Part 28

-- Tiedän. Ristipellon Hagert oli täällä käymässä, mutta häntä ei otettu vastaan.

-- Tiesikö äiti siitä?

-- Ei, sotaneuvoksetar oli ulkona ja oli hyvin pahoillaan, kun ei saanut ottaa herra Hagertia vastaan.

-- Senpä kyllä uskon. Mutta tiedätkö mitään muuta?

-- Mitä muuta?

-- Mitä tuolla sisällä tehdään?

-- Kirjoitetaan.

-- Kirjoittaako tätikin?

-- Ei, vieras herra vain.

-- Mitä he kirjoittavat?

-- Suuria papereja ja pieniä papereja. Suuria kirjaimia ja pieniä kirjaimia. Vapaaherratar sanoo jotakin ja herra kirjoittaa sen paperille.

-- Mutta tottahan kuulit jotakin? Mistä he kirjoittavat? Vuoristako ja vaskesta?

-- En tiedä. Vapaaherratar soitti ja käski tuoda raikasta vettä. He puhuivat ranskaa tai saksaa tai venättä, minä en ymmärtänyt mitään.

-- Malla, mitä luulet tästä kaikesta?

-- Mitäkö luulen?... Ei, nyt minun täytyy mennä katsomaan, miten keittiössä valmistavat kastikkeen!

Kaikista huomioistani päättäen saatoimme odottaa hienoa päivällistä. Mutta minä petyin: päivällinen ei ollut hieno, se oli ruhtinaallinen. Seppä, jonka kourat olivat aivan kuin luonnostaan aiotut perunoiden kuorimiseen, piti kuitenkin hyvin vähän lukua saavutuksista, joiden olisi tullut tehdä Malla Södergrenin taito kuolemattomaksi. Hän söi yhtä liharuokaa ja joi lasin punaviiniä; muuta hän maistoi vain nimeksi. Tädin olisi pitänyt tarjota hänelle pajahiiliä: niitä hän olisi nieleskellyt kuin kastanjoita.

Isä piti paremmin puoliaan. Hän ei väsynyt kiittelemästä oivallisia viinejä.

-- Saanko kysyä, mistä teidän, armollinen täti, on onnistunut ostaa tätä punaista viiniä? Luultavasti Hardénin huutokaupasta? Se on todellakin verratonta. Siinä huutokaupassa sanottiin menneen harvinaisia tavaroita vasarakaupalla.

-- Tuskin uskoisin -- vastasi täti hymyillen -- herra Hardénilla olleen niin sanottua komeettaviiniä, oikeaa 1811 vuoden rypäleistä valmistettua Burgundin viiniä, jota minun aikoinani pidettiin parhaimpana tämän vuosisadan tuotteista. Silloin oli minulla vielä toisinaan kunnia ottaa vastaan vieraita, ja minä tahdoin tarjota viiniä, jota kelpasi juoda. Ehkä te, herra Damm, voitte sanoa, onko tämä viini säilyttänyt _bouquet de jeunesse'nsa_, nuoruuden tuoksunsa, vaikka se meiltä muilta sen aikuisilta on aikoja sitten hävinnyt.

-- Se on hyvää viiniä, _madame_, harvoin olen maistanut parempaa vastasi seppä. (_Madame_ sanasta rypistyi äidin otsa.)

-- Harvoinko maistanut? toisti isä, syystä kyllä kummastuneena. -- Kuules, veli Damm, ole hyvä ja katso, miten se helmeilee lasissa! Tunnustakaamme rehellisesti, ettemme me kumpikaan ole koskaan haistaneetkaan tämän punaviinin vertaista. Tunnenpa niitäkin, jotka tämmöisestä viinistä ottaisivat seitsemänkymmentäviisi markkaa pullosta. Ystäväni, X. vainaja, jos hän vielä eläisi, olisi matkustanut Bourgogneen saadakseen ylpeillä vaikkapa vain yhdenkin tuommoisen pullon omistajana ja velkonut kruunulta matkakulunkinsa.

-- Mahdollista kyllä, vastasi seppä rupeamatta tarkemmin selittelemään.

-- Mutta -- jatkoi isä päästyään kerran vauhtiinsa -- uskallanko kysyä, kuinka me tänä päivänä olemme niin onnelliset, että saamme tutustua kunniavanhuksiin, joiden olemassaoloa tuskin olen osannut uneksiakaan? Olisikohan sattumalta teidän nimi- tai syntymäpäivänne, armollinen täti?

-- Minulla on ollut niin monta nimi- ja syntymäpäivää, etten niitä enää voi muistaakaan. Vanhukset katsokoot kunniakseen, kun saavat vuodattaa verinestettään niin arvokkaitten vieraitten hyväksi, vastasi täti.

-- Kiitos kunniasta! Terveeksi, veli Damm!

Pahaksi onneksi kuului samassa Sigrid viereisessä huoneessa huutavan, että hän oli saanut kuhanruodon kurkkuunsa. Onnettomuus ei kuitenkaan ollut suuri, se saatiin autetuksi pienellä kuivan leivän palasella; mutta keskustelun _bouquet_ oli mennyt menojaan viinin mukana.

Päivällinen oli lopussa, täti meni tuntikaudeksi omiin huoneisiinsa, isä kävi päivällislevolleen, äiti ja minä istuuduimme ompelemaan joululahjoja. Me melkein odotimme, että seppä sanoisi jäähyväiset. Erehdystä: hän lähti ratsastamaan. Hän oli siis myöskin ratsastaja. Se mies pystyi vaikka mihin, se.

-- Mitä arvelet, Augusta? kysyi äiti merkitsevästi.

-- Mitä itse luulet, äiti?

-- Tiedäthän minun ajatukseni, ja minä huomaan sen yhä enemmän varmistuvan. Seppä on vaarallinen, hän uskottelee tädille kukaties mitä kaikkea. Minun täytyy varoittaa tätiä, ennenkuin on myöhäistä. Jo tänään se on tapahtuva.

-- Ei, älä toki, äiti! Odottakaamme ja tarkastakaamme ensin. Minä lupaan, äiti, ettei hän tule minulle vaaralliseksi.

-- Siinä on kylliksi, että hän on tädille vaarallinen. Hän on kenties peluri, rahanväärentäjä, sanalla sanoen seikkailija, joka on saanut vihiä jostakin tädin heikkoudesta, mitä nyt käyttää hyväkseen päästäkseen käsiksi tädin omaisuuteen. Meidän ei sovi, ei ole oikein, lapseni, että me, jotka olemme nauttineet niin paljon hyvää tädin taholta, kuuntelemme ovien takana ja tarkastelemme kasvojenilmeitä. Tässä on estettävä vaara ja, mikä vielä pahempaa -- hulluus!

-- Hulluusko? Mitä tarkoitatte, äiti?

-- Minä tarkoitan... No niin, olethan kyllin vanha ymmärtääksesi. Minun lapsena ollessani eli eräs apteekkari Eliksirius, jonka raha-asiat olivat huonolla kannalla ja periaatteet vielä huonommalla. Hän oli kohtalaisen sievän näköinen, melkein kuin seppä, ja melkein yhtä puheliaskin. No, Eliksirius kosi Hämeen Siltakosken vanhaa neiti Kopparkronaa. Neiti oli lähes kahdeksankymmenen vuoden vanha ja eleli muista riippumattomana tilallaan; olisihan luullut hänen tyytyvän elämään lopun ikäänsä yksinkin. Mutta tyytyikö hän? Mitä vielä. Apteekkari sai oitis suostumuksen, ja niinpä toimitettiin häät heti paikalla. Mikä häväistys: voithan käsittää, miten naurettiin morsiamen kustannuksella. Ja kuitenkin hän oli vain siivo, herkkäuskoinen ihminen, muutamissa asioissa vähän omituinen, ihan niin kuin tätikin. No sitten kävi aivan niinkuin jo edeltäkäsin saattoi arvatakin. Nuori rouva muutti miehensä kanssa toiseen maan ääreen ja kuoli ihan oikein vuoden päästä, ehdittyään jo yllin kyllin ikävöidä takaisin entiseen rauhalliseen elämäänsä Siltakoskelle. Tosin ei Eliksirius saanut periä hänen kiinteätä omaisuuttaan, sillä heillä ei ollut lapsia, mutta paljon ei myöskään ollut vuoden perästä irtainta perittäväksi. Rouva vanhus oli hyväsydämisesti jaellut pois enimmät tavaransa, ja apteekkari, joka kohta sitten nai vaihteen vuoksi kahdeksantoistavuotisen tytön, oli siitä päivin varakas mies.

-- Luuletko siis todellakin, äiti, että seppä...? Ei, se on mahdotonta.

-- Minä olen nähnyt enemmän maailmaa kuin sinä lapseni, ja olen muun muassa nähnyt, että ihmisten hulluudet ovat aina samat. Kokemus saarnatkoon meille vaikka tuhat kertaa oppiaan ja varoituksiaan; me kuuntelemme niitä kuin satuja, jotka eivät koske meihin, emmekä muista niitä sovittaa itseemme. Täti tuntee varsin hyvin neiti Kopparkronan tarinan, mutta luuletko, että se häntä vähääkään estäisi joutumasta vanhan neiti raukan tavoin maailman naurettavaksi ja kaikkien niiden säälittäväksi, jotka toivovat hänelle parempaa kohtaloa? Ei, jotakin vaarallista on noissa romantillisissa rakkaushoureissa, noissa sormuksen puolikkaissa ynnä muissa kun ne palaavat vanhoilla päivillä, jolloin käytännöllinen järki on kadottanut osan ylivaltaansa. Helpommin kuin luuleekaan voi siirtää semmoisen vanhan rakkauden uuteen kohteeseen, jos vain huomaa tai edes luulee huomaavansa hiukkaakaan yhteyttä entisyyden ja nykyisyyden välillä. Seppä on löytänyt sellaisen yhdistävän siteen, mikä se sitten lieneekin, ja sentähden hän on vaarallinen. Etkö huomannut mitään tavatonta tädin huoneessa?

-- Siitä asti, kun seppä tuli, en ole käynyt siellä. Pitäähän täti nyt lakkaamatta ovensa suljettuna.

-- Se on totta. Minäkin vain pistäydyin siellä juuri ennen päivällistä. Minusta tuntui huone vähän muuttuneelta. Ja mitä luulet minun nähneeni? Kreivi Mirabeaun muotokuva, joka ei ole viiteenkymmeneen vuoteen koskaan ollut poissa tädin seinältä, paitsi niinä muutamina päivinä, jolloin muuttopuuhat vielä olivat kesken -- se muotokuva on poissa, paikka on tyhjä.

-- Muotokuvan taakse oli paroni Otto kirjoittanut salamusteella. Äiti ... seppä on paroni Oton poika.

-- Se on mahdotonta. Minä muistelen tädin kerran kertoneen, että paroni Otolta on jäänyt ainoastaan yksi tytär.

-- Mutta Herran tähden, kuka ja mikä herra Damm sitten on?

-- Hän on apteekkari ja täti on neiti Kopparkrona.

Minä en kysynyt enää. Äidin epäluulo oli minusta niin inhoittava, että se sai mieleni kuohumaan. Ei, minä en huolinut sitä edes ajatellakaan. Äidillä saattoi olla omat syynsä ... olihan hän hyvin ymmärtäväinen ja kokenut nainen. Ja kuitenkin hän saattoi erehtyä, niin, minä olin aivan varma siitä, että hänen arvailunsa meni päin mäntyä. Jokin ääni, en tiedä mikä, sanoi minussa, ettei täti eikä seppä ansainnut sellaista epäluuloa... Kuitenkin luulin saaneeni hyvin ansaitun muistutuksen. Kuunnella, vakoilla ... hyi, se oli häpeällistä! Siitä pahasta tavasta tahdoin päästä.

11. MUUAN SEIKKAILU JA LÄÄKINTÄTAITO.

Ennenkuin äiti ehti panna varoitusaikomuksensa toimeen, palasi seppä ja hänet kutsuttiin heti tädin luo. Kello kuudesta yhdeksään he istuivat työhuoneessa suljetun oven takana, ja me muut ompelimme ja kummastelimme vierashuoneessa.

Kello yhdeksän olimme taas kaikki koolla teepöydän ääressä. Siinä tuli puheeksi luuvalot ja vilutaudit, ja niistä keskustelu johtui suureen, silloin yhä vielä kestävään riitaan tavallisen lääkintätaidon ja sen uusien vihollisten välillä. Huomattiin, että pöydässä oli kolme eri puoluetta. Äiti puolusti hyvin innokkaasti tavallista lääkitystämme, "kun sitä käytetään ymmärtäväisesti"; isä näytti suuresti kallistuvan vesiparannuksen puolelle; hän oli jo ostanut kaksi uuden vesiyhtiön osaketta; Mirabeau tädillä oli tapana nauttia lääkkeensä sokeriryynien kanssa, ja hän oli innokas homeopatian puolustaja. Väittely kävi vilkkaaksi, ja vihdoin täti ehdotti, että valittaisiin seppä riidan ratkaisijaksi, koska hän oli ollut huomaavinaan, ettei seppä hyväksynyt yhtäkään taistelevista mielipiteistä.

Herra Damm sanoi:

-- Hyvin uskallettua on tarpeellisitta tiedoitta lausua mitään niin mutkikkaasta asiasta kuin terveys tai sairaus on. Semmoisen normaalisuhteen kuin terveyden määrääminen, jota lakkaamatta häiritsevät tuhannet vaikutukset, on minusta yhtä pulmallista kuin sään ennustaminen almanakassa. Se vain minusta näyttää aivan selvältä, että jos minkään tulisi olla nöyrä, niin ainakin tieteen, eikä kuitenkaan kukaan ole julkeampi kuin se uskomaan tietävänsä varmasti. Nykyaikainen luonnontiede ylvästelee voivansa muka hallita maailmaa, eikä se kuitenkaan voi sanoa meille minkälainen sää on huomenna, eikä selittää sitä, jota me sanomme elämäksi. Kääntykäämmepä mihin päin hyvänsä, kaikkialla kohtaa meitä kauimpana suuri tuntematon, ja kun meidän täytyy tunnustaa, ettemme tunne sitä salaperäistä, joka ympäröi meitä ja on olemisemme ehtona, sieppaamme vain sanan ja nimitämme sitä _voimaksi_. Mitä on voima? Se on tuntematon, suuruus, jota emme ymmärrä. Lääkäri esimerkiksi, joka etsii elämää haaskoista ja sitten sovittelee eläviin ihmisiin sitä hermostoa, jonka hän on löytänyt sammuneista lihaläjistä, hänkin puhuu lääkkeiden voimasta, vastavaikutusvoimasta, uudistamisvoimasta jne., jne. Mitä se oikeastaan on? Ei mitään. Jos hän keittää mehun ruohosta, joka vaikuttaa jollakin varmalla tavalla ruumiissamme ja häneltä kysytään, miksi niin tapahtuu, vastaa hän meille: sen tekee yrtin voima. Toisin sanoen: en tiedä, mutta jotakin tulee minun vastata, ja sentähden sieppaan sanan, mielettömyyden, joka vain tehoo ihmisiin, ja he ovat tyytyväisiä.

-- Mahdollista kyllä -- vastasi äiti nyrpeänä -- mutta jos te, herra Damm, vilustutte, juotte te selja- tai vattuteetä, ja kun sitten hiostutte, on siinä kaikki, mitä teidän tarvitsee tietää ruohojen voimasta.

-- Minä tarkoitan -- jatkoi seppä -- ettei kenenkään tulisi olla niin nöyrä kuin lääkärin, jota luonto lakkaamatta muistuttaa hänen jalossa, vaikka vaikeassa toimessaan. Mutta he eivät tunnusta olevansa lukitun portin edessä, jonka raoista vain sieltä täältä niukka valonsäde esineitä valaisee, vaan monikin kieltää rohkeasti kaikki, mitä on sen pienen raon näköpiirin ulkopuolella, jonka hän on sattunut keksimään. Allopaatit, hydropaatit, homeopaatit, kaikki lääkärit, noudattakootpa he sitten mitä lääkintätapaa hyvänsä, ovat saman rajoitetun, kokemuksiin perustuvan tieteen kahleissa. Ainoastaan muutamia on, jotka etsivät korkeinta totuutta noiden tyhjien termien takaa, ja heitä pilkataan ihantelijain nimellä.

-- Herra Damm, te olette siis ihantelija ja ihanteet ovat teidän yksinoikeutenne? kysyi äiti pistävästi.

-- Minä olen pelkkä vaskiseppä, vastasi seppä, siis toimeni puolesta ihan realisti. Mutta se on minusta vain selvää, että lääketaito on hapuillut vuosituhansia pimeässä ja yhä vieläkin hapuilee. Homeopatia ja vesiparannus eivät ole mitään muuta kuin meidän aikamme vastalauseita tuota iankaikkista hapuilemista vastaan, ja vaikka ne alallaan ovat ehkä yhtä yltiöpäisiä, yhtä hillittömiä, ovat ne kuitenkin siinä kohdin tavallista lääkitystä etevämpiä, että ne mahdollisimman vähän keinotekoisilla parannuskeinoilla käyvät kajoomaan luonnon toimintaan. Siihen samaan on vihdoin kaiken lääkitsemisen joutuminen. Sadan vuoden kuluttua ollaan ehkä niinkuin nytkin suljetun portin edessä, mutta silloin ainakin tunnustetaan, että niin on ja että lääkintätaito voi vain antaa luonnolle takaisin oikeuden, mikä siltä nyt on kielletty.

-- Toisin sanoen -- nauroi isä -- "pidä pää viileänä, jalat lämpiminä, vatsa kunnossa, äläkä muuten käytä mitään lääkkeitä".

-- Tee mieluummin kuten Döbelnin lääkäri, pyyhkäise kädelläsi kaikki lääkepullot pöydältä, huomautti täti.

-- Aivan niin, vastasi seppä.

Hän miellytti minua sinä iltana enemmän kuin ennen.

Koko hänen olemuksessaan oli jotakin miehekästä avomielisyyttä. Hän arvosteli monia asioita ja välistä ankarastikin, mutta se ei ollut mitään tavallista kamariarvostelua. Hän katseli asioita ja ihmisiä suurilta näkökannoilta. Pienistä hän ei pitänyt lukua.

Minä odotin todellakin, että hän olisi osoittanut edes hieman huomaavaisuutta minulle, mutta hän näytti tuskin tietävän, että olin läsnä. Se kiusoitti minua. Pitikö hän sitten minua niin rumana tai niin tyhmänä, ettei maksanut vaivaa kunnioittaa minua yhdelläkään sanalla? Mitä siihen tulee, niin -- pahannäköinen en juuri ole, ja tyhmä ... no, siitä nimestä pyytäisin kuitenkin nöyrimmästi päästä.

Äiti koetti päästä tädin puheille kahden kesken tuota kauan suunniteltua ankaraa varoitusta antamaan. Mutta se ei onnistunut. Täti valitti väsymystä, ja me lähdimme levolle.

Vastoin tahtoani minä uneksin sepästä, josta oltiin vallan pääsemättömissä. Minä olin olevinani vaskikappaleena hyvin, hyvin syvällä maan sisässä. Ympärilläni kalkuteltiin ja kilkuteltiin, seppä astui kaivokseen, löysi minut ja käänteli minua tutkiskellen kädessään. Juuri sen verran kuin tarvitaan viiden pennin rahaan, sanoi hän. -- Se suututti minua niin, että heräsin.

Maattuani hetkisen unettomana ja tuumien, eiköhän minun velvollisuuteni olisi vihata seppää, satuin katsahtamaan laskettuun ikkunanvarjostimeen ja huomasin liehuvaa tulenloistetta. Lisäksi näytti vielä huone minusta tavattoman valoisalta. Ulkona on kuutamo, sanoin itsekseni ja aloin laskea sataan, jota siihen aikaan, kun vielä luin laskentoa koulussa, sanottiin pettämättömäksi nukkumiskeinoksi. Silloin Danton alkoi haukkua ja rupesi kuulumaan jonkinlaista meluakin ulkoa; minä nousin, kohotin varjostinta ja katsahdin ulos. Kylläpä hämmästyin! Vanha rannalla oleva kalastajan mökki oli tulessa, tuuli puhalteli hirveästi suoraan asuinrakennusta kohti, kipinäpilviä lenteli ihan minun ikkunaani vasten.

Siinä ei ollut aikaa makailemiseen, minä herätin isän, pukeuduin nopeasti, sieppasin äidin viitan ylleni ja pistin jalkaani hänen päällyskenkänsä, jotka ensiksi sattuivat käsiini, ja juoksin rannalle.

Talonväki seisoi siinä neuvottomana ja saamattomana. Piiat itkivät ja siunailivat, rengit kiroilivat ja melusivat. Särki-Pekka, kalastajaukko, oli aloittanut joulunsa liian aikaisin ja juonut itsensä illalla humalaan niin kunnollisesti, että laittoi tupansa tuleen. Kaikki huusivat, ei kukaan yrittänytkään ruveta pelastamis- tai sammutustoimiin; ja kartanoa uhkaava vaara kasvoi kasvamistaan joka silmänräpäys.

Silloin tuli seppä. Kuin leimaus kävi komentaminen, kuhnustelijat saivat töytäyksen, vastustelijat korvilleen niin että humisi, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olimme kaikki -- minäkin -- rivissä rannalle asti, josta toimitimme vettä mökkiin, samalla kuin kaksi miestä lähetettiin sammuttamaan kipinöitä, joita putoili asuinrakennuksen katolle.

-- Hyvin, Augusta, juuri niin, antakaa ämpärien kulkea vain! huusi herra Damm ohitse rientäessään.

Työskennellessämme niin, että olimme läpimärät vedestä ja hiestä, näimme samalla hullunkurisen ja kauhean tapauksen. Särki-Pekka, vielä vähän kohmelopäissään, huusi, että hänen täytyy saada pelastetuksi tuvasta uusi nuottansa, ja syöksyi kuin hullu tuleen. Seppä hänen perässään, ja juuri silloin putosi katto. Kaikilta pääsi hätähuuto; Särki-Pekka ja hänen pelastajansa hautautuivat liekkeihin.

Mutta eihän seppä kärvenny niin vähästä; tulihan onkin _hänen_ luonnonvoimansa. Savun ja kipinöiden keskeltä hän palasi kantaen Pekkaansa kuin kissanpoikaa niskasta. Ukko vastusteli ja potki kuin hurja hevonen; seppä takoi häntä selkään saadakseen edes sitä tietä häneen vähän järkeä, ja kun siitä ei ollut apua, viskasi hän kantamuksensa kuin vanhan rukkasen lumihankeen. Se huvitti muistolaisia sanomattomasti. Nyt oli Särki-Pekka sekä paistettu että suomustettu, sanoivat he.

Katon pudottua oli asuinrakennuksenkin vaara vältetty, ja juuri silloin, kun isä vihdoinkin oli löytänyt päällyskenkänsä, jotka oli viety kiilloitettaviksi, palasimme me kaikki, paitsi kahta vartijoiksi jätettyä miestä, takaisin kartanoon. Siellä oli valoisaa huoneissa, täti ja äiti ottivat meidät vastaan salissa. Mutta minkä näköiset me olimme! Äidin ensi katse kohtasi minua itseäni, toinen silkkinuttuani ja kolmas päällyskenkiä! Itse olin minä hänen mielestään kaiketi hyvässä kunnossa, mutta nuttu oli kastunut läpimäräksi ja sitten jäätynyt, kengät olivat hirveästi läntistyneet.

-- Tyttö, huudahti hän, oletko käynyt avannossa?

-- Augusta on tehnyt työtä kuin kolme palovartijaa, vastasi seppä iloisesti. Hän ansaitsisi päästä Muiston vapaaehtoisen palosammutuskunnan kunniajäseneksi.

Jo toisen kerran nimitti hän minua pelkällä ristimänimelläni. Äidin kasvoilla oli ilme niin kylmä, että se olisi voinut sammuttaa takkavalkeankin, mutta minusta se oli yhdentekevää. Olihan herra Damm päättänyt olla lausumatta mamseli sanaa muulloin kuin ranskaa puhuessaan. Olkoon menneeksi, ajattelin minä. Sellaisen seikkailun jälkeen ollaan reimalla päällä. Minä vastasin oitis samaan tapaan.

-- Kiitos kunniasta. Jos olen tehnyt työtä kuin kolme palovartijaa, niin on siinä yhtä paljon kuin kolme kertaa ei mitään, sillä sen verran sanotaan palovartijoiden tekevän. Särki-Pekasta sitä vastoin voi sanoa kuin Kaarle kuninkaasta, nuoresta sankarista: "han stod i rök och damm" -- sillä Dammia hän sai tarpeekseen.

-- Niin, siltäpä näyttää, toden totta! huudahti isä. No lempo vieköön, minkä näköinen sinä olet, veli!

Seppä oli todellakin kuin äsken Etnasta noussut Vulkanus. Hänen vaatteensa olivat niin palaneet, että ne näyttivät liikkuvalta sysihaudalta, hänen tukkansa kärventynyt kuin koivikko metsäpalon jälkeisenä päivänä ja hänen käsiänsä olisi voitu verrata Osberg & Badenin konepajan hiilikauhoihin. Hän oli melkein kaunis siinä täydellisessä sepänpuvussaan.

-- Minulle sanottiin, että minun tulee kiittää teitä, herra Damm, kartanon pelastumisesta, virkkoi täti niin ystävällisesti katsahtaen seppään, että minä väristen ajattelin neiti Kopparkronaa.

-- Ja kuka takaa, vapaaherratar, etten ole sen paloapuyhtiön salainen asiamies, jossa Muisto on vakuutettu? nauroi seppä.

Silloin vasta ensi kertaa näinkin hänen, tuon hirviön, nauravan.

Malla Södergren toi kahvia ja joutui kaikkien ihmeteltäväksi. Malla parka, hänet oli herätetty makeimmasta unestaan, oli jo alkanut korjailla talteen paistinpannuja ja keittiöpyyhkimiä, ja nyt hän tuli kiireissään, musta, ripsureuna pyhähuivi vanhan harmaan keittiönutun päälle heitettynä, tukka häilyvänä kuin villatuppu tuulessa, toisessa jalassa uusi kenkä, toisessa tädin hylyksi joutunut tohveli. Se antoi vain uutta vauhtia ilollemme. Ja mikä nautinto, kahvia kello kolme aamulla, kun on ensin ollut palovartijana ja vettä ammentamassa Mallasvedestä.

Nyt vasta huomasin, että seppä oli jotenkin pahoin polttanut oikean kätensä. Minä ryhdyin silloin tarjoamaan hänelle kahvia, panin niin runsaasti sokeria kuppiin kuin olisi se ollut kulho ja muistin myös asettaa lautaselle kaksi suurta korppua. Seppä nyökäytti päätään ja hymyili.

-- Kyllä minä tulen toimeen omin neuvoin, sanoi hän, mutta ehkä te, Augusta, käskisitte antamaan jotakin lämmintä Särki-Pekalle selvikkeeksi.

Minä hiivin keittiöön ja tapasin kuin tapasinkin Särki-Pekan koko keittiöväen ympäröimänä. Ukko oli saanut ryypyn ja kertoi parhaillaan, miten vieras herra oli juossut kuin hullu tuleen ja hän, Särki-Pekka, vetänyt hänet sieltä pois.

-- Kuulkaas, Pekka -- sanoi karjapiika Vappu, aika ilvehtijä -- miksikä lyödä tömisytitte herraa niin hirveästi selkään kantaessanne hänet tuvasta ulos?

-- Löinkö minä? sanoi Särki-Pekka.

-- Löitte totisesti.

-- No, mitä olisin tehnyt? Olihan se mies niin hurjapäinen, ettei kukaan saanut häntä pysymään aisoissaan -- vastasi päivän sankari, lujasti uskoen, että hän todellakin oli pelastanut sepän.

-- Ja sitten heititte hänet kuin turkkipahan hankeen. Oliko se mielestänne siivosti tehty?

-- Heitinkö...?

-- Heitittepä niinkin. Ensin pieksitte hänen selkänsä kirjavaksi ja sitten viskelitte häntä kuin kerää.

-- Mitäs joutavasta, kyllä hän sen verran kestää. Oppikoon toiste olemaan ihmisiksi eikä käyttäytymään vihaisen härän tavalla, kun hänelle tahdotaan tehdä hyvää -- vastasi Särki-Pekka hyvin tyynesti.

Siitä syntyi keittiössä suuri ilo, joka kuului saliin asti, ja juuri samassa ilmestyi seppä viereeni.

-- Kiitoksia, ukko! virkkoi hän. Teittepä kiltisti, kun opetitte minulle hiukan järkeä.

-- Ei kestä kiittää, vastasi Särki-Pekka.

Sittemmin sain kuulla sepän pistäneen Särki-Pekalle suurenlaisen paperirahan kouraan kieltäen siitä kellekään puhumasta. Mutta se oli vastoin Särki-Pekan luontoa. Hän kehui kaikille, miten hän oli saanut puoli renginpalkkaa herran hengen pelastamisesta. Vaikkeihän se ollut niin perin paljon, vakuutti hän; mutta herra ei liene ollut enemmän arvoinen.

-- Olkaa hyvä, antakaa minun sitoa kätenne, herra Damm; minä tiedän, mitä on tehtävä palovammoille, sanoin minä.

Hän ojensi minulle ääneti kätensä. Me menimme keittiökamariin; minä tein kääreen kuivasta ruisjauhosta. Tuo karkea, nokinen käsi, joka juuri oli pelastanut ihmishengen, oli minusta jo hoitamisen arvoinen. Ja sama, niin omituisesti kaunistunut käsi, se puristi nyt minun kättäni.

-- Kiitoksia, sanoi hän. Kaikkien nuorten tyttöjen pitäisi oppia sitomaan haavoja. Teistä, Augusta, tulisi hyvä haavalääkäri. Onko tämäkin rouva Clairelta opittua.

Minä en häntä ymmärtänyt. Yksinkertainen side oli juuri valmistumaisillaan, kun aina valpas äitini astui sisään ja tapasi minut kahden kesken sepän kanssa keittiökamarissa, jota valaisi vain yksi ainoa talikynttilä, sekin jo pitkällä karrella.

-- Mitä täällä teet?

-- Augusta puolustaa sukupuolensa oikeuksia, vastasi seppä. -- Jos olisin lainsäätäjä, perustaisin uuden tiedekunnan, jossa naisille opetettaisiin lääkintätaitoa.

-- Minä muistelen -- vastasi äiti äreästi -- teidän, herra Damm, olevan niitä, jotka eivät tahdo "kieltää luonnon oikeuksia" turvautumalla niin hapuilevaan taitoon kuin lääkintätaito on.