Part 27

Teepöydässä oli Muiston tavan mukaan runsaasti hyvää kylmää ruokaa. Minä mietiskelin itsekseni, tokkohan seppä voisi maistaa muruakaan, kun hänellä on sellainen asia toimitettavana. Turha pelko? Hän söi semmoisella ruokahalulla, että se olisi ollut kunniaksi Danton koirallekin, ja tarttui sitten hirveällä kourallaan hienoon kiinaporsliiniseen kuppiin, jota minä tarjosin hänelle niin taitamattomasti, että olin vähällä kaataa sen sisällyksen pöydälle.

Keskustelu oli teepöydässä alussa samanlaista kuin meidän vaunumatkamme, kun lähdimme Hämeenlinnasta: vetohihnat katkeilivat. Äiti oli varovainen, isä uninen, minä levoton, herra Damm harvapuheinen. Täti yksin puheli kaikkien puolesta. Hänellä oli tapana valvoa kauan iltaisin ja nousta aamuisin myöhään. Mitä myöhempään illalla hänet tapasi, sitä vilkkaampana hänet näki. Mainitsin jo, mikä oli pahimpana huolenamme Muistossa: miten pysyä valveilla illoin.

-- Oletteko syntynyt Napolissa, herra Damm? kysyi täti sivumennen yhtä välinpitämättömästi kuin olisi kysynyt: sataako ulkona lunta?

-- Sattumalta, vastasi seppä. Vanhempani eivät olleet italialaisia. (Hän se on, ajattelin minä.)

Täti oli liian hienotuntoinen vaivatakseen vierastaan useammilla kysymyksillä. Keskustelu kääntyi nykyajan matkustamiseen, ja miten kohta tapaa ruotsalaisia ja suomalaisia ympäri koko sivistynyttä maailmaa.

-- Suomalaiset, venäläiset ja itävaltalaiset -- huomautti seppä -- tunnetaan nyt siitä, että he vaivaavat konsulia passiensa näyttämisellä, vaikkei niitä kukaan muu viitsi kysyä kuin virkamiehet saadakseen siitä pikkuiset sivutulonsa. Englantilaiset ja suomalaiset tuntee myöskin siitä, että he antavat parhaat juomarahat, luultavasti sentähden, että ovat Euroopan rikkaimmat kansat. Olenpa nähnyt suomalaisten matkustavan toista vertaa kalliimmasti eikä kuitenkaan puoleksikaan niin mukavasti kuin esimerkiksi ranskalaiset ja saksalaiset.

-- Miksikä tuhlaisimme vähemmän matkoilla kuin täällä kotona? huomautti isä. Meillä elävät kaikki suuremmassa tai pienemmässä määrin kuin olisi joka päivä viimeinen. Meillä ei ole tapana säästää huomiseksi, koota pientä pääomaa, milloin liikenee. Me elämme niin kauan suurellisesti kuin kannattaa; sitten saavat velkojat kiistellä pesänjaosta ja eläkekassa pitää huolta leskistä ja lapsista. Kuitenkin moititaan hallitusta, kun se tekee aivan kuin muutkin. Ennen, kun painotarkastus ei vielä ollut niin leväperäinen ja Pekka Kuoharinen julkeudessaan puhui kahdestatoista eläkettä nauttivasta maaherrastamme, ei kuitenkaan tarvinnut lukea semmoisia hävyttömyyksiä maan omissa lehdissä. Nyt huudetaan toisaalta: säästäkää, säästäkää! ja toisaalta: valtioapua, valtioapua! Minä surkuttelen senaattiamme, kun kohta ei enää voida rakentaa kanakoppiakaan vaatimatta apua valtiovaroista. Ja kun on kysymys omasta kassastamme, silloin vedämme samaa virttä kuin rouvat tilatessaan silkkiviittojansa: olkaa hyvä, valitkaa hienointa kangasta ja uusin muoti, mutta se ei saa maksaa enempää kuin ryssän karttuuni.

-- En tahdo kieltää suomalaisten monia hyviä ominaisuuksia -- jatkoi kiusallinen seppä -- mutta en todellakaan ole missään koko Europassa tavannut ylpeyttä ja köyhyyttä niin onnellisesti yhtyneinä kuin juuri tässä maassa. Tänne tuodaan kaikkia mahdollisia herkkuja, vaikka samalla otetaan katovuosina ulkomaalaisilta almuja. Hallitus tyhjentää valtiokassaa ja kieltää viinanpolton, mutta sallii, että nälkää näkeviin maakuntiin tuodaan koko laivalliset värjättyä viinaa. Tuhlataan satoja tuhansia onnistumattomiin ja suunnattoman kalliisiin rakennuksiin, mutta ei jakseta maksaa riittäviä palkkoja arkkitehdeille, joiden käsien kautta ne rahat menevät, eikä määrätä heille tarpeellisimpiakaan matkarahoja. Ylvästellään siitä, että ollaan sivistynyt kansakunta, annetaan saksalaisen kisällin koota 80.000 markkaa huonoilla valokuvillaan, mutta ei jakseta kustantaa puolta pienemmästä summasta taidekoulua sadoille omille kyvyille, jotka nyt menevät hukkaan.

-- Mitä ihmettelemistä siinä on? puuttui puheeseen Mirabeau täti. Minä tunsin Tukholmassa valtiopäivämiehen, entisen leipurin, joka joutui häviöön siellä pitämiensä komeiden päivällistensä tähden. Hänen tukkansa kähertäminen maksoi hänelle riksin päivässä, mutta kuitenkin väitettiin hänen säästäväisyydestä olevan paidatta. Tuolla hienolla herralla oli yhtäläinen rouvakin, joka esiteltiin kuninkaalle valtiopäivätanssiaisissa Norrköpingissä. Hänen majesteettinsa suvaitsi silloin kysyä häneltä, miten leipuriliike kannatti. -- Kiitoksia kysymästä, vastasi hän; mieheni ei leivo milloinkaan muuta kuin vehnäleipää, mutta ruis on tänä vuonna niin kelvottoman kallista, että me olemme saaneet kokoilla hiirien ruokaa ohrahinkaloista. -- Sellaista entistä leipuriherrasväkeä me olemme, hyvät herrat.

Tuon imartelevan vertauksen jälkeen, joka sai minun vereni kiehumaan, nousimme me teepöydästä, ja silloin seppä pyysi saada hetkisen puhella tädin kanssa.

-- Olkaa hyvä, astukaa sisään, hyvä herra. Serkkuni ja Jeanette ovat täällä kuin kotonaan; toivoakseni antavat he anteeksi.

Niin sanoen täti vei sepän vierashuoneeseen, ja me jäimme saliin. Se oli juhlallinen hetki. Täti oli vielä niinkin varovainen, että sulki oven jälkeensä! Mahdotonta oli kuulla sanaakaan, mitä siellä puhuttiin.

-- Nyt saa hän lörpötyksillään muorin niin virkeäksi, ettei tämä käy levolle ennen kello kahta -- nurisi isä haukotellen pitkään. Kun on valvonut kaksi yötä, ollut vähällä kuolla häkään ja vielä onnettomuuksien lisäksi jäänyt päivällisunettakin tuon lemmon kahlekoiran tähden, luulisi melkein olevansa oikeutettu pääsemään levolle kuin muut ihmiset. Mitähän se mies oikeastaan tahtoo?

-- Mitäkö hän tahtoo? toisti äiti. Sen minä kyllä sanon: hän tahtoo periä Muiston.

-- Äh, älä lörpöttele! Vento vieras mies.

-- Tuskin hän vain lieneekään niin vento vieras kuin hän on olevinaan meidän seurassamme. Etkö huomannut, miten täti osasi salaa häneltä kysäistä hänen syntyperäänsä ja syntymäpaikkaansa? Näkyyhän selvästi, että hän on osannut vaikuttaa tätiin tuolla kelpo Napolillaan. Lopulta hän on vain karkulaislazaroni, jollei peräti kaleeriorja, joka on karannut orjavankilasta. Sellaista on kyllä ennenkin kuultu. Jos hän edes milloinkaan on käynyt Napolissa, jota minä suuresti epäilen. Koko juttu kuulostaa kuluneelta romaanilta.

-- No, eihän se liene aivan mahdotonta. Saattaahan hän olla merikapteenin poika. Moinen väki kuljettaa rouvansa mukanaan; olen minä tuntenut kunnon miehiä, jotka ovat valtamerellä syntyneitä olematta silti mitään kalan poikia.

-- Hän saattaisi yhtä hyvin olla Vesuviuksessa syntynyt; olisihan se ollut yhtä lähellä ja kajahtanut vielä komeammalta. Jan Fredrik, usko vain: tästä ei synny hyvää, ellemme ole varuillamme. Tädin ikäisenä tulee ihminen vähitellen uudelleen lapseksi ja antaa uskotella itselleen kaikenlaisia mielettömyyksiä. Sanopas, onko vanhan, ymmärtäväisen ihmisen soveliasta kannella rikkonaista kultasormusta kaulassaan? Ja sellaisia juttuja sitten, miten nuorena piirusteltiin paperit täyteen hullutuksia, ja miten oltiin salaa kihloissa, ehkä naimisissakin, ja miten sitten kunniallisena leskenä matkusteltiin karanneen sulhasen jälkeen ja seisottiin yöt päivät sateessa jossakin Espanjassa tai kuussa... Mene nukkumaan, Augusta! Jo olet kuullut liiaksikin hullutuksia tänä iltana.

-- Hyvä äiti, enhän minä voi mennä sanomatta tädille hyvää yötä.

-- Se on totta, meidän täytyy varoa enemmän kuin milloinkaan tädin vaatimusten loukkaamista. Mutta muista lapseni, että tädin kertomuksen laita on samoin kuin keijukaisten ja jättiläisten, että senkaltaisia ei enää tapahdu meidän päivinämme. Sellainen romaanirakkaus on munavaahtoleivoksen ja lumisoseen tapaista; ne voivat koristaa pöytää ja kelvata jälkiruuaksi, kun on ollut eturuokaa ja paistia, mutta ei kukaan tule kylläiseksi semmoisesta, ei ainakaan näinä köyhinä aikoina, jolloin ymmärtäväinen tyttö katsoo toimeentuloaan.

-- Äiti, äiti, mitä hullutuksia sinä latelet lapselle? nauroi isä puoliunissaan. Jos romaanirakkaus on jälkiruokaa niin saanpa odottaa, että sinäkin jo vähitellen olet joutunut niin pitkälle ateriassa. Onko soveliasta äidin sanoa tyttärelleen: pidä nyt huolta toimeentulostasi, lapseni, mutta viisikymmenvuotiaana saat rakastua vaikka korviin asti?

-- Ukko kulta, sanoi äiti, sinä olet jo niin uninen, ettet enää tiedä, mitä puhut. Suoraan sanoen, Augusta, jos seppä on saanut mitään houreita päähäsi Napolillaan, Vesuviuksellaan ja meidän kunnon maatamme panettelemalla sen tähden, ettei täällä muka kaikki ole hänen ulkomaisten malliensa mukaista, niin sanon kerta kaikkiaan, ettei siitä tule mitään. Kun niin kunniallinen, arvossapidetty ja varakas mies kuin Allan Hagert kunnioittaa jotakuta tarjouksellaan, niin olisipa tyttö aika hupakko, jos hän huolisi kaikenlaisista seikkailijan loruista, joka on sen tähden saanut tunkeutuneeksi kunniallisen perheen seuraan, että satuttiin joutumaan vähän pulaan matkalla.

-- Mutta, hyvä äiti, eihän seppä ole sanonut sanaakaan sinnepäin ja vielä vähemmin se on juolahtanut minun mieleeni, vastasin minä nousten kapinaan varoituksia vastaan, joita en katsonut ansainneeni.

-- On kyllä mahdollista, ettei hän vielä ole sanonut sinulle mitään etkä sinä itsekään ole sitä ajatellut. Mutta hyvä lapsi, saattaisihan se tapahtua, näethän. Minä olen aivan varma siitä, että hänellä on jokin suunnitelma mielessään.

-- Uskoittehan te, äiti, häntä varkaaksikin, joka aikoi ryöstää matka-arkkumme.

-- Varkaita on monenlaisia, eivätkä ne, jotka varastelevat matkatavaroita, aina ole pahimpia. Ole varuillasi, sen neuvon minä annan.

-- Ei, äiti, minä en huolisi hänestä, vaikka hän olisi taottu puhtaasta kullasta. Semmoinen mies, joka loukkaa joka toisella sanallaan isänmaatamme!

-- Viisaasti puhuttu, tyttöseni. Olen aina uskonutkin sinua viisaaksi lapseksi, ja oletpa kerran huomaava, että äitisi on oikeassa. Ja yhtä varmasti uskon, ettei sinulla enää ole mitään lapsellista vastahakoisuutta niin edullista tarjousta vastaan kuin Allan Hagertin.

-- Niin, mitä häneen tulee...

-- Niin saa hän suostumuksesi, kun pääsemme kotiin. Se on päätetty. Älkäämme enää puhuko siitä.

-- Ei, äiti. Ennenkuin huolin sepästä, menen jollekin ylioppilaalle. Mutta ennenkuin huolin Allan Hagertista menen naimisiin sepän kanssa.

-- Hullutuksia! Augusta ... jää vanhaksi tytöksi, se on tuhat kertaa parempi kuin onneton avioliitto. Täti on ainakin saanut kokea sen. Hänen miehensä oli pelaaja ja raaka ihminen.

-- Niin, äiti; hänpä ei saanutkaan sitä, jota hän sydämestään rakasti. _Sen tähden_ kävi niin kuin kävi, ja _sen_ tahdon minä muistaa.

-- Näen, paha kyllä, pelkoni oikeutetuksi; tuo sormusjuttu on saanut päähäsi uusia houreita. Olipa se onneton hetki, jolloin päätimme lähteä Muistoon. Nyt tulee tuo, joka on tuolla sisällä, kuin huvinäytelmän prinssi; mutta emme me vielä ole ehtineet viimeiseen näytökseen. Tädillä ja hänellä näkyy olevan paljon puhelemista.

-- Äiti ... koettaisinko kuunnella ovelta?

-- Ei, se on sopimatonta. Täti saattaisi tulla. Mutta kyllähän olisi hupaista tietää, mitä heillä on sanomista toisilleen.

Minä huomasin isän taaskin nukkuvan sohvan nurkassa hyvän omantunnon unta ja hiivin varpaisillani vierashuoneen ovelle kuuntelemaan.

-- Kuuletko mitään?

-- En mitään. He puhuvat hiljaa. Se on aivan varmasti jotakin salaista.

-- Tätikö puhuu vai seppäkö?

-- Seppä... Kuuluu siltä kuin hänen äänensä vapisisi... Nyt siirrettiin tuolia... Nyt on taas hiljaista.

-- Sinä pelästytät minua, lapseni. Ajattelepas, jos hän olisi rosvo, ja täti murhattaisiin ja ryöstettäisiin puti puhtaaksi kolmen askelen päässä meistä! Saattaahan hän hypätä ulos ikkunasta.

-- Umpeenliimattujen kaksinkertaisten lasienko läpi? Ei, äiti ... hiljaa ... minä kuulen tädin äänen... "Poikani!" sanoi hän.

-- Hänenkö poikansa? Se on mahdotonta.

-- Minä en kuullut, sanoiko täti: "hänen poikansa" vaiko "minun poikani". Sen arvasin jo aikoja sitten. Seppä on paroni Oton poika ja täti ottaa hänet ottopojakseen. Nyt on, äiti kulta, Muisto mennyttä kalua! Vaskiseppä vie sen.

-- Mitä sanot, lapsi? Niin, niin, sitähän olen jo kauan peljännyt. Miksi meidän pitikin nähdä semmoinen häpeä! Voi kelvotonta kavaltajaa! Eikö sitten voi millään tavoin estää hänen viekkaita juoniaan? Niin, se on päätetty. Tapahtukoon mitä hyvänsä, minun täytyy paljastaa hänet, minun täytyy pelastaa onneton täti parka.

Ja äiti nousi aikoen mennä sisään lopettamaan vaarallisen kahdenkesken-olon, kun samassa ovi aukesi ja täti astui sepän edellä saliin juuri niin nopeasti, että minä ehdin hypähtää lähimmälle tuolille, jossa olin heräävinäni teeskennellystä unesta. Tunnustan, että minua hävetti.

-- Antakaa anteeksi, hyvä serkku, että viivytin teitä näin kauan, virkkoi täti äänellä, joka minusta vieläkin kuului liikutetulta. -- Jo on aika lähteä levolle. Hyvää yötä, serkku. Hyvää yötä, lapseni. Nukkukaa hyvin!

-- Entä herra Damm? kysyi äiti luoden musertavan katseen tätiin.

-- Herra Damm jää yöksi Muistoon. Malla toimittaa hänelle sijan viheriään ullakkokamariin.

10. EPÄILYKSIÄ JA SALALIITTOJA.

Talviaamu koitti kirkkaana; aurinko valaisi Muiston kuusia ja Mallasveden valkoisen selän. Me nukuimme niin makeasti, niin hyvin ja niin kauan Mirabeau tädin ihanissa vuoteissa rauhassa kaikilta rautatien vihellyspilleiltä ja häkäisiltä uuneilta, että kelpo Malla Södergren oli jo kahdesti pannut kahvipannun uudestaan lämpiämään, ennenkuin huomasi vähintäkään liikettä kahdessa lämpimässä, vihreäruutuisella matolla ja hyvin silitetyillä ikkunaverhoilla koristetussa huoneessa, joissa me tädin luona aina olimme kuin kotonamme. Dantonkaan ei liene sinä yönä, pehmoisella heinävuoteellaan kopissaan venyen, vainunnut mitään susia jäältä; se pysytteli niin hiljaa kuin olisi giljotinoitu jo aikoja sitten, ja vasta aamulla se osoitti leppymättömyyttään eräälle laukkuryssä paralle, joka hiipi reppuineen veräjän ohi, aivan kuin olisi pelännyt näkevänsä nimismiehen punaisen lakin saunan nurkan takaa. Danton ei suvainnut ollenkaan laukkuryssiä; se johtui kaiketi sen jakobiinisesta luonteesta.

-- Paljonko on kello? kysyin minä.

-- Lähes kymmenen, vastasi Malla.

Olipa ihanaa herätä. Minä kiiruhdin vetämään rullavarjostimet ylös ja näin järven ikkunain edessä. Oli valoisa päivä; kaikki kimmelsi mitä iloisinta talvihymyään -- samana talvena, joka siihen saakka oli ollut niin alakuloisen ruma! Minä tunsin itseni onnelliseksi tietämättä mistä syystä.

-- Malla -- sanoin minä -- jos tuo suuri järvi olisi kahvia, miltä se nyt kermapintoineen näyttää, ja tuo kukkula tuolla suuren suuri vehnäkakku, jota meillä olisi lupa kastaa järveen -- silloin vasta olisi se oikein _Mallan vesi_.

Malla nauroi; vertaus tuntui hänestä jättiläismäiseltä.

-- No, sanoi hän, pienempikin kahvikuppi ja pienempi vehnänen kelvannee kaupunkilaisneideille. Mutta nyt saatte, Augusta, kiiruhtaa pukeutumistanne; vapaaherratar on jo salissa; mamseli Lisette sai käskyn herättää hänet kello kahdeksan.

-- Mitä? Tädinkö kello kahdeksalta? Eihän hän muuten tule koskaan näkysälle ennen kello yhtätoista tai kahtatoista.

-- Mutta tänään oli hän valmiiksi pukeutunut jo ennen kello yhdeksää.

-- Miksi?

-- En tiedä. Luultavasti puhellakseen vieraan herran kanssa, joka tuli illalla.

-- Hänen kanssaan? Onko täti puhellut kauan hänen kanssaan?

-- Noin tuntikauden. Hän nousi kello kuudelta.

-- Millä asialla luulet hänen täällä olevan?

-- Mitenkä minä sen tietäisin?

-- Mutta se on varmaankin jotain merkillistä, koska... Malla ... kummitteleeko täällä?

-- Oh, miksipä täällä kummittelisi?

-- Voisihan sillä olla omat syynsä. Vieraassa herrassa saattaisi olla jotain hiukan eriskummallista. Etkö kuullut melua yöllä?

-- Enpä ollut ihan kuulemattakaan. Kissat mellakoivat hirveästi ylisillä.

-- Siinäpä se! Kuuluihan se viheriästä ullakkokamarista, eikö niin?

-- Teidän pitäisi nyt jouduttaa pukeutumistanne, Augusta. Ei minulla ole aikaa seisoa tässä lörpöttelemässä, kun aamiainen on kannettava pöytään.

-- Mutta eikö se kuitenkin kuulunut ullakkokamarista?

-- Kuulitteko tekin, Augusta, jotain?

-- En juuri, mutta... Sanos, Malla, eikö täti sinun mielestäsi ole hyvin omituinen seppää kohtaan ... minä tarkoitan tuota vierasta herraa? Etkö huomaa, että täti on hänen tähtensä poikennut vanhoista tavoistaan? Luuletko, että hän sillä lailla viitsisi nähdä vaivaa kaikkien vierasten tähden.

-- Enpä luule. Te olette oikeassa, Augusta, se on hyvin kummallista.

-- Ajattelepas nyt! Ensin tulee herra, jota ei kukaan tunne. Täti puhelee kauan ja kahden kesken hänen kanssaan. Sitten hän pyytää häntä jäämään yöksi taloon. Yöllä kummittelee...

-- Kyllä se kuului kummalliselta. Aivan kuin joku olisi hiipinyt edestakaisin ullakolla.

-- Sitten täti nousee kahta tuntia aikaisemmin kuin hänellä on tapana. Sanos, Malla, sinä kun tunnet hänet paremmin kuin kukaan muu, onko hän iloisempi vaiko surullisempi kuin tavallisesti.

-- Minun luullakseni hän on iloisempi. Mitä tarkoitatte sillä, Augusta?

-- Kuules, Malla, tässä on salaisuus, jonka jäljille meidän, sinun ja minun, täytyy päästä. Jos näet vieraassa herrassa olisikin jotakin eriskummallista ... ymmärräthän?

-- En sanaakaan.

-- Oh, kyllä sinä ymmärrät. Jos hän olisi jonkinmoinen ilveilijä tai taikuri, käsitätkö? Sehän on aivan samaa.

-- Minä en nyt toden totta käsitä mitään muuta kuin että minun täytyy mennä.

-- Näetkös, on ihmisiä, joihin ei sovi luottaa muuta kuin nimeksi. Ja jos tuo herra nyt olisi semmoinen ... nyt ymmärrät ... niin täytyy meidän tädin tähden... Lupaatko kertoa minulle kaikki, mitä saat tietää, niin kerron minä puolestani sinulle, mitä minä kuulen.

-- Mutta mitä tarkoitatte, Augusta? Jumala varjelkoon täällä tapahtumasta mitään, mikä ei olisi oikein.

-- Onko asia siis päätetty? Meidän kahden täytyy olla yksissä tuumin.

-- Luuletteko niin, Augusta? No niin, voimmehan olla. Mutta nyt ovat keittiössä varmaankin unohtaneet panna sillit likoon, ja ne pitää paistaa paperissa aamiaiseksi.

Hän meni menojaan, ja kohta sen jälkeen tulivat vanhempani huoneestaan. He olivat nukkuneet oivallisesti muuten, mutta äiti oli nähnyt unta hirveistä käsistä, jotka ryöstivät Muiston ja veivät koko talon mukanaan rautatiellä.

Minä olin ihastuksissani onnistuneesta juonestani. Kunnon Malla, jota ei muuten voitu koskaan saada lavertelemaan, mitä oli kuullut, oli siis minulla liittolaisena, ja siitä sain kiittää kummitusjuttuani, joka oli koskettanut erästä sen kelpo ihmisen heikkoa puolta. Minä en ollut vielä unohtanut hänen monia juttujaan, joita hän minun lapsena ollessani kertoili minulle kaikesta kummallisesta, mitä oli tapahtunut vanhassa kartanossa, ennenkuin täti muutti Muistoon. Omatuntoni soimasi minua, että olin käyttänyt hyväkseni hänen heikkouttaan. Anna anteeksi, uskollinen sielu, ajattelin minä itsekseni, minä en käytä luottamustasi väärin. Minä olen vain vähän, hyvin vähän utelias... Tahtoisin niin mielelläni tietää... Seppä, jos saan selkoa salaisuudestasi, niin pidä Muisto ja vie Dantonkin kaupanpäälliseksi! Mitä huolin minä sinun perinnöstäsi? Minä tahdon tietää, mitä sinä puuhailet, mitä varten olet täällä, mitä puhelet Mirabeau tädin kanssa ja kuka oikeastaan olet. Sanos minulle, seppä, oliko äiti aivan väärässä? Älä kiellä, että olit hieman kohtelias minulle. Mutta mimmoista kohteliaisuutta! Moukarin isku toisensa jälkeen ... saisitpa hävetä, seppä, tahtoessasi murskata parhaat tunteeni kuonaksi! Tao sinä vain, tao vain! Rukkaset ovat valmiit ja teräksiset päälle päätteeksi.

Me menimme alas. Täti, joka niin harvoin enää lähti huoneestaan, paitsi joskus teepöytään, istui jo salissa. Hänen pukunsa, vaikka tavallisestikin huolellinen, oli sinä päivänä kuin hovipuku. Hänellä oli kallis puku ja komea, Brabantin pitseistä tehty myssy, jota hän muuten käytti vain juhlatilaisuuksissa. Jotakin omituista oli hänen käytöksessään, jotakin tavallista ylhäisempää, ryhdikkäämpää, juhlallisempaa. Yksin keveässä kumarruksessakin, jolla hän toivotti meille hyvää huomenta, ja siinäkin, miten hän ojensi kätensä minulle suudeltavaksi, oli jotakin selvästi entistä hovineitiä muistuttavaa. Edellisenä päivänä emme sitä vielä lainkaan huomanneet ja nyt... Mitähän se merkitsi?

Katsahtaessani äitiin huomasin hänen kummastelevan jos mahdollista, vielä enemmän, kuin minä, ja hänen ihmettelyssään oli sen lisäksi paljon enemmän epäluuloa. Me vain tarkastelemistamme tarkastelimme.

Seppä istui sohvalla mielestämme liiankin vapaasti ollakseen tavallinen vaskiseppä. Muuten hän oli tapaisensa, suora ja kursailematon, yllä halpa, musta nuttu, joka kai oli verkaa, mutta niin väljä, että se paremmin oli päällysnutun kuin hienon pitkäntakin kaltainen, joka hänellä vähintäänkin olisi pitänyt olla yllä, jos olisi velvollisuuden mukaan kunnioittanut taloa, ellei hän olisi katsonut soveliaisuuden vaativan suorastaan hännystakkia. Ainoa erotus, jonka saatoin huomata, nähdessäni hänet siinä ensi kerran selkeässä päivänvalossa ilman pörhönuttua ja matkalakkia, oli se, että hän näytti vanhemmalta kuin edellisenä päivänä. Minusta oli kuin olisi hän lahjoittanut kymmenen tai viisitoista vuotta iästään Mirabeau tädille, sillä tädin valkoiselta päälaelta näytti yhdellä kertaa yhtä monta lumitalvea haihtuneen.

-- Suvaitsetteko, herra Damm, käydä yksinkertaiselle aamiaiselle? kysyi täti; samalla otti hän sepän käsivarren ja astui hänen taluttamanaan pöytään. -- Olkaa niin hyvä, serkku! lisäsi hän hetkisen kuluttua, ikäänkuin olisi vasta silloin muistanut isän läsnäolon. Koko hänen käytöksensä seppää kohtaan oli sangen kohtelias, mutta samalla hyvin arvokas ja täydellistä seuraelämään tottumusta todistava. Vaikkakaan hän ei ollut meitä kohtaan millään tavoin huomaamaton, oli hän kuitenkin niin kiintynyt uuteen vieraaseensa, että me muut tunsimme alentuneemme talossa jonkinlaisiksi sivuhenkilöiksi.

Isä vain yksin ei huomannut mitään. Hänestä nähden olisi täti saanut olla puettuna loistavaan pönkkähameeseen ja seppä saattanut astella paljain jaloin, häntä se ei olisi vähääkään kummastuttanut. Sepän ujostelematon käytös miellytti häntä, ja hän luuli saattavansa olla vuorostaan yhtä suora hänelle.

-- Mitä sinä, hyvä veli, oikeastaan puuhailet nykyjään? kysyi isä aamiaispöydässä, käyden asiaan käsiksi niin suoraan kuin mahdollista. Ja samalla hän iski silmää äidille ja hymyili voitonriemuisesti, mikä merkitsi: älä vaivaa päätäsi; nyt saat tietää kaiken, mitä suinkin haluat.

-- Minä etsin vaskimalmia, vastasi seppä.

-- Vai niin! Aiotko, veliseni, ehkä hieroa kauppoja Hiidenkalliosta, joka sijaitsee tuolla metsämäellä?

-- Herra Damm arvelee Hiidenkalliossa olevan oivan malmisuonen, jonka vuoksi sinne kannattaisi perustaa kaivos, kiiruhti täti lisäämään.

-- No, siinä kuulet, kuiskasi isä.

Äidillä oli kuitenkin omat ajatuksensa ja hän alkoi puhella säästä, nälänhädästä ja ties mistä kaikesta.

Aamiaisen jälkeen seppä tarjosi taas käsivartensa tädille ja saattoi hänet omaan huoneeseensa. Sama ystävällinen, lyhyt anteeksipyyntö meiltä; sitten suljettiin ovi, Mallalle sanottiin, että tahdottiin olla häiritsemättä, ja me, läheisiä sukulaisia kun olimme, saimme viettää aamupäivämme miten halutti.

Isä oli joka tapauksessa aikonut käydä pappilassa, äiti oli päättänyt tarkastaa maitohuonetta, ja minä olin saanut luvan päästä ajelemaan pienokaisten kanssa. Kaikki se oli luonnollista ja yksinkertaista, mutta sellainen välinpitämättömyys tädin puolelta tuntui meistä kahdesta sangen tavattomalta.

Me ajoimme ripeästi Mallasvettä myöten Valkeakoskelle päin, jossa jäälle tuli kohovettä. Sitten käännyimme takaisin; minulla oli kylliksi puuhaa Fritsistä, joka tahtoi kömpiä kuskilaudalle, ja Sigridistä, joka oli kadottanut toisen päällyskenkänsä rekeen. Kaikki päättyi siten, että jokaisella meistä oli punaiset posket. Palatessamme Muistoon kello puoli neljä oli tädin vierashuoneen ovi yhä vielä suljettuna. Seppä oli siis vielä sisällä.

-- Malla! viittasin minä.

Malla tuli, tusina ruokaliinoja käsivarrella ja tyhjä kastikemalja kädessä.

-- Tiedätkö mitään?