Part 30

Sepän lahjaa tarkasteltaessa ei kukaan meistä ollut huomannut, miten täti oli ottanut korista omenan, erottanut puolikkaat toisistaan -- sillä se oli jo ennestään halkaistu ja sitten vain liitetty yhteen -- ja löytänyt sen sisästä jotakin. Malla Södergren huudahti ensimmäiseksi:

-- Herra Jumala, vapaaherratar taisi pyörtyä!

Me riensimme sohvan luo. Mirabeau täti oli vaipunut tainnoksiin ja lepäsi silmät ummessa sohvan kulmaukseen nojaten. Syy oli selvä. Omenastaan hän oli löytänyt suuren pähkinän, pähkinästä hyvin pienen kotelon ja kotelosta -- sormuksen puolikkaan!

Siinä ei ollut aikaa kummasteluun. Vihdoin saimme väkevällä hajuvedellä tädin virkoamaan.

-- Jo sitä aavistinkin, sanoi hän hitaasti, vielä hämmästyneenä, ja katsoi sanomattoman rakkaasti seppään. -- Voi, ystäväni, miksette sanonut sitä ennen?

Täti nimitti häntä ystäväkseen! Voi, seppä on hänen poikansa! Hän on hänen poikansa! Minä tunsin kyynelten valuvan silmistäni, olisin mielelläni syleillyt tätiä, seppää ja kaikkia ihmisiä. Miten onnellista, miten onnellista!

Äiti vain yksin kalpeni ja alkoi vuorostaan voida pahoin. Isä juoksi keittiökamariin vettä noutamaan ja tulikin kohta täysi lasi kädessä.

-- Juo, sanoi hän, juo!

-- Mene tiehesi, sanoi äiti, etikkaahan se on!

Se oli todellakin illalliseen varattua etikkaa.

-- Älkää olko millännekään, sanoi täti jo täysin toipuneena. -- Minä pyydän, jatkakaa vain iloa, ei minua mikään vaivaa. Se oli yllätys, mutta eihän ilosta kuole.

Tädin odottamaton joululahja ja sen seuraukset olivat saaneet illan luonteen muuttumaan. Kaikki olivat hämillään ja varuillaan toistensa suhteen. Joululahjoja sateli yhä vielä milloin mistäkin, mutta kaikilla oli muuta ajattelemista. Malla Södergren mukaan luettuna oli meitä kuusi, joista jokaisella oli jotakin mielessä kenenkään tahtomatta tai uskaltamatta sitä sanoa. Ainoastaan numerot 7, 8 ja 9, yhtiö Sigrid, Frits ja Kumppani (Kumppani oli Danton), näyttivät muiden hämmästyksestä huolimatta nauttivan jouluilosta ja harjoittavan kaikenlaista ilkivaltaa, jota ei nyt kukaan huomannut. Sigrid oli saanut nuken, joka osasi liikuttaa silmiään, hän sijoitti sen sohvan nurkkaan ja lauloi niin äänekkäästi kehtolauluja, että niistä olisi norsukin nukkunut. Frits veti matot kokoon, koetteli uutta lattianlakaisukonetta, veteli pitkiä naarmuja permantoon raudoitetulla kelkallaan ja kiisteli Dantonin kanssa pallosta, joka oli vierähtänyt sohvan alle. Onnettomuudeksi hän mielistyi heti sen jälkeen uuteen puuhkaani, ja ennenkuin kukaan arvasikaan, oli sekin sohvan alla. Sitä katsoi Danton syystä kyllä taisteluun vaatimukseksi, ja seurauksena oli siitä, että kaunis puuhkani, joka maksoi Pietarista ostettaessa kahdeksan ruplaa, oli kohta saman näköinen kuin täytetty majava yliopiston museossa, kun koi on syönyt siltä turkin.

Illan ihmeellisyydet eivät vielä siihenkään loppuneet. Sisään kannettiin kyynärän korkuinen, kekseliäästi lumesta rakennettu nukke, jolla oli hame tuohesta ja hiukset höylänlastuista. Siihen oli kirjoitettu: "odottakaa; se sulaa aikanaan!"

Ei mitään osoitetta. Koska arvaileminen oli vapaata, pantiin nukke suurelle tarjottimelle sulamaan.

Minusta alkoi tuntua liian tukahduttavalta salissa. Sentähden menin ulos portaille. Taivas oli kirkastunut ja ilma käynyt hieman kylmemmäksi; ikuisuuden tähdet silmäilivät kimallellen pienen maan lyhyttä joulu-iloa ja levotonta sydäntäni.

Silloin kuului askelia takaani. Seppäkö?... Ei, vaan Malla Södergren, joka tahtoi olla kaikkialla ja lensi siitä ohitseni kuin tuuliaispää väen tupaan.

-- No, Malla? kysyin minä.

-- No, Augusta? kysyi hänkin.

-- Mitä luulet?

-- Kaikkea.

-- Mitä sillä tarkoitat? Kaikkeako?

-- Seppä lähtee aamulla varhain. Hän on tilannut hevosen Onkkalaan kello kuudeksi.

-- Jouluaamuksiko?

-- Aivan niin. Nyt se on valmista, mitä se sitten lieneekin. Mutta nyt täytyy minun mennä tuonne alas katsomaan, mitä väki puuhaa. Voisivat vaikka sytyttää tulen olkiin.

Hän meni menojaan, ja minä katselin tähtiä. Niitä minä olen aina rakastanut. Ne ovat niin kaukana -- satojen tuhansien penikulmien ja miljoonien vuosien päässä -- ja kuitenkin voi tunnustaa niille salaisimmat asiansa. Sanokaa minulle, kirkkaat tähdet, mitä on teidän ylhäisessä salissanne päätetty niin mitättömästä olennosta kuin esimerkiksi minusta? Aldebaran, sinä kuulet sen! Ja sinä, Sirius, tiedät sen! Hän aikoo lähteä tänä yönä. Miksikä hän lähtee? Miksi? Ei kukaan tiedä. Viitsiiköhän hän edes sanoa meille kiireisiä jäähyväisiäkään? No niin, mene, seppä, mene, ei se minua liikuta. Huolisinko minä ikälopusta sepästä! Yhdenviidettä vuoden vanha -- mene vain!

-- Augusta! -- Se oli äidin ääni.

-- Minä tulen, äiti!

-- Tule, rakas lapsi, sinua odotetaan. No, onpa hyvä, että yöksi tulee pakkanen, niin saamme vihdoinkin taas rekikelin.

Minä riensin sisään -- ei, en minä rientänyt, vaan kävelin kuin unissani. Hän aikoo lähteä!

Luminukke oli sulanut, höylänlastuhiukset olivat putoilleet pois, mutta tuohihame seisoi tarjottimella kuin krinolinikuori. Silloin oli siltä paikalta, missä nuken sydän oli ollut, löydetty kapea, mustasta marokiinnista tehty kotelo, ja siinä oli minun nimeni.

Minä avasin kotelon ja vapisin itsekään tietämättä, mistä syystä. Kotelo oli sisustettu vihreällä sametilla, ja siinä oli kultainen rintaneula, jota koristi yksi ainoa kivi; mutta miten ihmeellinen kivi! Suuri, vihreä smaragdi, loistoltaan mitä kirkkaimpia. Tähtiä lukuunottamatta en ollut koskaan elämässäni nähnyt niin sädehtivää jalokiveä. Se näytti aivan salamoivan tulenvalossa.

Kallisarvoinen neula kulki kädestä käteen, ja kaikki sitä ihailivat. Äiti oli hurmaantunut, isä mietiskeli, mitä semmoinen pikku kapine saattoi maksaa. Arvattavasti saman verran kuin pieni maatila Suomessa. Kaikki katselimme me kiitollisin, melkein hämmästynein katsein Mirabeau tätiä, joka tuhlaavaisesti antoi niin kalliin lahjan pienelle kummityttärelleen. Samana iltana olin jo saanut häneltä tusinan hopeaisia ruokalusikoita ja kolme tusinaa samoin hopeaisia teelusikoita "tulevaa kotiani varten", kuten hän leikillisesti sanoi.

-- Rakas täti ... aloin minä.

Täti huomasi aikomukseni ja pudisti kieltävästi valkoista kaunista päätään.

-- Tämä lahja ei ole minulta, sanoi hän käännellen neulaa tulta vasten, niin että se sädehti kuin kiertotähti Merkurius maaliskuun iltana.

-- Luonnollisesti se on tädiltä? puuttui puheeseen äiti hämmästyneenä ja kysyvästi.

-- Ei, hyvä Jeanette; minun ei ole mahdollista antaa tällaisia lahjoja. Tämä smaragdi on ollut kuningattaren omana tai se on ainakin kuningattaren kalleuden arvoinen.

Veri syöksyi kasvoihini, sillä nyt, nyt äkkiä selvisi minulle, mistä päin luminukke oli tullut kuninkaallisine lahjoineen.

Äiti kävi pelästyksissään käsiksi ainoaan jäljellä olevaan keinoon.

-- Isä, isä -- huudahti hän uhaten sormellaan -- oletko todellakin ollut niin heikko, että olet noin järjettömästi tuhlannut tyttäresi turhamaisuuden tyydykkeeksi? Tai myönnä pois -- (viimeinen pakotie) -- että olet ostanut kiven jostakin huutokaupasta huokealla hinnalla! Olisihan minun heti pitänyt arvata, että se on jäljittelemällä tehty eikä maksa paljoa.

-- Minä! huudahti isä toden teolla kummastuen. -- Minäkö viskelisin rahojani niin mielettömiin hullutuksiin. Kaikkea vielä. Kivi on oikea, se pitäisi kissankin ymmärtää; se on maksanutkin kymmenen kertaa enemmän kuin minun kultakelloni. Mutta helppohan on arvata mistä päin se on tullut. No, Jeanette, etkö arvaa? Täytyykö minun sanoa?... Eräältä tunnetulta tilanomistajalta...

-- Sinä olet oikeassa, kiiruhti äiti vastaamaan melkoista tyynempänä. -- Herra Hagert on osoittanut Augustalle -- minä tarkoitan, hän on osoittanut meille kaikille niin suurta kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta... Meidän tulee olla hyvillämme, kun niin kunnioitettava mies tarjoutuu rupeamaan likempään yhteyteen meidän perheemme kanssa ... ja kun tyttäreni ottaa vastaan niin kalliin lahjan, tapahtuu se luonnollisesti sentähden, että hän on suostunut...

-- Suostunutko? Mitä kuulenkaan? keskeytti täti ratkaisevana hetkenä, kun äiti, ollen mitä pahimmassa pulassa, ei enää tiennyt muuta keinoa kuin julkaista minun kihlaukseni sietämättömän Allan Hagertin kanssa.

Mutta nyt oli elämä kyseessä, ja sentähden -- anna anteeksi rakas äiti! -- ei ollut aikaa ällistellä tai vaieten suostua kaikkeen.

-- Äiti tarkoittaa -- huomautin minä -- että _jos_ otan tämän lahjan vastaan, tapahtuu se sentähden, ettei lahja ole herra Hagertilta. Hän on niin sanomattoman kunnioitettava, että minä olen suostunut hylkäämään kaiken yhteyden...

-- Ensi syksyyn asti, sanoi äiti keskeyttäen.

-- Se on liian aikaista, jatkoin minä. Kahden- tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua kenties. Herra Hagert tarvitsee aikaa tarkoin miettiäkseen, ennenkuin hän alentuu niin alas...

-- Tule tänne, rakas Augusta, niin minä kuiskaan sinulle jotakin korvaan, sanoi Mirabeau täti päätään nyökäyttäen. Täällä on ainoastaan _yksi_, joka voi jaella kuninkaallisia lahjoja... Kiitä herra Dammia!

14. KUKA SEPPÄ OLI.

-- Herra Dammia! Minä luulin vaipuvani maan alle. Mutta äiti tarttui lujasti käsivarteeni.

-- Ei sanaakaan enää, taikka muuten tulee tästä häpeäjuttu! kuiskasi hän.

Isästä tuntui ilmassa olevan ukkosta; hän pyyhki hikeä otsaltaan. Kyllästyneenä niin paljoon puuhaan mitättömän vihreän nuppineulan tähden hän heittäytyi väsyneenä sohvan nurkkaan. Raks...

Hän hypähti ylös. Mitä se oli? Ei muuta kuin että hän oli istuutuessaan murskannut Sigridin liikkuvasilmäisen nuken! Voi, miten semmoiset pienet onnettomuudet sattuvat toisinaan soveliaaseen aikaan! Kaikki olisi vielä selvinnyt rauhallisesti, ellei äiti itse olisi liiallisella varovaisuudellaan äärimmäisyyteen kärjistänyt asioita ja saattanut ukkosen puhkeamaan.

-- Jos te, armollinen täti, sallitte, puuttui hän puheeseen, tyttäreni pyytää teitä ottamaan smaragdineulan talteenne, kunnes saamme varmasti tietää, kuka on hyväntahtoisuudessaan muistanut suomalla hänelle niin harvinaisen lahjan.

-- Se on tarpeetonta, hyvä Jeanette, sanoi Mirabeau täti. Pitäisihän sinun ymmärtää, ettei sen antaja voi olla kukaan muu kuin herra Damm...

-- Siinä tapauksessa ei Augusta voi ottaa lahjaa vastaan, vastasi äiti punastuen melkein enemmän kuin minä itse.

-- Miksikä ei? jatkoi täti. Augusta on ollut hellä ja rakastettava sairaanhoitaja. Minä pyydän, hyvä Jeanette, salli herra Dammin kiitollisuutensa todistukseksi antaa tuo muisto.

Mutta jo kauemmin kuin viikon päivät oli äidin mieleen kokoontunut niin paljon salamoita sepän varalle, että niiden nyt vihdoin täytyi purkautua.

-- Keneltä Augustan pitäisi ottaa lahjoja? puhkesi äiti sanomaan, ehkä tahallaan niin kovalla äänellä, että sen kuuli seppäkin, joka näöltään levollisena tutkisteli Fritsin "Kuhnuri-Pekkaa" saatettuaan kirjan omistajan ensin korjuuseen.

Seuramme hillitön jäsen, Frits, oli nimittäin, tehtyään kenenkään rankaisematta kaikenmoisia tyhmyyksiä, särjettyään kivitaulun, kaadettuaan värilaatikon sisällyksen maahan, piirusteltuaan ukkoja minun "Neuvonantaja elämänvaelluksessa"-kirjaani ja niistettyään nenänsä Mirabeau tädin uuteen pitsimyssyyn, joka oli pudonnut lattialle, vihdoinkin vaipunut sohvan alle ja nukkunut viattomuuden uneen.

-- Ottaa vastaan lahjoja! jatkoi äiti yhä kiivaammin, yhä enemmän suunniltaan. -- Keneltä? Herralta, en tiedä miltä, jota ei kukaan tunne, joka on ollut kaikkialla ... joka on syntynyt vähän joka paikassa ... joka toisena päivänä sanoo itseään vaskisepäksi ja toisena jakelee kuninkaallisia kalleuksia! Sellaiselta henkilöltäkö, joka puhuttelee Augustaa aivan sopimattomalla tavalla ja -- antakaa anteeksi suorapuheisuuteni! -- jonka suhde teihin itseenne, täti, on lievimmin sanoen käsittämätön, niin että sen täytyy kummastuttaa teidän vanhoja ystäviänne ja sukulaisianne, jotka muistavat neiti Kopparkronan...

Nyt syttyi salama. Ruutisuoni räjähti. Kukahan meistä lentäisi ilmaan? Minä odotin jommankumman ainakin pyörtyvän. Mutta siinä petyin.

-- Herra Damm! viittasi täti.

Herra Damm tuli. Ei kukaan voinut hänen vakavassa muodossaan nähdä merkkiäkään, joka olisi osoittanut pahantekijän ilmituloa.

-- Serkku Jeanette -- jatkoi täti ylevästi, mikä hänelle sopi sanomattoman hyvin -- serkku Jeanette on ilmaissut kummastuksensa teidän jonkinverran salaperäisestä esiintymisestänne, herra Damm, ja minun täytyy myöntää, että hänellä sekä äitinä että sukulaisena on siihen oikeuskin. Sallitteko minun antaa serkulleni tiedot, jotka ovat omiaan karkoittamaan hänen epäluulonsa ja opettamaan häntä pitämään paremmassa arvossa vaikuttimia, jotka ovat tuoneet teidät tänne.

-- Sangen mielelläni, _madame_. Te tunnette paremmin kuin kukaan, mitkä syyt ovat saattaneet minut esiintymään ehkä hyvinkin epäiltävän näköisenä henkilönä tämän kunnioitettavan perheen silmissä, ja mieluista olisi minusta, jos saisin haihdutetuksi kaikki epäluulot juuri nyt, kun otan teidän sukulaisiltanne jäähyväiset.

-- No niin, sanoi täti:

-- Karlsruhessa Saksanmaalla eli noin viisikymmentä vuotta takaperin onneton nainen puolihullun hirmuvaltiaan vaimona. Hänen miehensä palkitsi hänen uhrautuvaisen, uskollisen rakkautensa milloin kylmällä välinpitämättömyydellä, milloin raivopäissään häväistyssanoilla ja solvauksilla. Tuo nainen oli syntyjään prinsessa ja oli ollut kuningattarena, jota kolme kansaa oli rakastanut ja ihaillut, mutta hän olisi mielellään antanut kurjan, menetetyn suuruutensa sen miehen yhdestä ainoasta hellästä katseesta, joka oli tehnyt hänet niin sanomattoman onnettomaksi. Mies oli kuitenkin isä ja hän oli äiti; hänellä oli ympärillään neljä lasta, yksi prinssi ja kolme prinsessaa, jotka olivat yhdessä vanhempineen karkoitetut valtaistuimelta, jonka ääressä he syntyivät.

Vihdoin hylkäsi hänet hänen miehensä, joka ei koskaan ollut kyennyt kestämään menestystä, vielä vähemmin onnettomuutta, ja vaati avioeroa, koska hän tahtoi mennä uusiin naimisiin. Everstin rouva Gustafsson -- se lainanimi oli hänen vaimollaan silloin -- kieltäytyi kauan suostumasta siihen, ei itsensä tähden, sillä onneksihan hänelle vain olisi ollut niiden kahleiden murtaminen, jotka kiduttivat häntä hirvittävästi, vaan velvollisuudentunnosta, sillä hänen miehensä oli myöskin onneton, maanpakolainen, huolten ja hillitsemättömien himojen orja. Mutta hänen sukulaisensa vaativat samoin eroa, ja verta vuotavin sydämin hän vihdoin suostui siihen. Tehtyään kaikki voitavansa puolisonsa kohtalon lieventämiseksi hän vetäytyi takaisin yksinäisyyteensä ja joutui kahden vuoden perästä kihloihin erään ranskalaisen, rehellisen, kunnon miehen kanssa, joka oli ollut ja oli vielä silloinkin hänen poikansa opettajana.

Syynä siihen liittoon oli mieskohtainen kunnioitus ja myöskin äidin halu saada siten pojalleen ainiaaksi mainio opettaja. Paroni Pollier -- se oli ranskalaisen nimi -- täytti kunnialla sen luottamuksen. Hän oli hellä puoliso ja omaavoittoa pyytämätön isäpuoli. Hänen lapsipuolensa, prinssi Kustaa ja prinsessat Sofia Vilhelmina, Amalia ja Cecilia saivat sangen hyvän kasvatuksen ja melkoiset varat, Heidän äitinsä löysi uudesta liitostaan onnen, jota vain häiritsivät sanomat hänen entisen puolisonsa surullisesta elintavasta.

Kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelminaa, Ruotsin kuningatarta ja entistä Badenin prinsessaa ei kuitenkaan käynyt julkisesti tunnustaminen rouva Pollier'ksi. Liitto pysyi siis salaisena, mutta sukuperä ja arvo olivat onnellisen puolison mielestä niin mitättömiä, että hän mieluummin luopui ylhäisen asemansa pakollisista velvollisuuksista, ja hän vietti sentähden enimmän osan loppuikäänsä matkoilla. Eräällä semmoisella matkalla hän sai Napolissa kokea puhdasta ja täydellistä onnea, jota ainoastaan semmoinen sydän kuin hänen voi tuntea, uutta äidiniloa... Mutta mikä sinua vaivaa, Augusta?

Nyt oli minun vuoroni. Minä pyörryin pikku jakkaralle, jolla istuin tädin jalkain juuressa, ja vaivuin tunnottomana hänen syliinsä.

Syy pyörtymiseeni jäi minun salaisuudekseni, mutta minä olen velvollinen tunnustamaan sen nyt. Aivan ensi sanoista alkaen, joilla täti alkoi solmia herra Dammin elämänvaiheita yhteen entisen kuningattarensa kanssa, syntyi haaveksivassa mielessäni epäilys, joka melkein oli kummallisen ja odottamattoman keksinnön tapainen. Se epäilys kasvoi ja selvisi yhä enemmän kertomuksen jatkuessa ja muuttui vihdoin täydelliseksi varmuudeksi tädin lausuessa sanat "Napoli" ja "äidinilo". Niin, siinähän minulla oli arvoituksen selitys, minä en enää voinut sitä epäillä: Duvert Damm oli _kuningatar Fredrikan poika_ hänen toisesta avioliitostaan ranskalaisen Pollier'n kanssa ... siis hänessä oli kuninkaallista verta, hän oli oikea satujen prinssi! Se keksintö selitti kaikki, mutta kumosi myöskin kaikki ... se valtasi mieleni edellisen yön valvomisen ja mielenliikutuksen jälkeen niin voimakkaasti, että tyhmyyksissäni pyörryin.

Kertomus keskeytyi. Kaikki huolehtivat minusta ja tarkkanäköinen äitini aavisti oikean syyn ja ehdotti, että minut vietäisiin ylös huoneeseeni. Mutta tunnotonnakin minulla oli hämärä aavistus siitä, ettei minun sovi paljastaa itseäni antamalla sepän arvata tunteeni, ja tuossa paikassa minä taas olin täydessä tajussani.

-- Ei se ollut mitään, sanoin minä, antakaa anteeksi; luultavasti vilustuin portailla...

-- Ajattelematon lapsi ... sellaisessa pakkasessa ilman saalia tai päällysvaatetta, torui äiti. Malla ... ole hyvä ja anna mamselille kolmekymmentä hoffmanintippaa sokeripalassa.

-- Missä on meidän henkilääkärimme? puuttui puheeseen isä katsahtaen leikillisesti herra Dammiin, joka oli pysynyt tyynenä tappioni katselijana.

-- Minä vakuutan, että voin vallan hyvin enkä enää keskeytä rakkaan tädin kertomusta, sanoin minä varmasti.

Minun täytyi kuitenkin ottaa nuo inhoittavat tipat, ja sitten täti jatkoi:

-- Joskus muistelen kertoneeni köyhästä orpolapsesta, jonka kuningatar otti huostaansa käydessään Suomessa 1802. Hän vei silloin pikku Beatan mukanaan Ruotsiin ja muutamia vuosia myöhemmin Saksaan, jossa Beatasta tuli ensin prinsessojen leikkikumppani ja sitten kuningattaren kamarineitsyt. Hänen majesteettinsa kuningatar rakasti hyvää ja kaunista Beataa melkein yhtä paljon kuin omia lapsiaan, mutta Beata tuotti hänelle vastoin tahtoaan murhetta. Lapsuuden kisoissa syntyy usein tavallista hellempiä tunteita, ja kuningatar huomasi eräänä päivänä, että kamarineidin ja nuoren Kustaa prinssin välillä oli heräämäisillään vaarallinen rakkaus. Ollen yhtä paljon huolissaan kummankin onnesta sattui kuningatar tapaamaan Pariisissa siellä asuvan nuoren miehen, erään ruotsalaisen insinöörin nimeltä _Damm_.

Äiti, joka jo oli siirtynyt sohvan nurkkaan tehdäkseen tilaa prinssille, levittäytyi taas entistä itseluottavamman näköisenä istuimellaan.

Täti jatkoi:

-- Nyt minä tunnen täydellisesti tuon välitapahtuman maanpaossa olevan kuningasperheen historiasta. Kaksikymmenvuotiaan prinssin ja yhdeksäntoistavuotiaan hovineidin viaton, pikku romaani päättyi, jonkin haihtuvan kyynelen virrattua, kaikkien tyydytykseksi pikku Beatan ja ruotsalaisen insinöörin välisellä liitolla. He seurasivat sittemmin kumpikin kuningatarta Napoliin, ja sillä matkalla saavutti insinööri Damm vanhempi, ollen tiedoiltaan harvinainen ja luonteeltaan uljaan rohkea mies, paroni Pollier'n ystävyyden, saipa vielä lisäksi ilokseen pelastaa kuningattaren hengen eräällä vaarallisella matkalla Simplonin yli mentäessä. Kun siis nuorelle parille Napolissa syntyi poika, tahtoi kuningatar sydämestään osoittaa kiitollisuuttaan sekä isän ansioista että äidin uskollisuudesta ja nöyryydestä. Hän oli pikku Duvertin kummina, antoi hänelle kumminlahjaksi kallisarvoisen smaragdineulan, tuuditteli häntä usein polvillaan, osoitti hänelle runsaasti kaikenlaista hellyyttä ja sanoi häntä nuorimmaksi, rakkaaksi lapsekseen;' Duvert nimitti häntä isoäidikseen, _grand'maman'iksi_, eikä ole koskaan lakannut sydämensä pohjasta kunnioittamasta hänen muistoaan. Viisi vuotta oli pienokainen kuningattaren lempilapsena ja prinsessain nukkena ... silloin tuoni riisti ensin pois herttaisen, kovia kokeneen kuningattaren ja kohta sen jälkeen pojan isänkin, tuon nerokkaan insinöörin, ja pikku Duvertin äiti muutti poikineen Suomeen. Hän ei elä enää, mutta hän sai nähdä poikansa varttuvan nuorukaiseksi ja tuottavan kunniaa äidilleen. Herra Dammin myöhemmät vaiheet jätän kertomatta, ne kun lienevät enemmän tunnetut. Mutta hänen nykyisestä asemastaan tulee minun hänen omalla luvallaan lisätä vielä, että hän on nyt osakkaana eräässä belgialaisessa tehtaassa, joka valmistaa rautatiekiskoja puolelle Euroopalle ja nyt on Suomen hallituksen kanssa neuvotteluissa uusien kiskojen hankkimisesta vastaisiin rautateihin. Tämän neuvottelun menestyminen jo vaatii varovaisuutta, joka muuten ei ollenkaan ole herra Dammin suoran luonteen mukaista, mutta ellen erehdy, on siihen vielä toinenkin syy. Nykyinen Ranskan napoleonilainen hallitus ei ole mikään kenraali Cavaignacin entisten sotatoverien ystävä ja lienee sentähden petollisesti antanut herra Dammin ilmi puolalaisena maanpakolaisena.

Seppä nyökäytti päätään.

-- Saatuanne tämän tietää, hyvä serkku -- jatkoi täti, hyväntahtoisen ivallisesti hymyillen kääntyen äidin puoleen -- lienevät kaikki lisäselitykset tarpeettomia siitä, millä tunteilla otin herra Dammin vastaan, ja neiti Kopparkrona parka saa maata rauhassa haudassaan. Herra Damm ei muuten ole asiatta tullut Muistoon. Hän on hyväntahtoisesti etsinyt vielä elossa olevan, vanhan rouvan, joka oli läheisissä suhteissa nyt jo kuolleeseen hoviin, saadakseen häneltä muutamia tietoja, jotka ovat tarpeen kuningatar Fredrika vainajan elämäkertaa kirjoitettaessa. Ne muistiinpanot on nyt tehty, ja herra Damm palaa jatkamaan neuvottelujaan Suomen hallituksen kanssa.

Siihen täti lopetti kertomuksensa. Hän katseli seppää sanomattoman hyväntahtoisesti, hellemmin kuin äiti, melkein kunnioittavasti, tuota miestä, joka kerran oli pienenä pallerona levännyt hänen rakkaan kuningattarensa sylissä, jota kuningatar Fredrika oli niin suuresti rakastanut ja joka oli nimittänyt häntä _grand'maman_ nimellä. Suurikäsinen ja kursailematon, halpa seppä oli tädin mielestä arvokkaampi kuin täydellisin seuramies: hänen jäykät seurustelusääntönsä olivat unohtuneet rakkaan nuoruuden muiston vaikutuksesta. Seppä oli hänestä ylhäisen ja ihaillun vainajan kajastus, kalliin muiston perijä ja siis jalo aatelinen ja hovimies menneiden aikojen oikeudella. Ja sama hellyys näytti olevan ominaista sepällekin. Hän suuteli pojan kunnioituksella vanhan rouvan kuihtunutta kättä; hän huomasi hänen kuuluvan niihin harvoihin, joiden uskollisuus oli pysynyt muuttumatta kaikissa onnen vaiheissa ja jotka vielä nytkin olivat hienona, vuosien ja kaipauksen jalostamana kuvana menneestä aikakaudesta. He muodostivat kauniin näyn, nuo kaksi -- ylimysvaltainen, turhantarkka ja kuitenkin rakastettava aika, joka oli kasvanut Kustaa III:n päivien iltaruskossa, ja käytännöllinen, porvarillinen, hiomaton nykyaika, joka ei paljoa tiedä hovitavoista, mutta on sitä lähempänä kansan pyrintöjä.

15. MIRABEAU TÄTI.

Me muut lienemme olleet jotenkin nolostuneita näöltämme kuullessamme tuon selvityksen miehestä, joka meidän silmissämme muuttui seikkailijasta prinssiksi ja prinssistä uudelleen jonkinlaiseksi hienohkoksi sepäksi, aivan kuin ennen aikaan lukiessamme päivänkukkien terälehtiä: prinssi, pappi, porvari, talonpoika, kerjäläinen, mustalainen, prinssi, pappi... Äiti ei ollut vieläkään oikein selvillä asiasta, mutta isä tunsi mielensä keventyneeksi ja esiintyi, ehkäpä ensi kertaa elämässään, valtioviisaana, johtaen taitavasti puheen kadonneeseen ja uudestaan löydettyyn sormuksen puolikkaaseen.