Part 26

Jonkun aikaa nuori tyttö vain nauroi imarteluille ja ilkkui huomionosoituksille. Ollen huikentelevainen ja iloinen, tietämättä mitään elämän suruista tai edes elämän vakavuudestakaan hän lensi kuin kultasiipi perhonen huvista toiseen ja sai monesti huimalla leikillään karkoitetuksi pilvet, joita aikaisin alkoi kokoontua hänen nuoren kuningattarensa ympärille. Oli jo pimeä iltahämärä Kustaa III:n auringon mailleenmenon jälkeen. Hänen poikaansa ei tosin koskaan pidettykään minään nerona, mutta hän oli jo silloin, eikä ansiotta, saavuttanut maailman silmissä oikeudenmukaisen ja hyväaikeisen hallitsijan maineen. Ne, joilla oli kunnia kuulua kuningattaren seuraan, oppivat vähän tarkemmin tuntemaan miehen, jota kuninkaan mantteli salasi maailman silmiltä. Ei suurikaan mies ole suuri kamaripalvelijansa edessä; mutta pieni mies näyttää vielä pienemmältä ylevämielisen naisen rinnalla. Puku oli erinomaisen tärkeä, ja kuningatar koki sangen tarkasti noudattaa kuninkaan määräyksiä. Jokapäiväinen puku oli harmaa, parempi puku musta ja juhlapuku valkoinen; mutta ainoastaan kuninkaallinen perhe sai käyttää kultaa ja hopeaa koristeina. Oli erinomaisen hauskaa, kun Gripsholmassa tai Drottningholmassa saimme käyttää vihreää väriä puvuissamme. Kuninkaan turhamaisuudella ei ollut mitään rajaa. Kuten hän koko armeijalle tarkoin sääsi, miten pitkät kankipalmikot saavat olla, minkä näköinen sen tupsun tulee olla, joka näkyy nahkakotelon laidasta, miten paljon saappaan varret saavat ulottua polvia korkeammalle, kuinka monta nappia saa näkyä varsien yläpuolelta, miten pitkät hihanauhat on pidettävä ja miten ne ovat solmittavat ja ommeltavat, -- samoin tahtoi hän myöskin, että kuningattaren olisi pitänyt mitä juhlallisimmin määrätä meidän hameenmiehustamme pituus, silkkisukkiemme väri, kenkiemme nirkot ja kalvokkaittemme suuruus; miten meidän tuli astua, seisoa, istua ja, jos mahdollista, ajatellakin -- määrätä naurumme kuosi ja keskustelumme kaunistukset, ja itsensä täytyi hänen olla varuillaan, ettei vain yhdelläkään hymyllä rikkonut espanjalaista grandezzaa, ei kääntynyt syrjin puolisoonsa eikä julkisilla aterioilla sanonut itsellään olevan mitään mieliruokaa, muita yhtä tärkeitä elämänohjeita mainitsematta. Olisittepa nähneet, miten juhlallisesti kuningas kerran, kun kuningatar eräällä moisella aterialla hairahtui niin suunnattomasti, että suvaitsi omin käsin kuoria appelsiinin, lausui:

-- _Madame_, unohdatte, että täällä on palvelijoita!

Hovi oli kuitenkin nuori; kuningas oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, kuningatar seitsemäntoista, kuten Mariakin. Nuori hovi on aina, jollei juuri kevytmielinen, niin kuitenkin mieleltään hilpeä, ja vanhasta iloisemmasta ajasta oli kylliksi sukkeluutta jäljellä, jotta saatettiin tehdä ivaa siitä, mitä kuningas tahtoi _à tout prix_[29] pitää täytenä totena. Meitä oli kuusi nuorta ja iloista hovineitiä niin kauan, kunnes perintöprinssi syntyi: silloin tuli meidän sijaamme kamarirouvia. Kuningattaren yksityisissä huoneissa korvattiin se tappio, minkä kiusallisten seurustelusääntöjen noudattaminen tuotti muutaman askeleen päässä niistä. Me olimme sokkosilla ja piilosilla, me telmimme toisinaan kuin hurjat lapset. Voi, muistanpa, miten kerran säikähdimme, kun minä piilosilla oltaessa olin polvillani tuolin takana ja kuningatar nauraen heitteli vuoteesta päänaluset ympäri lattiaa katsoakseen, olenko minä piilossa niiden alla; ilomme oli korkeimmillaan, kun kuningas astui sisään!

-- Mitä tämä on, _madame_?

-- Ah, antakaa anteeksi, _sire_, me pidimme hieman hauskaa.

-- Rouva kreivitär, olkaa hyvä, käskekää siistimään kuningattaren huone!

Ja hänen majesteettinsa lähti pois kuin ukkospilvi ja hovimestaritar nuhteli meitä, viattomia lapsi parkoja, mitä ankarimmin.

Sellaisissa kohtauksissa ei kuningattarella ollut muuta vastausta kuin kyyneleet. Mutta meitä muita, jotka rakastimme ja surkuttelimme häntä, suututti kovin. Piirusteltiin pilakuvia, ja miten mainioita pilakuvia! Kirjoiteltiin pilkkalauluja, ja miten onnistuneita ne olivat! Kiusaus oli sitä suurempi, koska kaikki sen tapainen täytyi pitää tarkkaan salassa, yksin kuningattareltakin, joka toden teolla pahastui huomatessaan eräänä päivänä "Wertherin kärsimysten" kannessa kuvan, käden ojentamassa kuninkaan kirjallista käskyä, missä oli sanat: "Hyvä herra, te pääsette kuudeksi päiväksi arestiin, koska ammuitte itsenne, panematta ensin takkianne kiinni".

Huimapäisimmät kuninkaan seurustelusääntöjen ivailemisessa olivat kaksi henkilöä: toinen nuori kamarijunkkari -- nimitän häntä paroni Otoksi -- _espiègle_, aika veitikka, joka kirjoitteli teräviä komparunoja eikä juuri suuresti pitänyt lukua niiden salailemisesta; toinen oli Maria, jolla oli vähän taipumusta piirustukseen ja käytti sitä taitoansa kostaakseen kaikki rettelöt, joilla kuningas hänen mielestään tahtoi tehdä hovinsa sietämättömäksi. Noiden kahden luonteet olivat niin yhtäläiset, etteivät he voineet olla tuntematta kiintymystä toisiinsa. He tekivät jonkinlaisen salaliiton, joka ei kyllä valtiollisessa suhteessa ollut niin tärkeä kuin neiti Rudenschöldin, mutta ehkei hyvää tarkoittava, koska se valitsi loukkaavan pilkkansa kohteeksi itse kuninkaallisen majesteetin. Pilakuva, komparuno toisensa jälkeen levisi hovilaisten keskuuteen, eikä tiedetty mistä, ja aiheutti toisella puolen naurua, toisella häväistystä. Kielikellot eivät jättäneet kertomatta huhua epäluuloiselle kuninkaalle; ja kaikki nuuskijat pantiin liikkeelle etsimään kujeen alkuunpanijoita, mutta kauan turhaan. Siitä seurasi kuitenkin uusia nuhteita kuningatar paralle ja hänen kyyneleensä vaikuttivat, että pilkkakirjoitukset pysyivät jonkun aikaa kuulumattomissa.

Silloin tuli uusi asetus kankipalmikoista; se kiusaus oli paroni Otosta liian suuri. Eräällä Ulriksdaliin tehdyllä huvimatkalla hän ilmaisi aikeensa Marialle, ja Maria, ajattelemattomana kuten ainakin, suostui heti rupeamaan hänelle piirustajaksi. Jo samana iltana kulki kädestä käteen kuva, jossa kuningas, niskassa taivasta pimittävä kankipalmikko, luki Ritarihuoneentorilla lakia Kustaa Vaasan muistopatsaalle:

Mit' auttaa, vaikka Ruotsin isäksi, maas maineen luojaks sua mainitaankin, säännöille jollet arvoa sa anna? Käy Lundiniin,[30] ma vannon: tosiaankin sua uhkaa kahden viikon aresti, sa ellet myöskin palmikkoa kanna!

Kohta levisi tuo ilkeä pila suusta suuhun ja herätti, senhän arvaa, niin paljon naurua, ettei se voinut olla joutumatta asianomaisen korviin. Kuningas suuttui niin, että hänen puolisonsa vapisi pelosta, ja Maria, joka suuresti rakasti hyvää kuningatartaan, sai kohta kahdestakin syystä aihetta katua ajattelemattomuuttaan. Pidettiin mitä ankarimpia tutkintoja, ja tutkijoiden onnistuikin viimein päästä keksinnöstä toiseen. Neiti Rose oli saanut pilkkarunon neiti Blanchelta, neiti Blanche rouva B:kronalta, rouva B:krona rouva A:sköldiltä, rouva A:sköld neiti R:feltiltä, neiti R:felt neiti C:strömiltä ja neiti C:ström vihdoin Marialta.

Entä keltä Maria oli saanut tuon vaarallisen paperin? Odotettiin, vaadittiin vastausta; nuori tyttö ei suostunut vastaamaan mitään, mutta hän oli ankaran epäluulon alainen, sillä kuningas ei ymmärtänyt kujeilua. Silloin astui ratkaisevana hetkenä esiin paroni Otto ja vastasi: minulta!

Hän oli itse asiassa oikeassa, mutta se suoruus tuli hänelle kalliiksi. Vähällä hän oli joutua heti vangituksi valtiopetoksesta, mutta tahdottiin kuitenkin ensin odottaa tarkempia käskyjä hänen majesteetiltaan, ja sitä viivytystä käytti paroni Otto hyväkseen ja pakeni Hampuriin. Kuningas taipui jättämään asian sikseen, mutta rikollinen oli menettänyt hovipaikkansa, tulevaisuutensa ja oikeuden palata isänmaahan.

Se koski Marian sydämeen; hän soimasi itseään siitä, että hän, vaikka olikin yhtä rikollinen, oli jalomielisen uhrauksen tähden päässyt rangaistuksetta, ja kun hän seuraavana kesänä seurasi kivulloista isäänsä Aachenin terveyslähteille, tapasi hän siellä paroni Oton. Tuskinpa mikään muu yhdistää nuoria henkilöitä lähemmin toisiinsa kuin yhteinen salaisuus, ja seurauksena olikin molemminpuolinen rakkaus, jonka Maria sai vihdoin isänsäkin hyväksymään, tämä kun ei voinut missään tytärtään vastustaa. Maria oli niitä, jotka voivat rakastaa vain kerran elämässään. Hänestä tuli Aachenissa paroni Oton morsian, ja silloin he jakoivat keskenään sormuksen, ja sen puolikkaita he suostuivat säilyttämään liittonsa merkkinä siihen asti, kunnes ei enää mikään estäisi heidän yhtymistään.

Niin pahaan rikokseen syyllisen maanpakolaisen kanssa tehty liitto täytyi kuitenkin pitää salassa niin kauan kuin Maria vielä palveli kuningatarta hovissa. Kaksi pitkää vuotta kului; kihlatut olivat salaa kirjeenvaihdossa keskenään, mutta eivät saaneet toisiansa nähdä. Paroni Otto meni sotapalvelukseen Ranskaan ja kävi sotaretkellä Italiassa. Kirjeiden vaihtaminen kävi siten yhä vaikeammaksi, etenkin sentähden, että Kustaa IV Adolf vihasi leppymättömästi jakobiineja -- jakobiineja olivat hänen silmissään kaikki ranskalaiset -- ja epäiltävät Ruotsiin menevät kirjeet avattiin kaikki Hampurin postitoimistossa. Kihlattujen täytyi olla sangen varovaisia ja keksiä monen monta keinoa salaisuutensa salaamiseksi. Niinpä Maria sai kerran postissa kuuluisan kreivi Mirabeaun muotokuvan, ja kun hän tarkasteli vaatetta pitäen sitä tulta vasten, saattoi hän sen nurjalta puolelta lukea salamusteella kirjoitetut paroni Oton hellät jäähyväiset, hän kun juuri silloin oli aikeissa seurata Bonapartea Egyptiin. Kirje päättyi sanoihin: "_Ma bien aimée_, rakkahimpani, minä panin sormuspuolikkaani sinettiin ja jätin ystävän talteen. Jos kuolen sinua näkemättä, lähetetään se rakkautemme muisto sinulle pantiksi siitä, että paremmassa maailmassa uudelleen yhdymme."

Maria itki, hänen ruusunsa kuihtuivat: jo oli tullut kuningattaren vuoro koettaa enkelinhyvyydellään palauttaa haihtunutta hymyä hovineitinsä huulille. Vuosi kului eikä mitään kuulunut: kyseltiin Pariisista ja saatiin vastaukseksi, ettei paroni Otto ollut palannut armeijan mukana Egyptistä. Tuhansia oli jäänyt sinne erämaihin; miksi olisi kuolema säästänyt ruotsalaista maanpakolaista.

Maria ei enää epäillyt hänen kuolemaansa; mutta sormuksen puolikas ei tullut takaisin.

Taas kului vuosi, ja Maria, murtuneena kuin hänen onnensa jäännös, jota hän kantoi povellaan, antoi, isänsä harrasta toivoa totellen, kätensä toiselle puolisolle. Se avioliitto ei ollut onnellinen. Sydämen vaatimuksista piittaamattomat olivat yhdistäneet kaksi luonnetta, jotka eivät ollenkaan sopineet toisilleen, ja heidän välillään oli muuan muisto erottamassa heitä -- sormuksen puolikas, jota Maria ei koskaan lakannut kantamasta povellaan ja jossa oli hänen puoli sydäntään. Puolisot ottivat laillisesti eron. Heillä ei ollut lapsia.

Vuonna 1809 seurasi Maria, silloin jo leskenä, eronnutta kuningatartaan Saksaan. Uudestaan elpynyt toivo saattoi hänet lähtemään sieltä Pariisiin ja sieltä Madridiin. Hän oli saanut kuulla, että paroni Otto oltuaan pitkän ajan beduiinien vankina oli vihdoin palannut Ranskaan ja sitten lähtenyt Jooseppi Bonaparten kanssa Espanjaan. Madridiin saavuttuaan Maria etsi entisen kihlattunsa asunnon: se oli kuninkaan palatsi; hän oli kuningas Joosepin ajutanttina. Mariaa ei päästetty sisälle; Espanjassa raivosi kapina, kaikkia vieraita epäiltiin Englannin kätyreiksi. Maria odotti kaksi päivää palatsin porttien edessä tuntematta väsymystä, nälkää tai sadetta, joka valui virtanaan taivaasta. Olihan hänellä sormuksen puolikkaansa; hän tahtoi antaa sen jälleen löydetylle rakastetulleen. Rakastettu tulikin vihdoin, miehekkäämpänä, ylväämpänä, kauniimpana, kymmenvuotisten koetusten jalostamana. Hän ratsasti vaunujen vieressä, joissa istui nuori espanjalainen nainen. Kansanjoukossa kuului sorinaa, ihailua ja uhkauksia sekaisin. Sanottiin, että siinä oli paroni Oton kaunis puoliso, joka oli unohtanut isänmaansa antaakseen viholliselleen kätensä.

Maria ei muistanutkaan ojentaa sormusta, joka hänellä oli kädessä, ja samana iltana hän lähti Madridista eikä enää koskaan nähnyt miestä, jonka uhrauksen hän olisi tahtonut palkita koko elämänsä onnella.

Sitten hän ei enää viihtynyt Tukholmassa. Muutamia vuosia matkusteltuaan ja saatuaan ilokseen nähdä rakastetun kuningattarensa Fredrikan onnellisena toisissa naimisissa Maria muutti Suomeen ja asettui yksin ja unohdettuna synnyinseudulleen ja rakennutti itselleen vihdoin kartanon, jonka nimeksi hän pani maan kielellä "Muisto". Paroni Otosta hän kuuli vain sen verran, että hän oli mennyt Joachim Murat'n mukana Napoliin, asettunut sinne asumaan yksityismiehenä ja kuollut 1842. Hän oli unohtanut Mariansa ja hänen sormuksen puolikkaansa. Maria itki häntä kuin vanhaa ystävää, mutta ei kukaan nähnyt hänen kyyneliään; ainoastaan Muiston kuuset olivat hänen surunsa todistajina. Sormuksen puolikas on hänellä vielä povellaan -- toinen ei ole koskaan tullut takaisin -- ja se muisto on seuraava häntä hautaan. Sellainen on sormuksen tarina. Se on hyvin tavallinen satu -- kertomus murtuneesta onnesta. Ei mitään muuta. _Voilà tout_!

* * * * *

Kun täti lopetti kertomuksensa, oli jo niin hämärä, että me tuskin näimme toisiamme. Minusta tuntui niin hienon kauniilta tuo nykyisyyden verhoaminen varjojen huntuun, samalla kuin entisyys oli kirkkaana silmäimme edessä. Meidän ei ollenkaan tarvinnut vertailla keskenään _sitä_ Mariaa, joka kerran -- sen tiesimme me toiselta luotettavalta taholta -- oli kauneudellaan ja sukkeluudellaan viehättänyt toista aikakautta. Me saatoimme vielä kuvitella mielessämme, millainen hän oli, tuo solakka, suora, kukoistava, toivehikas impi, terveyttä ja nuoruutta uhkuva, säihkyen rakastettavaa uhmaa, joka, kuten olen kuullut, usein on vain yli äyräittensä tulvivaa elämää. Miten kaunis hän olikaan ollut. Miten kirkas päivänsäde synkässä, ilottomassa hovissa, joka niin kohta Kustaa III:n hauskojen päivien jälkeen uhkasi rangaista naurua rikkomuksena, sukkeluutta kuninkaanmurhana ja pienintäkin kahleiden tempaisua äärettömän majesteettirikoksen tavoin! Sekin ajattelemattomuus, joka hänelle tuli niin kalliiksi ja josta hän sitten oli niin katkerasti itseään soimannut, oliko se todella niin hirveä rikos, että sen seurausten olisi tarvinnut olla sellaisia kuin ne olivat? Minä kysyn meiltä kaikilta, seitsemän- tai kahdeksantoistavuotisilta tytöiltä -- jos joku meistä olisi erittäin taitava piirustamaan hauskoja pilakuvia ja jos meidän päivinämme julkaistaisiin kuninkaallinen tai keisarillinen asetus kankipalmikoiden pituudesta -- voisimmekohan _me_ vastustaa kiusausta? Mitä sanon, kankipalmikoidenko? Ei, niitä ei nyt enää käytetä, mutta esimerkiksi asetus parrasta? Tai ankara asetus univormukaulusten viiden viidettä asteen kulmasta tai tähtinauhojen asianomaisesta pituudesta tai sakon uhka siitä, jos joku uskaltaa sanoa majuritarta kapteenittareksi tai valtioneuvoksen rouvaa pelkäksi rouvaksi? Jos moista säädettäisiin meidän päivinämme -- ja eihän se tuiki mahdotonta olekaan -- niin enpä voi taata, ettei ketä hyvänsä meistä haluttaisi kuvata korkea-arvoisia lakimme laatijoita seisomassa Turussa olevan Porthanin muistopatsaan edessä ja sanomassa pronssiukolle: Mene Appelrothiin! Mene Raddatziin! Mene valtiokalenterista oppimaan, miten tulee käyttäytyä![31]

Vihdoin toi kamaripalvelija tulta ja niin olimme taas keskellä jokapäiväistä aikakausi parkaamme, ihan nykyaikaamme, jolloin ei tosin ole kankipalmikoita, mutta paljonkin yhtä tyhmiä päitä; ei käytetä hiusjauhetta, mutta ollaan ihan yhtä paljon naurettavien vaatimusten puuteroimia. Fredrika Dorothean kaunis hovineiti oli jälleen muuttunut raihnaaksi, kahdeksankymmenen vanhaksi Mirabeau tädiksi, silmälaseineen ja sukankutimineen. Äiti otti aivan levollisesti käsiinsä paidan, jota hän ompeli Fritsille; minä levitin esiin pumpulihenkselit, joita olin jo kuusi viikkoa virkannut joululahjaksi isälle aivan hänen silmäinsä edessä, sillä semmoista hän ei näe eikä käsitä koskaan. Isä itse näytti istuvan liikkumattomana vaipuneena muistelemaan Kustaa IV:tä Adolfia, mutta tarkemmin katsottaessa huomattiinkin hänen nukahtaneen matkan vaivoista, kun Danton oli kokonaan häirinnyt hänen päivällisleponsa. Kuvan täydennykseksi tulivat vielä lapset sisään perätysten itkeä tillittäen. Filosofi Frits oli pahasti ryvettänyt itsensä taistelussaan viiliastian kanssa, ja laupeudensisar Sigrid, joka oli tahtonut pyyhkiä hänen kuononsa, oli saanut siitä tukkapöllyä palkakseen.

9. KUKA HÄN ON?

Pelkäänpä, jos saan totta puhua, äidin hyvin vähän saaneen mielenylennystä tädin kertomuksesta. Hän oli kerran saanut päähänsä, että minun, tädin kummitytär kun olin, piti myöskin saada yksin periä koko hänen omaisuutensa, ja viisas äitini käsitti varsin hyvin, että vanhoista muistoista saattaa toisinaan syntyä nuorempien sitoumusten ituja. Kukapa takaisi, ettei joku kummitus nousisi vielä yhdentenätoista hetkenä entisyyden yöstä kolkuttamaan tädin kuihtumattomalle sydämelle nuoruuden rakkauden kaikkivaltaa käyttäen? Esimerkiksi seppä, tuo salaperäinen vaskiseppä, jonka nurja sallimus oli lähettänyt meidän tiellemme ja joka oli syntynyt Napolissa; minä näin äidin ilmeistä, ettei hän voinut unohtaa häntä. Minä yksin ymmärsin, miksi hän niin levottomasti aina katsahti salin oveen päin, kun se aukesi. Onneksi alkoi olla myöhäistä. Sinä päivänä seppä ei siis enää tulisi. Ehkä olikin hän vain puijannut meitä eikä aikonut ollenkaan Muistoon. Niin, ajatteli äiti -- minä arvasin hänen ajatuksensa -- pörhönuttuiset miehet, joilla vielä lisäksi on niin hirveän näköiset kädet, voivat tehdä mitä hyvänsä.

Hänen paha tyttärensä, jonka mieltä tädin kertomus oli suuresti kiinnittänyt, ei sitä vastoin tahtonut jättää asiaa niin vähällä. Kun äiti oli syventynyt ompelemaan paidan kaulusta, käytin minä tilaisuutta hyväkseni ja kysyin viattomasti, minkä näköinen paroni Otto oli.

Täti hymyili rakastettavasti, sillä hän osasi vieläkin, milloin tahtoi.

-- Sinä voit ajatella häntä satujen Almanzor prinssin kaltaiseksi, vastasi hän. Hän oli pitkä, komea upseeri, hiukset ruskeat ja lainehtivat, silmät siniset, kasvojen piirteet voimakkaat, miehekkäät, melkein karkeat; kaunis hän ei ollut tavallisessa merkityksessä, mutta ryhti hänellä oli täydellinen; muuten hän oli liiankin avomielinen ja mutkaton, _sans facon_, hovimieheksi; mutta se sopi varsin hyvin hänen ivalliseen luonteeseensa, joka ei voinut kärsiä hätiköimistä eikä teeskentelyä.

-- Oliko hänellä suuret kädet? jatkoin minä seuraten huvikseni äidin ajatuksia.

-- Sinä kiusaat tätiä nenäkkäillä kysymyksilläsi, huomautti äiti.

-- Hänellä oli todellakin tavattoman suuret kädet ja jalat, vastasi täti. Mitenkä sinulle juolahti mieleen kysyä sitä?

-- En tiedä; luullakseni olen uneksinut siitä. Mutta miten on mahdollista, että te, täti, niin monen vuoden perästä vielä muistatte niin tarkoin, minkä näköinen joku henkilö on ollut?

-- Lapseni ... minäkin olen uneksinut.

-- Ja tuntisitteko hänet vielä, täti?

-- Hän on kuollut.

-- Ah, anteeksi!... Mutta jos häneltä on jäänyt poika?

Hän ei kuullut viimeisiä sanoja. Minä olin lukenut niin monta romaania, että mielessäni olin aivan varma, millä tavoin tuo solmu selviäisi. Seppä oli paroni Oton poika ja milloin hyvänsä hän voi astua sisään tuomaan kadoksiin joutuneen sormuksen puolikkaan takaisin. Kun hän astuu ovesta, tuntee täti hänet paikalla ja luulee häntä itse paroni Otoksi. Siitä hän pyörtyy, sehän on luonnollista. Kun hän sitten herää, katselee hän ympärilleen sekavin katsein ja sanoo äänellä, jonka olen jo kuulevinani (melkein "kantaäidin" äänellä): Otto, sinäkö siinä olet, tuletko noutamaan minut pois maan päältä? -- Ei, vastaa herra Damm, minä olen elävä vaskiseppä, paroni Otto oli minun isäni, ja nyt olen minä sillä ja sillä asialla. Sitten täti syleilee häntä, suutelee häntä otsalle ja sanoo: niin, sinä olet hänen poikansa ja tästä lähin olet oleva minunkin poikani! Ja silloin äiti ajattelee: kas niin, nyt hän vie, tuo mokoma, Muiston ja koko perinnön, sitähän jo heti alussa arvelin! Mutta sitten täti viittaa minut luokseen ja sanoo: lapseni, minä yhdistän teidät, olkaa onnelliset ja ottakaa Muisto vielä onnenne lisäksi.

Niin, sellainen on asian ratkaisu, ajattelin minä; toisin ei voi käydä. Ikäänkuin sellaista ei olisi luettu ja nähty näyttämöltä satoja kertoja ennen! Mutta, Augusta, mitä vastaat sinä sitten, jos täti niin suoraa päätä käy kosimaan sepän puolesta. Kieltäen en _voi_ vastata; myöntäen en tahdo vastata. Ja kuitenkin täytyy minun vastata jotakin. Pitäisiköhän minun ehkä vastata: olkaa hyvä ja odottakaa noin kymmenen tai viisitoista vuotta? Ja pitääkö minun itkeä vai nauraa? Niin, kukapa sitä voi edeltäkäsin sanoa. Mutta seppä, seppä -- kapearaiteinen, muista, että palellut kuoliaaksi!... Täti parka, se surettaisi häntä kuitenkin. Ja isä sitten, miten iloiseksi hän tulisi, kun siten saisi oikein moitteettomat tiedot kapearaiteisista rautateistä!... Täytyneeköhän minun sittenkin ottaa seppä ihan semmoisenaan ja panna käteni hänen hirveään kouraansa? Se on mahdotonta; perinjuurin, täydellisesti, ehdottomasti mahdotonta. Minä en annakaan lahjoittaa itseäni vanhan sormuksen ja uuden maatilan lisänä. Olenko minä mikään lapsi tai leikkikalu, jonka voi heittää joululahjaksi, kelle vain tahtoo? Enkö ole jo kaksikymmenvuotias? Ja eikö ihminen ole juuri terveen järkensä ja vapaan tahtonsa puolesta etevämpi nukkia ja puuhevosia? Täti on lukenut Rousseauta: minä vetoan ihmisen oikeuksiin. Kiitos kunniasta. Vaskiseppä louhikoon malmia, mistä tahtoo; minusta hän on löytävä pelkkää kiveä.

Minun pitäessäni itsekseni tuota tärkeätä sotaneuvottelua oli isä herännyt ja ryhtynyt kyselemään, millä kannalla on maatalous Muistossa, ja puhelemaan uusista meijereistä, joista juuri oli alkanut näkyä ilmoituksia sanomalehdissä. Siihen loppuivat hovijutut, loppui puhe paroni Otosta, herra Dammista ja sormuksen puolikkaasta. Minä virkkasin pumpulihenkselejä, ja sitten tultiin sanomaan, että tee on pöydässä.

Äiti päästi rinnastaan helpotuksen huokauksen, jonka minä heti tulkitsin: oh, olipa hyvä, että saimme tämän päivän olla rauhassa sepästä.

Ja samassa seisoi hän ilmi elävänä salin ovella.

Minä luulin melkein pyörtyväni. Mutta tätihän sen yllätyksen meille tekisi enkä minä. Minä katsahdin arasti ensin vesikarahviin, oliko se käsillä, ja sitten tätiin. Hän oli noussut keinutuolistaan seuratakseen meitä saliin ja seisoi kolmen askelen päässä entisen rakastettunsa haamun peloittavasta ilmestymisestä. Isä oli tarjonnut hänelle kätensä, joten tädillä siis oli tukea; hän ei siis kaatuisi, mutta...

-- Hyvä täti! huudahdin minä ja menin päättäväisesti hänelle tarjoamaan vesilasia.

-- _Qu'est-ce qu'il y a_, mikä on hätänä? kysyi hän niin tyynesti, että se suuresti kummastutti minua.

-- Hän on herra Damm, vastasin minä vavisten. Nyt hän ainakin pyörtyisi.

-- Ah, herra Damm, teidän matkakumppaninneko? Tervetuloa. Olkaa hyvä, käykää istumaan!

-- Herra Damm Napolista! kuiskasin minä.

Tottahan se ainakin tehoaisi.

Ei tehonnut. Sepä kummallista.

-- Antakaa anteeksi -- sanoi seppä tavalliseen kursailemattomaan tapaansa, mutta ei muuten kuitenkaan kömpelösti -- antakaa anteeksi, että häiritsen teitä lyhyellä vierailullani, vaikka jo ehkä onkin jotenkin myöhä. Minua viivyttivät toimeni kauemmin tiellä kuin otaksuinkaan.

-- Serkku L. jo ilmoitti minulle teidän tulostanne, herra Damm, ja minua ilahduttaa, jos voin millään tavoin olla teille hyödyksi. Olkaa hyvä, käykää istumaan; juokaa kuppi teetä meidän kanssamme. Augusta, lapsukaiseni, tarjoile teetä. Annattehan anteeksi, herra Damm, etten enää vanhalla iälläni voi täyttää emännän velvollisuuksia niinkuin tulisi.

Me istuuduimme. Minä olin yhä vielä kummastuksissani. Olisiko täti todellakin saanut pitkänä palvelusaikanaan hovissa niin täydellisesti opituksi teeskentelemistaidon? Siltä melkein näytti. Miksikä hän käski minun kaataa teetä eikä äidin? Minä päätin olla varuillani.