Part 3

Niin uljas lupaus herätti kohtuullista kummastusta, mutta myöskin vastustusta. Muistutettiin ja syystä kyllä, että viidessäkolmatta vuodessa pitäisi ehtiä vähän pitemmällekin.

-- No, no -- jatkoi Pasha ujostelematta -- no, niinpä minä tulen Suomen pankin johtajaksi ja maksan kaikkien iloisten ylioppilaitten velat, muutamasta turkkilaisesta satraapista alkaen...

-- Hyvä, Pasha; lupaa enemmän, lupaa enemmän kuin pankinjohtaja!

-- Hyvät herrat -- jatkoi puhuja riemutuoliltaan, oivallisesti matkien erästä tunnettua nahkuria, joka aina napsautti sormillaan vatsaansa ja vähää ennen oli ahdistanut muutamia ylioppilaita maksamattomasta vuokrasta -- velkojen maksaminen on hyvin arveluttava asia. Ajatelkaahan, ei kukaan ota niin hartaasti osaa meidän myötä- ja vastoinkäymisiimme kuin karhumme. Ja minäkö murhaisin uskollisimmat ystävämme! Mitä minä sanoinkaan? Että maksaisin kaikkien iloisten ylioppilaiden velat? Ei, hyvät herrat, minä en ole mikään murhamies, minä en aio syöstä yliopistoa niin syvän kadotuksen partaalle. Minä tahdon vielä edelleenkin lisätä sitä kunnioitettavaa nelijalkaista sukua, joka on meidän luonnollinen liittolaisemme -- minä patoan kuivaksi Töölön lahden, teen kuohuvaksi viinimaljaksi sen avaran helman, panen linjalaivan täyteen ylioppilaita ja purjehdin kunnialaukauksien paukkuessa kumoon keskelle maljaa...

Kun puhujaa oli palkittu kaikuvilla hyväksymishuudoilla, alettiin vaatia Hiirtä esiin. Mutta Hiiri, jota punssi ja tupakansavu eivät miellyttäneet, oli taaskin kadonnut eikä ollut pyydystettävissä missään. Vinsentti astui sen sijaan vastaamaan ystävänsä puolesta. Hän oli sellaisessa hillitsemättömässä, uhmailevassa mielentilassa, joka uhkuu paisuvan, tarkoitustaan etsivän voiman tietoisuudesta. Hän hyppäsi ylös puhujapöydälle -- jolta Alonzo oli korjautunut lattialle, kun huomasi Pashan vieneen voiton hänestä -- vaati hiljaisuutta ja huusi:

-- Antakaa tilaa Hiirelle tulevain aikojen metsästysmailla! Kun nykyajan kotkat ovat muuttuneet variksiksi ja kun nykyajan norsut hiipivät kuin pienet rotat koloihinsa...

-- Siinä sait sinä, kuiskasi Pasha ja töykkäsi Hevosta kylkeen.

-- ... silloin on pieni hiiri, joka nyt pysyy piilossa pensaan takana, kasvanut vuoreksi...

-- _Parturiunt montes_, vuoret synnyttävät ... pisti joku väliin.

-- Ole vaiti, kun _hän_ puhuu! tiuskaisi toinen.

-- ... silloin on se pieni hiiri karjuva niin että kuuluu ympäri koko Euroopan. Minä lupaan hänen puolestaan, joka ei viitsi luvata mitään, koska hän pitää enemmän kuin me kaikki muut, että hän on kerran oleva Suomessa mitä Kaarle Linné oli Ruotsissa, tieteen kuningas ja kaikkien aikojen loistava johtotähti.

Seura Aallonhalkojan ympärillä oli käynyt hiljaiseksi. Tuossakin päihdyttävässä punssin ja savun ilmakehässä iskivät suuret ajatukset kuin salamat nuorukaisten sydämiin. Sameat katseet ja puolivillit, jopa usein raa'at ja hillitsemättömät pojatkin, jotka äsken olivat päässeet koulupatukan vallasta suinpäin vapauteen, tunsivat kuitenkin korkean, jalon tarkoitusperän voiman, tarkoitusperän, jonka vuoksi kannattaa elää ja taistella. Mutta se vaikutelma kesti vain muutaman sekunnin. Hetken kohiseva laine kuohahti taas yli reunojensa ja olisi uudelleen haudannut kaikki maljan höyryihin, jollei joku olisi kysäissyt:

-- Ja mitä sinä itse lupaat, Aallonhalkoja?

-- Minä -- sanoi Vinsentti seisten kuin kuningas korkealla istuimellaan, kädet ristissä ja silmät säihkyvinä -- minä lupaan tulla kansantribuuniksi. On niin paljon pahaa, ja se on juuriaan myöten hävitettävä -- on niin paljon viheliäistä, sorrettua, unohdettua, tomuun tallattua, ja se on nostettava. Minä tiedän kansan, joka nyt on niin surkean pieni, mutta joka kerran on tuleva jättiläissuureksi -- minä rupean sen tribuuniksi, puoltajaksi, minusta on tuleva Tiberius Gracchus, ja vaikka minulla ei ole Roomaa jalkojeni juuressa, niin onhan minulla maailma; toinen niistä ei liene toista huonompi. Kuka lähtee kanssani? Toverit, viidenkolmatta vuoden kuluttua... Ken tulee kanssani?

Sekava hälinä oli vastauksena tuohon arveluttavaan kysymykseen. Eläköönhuudot kaikuivat, lasit lyötiin murskaksi lattiaan, ja niin vahvistettiin yhteinen, kaikkea maailman pahaa vastaan suunnattava sotaretki. Vinsentti Aallonhalkoja hyppäsi alas väliaikaiselta valtaistuimeltaan, irroittautui toverien syleilyistä ja riensi lasipalasien ja lattialle virranneen punssin yli vapaaseen ilmaan.

Sieltä hän löysi Severin Björckin venelaiturin luota katselemasta veden kauniita varjoja ja keväisen yön kajastusta.

-- Severin -- sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti -- ellen olisi se mikä olen, tahtoisin olla sinuna.

-- Siinä kaupassa joutuisit tappiolle, Vinsentti.

-- Enpä tiedä. Ehkä. On sittenkin suloista hengittää puhdasta ilmaa.

-- Ja olla vapaa.

-- Niin, vapaa, vapaa! Minussa on vielä paljon epäselvää. Mitähän sanomme toisillemme viidenkolmatta vuoden kuluttua?

Samassa kuului Pashan ääni salin avoimesta ikkunasta:

-- Missä olet, Aallonhalkoja? Tules, me huudamme sinut nyt Suomen kuninkaaksi, ja Alonzo tahtoo kilvoitella kanssasi kruunusta.

-- Pasha ottaa asian omalla tavallaan, sanoi Vinsentti. Mutta tule, Severin, antakaamme heidän nauraa! Taivaan ja maan nimessä, tunnenpa itsessäni jotakin, kuin tahtoisin murskata vuoret käsissäni... Ja ystävykset lähtivät yhdessä.

6. VIHERIÄN HUVILAN LUONA.

Kello lienee ollut kahden ja kolmen välillä aamulla, kun ylioppilaat harventunein rivein lähtivät Säästöpankista palaamaan kaupunkiin. Se paluumatka ei suinkaan ollut suora, sillä se kävi aivan päinvastaiseen suuntaan kuin lyhyin kaupunkiin vievä tie. Jotkut ehdottivat, että pitäisi odottaa auringon nousua "Viheriän huvilan" luona, ja ehdotus hyväksyttiin hyväksymishuudoilla.

Viheriä huvila oli pieni yksikerroksinen talo Töölönlahden pohjoisella rannalla, vastapäätä Kaisanientä ja ihan sen paikan vieressä, josta rautatie nyt kulkee halki vuoren, ennen penkereelle tulemistaan. Talo on siinä vielä tänäkin päivänä; sen vaiheet ovat olleet hyvinkin kirjavat, mutta aikana, missä kertomuksemme liikkuu, se oli suosituimpia kaupungin ulkopuolella olevia ravintoloita tai huviloita, ja sieltä voikin, jollei seura ollut erittäin suuri tai vaatelias, jotenkin varmasti toivoa saavansa pehmeitä munia, pihvipaistia, viilipiimää, lasin viiniä tai kupin keskinkertaisen hyvää kahvia.

Sinne saavuttuaan öiset kulkijat jyrisyttivät jokseenkin säälimättä ovea, ja pitkän keskustelun perästä heille luvattiin kahvia. Sitä odotellessa kiivettiin vuorelle ja nautittiin kauniista näköalasta. Sumparnin saaren tornihuvimajaa lukuunottamatta ei silloin ollutkaan toista niin kaunista paikkaa Helsingin ympäristössä. Vuoren juurella laajeni päivään päin Töölönlahden vesikuvastin ja sen kirkkaan pinnan toisella puolen mitä kauneimpana, vihreän ja valkoisen vaihtelevana kaupunki lahden kaarrelmien takana. Korkealle niiden yli kohosivat silloin ensi kertaa Nikolainkirkon tornit sinistä aamutaivasta vasten, ja loitoimpana etelässä kimmelsi meri Ulrikanvuorella olevan tähtitornin kolmen huipun takana.

Tuo kuva oli kohta saava omituisen, ihmeellisen loiston, jota kuitenkin vain harvat Helsingin asukkaat ovat omin silmin nähneet, sillä sitä ei koskaan nähdä muihin aikoihin vuorokaudesta kuin juuri silloin, kun kaupunki nukkuu suloisinta untaan, kello kahden ja kolmen välillä aamuisin, ja silloinkin ainoastaan vähän aikaa vuodesta, kesäkuun alussa ja keskipalkoilla. Aurinko nousee silloin vuorien takaa pohjoiskoillisesta, niin ettei sitä itseään näy vuorelle, mutta sitä paremmin sen heijastus. Jo kauan ennenkuin aavistaakaan sen nousseen, alkavat sen ensimmäiset punaiset säteet kimallella kullatussa ristissä ja pallossa ylinnä Nikolainkirkon tornin huipussa. Karkeloiden laskeutuu sitten punahohto alemmaksi ylimmille tornin ikkunoille, vaipuu yhä syvemmä ja levittää kummallisen sädekehän kahdentoista apostolin[1] päiden ympärille. Vihdoin punaloiste ehtii kirkon muurin ikkunoille, jotka hohtavat kuin tuli, ja samalla kertaa sädehtivät kaukaisen, yhtä korkealla olevan tähtitornin ikkunat kuin tähdet taivastaustaa vasten. Koko muu kaupunki on vielä puolihämärissä. Mutta vähitellen laskeutuu loisto yhä alemma, mikäli aurinko nousee taivaanrannasta, ja ikkuna toisensa jälkeen alkaa kaupungissa punertua ja välkkyä, kunnes vihdoin tuhannet ikkunakuvastimet ovat pelkkänä loimuna ja liekkinä ja yksin lahtikin hohtaa kuin aamuruskoon upotettuna. Sellainen näky on liian kaunis kestääkseen kauan. Se viehättää vain muutaman silmänräpäyksen, sillä kun aurinko pääsee riittävän korkealle, sammuu loisto; mutta ne hetket ovat luonnon kauneimpia -- kaksin verroin kauniimpia, koska ne ovat niin salaperäisiä, niin vähän tunnettuja, niin harvoin nähtyjä, harvoin ymmärrettyjä, kun useimmat nukkuvat niiden ajan aavistamatta, että sellaista näkyä on olemassakaan.

Nuorukaisiin vaikutti kuva eri lailla. Muutamat olivat uupuneet päivän taistelun vaivoista ja nukkuivat tai torkkuivat kahvia odotellessaan pitkänään kalliolla. Toiset kiistelivät tutkintotodistuksistaan pitämättä suuresti lukua näyn ihanuudesta. Pasha ehdotti, että laulettaisiin "Kaksi konnaa tuumaili". Antepenultimus tutkiskeli kasveja; Alonzo itki ja luki ääneensä Stagneliusta; Severin Björck oli valinnut häiritsemättömän paikan ja piirusti maisemaa. Widefeltit menivät lahteen uimaan; toiset olivat ihmetyksen valtaamina, mutta Renius katsoi tuon tuostakin kelloaan ratkaistakseen valo-opillisen kysymyksen ja määrätäkseen, kuinka kauan ilmiö vielä kestäisi. Ainoastaan Vinsentti Aallonhalkojaa ei näkynyt. Hänen oli nähty yksinään lähtevän vuorta ylös, eikä hän palannut.

Hetken kuluttua lähti Severin Björck, jota nimitettiin Hiireksi, etsimään häntä kallioiden keskeltä.

Severin tunsi ystävänsä lapsuuden ajoista. Aina hän oli etsinyt korkeimman puun metsästä, jyrkimmän kallion syvimmän kuilun; miksipä ei hän olisi tälläkin kertaa seurannut luonnettaan? Korkein vuoren huippu Helsingin pohjoispuolella on vanhastaan nimeltään "Vartiovuori",[2] asukkailla kun oli muinaisina sota-aikoina tapana polttaa siinä vartiotulia varoittaakseen naapurejaan, milloin vihollisten purjeita alkoi näkyä kaukaa ulapalta. Paikka olikin siksi varsin sopiva, koska siitä näki parhaiten koko niemimaan ja sitä ympäröivät kalliorannat sekä niiden takaa levottoman, pauhaavan meren. Samalta vuoren huipulta näkee vielä nytkin toisinaan iloisempien tulien valaisevan pilviä sateisena juhannusyönä.

Sinne Severin Björck suuntasi kulkunsa, eikä se kulku helpoimpia ollut, kun sai kavuta rotkojen yli, joissa siellä täällä juoksi pienoinen puro tai maa muutoin oli vesiperäistä. Hän ei näistä vastuksista pelästynyt, vaan kulki kulkemistaan nykyisen rautatien kohtaa seuraten ja sitten osaksi sen alueen läpi, johon Helsinki myöhempinä aikoina on luonut viheriän Eläintarhansa. Saavuttuaan Vartiovuoren juurelle hän näki sen kukkulalla _kahden_ olennon kuvastuvan valoisaa aamutaivasta vasten. Molemmat näyttivät ilmaperspektiivissä jättiläismäisiltä ja molemmat olivat aamuruskon ympäröiminä. Mutta Severin tunsi ainoastaan toisen: ystävänsä Vinsentin.

Seuraavana silmänräpäyksenä hänen astuessaan eteenpäin olennot peittyivät ulkonevan kallion taa, ja kun Severin pääsi huipulle, löysi hän ystävänsä yksin mietteisiin vaipuneena nojautumasta vuorenseinämää vasten ja katselemasta merelle.

-- Kuka toinen seisoi äsken takanasi vuorella? kysyi Severin istuutuen kiipeämisestään väsähtäneenä laholle männyn kannolle, joka oli säilynyt niiltä ajoilta, jolloin kukkuloilla vielä kasvoi muhkeata metsää.

-- Toinenko? toisti Vinsentti hajamielisesti. Täällä ei ollut muita kuin minä ... ja vuoret ja meri ja aamurusko, lisäsi hän, itse hymyillen sellaista suuruuksien yhdistelyä.

-- Mutta minä näin selvästi miehen takanasi, jatkoi hänen ystävänsä.

-- En tiedä. Ehkä on Hevonen kompuroinut tänne pitkillä koivillaan minun huomaamattani.

-- Ei, Hevonen se ei ollut eikä kukaan meistä. Sinä näytit suurelta, Vinsentti.

-- Näytinkö? Tiedätkö, mitä juuri nyt ajattelin?

-- Sinä ajattelit olevasi vuorenpeikko tai jokin muu sellainen.

-- Näetkö tuota merta ja noita vuoria ja metsiä ja edessämme olevaa kaupunkia? Eivätkö talot näytä pieniltä korttihuoneilta lehmusten ja vaahterain keskessä? Jos minä olisin Suomen kuningas, rakentaisin palatsini tähän, tälle vuorelle.

-- Minä kylväisin tähän mieluummin metsää ja tekisin kaikki vihreäksi. Tämä erämaa on niin kolkko, ja kuitenkin se on aivan sen paikan porttien edustalla, jota maamme nyt sanoo pääkaupungikseen. Tehkäämme se ennemmin puutarhaksi, jossa kukat tuoksuvat ja lintuset laulavat Suomen tulevaisuudesta.

-- Ei, Severin, ei, sellaisena se pysyköön kuin se nyt on. Nämä vuoret sanovat silloin kerran meille, mitä me ennen olimme ja mitä meidän täytyy olla, ellemme mieli eksyä itsestämme. Mutta tämä paikka ei ole vielä kylliksi korkea: tähän tarvittaisiin torni!

-- Ja jos sinä rakentaisit tähän vuorilinnan, kuten saaliinhimoiset ritarit ennen Reinin rannoille, niin saisit linnasi juurella nähdä kurjia töllejä ja tallattuja vainioita, ja sinä yksin olisit suuri, mutta kansasi olisi pieni.

-- Ei, minun kansani olisi suuri ja hallitsisi maailmaa. Nämä vuoret olisivat yhtenä ainoana yhtäjaksoisena muurina ja niiden linnoitetut käsivarret kurottuisivat kauas rannikon kalliosaarille. Siihen syleilyyn sopisi maailman suurin linna, ja meillä olisi laivasto, niin vahva, että sillä voisimme vallita merta. Tässä uhmaisimme kaikkia vihollisiamme ja täältä lähtisimme uudistamaan Eurooppaa. Severin ... jos minä olisin kuningas, olisi minun kansani pelkkiä sankareita!

Ja Vinsentin kasvot hehkuivat innostuksesta.

-- _Dabo tibi, quodcumque quaeris_,[3] kuului odottamatta ääni takaa, ja ihan heidän vieressään seisoi pitkä, harmaahiuksinen sotilas, joka muutamia tunteja ennen oli katsellut kiven heittoa Kaisaniemen rannalla.

Vasten tahtoaan tunsivat nuorukaiset väristyksen ruumiissaan. Heistä tuntui kuin he olisivat seisseet siinä niinkuin maailman vapahtaja muinoin pyhän maan vuorella, ja kiusaaja olisi tullut heidän luokseen ja sanonut samat sanat, jotka se vielä tänäänkin kuiskaa maan julkealle kunnianhimolle: "kaiken tämän annan minä sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua".

Ei kumpikaan saanut sanaakaan vastatuksi.

-- _Dabo tibi quodcumque quaeris_, toisti muukalainen. _Rex eris, et dominabis mundum_.[4]

Niin sanoen hän pani Vinsentin käteen pienen, kilpikonnan kuoresta tehdyn rasian, laski äänetönnä laihan, jäntehikkään kätensä hänen päänsä päälle ja poistui verkkaisin askelin ennenkuin ystävykset vielä ehtivät senkään verran tointua, että olisivat puhutelleet häntä tai lähteneet hänen jälkeensä.

Kello löi aamun neljännen tunnin.

7. SÖRNÄISTEN SEITSENLEHTINEN APILA.

Helsinki oli 1830-luvulla nuoren kaunottaren kaltainen, joka ylpeänä luonnollisen ihanuutensa tietoisuudesta halveksii kaikkia taiteellisia kauneudenenentämiskeinoja. Joka haaralla tarjosivat meri, saaret, rannat, vuoret ja puistot sopivia paikkoja rakennuksille, jotka olisivat voineet synnyttää kateutta Euroopan kauneimmissakin kaupungeissa; mutta ei missään oltu edes koetettukaan niitä käyttää. Entisiltä yksinkertaisemmilta ajoilta oli muutamia pieniä ulkoravintoloita -- "zum Vergnügen", niinkuin oli kirjoitettu Töölön ravintolan portin otsikkoon -- ja saarilla oli yksityisten kesäasunnoita. Mutta paitsi Töölöä, Säästöpankkia, Sörnäisiä ja, jollei asetettu vaatimuksia kovin korkealle, Viheriää huvilaa, ei ollut ainoatakaan yleistä kokouspaikkaa, johon olisi omistajan erityisettä luvatta voitu mennä suojaan sateelta tai virkistykseksi juomaan lasillinen raitista lähdevettä. Monta puutarhaa oli kyllä kaupungissa, mutta kaikki olivat yksityisten omia. Erityinen lupa tarvittiin, jos mieli päästä silloin ihailtuun pohjoissataman rannalla olevaan Klinkowströmin puutarhaan, ja meren puolella lounaassa olevaa n.s. kaartinpuutarhaa ihaili kyllä monikin, mutta harva siellä kävi, paitsi asianomaisia sotilaita, jotka siellä päivät päästään paukuttelivat pilkkatauluihin. Pieneksi näytteeksi sen ajan viattomuudesta kerrotaan, miten silloisen Gebauerin huvilan naisomistajalla -- huvilan sijalla on nykyjään kaupungin erään pääkadun varrella sijaitseva kivirakennus -- oli tapana joka kevät, kun hän muutti siihen "maalle", käydä jäähyväisillä ystäviensä luona, jotka asuivat muutaman sadan askelen päässä siitä.

Sörnäinen, joka oli puolen penikulman päässä kaupungin pohjoispuolella, oli kuitenkin jonkinlainen vapaasatama. Siellä oli pieni ulkoravintola, joka aikoinaan oli saavuttanut jommoisenkin maineen. Se sijaitsi sanomattoman viehättävällä niemellä Vanhankaupungin luo pistävän lahden rannalla, ja jälkiä siitä voi nähdä vielä tänäkin päivänä, vaikka rauhallinen niemi on jo aikoja sitten, kun sinne on rakennettu rautatien sivurata, tullut kaupungin vientisatamaksi, ja sinne on kasattu lankkupinoja ynnä muuta rojua, mitä liike näkee hyväksi ajaa kauniin luonnon niskoille. Siellä vietettiin tämän kertomuksen aikaan monta yksinkertaista juhlaa, kuten Fauna-seuran päivälliset 1831, jolloin iloiset vieraat taistelivat vanhan Troian tapaan keskenään niin urhoollisesti keihästä heitellen, että eräs osallinen menetti toisen silmänsä ja sai koko iäkseen muiston sankarileikistä. Mutta ajan luonteeseen kuului, että Sörnäisissä samoin kuin muissakin samanlaisissa paikoissa kävi melkein yksinomaan miehisiä vieraita. Kaunis sukupolvi uskalsi harvoin lähetä niitä arakkipunssin, savipiippujen, keilaratojen ja Bellmanin laulujen taistelukenttiä.

Jotenkin tavatonta oli siis, kun niiden tapausten jälkeisenä päivänä, jotka kerrottiin edellisessä luvussa, pari veneen täyttä kaupungin naisia ja herroja kello neljän paikoilla iltapäivällä laski maihin lähelle Sörnäisiä. Pienelle, sievälle nurmikolle muutaman kukkulan kaltaalle asettui seurue, ja ruokakopat sekä niitä seuraava kahvipannu osoittivat, että siinä aiottiin hoitaa asiat omin päin ravintolan vieraanvaraisuudesta riippumatta. Se oli yksinkertainen "evässeurue", jossa jokainen osallinen perhe toi mukanaan sovitun osuuden kestityksestä.

Seurassa oli kolme tai neljä rouvaa, pari vanhaa herraa, viisi tai kuusi nuorta tyttöä ja yhtä monta ylioppilasta. Naisista oli kaksi tuttua eilisestä: oppineen matemaatikon, professori Ridingin leski ja hänen sisarensa tytär Amelie Ewers; ylioppilaista samoin yksi tuttu: Vinsentti Ek, liikanimeltään Aallonhalkoja. Lisäksi mainittakoon, että rouva Riding oli syntyjään Björck ja Severin Björckin täti, joten siis Severin oli nuoren tytön serkku, ja että Severin asui Vinsentin kanssa rouva Ridingin luona, jossa heillä, paitsi vapaata elantoa, oli toinen koti ja jossa äidillinen silmä piti heistä sangen hyvää huolta. Lukija huomannee siitä, miksi tarkka rouva edellisenä päivänä niin ystävällisen huolellisesti otti itse selon heidän ensimmäisistä ylioppilaspidoistaan.

Vinsentti oli ollut perämiehenä toisessa veneessä; hän tunsi liian hyvin hyvän tätinsä pienet heikkoudet -- sillä hänkin, ollen Björckin perheen kasvattipoika, sanoi rouva Ridingiä tädiksi -- voidakseen olla osoittamatta hänelle velvollisuudenmukaista huomaavaisuutta. Hän tarjosi siis hänelle käsivartensa, luoden kuitenkin nopean syrjäsilmäyksen nuoreen tyttöön, joka lensi kuin äsken häkistä päässyt lintu kivien ja mättäiden yli. Mutta Vinsentti oli vaiti ja vastoin tavallisuutta ei hänellä ollut yhtään leikillistä sanaa sanottavana äidilliselle ystävälleen.

Rouva Riding arveli sen johtuvan edellisen yön mellastuksesta, jota luuloa vielä vahvisti nuorukaisen poskien ilmeinen, yhtä tavaton kalpeus. Mutta ollen siksi hienotunteinen, ettei siinä ruvennut jakelemaan nuhteita, joita hän itsekseen päätti antaa oikein kyllältä ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, hän kysyi vain näennäisen välinpitämättömänä, missä Severin saattoi viipyä, kun hän ei ollut määrättyyn aikaan tullut veneelle.

-- En tiedä, vastasi Vinsentti. -- Kun erosimme, sanoi hän menevänsä erään toverin luo, ja välistä hän saattaa unohtaa ajan.

Professorin rouvalla oli omat ajatuksensa. Vanhemmat huvimatkalaiset istuutuivat nauttimaan tuoksuvaa kahvia; nuoremmat etsivät vuokkoja ja nelilehtisiä apilaita.

-- Nyt minä etsin sinun onneksesi, sanoi Amelie Ewers Vinsentti Ekille.

-- Kiitos, sanoi Vinsentti, äänessä vivahdus entistä iloisuutta. -- Mutta sen pitää olla viisilehtinen, minä en tyydy vähempään.

-- Olisihan minun pitänyt arvata se, vastasi tyttö. Milloinka sinä olet tyytynyt tavallisten kuolevaisten osaan?

Ja niin sanoen hän laskeutui toiselle polvelleen ruohokkoon ja etsi niin ahkerasti kuin tyttö etsii rakastettunsa onnea ja kuin nuorukainen etsii -- omaansa.

-- Onpa kuitenkin kauheata, että ylioppilaat saattavat olla niin hurjia, huokasi muuan vanha majuritar kahvikuppinsa ääressä jatkaen aihetta, josta jo oli puheltu tulomatkalla. -- Lieneeköhän totta, että he ovat viime yönä lyöneet kuoliaaksi kokonaisen yövahtijoukon?

-- Minä kuulin puhuttavan neljästä miehestä, kahdesta kuolleesta ja kahdesta pahasti haavoittuneesta, oikaisi toinen vanhoista herroista, vanha sotaneuvos, jolla oli kaksi hyvin pientä ritariston nauhaa napinreiässä. -- Se kuuluu tapahtuneen aamulla Pitkänsillan luona.

-- Mitä surmaniskuihin tulee -- sanoi toinen vanha herra, pankin kamreeri -- niin tiedän minä varmaan, ettei niitä ollut kahta enempää. Mutta siinäkin oli arvattavasti kaksi liikaa. Koko kaupunki on hämmennyksissä; asia on ilmoitettu päällikölle, sotaväkeä on lähetetty liikkeelle ja poliisit etsiskelevät paraikaa rikoksellisia.

-- Eikö yhtään tiedetä, ketä ne onnettomat ovat? puuttui puheeseen professorin rouva, kokien turhaan peitellä levottomuuttaan.

-- On löydetty ylioppilaslakki, ei mitään muuta, vastasi kamreeri välinpitämättömästi. Siitä ei kukaan tule hullua hurskaammaksi; kaikki lakit ovat yhdenlaiset, ja niitä on monta sataa.

-- Mitä lupaat minulle, jos löydän viisilehtisen? kysyi Amelie vallattomasti yhä vain etsiskellen.

-- Ja mitä lupaat sinä, jos et sitä löydä? kysyi Vinsentti samaan tapaan.

-- Minä lupaan lakkiisi paremman lyyryn kuin tuo pieni on, joka tuskin näkyy, vastasi tyttö ja katsoi Vinsenttiin sinisilmin. -- Mutta sinullahan on nyt toinen lakki kuin oli eilen, lisäsi hän viattomasti.

Puna sävähti Vinsentin kalpeille kasvoille.

-- Jos löydät viisilehtisen -- sanoi hän nopeasti -- lupaan sinulle uuden päivänvarjon, sillä se mikä sinulla nyt on, on niin vanha ja haalistunut, ettei se vähääkään sovellu sinulle.

-- Mutta minäpä sanon sinulle, herraseni, että parittomat luvut ovat vaarallisia, jatkoi tyttö. -- Kolmilehtiset eivät merkitse ollenkaan mitään, mutta muut apilaat, joissa on pariton lehtiluku, merkitsevät vaaraa.

-- Etsi sitten kuusilehtinen, vastasi Vinsentti huolettomasti ja reviskeli samalla rikki tuomen terttuja, jotka olivat suloisia kuin ensi rakkauden tuoksu.

Majuritar jatkoi:

-- Entisaikaan kuultiin kertomuksia ylioppilaiden ja kisällien välisistä tappeluista. Mutta, hyvä herrasväki, nyt ei ole enää mitään turvaa, kun ylioppilaat hätyyttävät sotaväkeä.

-- Saattaahan sotaväki hankkia itselleen suojelusvartioksi ylioppilaita, huomautti kamreeri hieman pisteliäästi.

Amelie Ewers kuuli kamreerin sanat apilaita etsiessään ja rupesi puolustamaan ylioppilaita niin lämpimästi, että voitti luontaisen ujoutensa. -- Antakaa anteeksi, sanoi hän, -- eihän ole mitään todistusta, että ylioppilaat olisivat hätyyttäneet vartijoita. Minä kuulin sanottavan, että ylioppilaat lauloivat Pitkälläsillalla ja että vartijat ahdistivat heitä sen tähden. Se on ehdottomasti liikaa niin vähäpätöisestä rikoksesta; se on väärin, se on raakaa. Hätyyttää toista sentähden, että hän laulaa! Moni matkustaisi kymmeniä penikulmia saadakseen kuulla kaunista ylioppilaslaulua, ja täällä hätyytetään laulajia! Minä en sitä koskaan kärsisi, jos olisin ylioppilas.

-- Mutta on kielletty laulamasta kadulla, vastasi sotaneuvos, joka tunsi asetukset.

-- Pitkäsilta ei ole mikään katu, uskalsi Amelie vastustaa punastuen korviaan myöten.

-- Pitkäsilta on kaupungin tullisalpojen sisäpuolella, selitti sotaneuvos itsepäisesti tulkiten lakia aivan kirjaimen mukaan.