietämättä, mitä hänen oli tehtävä. Hetkisen kuluttua hän lähti jatkamaan matkaa Sörnäisiin, pikemmin pojan kaltaisena, joka on kadottanut kirjansa koulutiellä, kuin nuorukaisen, joka menee rakastettuaan tapaamaan.

Lukijan luvalla seuraamme nyt Vinsentti Aallonhalkojaa matkalle, jolle lähtemästä hänen ystävänsä oli niin hartaasti häntä kieltänyt, ehkäpä ei suotta.

Ajurinrattaat saapuivat kaupunkiin, kulkivat rämisten Unioninkadun epätasaista kivitystä pitkin, yliopiston ohi, pitkin esplanadeja vanhan kirkon tienoille ja seisahtuivat yliopiston rehtorin portille. Mutta rehtori ei ollut kotona.

Siitä samat nelipyöräiset ajoneuvot vierivät teatterin ohi pitkin Etelä-Esplanadia ja pysähtyivät toistamiseen silloisen Hjärnen talon edustalle, jossa kaupunginpäällikkö asui. Vinsentti Aallonhalkoja astui käytävässä vahdin ohitse, kiipesi vakavin askelin portaita ja ilmoittautui. Päällikkö oli kotona.

-- Mitä tahdotte, nuori mies? kysyi kenraali kohteliaasti saksaksi, sillä hän oli ulkomaalainen.

Vinsentti kokosi kiiruimman kaupassa koko sanavarastonsa, kaiken, mitä hän oli koulussa oppinut Stridsbergin saksan kieliopista ja Heinrichin sanakirjasta.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, erästä tovereistani on syytetty aamuisesta Pitkänsillan kahakasta.

-- Tiedän sen, vastasi kenraali. Lakki löydettiin, ja eräs ylioppilas, nimeltä Björck, tunnusti sen omakseen. Koska hän teki sen vapaaehtoisesti, päästin hänet täksi päivää vapaaksi, kun hän kunniasanallaan lupasi tulla huomiseen kuulusteluun.

-- Teidän ylhäisyytenne -- jatkoi Vinsentti voimatta täydellisesti hillitä liikutustansa -- lakki on minun, ja Björck on viaton. Kun kulkuvahdit sulkivat meiltä tien Pitkälläsillalla sen tähden että lauloimme, koetti Björck kaikin tavoin estää meteliä syntymästä. Minä syöksyin vartijoita vastaan ja ... antakaa anteeksi ... löin kaksi heistä maahan, jolloin muut pakenivat.

-- Tiedättekö, nuori mies -- sanoi kenraali vakavasti -- sellaisesta rikoksesta rankaisevat lait mitä ankarimmin?

-- Minä tiedän sen, teidän ylhäisyytenne.

-- Ettekä te ainoastaan käyneet käsiksi vartijoihin, jotka tottelivat käskyjä, vaan löitte lisäksi yhtä sotamiestä niin, että hän on hengenvaarassa. Tiedättekö, että linnavankeus tai sotapalvelus on lievin rangaistus sellaisesta rikoksesta?

-- Tiedän.

-- Ja mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?

-- Ei mitään.

-- Eikö mitään?

-- Minä pyydän, teidän ylhäisyytenne, olkaa hyvä, ajatelkaa, että te itse olisitte ollut minun sijassani. Vain se minulla on sanottavaa.

-- Te tiedätte rangaistuksenne, ja te tulette kuitenkin itse antamaan itsenne ilmi?

-- Björck on ystäväni. Minä teen hänelle vain saman, minkä hän on tehnyt minulle. Mutta minulla on suurempi syy siihen, sillä minä todistan, että minä olen ainoa syyllinen.

Kenraali kohautti olkapäitään.

-- Olkootpa perusteenne, nuori mies, mitkä hyvänsä, niin teidän kiinnipanemisenne ei ole vältettävissä. Te olette rehtorin alainen, ja aluksi vartioidaan teitä yliopiston karsserissa.

-- Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, minun tehdä erään pyynnön?

-- Pyytäkää. Jos vain on minun vallassani...

-- Teidän ylhäisyytenne, te myönsitte Björckille, että hän kunniasanansa annettuaan saisi olla vapaana huomiseen asti. Minä pyydän samalla ehdolla samaa suopeutta.

Kenraali katsahti nuorukaisen vakaviin silmiin, ja tarkastus lienee päättynyt suotuisasti, sillä hetkisen mietittyään hän vastasi: -- Nuori mies, te olette suomalainen; minä luotan sanaanne. Huomenna kello kahdeksan aamulla tulette rehtorin luo.

Vinsentti kumarsi ja poistui yhtä vakavin askelin kuin oli tullutkin.

Kenraali katsoi hänen jälkeensä ja siveli tyytymättömänä viiksiään.

-- Kirotut pojat! mutisi hän. Vahinko on tuota ... hänestä olisi voinut tulla jotakin. Iivana ... vaunut kuntoon! Minä lähden Munkkiniemelle...

Kello saattoi olla noin seitsemän paikoilla, kun Vinsentti Aallonhalkoja taas ajoi Sörnäisiin vievälle sivutielle. Hän pysäytti kuitenkin hevosen vähän matkan päähän niemestä, antoi ajurin palata takaisin ja kulki lopun matkaa jalan. Lähestyessään metsämäen rinteellä olevaa evässeuraa hän kuuli iloista hälinää, joka vaikutti häneen omituisesti hänen silloisessa asemassaan.

-- Onpa niillä hupaista tuolla! Niin, miksikä ei? sanoi hän itsekseen.

Pieneltä kunnaalta hän näki hyvin koko loivana viettävän rinteen. Hän näki nuorten olevan leskisillä nurmikolla. Huudettiin "viimeinen pari" ja esiin riensivät toisten takaa Severin Björck ja Amelie Ewers. Vinsentti tarkasti heitä. Hirvittävän pitkäkoipinen ylioppilas koetti epätoivoisin ponnistuksin ryöstää Severiniltä leikkimorsianta. Turhaan koetti onnellinen Severin ehtiä lyhyillä jaloillaan ennen vainoojaa tyttönsä luo. Hänen tappionsa näytti varmalta, mutta onni kääntyi. Amelie Ewers petti ahdistajansa, kääntyi äkkiä takaisin, juoksi leppäpensaan ympäri, pysähtyi uudelleen, juoksi taas, esti kaikki toisen vangitsemiskokeet ja antoi siten Severinille aikaa ehtiä hänen luoksensa kiertotietä. Eihän mikään ollut yksinkertaisempaa: mikä tyttö hyvänsä, jolla on nuoruuden ja ilon näkymättömät siivet hartioilla, tekee leskisillä ollessaan aivan samoin kuin Amelie Ewers, jollei hän ihan tahallaan tahdo päästä paristaan. Se on kunniakysymys, taistelu, jota ei taistella rakkauden, vaan kunnian tähden.

Mutta Vinsentti Aallonhalkoja ei ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi voinut katsoa asiaa niin yksinkertaiselta kannalta. Hän kumartui kenenkään näkemättä koivua vasten, ja pari kuumaa, äänetöntä, ikuisesti salaan jäänyttä kyyneltä vieri pitkin koivun valkoista tuohta. Sitä kesti vain minuutin tai kaksi; mutta kun hän taas nosti päänsä ja kiiruhti pyyhkimään pois heltyvän sydämen petollisia merkkejä, tuntui hänestä kuin hän yht'äkkiä olisi tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi.

Sitten hän meni seurueen luo ja näytti tyyneltä, melkeinpä iloiseltakin. Kuuluipa hänen tavallista leikinlaskuaankin; mutta leskisille hän ei suostunut rupeamaan.

Severin Björck erehtyi, Amelie erehtyi. Ainoastaan eräs, joka paremmin tunsi elämää, näki Vinsentissä oudostuttavaa, jota hän ei aina saanut täydelleen salatuksi, ja tuo eräs oli äidillinen ystävä, joka piti häntä silmällä tutkistelevin katsein.

Seurue joi teetä nurmikolla. Severin Björck sai tilaisuuden kuiskata ystävälleen:

-- Mitä uutta?

-- Kaikki hyvin. Niin on kuin kerroit.

-- Eikä sinua ole ollenkaan epäilty?

-- Ole huoletta.

-- Vinsentti... olkaamme iloisia tänä iltana!

Huolet huomenen Unhottumaan, Riemuja hetkisen Nautitse vaan. Kiiruhtaos Ruusujen tuoksuun, Viinien juoksuun...

Mutta ääneti itsekseen lisäsi Severin Franzénin suloisen laulun viimeisen säkeen:

Kaikki ne kuihtuu! Sä myös tomu oot!

Molemmat nuorukaiset, joista elämä äsken olikin vain "ruusujen tuoksua, viinien juoksua", olivat mielessään varmat, että heidän nuoruutensa ilojen aurinko kenties ainaiseksi sinä iltana painuisi mailleen. Mutta he pitivät sen tiedon salassa toisiltaan ja maailmalta; kumpikin tahtoi yksinään kantaa kohtalonsa, ja kantaa sen ääneti, pelkäämättä, valittamatta, onnellisena tiedosta, että oli pelastanut ystävänsä.

Mentiin sitten venerantaan ja lähdettiin paluumatkalle. Jonkinlainen outo, epäselvä apeus vallitsi seurassa. Sotaneuvos ja kamreeri ryhtyivät keskustelemaan politiikasta. Majuritar huvitteli vieruskumppaneitaan kuvaamalla uusimpia kesäpukuja. Ylioppilaat suunnittelivat kesänsä viettoa. Professorin rouva Riding ja hänen kolme suojattiansa vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun sanan. Ainoastaan kerran uskalsi Amelie Ewers, peloissaan Vinsentin kasvojen oudosta ilmeestä, kuiskata hänelle:

-- Tahdotko sen seitsenlehtisen?

-- Tahdon -- sanoi Vinsentti säpsähtäen, ajatuksistaan heräten -- anna se minulle ... ja muista minua silloin, kun ennustukset toteutuvat.

-- Mitkä ennustukset?

-- Päivänvarjoa koskevat tietysti, vastasi nuorukainen, mutta katui kohta vastauksensa mahdollista katkeruutta ja lisäsi matalalla, liikutuksesta värisevällä äänellä:

-- Tapahtukoonpa mitä hyvänsä ... Amelie, tule onnelliseksi! Minä en koskaan unohda sinun ystävyyttäsi.

-- Laulakaa jotakin, pyysi professorin rouva.

Venheessä oli ylioppilaita täysiääninen kvartetti.

-- Mitä laulamme? kysyi Severin.

-- "Riemun ruususet", vastasi Vinsentti, joka kauniine barytoniäänineen oli valinnut ensi basson.

Kvartetti kajahutti:

Riemun ruususet taimi ei konsana mullassa maan; Lempihän itsekin sydänrauhas karkoittaa...

Kun laulu loppui, Amelie Ewers kyynelehti. Vene oli saapunut satamaan, ja hyvää yötä toivottaen erottiin.

9. KILPIKONNANKUORINEN RASIA.

Vinsentti Ekillä ja Lambert Severin Björckillä oli valoisa, kaunis huone yhteisesti asuttavana professorinrouva Ridingin talossa, ei kuitenkaan katurakennuksessa vaan pihan puolella. Siihen aikaan asuivat vielä useimmat ylioppilaat kaksittain, välistä kolmittainkin yhdessä huoneessa; vain varakkaimmilla oli oma erikoinen huoneensa, ja jos jollakin oli kaksi, oli hän jo oikea ruhtinas.

Vinsentti oli saanut nuhteita kotiin tultuaan, eikä syyttä; vastoin tapaansa hän oli kuunnellut lauhkeana kuin lammas, mutta ei hiiskahtanut sanaakaan huomisesta. Rouva Riding, Severin, Amelie, kaikki erehtyivät; he luulivat häntä tyyneksi ja vakavaksi, vaikka tulevaisuus musteni kuin yö hänen silmissään.

Severin oli tavattoman hellämielinen ja iloinen. Hänen haaveksiva luonteensa kuvasi hänelle ystävän edestä uhrautumisen mitä ihanimmaksi; hän ajatteli koittavaa päivää mielessään ylpeys, joka oli suuremmaksi kunniaksi hänen sydämelleen kuin hänen ymmärrykselleen. Ei hänkään ilmaissut vaaraa, johon hän luuli menevänsä; mutta hänen sinisilmänsä hehkuivat innostuksesta. Jotakin voitonriemuista oli hänen muutoin niin ujossa olemuksessaan. Vinsentti ymmärsi hänen sydämensä syvimmätkin ajatukset, mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään. Ja niistä neljästä, jotka vilpittömästi rakastivat toisiaan, meni kaksi iltasella levolle aavistamatta huomisen päivän myrskyjä; kolmas odotti sitä päivää kuin elämänsä ihaninta; neljäs yksin tiesi, mitä oli tulossa, mutta hän tunsi itsensä samalla kyllin vahvaksi kantamaan kohtaloansa.

-- Vinsentti -- sanoi hänen ystävänsä hänelle, kun he olivat päässeet huoneeseensa ja riisuneet takkinsa -- sinäpä vain et ole utelias. Ethän ole edes avannutkaan pikku rasiaa, jonka tänä aamuna sait niin kummallisella tavalla.

Vinsentti hätkähti. Hän oli unohtanut koko aamuisen kohtauksen. Ennenkuin ystävykset olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, jonka ulkomaalainen oli heissä herättänyt, olivat toverit yllättäneet heidät. Sitten oli juotu kahvia Viheriässä huvilassa, sieltä oli laulaen marssittu suljetuin rivein kaupunkiin ja Pitkänsillan yli mentäessä oli sitten tapahtunut kahakka, jonka lukija jo tuntee ja joka sai kaikki muut asiat haihtumaan mielestä.

Rasia oli tallella liivin taskussa. Se oli pieni, soikea, ulkoapäin hienotekoisen nuuskarasian kaltainen.

-- Saanko minäkin tietää salaisuuden, _o rex mundi_, oi sinä maailman kuningas! huudahti Severin iloisesti ja miehekkäästi. -- Lyönpä vetoa, että suuri salaisuus haihtuukin hyppyselliseksi nuuskaa.

-- Rasia ei ole edes kultaa! vastasi Vinsentti samaan tapaan. -- Minä puolestani lyön vetoa, että se pitkä mies teki vain pilkkaa meistä. Meidän olisi pitänyt käydä häntä kaulukseen. Mutta tutkikaamme hänen lahjansa.

He istuutuivat pöydän ääreen, ja Vinsentti avasi rasian. Nuuskaa ei siinä ollut, vaan jonkinlainen kotelon tapainen, joka oli punaista samettia. Kotelossa oli pieni kultainen medaljongi ja siinä hiuskutri -- pitkä ja kaunis musta suortuva. Medaljongin selkäpuolella oli kreikaksi kirjoitettuna _20:s päivä maaliskunta 1820_.

Nuorukaisten leikinteko vaikeni. He eivät tienneet, mitä heidän oli ajateltava kummallisesta lahjasta. Severin huomautti, että hiuskutri oli varmaankin ollut jonkun naisen.

-- Ole huoleti; ei ainakaan valkoverisen! sanoi Vinsentti, mutta lisäsi heti lieventääkseen ajattelemattomien sanojensa katkeruutta. -- Minä en todellakaan tiennyt valloittaneeni ketään niin mustaa.

-- Tässä on vielä jotakin! huudahti Severin ottaen kotelosta pienen, ohuen, kokoon taitetun postipaperilehden, joka oli ollut medaljongin alla. Yhdessä he lukivat latinalaisen kirjoituksen, joka kuului käännettynä seuraavasti:

"Maanpaossa oleva jalon Hellaan tyttären poika, tämä suortuva on äitisi tukkaa. Hän kaatui kostamatta raakalaisten raivon uhrina; sinun velvollisuutenasi on hyvittää hänen varjonsa. Kahdeksana yönä odotan minä sinua puolen yön aikana meidän kirkkomme luona, ja ellet tule, olet ainiaaksi pettänyt äitisi maan ja hänen muistonsa."

Ei mitään nimeä alla.

Nuorukaiset katsoivat milloin toisiansa, milloin paperia. Olihan se kuin satua. Pitkä, tuimannäköinen mies muistui taas elävästi heidän mieleensä.

-- Muistatko äitiäsi? kysyi vihdoin Severin.

-- En, vastasi Vinsentti. En isääni enkä äitiäni. Tiedäthän, että luutnantti S. -- teidän sukulaisenne toi minut neljän vanhana sinun kotiisi. Hän oli löytänyt minut turvatonna ja hyljättynä Simferopolista Krimin niemeltä. Isäni oli joku niistä monista suomalaisista, jotka palvelivat Venäjän Mustanmeren-laivastossa; hän kaatui sodassa turkkilaisia vastaan. Äidistäni tiedän vain sen verran, että hän oli syntyjään kreikkalainen. Siinä kaikki, mitä luutnantti S. on saattanut kertoa lapsuudestani. Sen lisäksi on minulla niiltä ajoilta tämä arpi vasemmassa ohimossani, tämä kreikkalainen risti, jota minä kannan rinnassani, ja joitakin hämäriä muistoja suuresta merestä ... laivoista, jotka olivat täynnä parrakkaita miehiä ja kirjavia pukuja... vanhasta mummosta, joka antoi minulle viikunoita ja vuohen maitoa ... vihdoin suuresta metelistä ja pitkällisestä sairaudesta. Koko elämääni on siitä lähtien yhdistettynä muisto sinun vanhempiesi hyvyydestä.

-- Vahinko, että luutnantti S. on jo kauan ollut kuollut. Miten aiot suhtautua tuohon kummalliseen kehoitukseen?

-- En tiedä. Ajattelen asiaa.

-- Aiotko mennä tapaamaan pitkää miestä?

-- Kenties.

-- Minunkin mielestäni se on sinun velvollisuutesi, jos äitisi isänmaa tarvitsee sinua. Mutta, Vinsentti, muista, että Kreikka on vapaa!

-- Tuskin neljäs osa siitä.

-- Luuletko sitten, että pitkä vanhus...

-- Minä en luule mitään. Minä tahdon nähdä.

-- Ja olisiko sinulla sydäntä jättää meidät?

-- Jättää teidät!... Älkäämme nyt ajatelko sitä. Puhukaamme siitä huomenna. Severin ... sinä et saa lahjoa minua. Meidän täytyy kaikkien tehdä velvollisuutemme.

-- Muista, että olet meidän ylpeytemme. Muista, miten me rakastamme sinua! Mitä sanoisivat vanhempani? Ja täti? Ja Amelie?

-- Nukutaan!

-- Miten tahdot. Mutta muista, että jos toiselle meistä tapahtuisi jotakin ... jotakin odottamatonta ... täytyy toisen olla kummankin sijassa.

-- Sinä saat jäädä siksi, sinä, sinä!

-- Ei, sinä, Vinsentti, sinä jäät siksi.

-- Hyvää yötä, ainoa ystäväni! Hyvää yötä, narri! Minua nukuttaa.

-- Hyvää yötä, Aallonhalkoja!

Ja tuli sammutettiin. Kesäyö oli pilvinen ja hämärä, mutta puoliuudinten ylitse kajasti heikko valo nuorukaisten vuoteille ja salaperäiselle rasialle, joka vielä oli pöydällä.

Vinsentti oli pettänyt ystävänsä: hän ei voinut nukkua. Päivän kirjavat vaiheet ahdistelivat hänen mielikuvitustansa. Mitä kaikkea olikaan hän kokenut lyhyenä aikana, joka oli kulunut siitä, kun hän kirjoitti nimensä ylioppilaiden nimikirjaan! Ensimmäiset ylioppilaspidot -- kilpailu -- riemusaatto -- Suomen kruunu -- kohtaus vuorella -- Pitkänsillan kahakka -- hirmuinen ajatus, joka aiheutui ihmissurman tuottamuksen luulosta -- sen uhkaavien seurausten ajattelemisen aikaansaama levottomuus -- ystävän uhraus -- hänen oma itsensä ilmaisu -- mustasukkaisuuden tuskat -- ensi lemmen kuihtuneet ruusut -- ja vihdoin tuo viimeinen ajatus, joka olisi yksinäänkin ollut riittävä täyttämään nuorukaisen koko maailman: medaljongi ja rasia, satu tuntemattomasta äidistä, jonka kohtalo oli kostamatta, ja uudesta isänmaasta, joka odotti vapauttajaa. Mitkä vaiheet! Mitkä ristiriitaiset tunteet! Millainen päivä sille, joka on kahdeksantoistavuotias ja joka siihen asti on nähnyt elämänsä juoksevan tyynenä virtana viheriäin niittyjen kautta, milloin nopeammin, milloin pieniä vaahtokuplia pinnallaan kantaen tai hiljaa rannan pikkukiviä vasten kohisten, mutta ilman koskia, putouksia, rientäen hiljaa eteenpäin ikävöityä, kaukana siintävää merta kohden!

Viimeinen ajatus karkoitti vihdoin kaikki muut. Tulisiko hänen seurata muukalaisen kehoitusta? Miksikä ei? Pitihän hänen saada tietää enemmän voidakseen päättää, mitä oli tehtävä. Tunnettiinhan hänen syntyperänsä, hänen vanhempansa -- niin, hänen itsensäkin täytyi saada heistä tietää. Ja musta hiussuortuva, hänen äitinsä hiuksia -- miten kaunis olikaan hän ollut! Miten onneton hän olikaan ollut! Ja kostamaton rikos -- ei, hänen täytyi lähteä määräpaikalle. Ellei hän menisi, olisi hän katuva sitä koko elinaikansa.

Mutta saattoiko hän enää itse määrätä työnsä ja tekonsa? Huomenna kello kahdeksalta hänen olisi vapaaehtoisesti saavuttava tutkintoon joutuakseen sieltä vankeuteen. Sieltä hän pääsisi ainoastaan oikeuden eteen ja myöhemmin linnatyöhön tai sotapalvelukseen kauas Kaukasian vuorikansoja vastaan taistelemaan. Joka tapauksessa kuluisivat nuo kahdeksan päivää hänen sillä välin pääsemättä määräpaikalle. Siis täytyisi sen tapahtua nyt, nyt heti. Ei ollut silmänräpäystäkään enää aikaa hukata.

Vinsentti kohottautui istualleen vuoteessaan. Severinin tasainen ja keveä hengitys osoitti, että hän oli päivän huolista ja vaivoista nukkunut nuoruuden ja hyvän omantunnon raittiiseen, viattomaan, onnelliseen iltauneen.

Vinsentti nousi ylös, pukeutui ääneti ja nopeasti, avasi hiljaa oven ja hiipi ulos. Viileä yöilma puhalteli häntä vastaan ja jäähdytti hänen kuumaa otsaansa. Hän ei miettinyt enää, vaan meni ripein askelin alas. esplanadeja myöten ja sitten Senaatintorin yli pitkin Unioninkatua silloin vielä keskentekoisen Nikolainkirkon ohi aivan sen vieressä olevalle venäläiselle kirkolle. Senaatin kello löi silloin yksitoista ja kolme neljännestä.

Yö oli pilvinen, mutta siihen vuodenaikaan kuitenkin kylliksi valoisa, joten saattoi erottaa kaikki kaukanakin olevat esineet. Kadut olivat melkein tyhjät. Vain vahdit seisoivat kirkon ja vastapäätä olevan venäläisen sairashuoneen edessä liikkumattomina paikoillaan, ja kaukaa kuului muutamien öisten kuljeksijain rähinää, kun he palasivat myöhäisistä juomingeistaan.

Vinsentti astui pitkin katua yleiselle sairashuoneelle päin. Tuomien tuoksua toi humisten hiljainen yötuuli puistosta häntä vastaan. Hän ei sitä huomannut; hän kääntyi takaisin ja palasi kirkolle. Kello löi kaksitoista.