Part 24

Me lähdimme Hämeenlinnasta aivan pimeässä vanhoilla vaunurämillä, kurjan huonoilla valjailla tuntemattoman ajajan mukana mäkiselle tielle, joka oli paljasta sileää iljannetta; mutta mitä siitä lukua? Olimmehan päässeet hirmuisen rautatien vaaroista, nythän meillä oli tilaisuus _levätä_ vanhalla kunnon maantiellä. Kuskin käskettiin vain ajaa varovasti mäissä ja häntä kiellettiin ärjymästä kaikille vastaantulijoille.

Matka kävikin todella hyvin onnellisesti aina siihen asti, kun ehdimme vastamäkeen, joka on puiston luona aivan kaupungin edustalla. Siinä toinen solmituista köysistä katkesi.

Me pysähdyimme, kuski laskeutui maahan, solmi köyden, ja me jatkoimme matkaamme. Kahden tai kolmen virstan päässä kaupungista katkesi toinen köysi: sama temppu. Ennenkuin ehdimme Hattulan kirkolle, olimme jo kuusi kertaa olleet satulaseppänä, ja juuri kirkon kohdalla olisi meidän pitänyt seitsemännen kerran koettaa onneamme, mutta kuski selitti jo leikanneensa ohjaksensakin. Hänellä ei ollut enää mitään köyttä.

Äiti purki tukun liinaista nauhaa, isä uhrasi piippunsa silkkipunoksen, ja niin pääsimme Mierolan kylään. Siinä näyttivät kaikki ponnistukset raukeavan tyhjiin. Kyytimies tunsi kylän satulasepän; häneltä saimme vihdoin lainaksi parit vaununsilat, kun isä antoi pantiksi koko niiden hinnan ja lupasi maksaa vuokraa puoli hintaa.

Minä jätän kertomatta kaikki päivittelemisemme; täytyy kertoa lyhyesti, kun kuvailee niin vaiherikasta matkaa. Me ajoimme kylän alapuolella olevan sillan yli, sitten ylös pitkää vastamäkeä ja vielä kappaleen matkaa. Sitten pysähdyimme: naula oli pudonnut valjaista, aisa viilsi pitkin maata hevosten jaloissa. Se autettiin puupulikalla, mutta emme olleet pitkälle päässeet, ennenkuin toinen joustin katkesi ja vaunujen kori vajosi takapyörälle. Siihen loppui meidän kekseliäisyytemme: me olimme pimeässä aivan kirjaimellisesti maantiellä.

Jo alettiin huomata, että rautatiellä kuitenkin oli hyvätkin puolensa.

Vähän matkan päässä tieltä näkyi tulta; kyytimies lähetettiin pyytämään sieltä apua. Sillä välin tuli minun pitää ohjaksia, mutta kun olimme pysähtyneet keskelle tietä ja muutamat päihtyneet maalaiset, joista ohitse ajaminen oli vaivalloista, lyödä läjäyttivät hevosia ruoskalla, peräytyivät solvaistut vetäjät, ja me päädyimme rikkinäisine vaunuinemme sievästi ojaan.

Siinä surkeassa asemassa tapasi meidät muuan herra, joka tuli ajaen talosta, mistä tuli loisti, ja kiiruhti apuun. Hänen lyhtynsä valossa me tunsimme sillä kertaa vilpittömäksi mielihyväksemme hänet taaskin sepäksi.

-- Minun kieseissäni -- sanoi hän -- on tilaa kahdelle, hankin toiset Riitalasta. Rikkoutuneet vaunut voidaan korjata kylässä ja lähettää sitten kaupunkiin.

-- Meistä on teille aivan liian paljon vaivaa, väitti vastaan äiti, jonka hyvä sydän tuli liikutetuksi niin suuresta avuliaisuudesta.

-- Ei ollenkaan, vastasi seppä. Minulle jää kolmannet ajoneuvot, oivallisilla puujoustimilla varustetut rattaat. Sekin on melkein ylellistä minulle.

-- Olkoon menneeksi, herra Damm! huudahti isä ihastuneena. Niin sitä pitääkin olla perehtynyt sekä rauta- että maantiematkoihin.

Meidän ei kannattanut paljon kursailla. Me olimme tyytyväiset kieseihin, seppä katosi, ja me saavuimme muitta seikkailuitta Vallan kestikievariin. Siinä miettimään, vieläkö voimme toivoa ehtivämme Muistoon samana iltana. Katsottiin kelloa, se oli jo kymmenen minuuttia kymmenettä.

Sen odottamattoman keksinnön johdosta pidettiin yleinen neuvottelu. Me olimme olleet liikkeellä kello kolmesta asti aamulla eikä meillä ollut vähääkään halua lähteä uusille huvimatkoille pimeään, ja sitä paitsi havaittiin pienokaisten olevan kuin päivänpaisteessa sulavat lumiukot huhtikuussa, kun vettä tippuu räystäistä. Siis päätettiin yksimielisesti jäädä yöksi Valtaan.

6. YÖMAJA.

Lyhyillä, harvoin tekemillämme matkoilla, kun silloin tällöin kävimme jonkun sukulaisen luona, olimme tähän asti pitäneet kestikievareita välttämättömänä pahana, joissa muutetaan hevosia ja syödään kuin Smålannissa hyvää, "jos vain on myötä kelpo ruokasäkki". Yön viettäminen kestikievarissa ei ollut ilmoisna ikänä johtunut meille mieleen, ja senpä vuoksi olimmekin niin kohtuuttomia ja suunnattomia kuin mahdollista vaatimuksissamme kunnon Vallassa, josta löysimme sataman elämän vastuksissa, jos elämä, kuten sanotaan, on matkustamista haurailla silavaljailla, huonoilla joustimilla ja liukkailla, mäkisillä teillä.

-- Ei minkäänlaista eteistä! huudahti äiti moitteitten aluksi.

-- Mikä hirveä sirkkain asunto! huomautin minä etummaisen huoneen valtavasta uunista.

-- Häkää! oli isän ensi huoli.

Joskaan Valta ei ollut maamme parhaita kestikievareita, ei se ollut huonoimpiakaan. Kolme huonetta pitkän ja huonosiivoisen porstuan vieressä, ruskeaksi maalatuita huonekaluja, pumpuliset puoliverhot ikkunoissa, talikynttilä, päiväkirja, taksoja ja Jönköpingin puupiirroksia oli siinä matkustavaisten varalle. Huoneen takana, jossa ruma uuni sijaitsi, oli kaksi kamaria. Syötyämme oivallisen aterian: hapanta leipää, verestä voita, talonpoikaisjuustoa, käristettyä sianlihaa munakokkelin ja maidon kera, istuen samalla hupaisen tulen edessä, jonka räiskyvät kuusipuut polttivat reiän matkanuttuuni, majoittuivat äiti, isä ja Frits levolle toiseen kamariin, ja toisen valtasimme minä ja Sigrid. Äiti tutki hyvin tarkasti kaikki lusikat, veitset, haarukat, lakanat ja päänaluset, teki uudestaan kaikki vuoteet ja kävi sitten nukkumaan täysissä vaatteissa, neuvottuaan ensin meitä sammuttamaan tulen, kun rupeisimme makuulle. Ovet suljettiin, avaimet otettiin suulta, sanoimme hyvää yötä toisillemme, sammutimme kynttilät ja kävimme levolle.

Kaikki oli hiljaa, mutta uni ei ollut halukas tulemaan väsyneille silmäluomilleni. Otaksuttavasti oli seinäpaperin alla entinen makuuhuoneiden välinen ovi, sillä vastoin tahtoani kuulin seuraavan keskustelun viereisestä huoneesta.

_Äiti_. Hän osoitti huomaavaisuutta Augustalle, se nuori mies. Eikä hän Augustastakaan näytä olevan aivan vastenmielinen. Se on estettävä ajoissa.

_Isä_. Hm... Minusta hän ei lainkaan osoittanut huomaavaisuutta.

_Äiti_. Nuorta tyttöä voi miellyttää monella tavalla, ja seppä on valinnut tapansa viisaasti. Miksi Augusta ei voi kärsiä Allan Hagertia? Allanilla ei ole koskaan rohkeutta vastustaa häntä. Huomaa, miten seppä käyttää toista menettelytapaa: hän vastustaa ja kiihoittaa Augustaa, ja se onnistuu paremmin. No niin... Augusta on epäilemättä hyvä saalis sellaiselle seikkailijalle, joka on tänään seppä, huomenna vaskiseppä ja ylihuomenna kenties ryöväri. Augustan myötäjäisillä, viidelläkymmenellä tuhannella, saisi mainiosti nälkäiset karhut tyyntymään, ja etkö luule hänen tietävän, että Augusta saa periä Mirabeau tädin? Ole varma siitä. Oh, kun ajattelen, että tuommoinen herra, mikä lieneekään, riistäisi meiltä jonakin päivänä kelpo Augustamme, jolla on minä päivänä tahansa valittavana vaikka kymmenen paljon sopivampaa kosijaa! Sanoihan hän Augustaa _missiksi_, ikäänkuin olisi leikkinyt kissanpojan kanssa.

_Isä_ (unisesti). Miksei hän saanut sanoa neidiksi?

_Äiti_ (yhä innokkaammin). Niin, puolusta sinä häntä sentähden, että hän on kuuntelevinaan sinun pitkiä puheitasi, mutta minä vakuutan, että hän ajatteli paljoa enemmän Augustan hatun punaisia nauharuusukkeita. Mikä on sinusta Allan Hagertissa vikana? Onhan hän Hämeen varakkaimpia maanomistajia, nuori, siivo...

_Isä_. Ja tyhmä.

_Äiti_. Ei ollenkaan. Hän hoitaa Ristipeltoa kuin mies ainakin; siitä asti, kun hänen isänsä osti maatilan tädiltä, on sen arvo noussut toisen verran. Ajatteles: sata lypsävää lehmää! Ja mitäpä siitä, jos hän ei olekaan niin ovela kuin eräät muut? Ymmärrys tulee vuosien mukana. Muistathan, millainen Augusta oli, kun hän yritti karata Tukholmaan, ja mimmoinen tyttö hänestä on sitten tullut. Harkiten päätetyt liitot ovat useimmiten onnellisimmat. Emmehän mekään olleet niin äärettömän ihastuneet toisiimme. Sinä laskit melkein tähän tapaan: Jeanette perii kivikartanon ja vähintään neljäkymmentä tuhatta; sitäpaitsi kuuluu tyttö olevan joltisenkin hyvä, siis sopiva vaimo minulle. Minä taas ajattelin itsekseni, kun sinä kosit: hän näyttää olevan kunnon mies, joka voi elättää vaimonsa. Ei juuri mikään loistavan teräväpäinen.

_Isä_. Lorua! Sinä rakastit minua.

_Äiti_. Erehdys. Ei juuri mikään neroniekka, ajattelin minä, mutta hänellä, Jan Fredrikillä, on hyvä sydän ja taipuvainen luonne; siispä hän on sopiva mies minulle. Niin oli laita, kun _me_ menimme naimisiin ja luullakseni olemme tulleet jotenkin hyvin toimeen. Sentähden minun mielestäni Allan Hagert... Mutta ethän sinä kuule, mitä minä puhun...

Muutamat epäselvät äänet ilmoittivat, että isälliset huolet minun tulevaisuudestani uinuivat jo unen helmoissa ruokonukkapäänaluisella Vallan kestikievarissa. Minä en ollut läheskään niin ihastunut noihin sataan lypsävään lehmään; mutta yhtä vähän miellytti minua keinottelun kohteena oleminen. Seppä, seppä, ajattelin minä, jos todellakin toivot vaikuttavasi minuun "rumalla maallasi" ja misseilläsi, jotta sitten saisit poimia minut kuin kypsyneen hedelmän, niin saatpa kokea, että tämä pikku pihlajanmarja on liian korkealla kettujen tavoiteltavaksi. Luuleeko tuo hyvä herra meidän yksinkertaisten pohjolan tyttöjen sentähden ottavan hänet heti appelsiinin verosta, että hän on nähnyt jonkun sopen oranssien maata. Minä kyllä kuorin hänet, minä, ja jos hän tahtoo takoa minut lämpimäksi, niin hän saa kalkutella kylmää rautaa, niin kylmää, että hän on polttava sormensa neljänkymmenen asteen pakkasessa. Hyvää yötä, iso Ilmarinen vielä suurempine käsinesi! Hyvää yötä, viisas vaskiseppä, minä uneksin ... kadetistani.

Minä olin nukkunut hetkisen ja nähnyt unta, en tosin kadetista, lapsuuteni lemmitystä, vaan että olin ajavinani kapearaiteisella rautatiellä. Juna kulki etanan kulkua miehenkorkuisten kinosten läpi, ja minä kuulin isän ylistelevän oivallista taloudenhoitoa, jolla oli saatu säästetyksi niin ja niin monta prosenttia kalliista rakennuskuluista. Radan viereltä olin kuulevinani sepän äänen huutavan: kapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi! Isä kiitteli kiittelemistään säästäväisyyttä, juna kulki yhä hitaammin, ensin kuin koppakuoriainen, sitten kuin onkimato ja vihdoin kuin perintöjuttu, kunnes aivan auttamattomasti hautauduimme kinoksiin. Ja yhä vielä olin kuulevinani sepän äänen alakuloisesti kaukaa huokailevan: kapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi!

Minä heräsin, kuulin oven aukeavan ja jonkun astuvan sukkasillaan vuoteeni luo.

-- Kuka siinä?

-- Älä säikähdä! kuiskasi äidin tuttu ääni. -- Minä tahdoin vain katsoa, nukutko sinä.

-- Mikset itse nuku, äiti?

-- Muuten vaan. Minä en saanut unta ja aioin katsoa, onko Frits potkinut peitteen päältään. Silloin kuulin porstuan oven aukenevan ja jonkun puhuvan kuiskaamalla etuhuoneessa. Minä tulin katsomaan, olitko unohtanut avaimen oveen.

-- Luultavasti on joku matkustavainen tullut meitä myöhemmin.

-- Hiljaa! Kuka tietää, vaikka täällä olisi ryöväreitä, ja kaikki meidän tavaramme jäivät etuhuoneeseen.

-- Sinä olet suotta levoton, äiti.

-- Rakas lapsi, sinä et tiedä, minkälaista on maata valtamaantien varrella, jossa kulkee kaikenkaltaista väkeä. Olemme unohtaneet pyytää tulitikkuja; onko sinulla?

-- Tässä on.

Me sytytimme kynttilän. Äiti avasi varovasti oven ja meni edeltä. Minä seurasin sykkivin sydämin. Ensimmäinen, mitä näimme, oli sohvalle pantu ruskea takki ja sen alla tuntematon, luultavasti hirvittävä esine.

-- Se on mies, kuiskasin minä.

-- Johan minä sanoin! Se on kauheata.

-- Mutta eihän ryöväri olisi käynyt levolle sukkasillaan... Hän on heittänyt takin yltään. Valo sattuu hänen kasvoihinsa... Seppähän se on!

-- Sinä naurat! huudahti äiti, kun olimme vetäytyneet nopeasti takaisin sisempään huoneeseen. -- Mutta on ennen kuulumatonta, että noin tunkeudutaan nukkuvien ihmisten pariin.

-- Eikö kestikievari ole matkustajia varten? Miksikä meillä pitäisi olla kaikki huoneet, kun tarvitsemme vain kaksi?

-- Pitääkö tänne majoittaa kaikenlaiset ihmiset? Sen minä sanon, ettei nuorella miehellä, joka voi käyttäytyä niin taitamattomasti, ole enempää säädyllisyyttä kuin hottentotilla. Miksei hän ole mennyt makaamaan väentuvan penkille?

Päästääkseni äidin levottomuudesta, jota hän tunsi minun tähteni, ehdotin, että hän paneutuisi nukkumaan minun sijalleni Sigridin viereen ja minä kyhäisin itselleni vuoteen tuoleille. Se tuuma hyväksyttiin, me panimme kynttilän palamaan uuniin ja nukuimme, kuulematta mitään epäiltävää etumaisesta huoneesta.

Mutta yöllä oli seikkailunsa niinkuin päivälläkin. Minä heräsin, ja minusta tuntui kuin olisin ollut syöksymässä pohjattomaan syvyyteen. Sillä kertaa olivat tuolit siirtyneet erilleen ... minä venyin lattialla ja tunsin päässäni kolkutusta kuin se olisi ollut tuhannen vaskisepän työpaja. Huone oli pimeä ja täpötäynnä hirveätä häkää. Minä tunsin olevani vähällä pyörtyä ... muutaman minuutin kuluttua en enää olisi voinut liikuttaa kättä, en jalkaa. Ei ollut aikaa arvella: minä vedin auki pellit, aukaisin oven, juoksin hakemaan kynttilää toisesta huoneesta, sytytin sen vapisevin käsin ja herätin isän. Minulla ei ollut enää mitään hätää, mutta äiti parka ja Sigrid, olivatko he vielä elossa vaiko kuolleina? Me koetimme herättää heitä, mutta turhaan. Isä vaipui voimatonna tuolille ja saattoi vain sanoa:

-- Nyt olemme hukassa, lapsi parka! He eivät enää herää!

-- Herra Damm! Herra Damm! huusin minä.

-- Mitä nyt? sanoi seppä.

-- Me kuolemme häkään!

Yhdellä hyppäyksellä oli seppä porstuan ovella, avasi sen selko selälleen, joten kylmä talvi-ilma pääsi virtailemaan sisään, sieppasi pesuvadin, juoksi ulos ja toi sieltä äsken satanutta lunta. Ilman kylmyys ja lumi äidin ja Sigridin ohimoilla, kaikki ne yhdessä vaikuttivat kuin ihmelääke. Meidän sanomattomaksi iloksemme he avasivat silmänsä, katselivat kummastuneina ympärilleen ja nousivat istualleen, pää vielä raskaana. Isä itki, minä itkin, ja seppä ... kiiruhti sulkemaan porstuan ovea, sillä talvea oli meillä jo yllin kyllin huoneessa; sitten hän jätti meidät rauhassa nauttimaan takaisinsaannin iloa.

Vaikka se tapahtuikin hyvin nopeasti, oli kuitenkin äidin ensi katse heti huomannut, miten huolimattomasti puettuna hänen tyttärensä oli miehen kävellessä paitahihasillaan ja sukkasillaan etuhuoneessa.

-- Mitä tämä on? Augusta ... käveletkö sinä unissasi?

Minä en todellakaan ollut muistanut pukuani. Muuta en voinut tehdä kuin sulkea oven ja kiertää käteni äidin kaulaan.

-- Mutta mistä tuo hirveä häkä tuli? kysyi isä.

-- Rakas isä, mitä muuta voi odottaa kestikievarissa, jossa kulkee väkeä kuin maantiellä?

Häkä oli varmaankin tullut uunista. Me tutkimme sen tarkemmin, ja kas, kynttilä, jonka me niin huolellisesti olimme yöllä panneet sinne, oli sulanut, ja siitä oli tullut hiiliin niin paljon talia, että kokonainen komppania olisi voinut siitä saada surmansa.

-- Silläkö lailla te pidätte huolta talon turvallisuudesta, huomautti isä iloisesti.

Siitä palasi jo toistenkin hyvä tuuli. Me pukeuduimme. Unesta ei ollut enää puhettakaan sinä yönä. Ainoastaan onnellinen Frits nukkui kaikkien puolesta. Kello oli neljä aamulla, me annoimme tehdä uudelleen tulen etumaisen huoneen kauheaan takkaan ja tilasimme kahvia.

Herra Damm oli samoin pukenut yllensä, mitä hänen puvustaan vielä puuttui. Me istuimme siis viisin takkatulen ääressä. Kelpo äitini ei ole kohtuuton vaatimuksissaan; hän oli odottanut sepän pyytävän anteeksi sitä, että hän, kuten äidin mielestä oli laita, oli tunkeutunut meidän rauhoitetulle alueellemme, mutta äiti ymmärsi, että seppä oli taaskin tehnyt meille palveluksen, ja vaikka se harmittikin häntä, ei hän kuitenkaan näyttänyt sitä toisille. Seppä ei pyytänyt anteeksi, mutta ei myöskään näyttänyt pitävän mitään lukua avusta, minkä hän oli antanut tuona tukalana hetkenä; minuun hän tuskin viitsi katsahtaakaan.

Isä oli aivan ihastuksissaan.

-- Olen minä kuullut puhuttavan sepistä, jotka ovat olleet pappeja -- virkahti hän pudistaen sepän karkeaa kättä -- mutta enpä koskaan ennen ole tavannut seppää, joka samalla on sukkela henkilääkäri. Mitä arvelette, hyvä herra, joisimmeko, kahvia odottaessamme, lasin Ruotsin punssia?... Ai, nyt olemmekin köyhässä Hämeen sydämessä. Mutta lasi olutta? Vai viinaryyppy, kumpaako suvaitsette? Täällä on hieman liian raikasta tuon jäähdytysparannuksen jälkeen.

Isä erehtyi innoissaan sellaista sanomaan. Hän kuuluu kohtuudenseuraan eikä juo koskaan väkeviä juomia, paitsi lasillisen viiniä ja olutta ja joskus totia. Minä olin varma, että seppä ottaisi sen huomioonsa. Turha toivo! Se hirviö otti esille pienen matkalippaan, jossa oli kaikki teetarpeet, ja pyysi saada tarjota meille lasillisen vattulikööriä.

-- Tämä on minun lääkettäni, sanoi hän.

-- Hyvä herra Damm, alkoi isä hiukan juhlallisesti -- koska nyt kohtalo on johtanut meidät yhteen niin kummallisella tavalla, saanen ehkä esittää ... lähempää ... hm, hm!

Silloin isää rupesi ryittämään. Minä tunsin poskeni käyvän tulipunaisiksi, sillä mitä hän saattoi muuta tarkoittaa kuin lähempää sukulaisuutta? Mutta hän malttoi mielensä ja jatkoi:

-- ... lähempää tuttavuutta.

-- Varsin mielelläni, vastasi seppä. (Sen kyllä uskoin.)

-- Minä saan siis pitää sinua, veli, perheeni ystävänä, jatkoi isä. (Se kuului todellakin vähän sukulaisuuden tapaiselta.)

Seppä kumarsi vähän, hyvin vähän, ylpeätä päätään, vastaamatta mitään.

-- Saanko kysyä, minne matka?

-- Pälkäneelle.

-- Sinnehän mekin aiomme. Onpa hauskaa, kun saamme matkustaa yhdessä.

-- Minä pelkään, ystäväiseni, ettemme voi mennä Tyrvännöllä Muunaisten ohi käymättä tervehtimässä vanhaa setää Hasenkampfia, kiiruhti äiti lisäämään mainiten ensimmäisen sukulaisen, mikä kiireessä juolahti hänen mieleensä.

-- Setä Hasenkampfiako? toisti isä kummastuneena. Hänhän kuoli kaksi vuotta takaperin.

-- Se on totta. Minä aioin sanoa tätiäsi, ruustinna Grönefeltiä.

-- Mutta hänhän muutti kesällä Sodankylään.

-- Missään tapauksessa emme kuitenkaan voi häiritä tätiä puolenpäivän aikaan. Viipykäämme kotvanen ja älkäämme pidättäkö insinööriä, jonka aika on niin kallista.

-- Meillä on kolme ja puoli penikulmaa ajettavana. Jos lähdemme kello seitsemältä, olemme tädin luona viimeistään kello yksitoista.

-- Yöllä on satanut lunta ja nyt on oivallinen rekikeli, huomautti seppä.

-- Mutta tädillä on omat tapansa. Hän on harvoin nähtävissä aikaisemmin kuin noin kahdentoista paikoilla.

-- No sitten tulemme sinne kello kaksitoista.

Seppä ymmärsi nuo kellonlyönnit paremmin.

-- Minun on käytävä vieraissa, huomautti hän. Herrasväen ajaessa Pälkäneen kirkolle päin poikkean minä vasemmalle Muistoon.

-- Matkustatko, veliseni, Muistoon? huudahti isä.

-- Matkustan, vastasi seppä.

-- Mutta sinnehän meilläkin on matka!

Äidillä ei ollut mitään sanomista. Hänen kasvojenilmeensä olisi voitu tulkita melkein tähän tapaan:

Mitä meillä onkaan täällä tekemistä? Tuo mies on kuin huhtikuun nuha; siitä ei pääse eroon ennenkuin kesällä.

Mutta seppä keksi keinon.

-- Eipä sovi jättää käyttämättä uutta rekikeliä, kehoitti hän. Minä olen aikonut palkata pari työmiestä täältä kylästä enkä siis voi määrätä aikaa, milloin lähden. Minä toivotan teille, herra sotaneuvos, hauskaa rekiretkeä.

-- Hm, virkahti isä osaamatta hänkään vuorostaan sanoa sen enempää.

Hetkisen kuluttua istuimme kaikki reessä, ja Valta katosi häkäisine uuneineen talviseen sumuun.

7. MUISTOON TULO.

Me emme ajaneet, me ikäänkuin tanssimme äsken sataneella lumella. Sano, Constance, onko mitään riemuisampaa luomakunnassa kuin luisua eteenpäin mieli iloisena silkinpehmeillä, kimaltelevilla lumimatoilla kepeässä reessä nopealla hevosella viehättävän seudun halki odottavien omaisten luo? Ei mikään maailman rautatie voi kilpailla näiden kaukaisen pohjolamme sileäin, valkoisten talviteiden kanssa -- ei mikään arkkitehti osaa rakentaa semmoisia ratoja kuin talvi aivan vaivatta ja kulungeitta rakentelee kirkkaille järvillemme -- ei mikään maisemamaalari voi kuvata auringon loistoa jäätyneellä ulapalla tai lumisen metsän huurretta; ja jos hän voikin ne kankaalle siirtää, niin puuttuu kuvasta vielä havumetsän salaperäinen tuoksu, hevosen juoksu pehmeällä lumella ja tuo virkistävä, vieno viileys, joka jäähdyttää kuuman veremme ja purppuroi poskemme kesän ruusuilla. Seppä, seppä, kyllä sinä joudut tappiolle! Mihin saavat aurasi ja höyrykoneesi loihdituksi näkyviin niin kauniin maiseman kuin meidän "ruman" maamme viehättävät jääkentät? Mene, etsi niitä Lontoon sumuista tai Saksasta ja Ranskasta tuona kurjana, ikävänä, sateisena vuodenaikana, jota niissä maissa sanotaan talveksi, mutta jota pikemmin pitäisi sanoa avuttomaksi vanhuudeksi. Meidän talvellamme on oikkunsa, se myönnettäköön, kuten oli muutamia päiviä aikaisemmin, jolloin meillä oli saksalaisten joulukuu; mutta katsele sitä tänään, seppä, ja sano, onko se ruma, onko se vanha! Se on nuori kuin rusottava aamu suorittuaan yömustat hiuksensa, se on kaksikymmenvuotias, se laskee leikkiä, se hymyilee, se avarruttaa sydämen ja elvyttää katseen; minä ymmärrän, mitä sinä et ymmärrä, sen hallaisen hymyn, ja minusta tuntuu kuin tahtoisin syleillä koko maailmaa!

Me kiidimme eteenpäin kuin riemukulussa jäiden yli ja metsätietä Vallasta Ilmolaan ja Ilmolasta lähelle Onkkalaa, johon Pälkäneen molemmat kirkot -- vanha katolinen, järkkymättömästä harmaakivestä rakennettu, ja uusi luterilainen, nykyajan tiilistä tehty -- jo kaukaa näkyivät seudun valkeata lumivaippaa vasten. Ennenkuin saavuimme näiden kunnioitusta herättävien temppelien luo, poikkesimme alas Mallasveden rantaan, ajoimme jäälle ja näimme Muiston kellertävänpunaisen tiilikaton häämöttävän lumisten kuusien lomitse toiselta rannalta.

Kello oli neljännestä yli yhdentoista, kun ajoimme jäältä ylös Muiston rantaan. Kolme vuotta oli siitä kulunut, kun minä viimeksi näin ne seudut talvipuvussa. Kesällä on tuskin kauniimpaa kartanoa Satakunnassa ja Hämeessä, ja sekin merkitsee paljon; mutta talvella ei ole, uskallan sanoa, koko Suomessa maisemaa, joka olisi enemmän Wrightin, Munsterhjelmin tai Lindholmin siveltimen arvoinen, ja se merkitsee _niin_ paljon, että ken ei ole nähnyt Muistoa, voisi luulla sitä röyhkeäksi kerskailemiseksi. Kuvittele mielessäsi kapeaa tietä, jonka vasemmalla puolella on jylhä, korkea, jyrkkä vuori ja oikealla kukkula satavuotisine, lumesta valkoisine, tummanvihreine havupuineen. Kun on kuljettu sen syvän laakson läpi ja taas noustu kukkulalle, näkyy edessä Mallasvesi: oikealla laaja, aukea selkä Lempäälään päin ja vasemmalla pitkä metsäinen niemi Sääksmäkeä. Muisto on silloin oikealla kädellä, melkein keskipalkoilla rinnettä, ja kuuset kohoavat ylempänä ja järvi näkyy alhaalla. Kartanon alapuolella, järven puolella, ovat puutarha ja koivikkoniemeke niin erinomaisen sopivasti, että samalla kertaa näkee järven sekä puiden ylitse että lomitse. Sitä Mallasvettä, sitä Mallasvettä minä en ole koskaan voinut unohtaa, se on kuin suuri, sädehtivä, tummansininen tausta lapsuuteni parasten muistojen takana. Järvi on niin syvä, että kun jättiläinen kahlasi sen yli ja pääsi Sääksmäen rannalle, istuutui hän hengästyneenä kivelle lepäämään ja huudahti: kas lätäkköä, kun oli jo vähällä nousta saapasvarsieni yli! Ja kuitenkin saattaa tuo suuri ja syvä järvi olla niin iloinen, niin kirkas, niin välkkyvän sininen kuin lapsen silmä kimaltelevassa auringonpaisteessa. Eipä aavistaisi noiden hymyilevien laineiden karkeloivan niin mittaamattomien syvyyksien yllä.

Nähdessäni talvihuntuunsa pukeutuneen Mallasveden siinä avarana edessäni ajattelin ihan ensiksi: jospa vielä olisin pikku tyttö ja saisin laskea hyvällä kelkalla tai notkeilla suksilla alas mainiota, jyrkkää mäkeä järvelle! Mutta sitä en ehtinyt kauan ajatella; me ajoimme veräjästä puistokujan läpi ja olimme jo portaitten edessä...