Part 23

Vaunumme vieri eteenpäin. Isän sytytellessä piippuansa syntyi uusia vaaroja äidin vilkkaassa mielikuvituksessa. Me olimme lukitussa vaunussa; miksikä olimme lukon takana? Lukon takana oleminen on aina kiusallista. Ja jos tuli sattuisi pääsemään valloilleen isän piipusta? Saattaahan semmoista tapahtua; niin, onhan Englannissa kokonainen juna palanut veturin kipinöistä. Tietysti palaisimme me vankeudessamme. Tupakanpolton pitäisi olla kiellettyä rautateillä. Mutta, isä, tupruttelethan sinä savua kuin tulivuori!

Isä aukaisi ikkunan ja luuli siten tehneensä tulivuoren vahingoittamattomaksi.

-- Miten hirveästi siitä vetää!

Ikkuna suljettiin.

-- Ensi asemalla minä menen sepän vaunuun, sanoi isä.

-- Jätätkö meidät yksin? Se on mahdotonta. Ennemmin saat savustaa meidät kuin sillit.

Hyvinkään asema, juna seisoo viisitoista minuuttia! -- Kello oli puoli yksitoista, ja koska me olimme olleet liikkeessä kello kolmesta asti, aloimme tuntea suurta myötätuntoa aseman ravintolaa kohtaan. Isä lähti ulos ja minä hänen mukanaan, minä tilasin voileipiä ja panin niitä viisi nenäliinaan äidin ja pienokaisten tarpeiksi. Ensi kerran elämässäni näin pikaruokailua; madot kaalinlehdellä tai kaksi tusinaa kanoja pienen ryyniläjän ympärillä eivät ahnaammin kiistele ruuasta kuin matkustavaiset siinä pöydän ääressä. Supinnahkaturkkinen jättiläinen täytti puolen ravintolahuonetta; hoikka apukamreeri tunkeutui hänen kätensä alitse, sai valloittaneeksi lasin olutta ja kaatoi sen minun turkkiviitalleni. Kun katsahdin taakseni, oli isä taas keskustelemassa pörhötakkisen miehen kanssa kapearaiteisista radoista.

Kello soi.

-- Isä!

-- Mene sinä edeltä, minä tulen kohta.

Minä menin ja jakelin vaunussa voileipiäni vangeille. Soitettiin toinen ja kolmaskin kerta, mutta isä oli yhä poissa. Vihdoin kuului vihellys, juna lähti liikkeelle, äiti huusi konduktööriä pysäyttämään junan; silloin isä nousi vaunuun, mutta ei yksinään, vaan vetäen sepän mukanaan. Miten se oli mahdollista, oli meille arvoitus, mutta nopeasti se temppu vain kävi, ja tuossa tuokiossa minä istuin pörhönuttuisen ja hirveäkätisen vieraan miehen vieressä.

-- Vai niin, te luulette, hyvä herra, että keveät veturit paleltuisivat kuoliaaksi täällä meillä kapeilla raiteillaan, jatkoi isä keskustelua, huolimatta vähääkään meidän kummastuksestamme ja äidin viittauksista.

Myöhäistä olisikin jo ollut saada seppä ulos, sillä ovi oli hyvin lukossa ja juna liikkeellä.

Seppä pyysi hyvin lyhyesti anteeksi äidiltä ja minulta; häntä ei näyttänyt ollenkaan huolettavan tunkeutuminen meidän rauhoitetulle alueellemme. Sitten hän vastasi isän kysymyksiin kunnioittavasti, mutta hyvin varmasti. Hänen äänensä oli aika miellyttävä, hänen käytöksensä jokseenkin kursailematon, mutta ei niin typerä kuin minä olin luullut, ja kun isä tarjosi hänelle sikaria, oli hänellä älyä vastata:

-- Kiitoksia, minä poltan ainoastaan ulkona.

Ihmeekseni huomasin siinä, että hänellä oli hansikas vasemmassa kädessään. Tahtoiko hän komeilla oikeankäden karhunkäpälällä?

Kelpo äidilläni oli sellainen käsitys rautateistä, että jokaisen perheen tulee muka saada vaunu käytettäväkseen, ja että on erikoista hyväntahtoisuutta, jos siihen ottaa vieraita. Hän otti siis äskentulleen vastaan melkein samoin kuin emäntä kohtelee tuntematonta herraa, jonka isäntä tuo kanssaan päivälliselle, milloin on ruokana vain lihamuhennosta ja rusinakeittoa. Tai toisin sanoen: olkaa hyvä, käykää istumaan, mutta älkää odottako muuta kuin kohteliasta kohtelua!

-- Antakaa anteeksi, huomautti isä, enhän vielä ole esitellyt meitä. Minä olen ... ja tässä on vaimoni ... tässä tyttäremme Augusta, ja tässä pienokaisemme Sigrid ja Frits, toinen aika velikulta eikä toinenkaan juuri parempi.

-- Minun nimeni on Duvert Damm, seppä.

-- Ehkä olette mekaanikko?

-- Vaikkapa niinkin. Muuten olen nykyään varsinaisesti vaskiseppä.

Minä katsahdin äitiin ja näin hänen kasvojenilmeistään: vaskiseppä! Johan sen arvasinkin. Ja moisten kanssa isä rupeaa ystävällisiin keskusteluihin. -- Äidin olisi vain tarvinnut lisäksi sanoa: ettekö tahdo olla hyvä ja tinata minun vanhoja kastrullejani?

Hän oli vaiti. Mutta sen sijaan kuulin isän sanovan:

-- Vaskisepän ammatti on sangen hyvä, varsinkin jos tekee tehtävänsä ymmärtäväisesti. Mutta kovin tuottelias se ei kaiketi liene?

-- Aina sen mukaan, miten kukin onnistuu ja asiansa hoitaa. Muutamat rikastuvat, toiset köyhtyvät.

-- Niin, valitetaan, etteivät ammattikunta-asetukset ole enää pitämässä nurkkamestareja aisoissa. Uusi elinkeinovapaus tahtoo, paha kyllä, mullistaa kaikki toiselle kannalle. Teillä, hyvä herra, on ehkä myöskin syytä olla tyytymätön elinkeinovapauteen?

-- Päinvastoin. Minä toivon, että jokaisella olisi vapaus hankkia toimeentulonsa rehellisellä työllään.

-- Mutta, antakaa anteeksi, hyvä herra, minä muistelen nähneeni teidät jossakin. Oletteko sattumalta ollut työssä vaskiseppä Thalénilla tai Avanderilla Helsingissä.

-- En, hyvä herra. Mutta minä muistelen, että me pari vuotta takaperin matkustimme samassa höyrylaivassa Tukholmaan.

-- Kuinka? Silloinko, kun koneisto joutui epäkuntoon Suomi laivalla ja me olisimme olleet pahassa palassa Ahvenan merellä, jollei muuan englantilainen mekaanikko olisi ollut laivassa ja osannut korjata vian?

-- Minä olin sitä ennen ollut kuusi vuotta Englannissa ja puhuin silloin mieluimmin englannin kieltä.

-- Oletteko siis ollut ulkomailla? Ja kuusiko vuotta?

-- Enemmän kuin puolen ikääni.

-- Mutta minä en käsitä...

-- Sehän on hyvin yksinkertaista. Minä olen syntyisin Napolista ja tulin seitsemännellä ikävuodellani Suomeen, josta taas lähdin seitsentoistavuotiaana.

-- Ja olette vaskiseppä, hyvä herra?

-- Miltä kannalta asiaa katsoo. Nyt lumettomana talvena matkustan Pohjois-Hämeeseen tutkimaan vaskimalmisuonia, mitä on luultu löydetyn.

-- Antakaa anteeksi, herra insinööri ... enhän minä voinut aavistaa...

-- Mitä turhia! Oikeastaan minä olen kuitenkin vain tavallinen seppä.

Keskustelun kestäessä minä katselin huvikseni isän neuvottomuutta ja miten äidin kunnioitus vaskiseppää kohtaan kasvoi. Hän asetti päähineensä paremmin paikoilleen, suori minun turkkiani ja torui pienokaisia, jotka osoittivat olevansa ihmeen taitavia potkimaan toisiaan sohvilla. Mutta siitä huolimatta hän tarkasteli lakkaamatta vierasta kuin epäiltävää henkilöä ainakin.

Päästäkseen neuvottomuudestaan isä oli juuri uudelleen ruvennut juttelemaan kapearaiteisista rautateistä, kun Frits nykäisi häntä turkista ja pyysi voileipäänsä.

-- Mistä minä tiedän, mihin sinä olet pannut voileipäsi? Luultavasti olet sen syönyt suuhusi.

-- Ei, ei, se on sinun allasi, isä.

-- Allaniko?... Niin, sen tähden sohvalla tuntuikin jotakin outoa.

Isä siirtyi paikaltaan ja tutki outoa esinettä. Se oli todellakin voileipä, mutta minkä näköisenä! Fritsillä oli kuten monella muullakin kotityrannilla ihmeteltävä vaisto panna aina voileipänsä nurinpäin huonekaluille, ja kiireessä isä oli Hyvinkään asemalla istuutunut niin varomattomasti kuin mahdollista Fritsin eväspalaselle. Sohvan päällys oli kuin Länsi-Intian saarien, Kuban, Jamaikan, Haitin ja Portoricon kartta, puhumattakaan isän turkista, joka oli aivan kuin Hyvinkään ravintolan ruokalista.

-- Nyt saamme maksaa valtion sohvan! kuului äidin ensimmäinen säikähdyksenhuudahdus. Toinen huudahdus ei päässyt kuuluville, mutta minä ymmärsin, että se olisi ollut: ja siitä kaikesta saamme kiittää seppää!

-- Se on helposti autettu Brönnerin tahravedellä, huomautti niin syyttömästi epäilty seppä hyvin rauhallisesti.

-- Niin, kelläpä sitä on! huokasi äiti.

-- Sattumalta minulla on sitä pullo matkalaukussani, jatkoi seppä.

Ja niin sanoen hän alkoi pestä pahoin tahriutunutta sohvaa.

Juuri sitä puuhattaessa saavuimme Riihimäelle. Tarpeellista oli pitää parhaillaan käynnissä oleva puhdistustyö salassa, kun vaunun ovea avattiin. Äiti asettui suojaksi toiselle puolen ja käski minut samaan palvelukseen toiselle. Isä lähti ulos hankkimaan apeilla mielin oleville pienokaisille torttuja lohdutukseksi, ja seppä nojautuen toiseen polveensa hieroi hieromistaan sohvaa Brönnerin vedellä. Se teki meidät tutummiksi. Meillä oli yhteinen salaisuus säilytettävänä, ja äidin täytyi tunnustaa, että tuo entinen pörhönuttuinen vahtimestari, varas ja vaskiseppä teki meille kaikille hyvin hyödyllisen palveluksen.

Kohta olivat kaikki Hyvinkään ruokalistan jäljet hävitetyt ja juna lähti taas liikkeelle. Keskustelu alkoi itsestään; sepällä oli paljon kerrottavaa vieraista maista, ja hänen kuvailutapansa oli niin elävä ja suora, että hän vihdoin sai valloittaneeksi hieman salaisen vihollisensa, äidin, suosiota. Pahaksi onneksi hän joutui sotaan toista henkilöä vastaan, joka siihen asti oli pysynyt puolueettomana.

-- Suomi on kuitenkin ruma maa, virkkoi hän säälimättä vähääkään meidän isänmaallisia tunteitamme.

-- Te, herra Damm, lienette matkustanut täällä talvella kuomireessä ja ikkunat peitettyinä, vastasin minä vuorostani innostuen.

-- Minä olen matkustanut halki maan avonaisissa ajoneuvoissa kesäisin ja talvisin, jatkoi hän, paitsi milloin minulla on ollut onni matkustaa miellyttävässä seurassa rautatiellä. Eivätkä nämä äärettömät erämaat minua ollenkaan miellytä. Sanotteko te, neiti, tätä maata kauniiksi?

-- Erämaat ovat vain kehyksenä; tauluna ovat vaarat, harjut ja järvet!

-- Mutta, antakaa anteeksi: mitä sanotte te sitten kauniiksi maaksi?

-- No ... esimerkiksi tätä meidän maatamme.

-- Minusta taas sellainen maa on kaunis, missä on aina sadan askelen päässä somia taloja, hauskannäköisiä kyliä viljavine niittyineen ja peltoineen, karjalaumoja laitumella, savuavia tehtaita, toimeliaita kaupunkeja, purje- ja höyryaluksia kaikilla vesillä, kirveen kalsketta ja vasaran kalketta kaikkialla -- sanalla sanoen sellainen maa, missä ihminen hallitsee luontoa nerollaan ja väsymättömällä uutteruudellansa. Mutta rumaksi sanon maata, jossa luonto, näyttäköönpä sen yksinkertainen suurenmoisuus miten kauniilta tahansa, on murhaava hirmuvaltias ja ihminen puolestaan haluton, laiska orja, joka tyytyy siihen, että saa jotenkuten eletyksi elonajasta toiseen kuin toisen armoilla eläjä, jolta voidaan milloin hyvänsä riistää toimeentulo ja joka voidaan milloin hyvänsä ajaa maantielle. Päättäkää itse, kumpaisenko kuvauksen mukainen maa on Suomi.

-- Ette te, herra Damm, ole niinkään väärässä, huomautti äiti. On oikein hirveätä, miten halukkaat ihmiset ovat laiskoittelemaan. Ja miten vaateliaita he ovat! Ei tarvitse muuta kuin katsoa vain nykyistä palvelusväkeä.

-- Niin, puuttui puheeseen isä, tuskinpa enää kunnioitetaan nimeksikään hallitusta ja virkamiehiä, lakia ja vanhoja tapoja. Aina siitä asti, jolloin kreivi Berg[27] ja uudistuksia puuhaileva puolue pääsivät toimimaan, kuulee tuskin puhuttavan muusta kuin toimikunnista, parannuksista, valtiopäivistä, sanomalehdistä, rautateistä, valtiolainoista, elinkeinovapaudesta, yksityispankeista, hypoteekkiyhdistyksistä ja muista semmoisista hullutuksista, joista ei ole muuta tulosta kuin onnettoman maamme häviö ja tapain turmio. Eikö niin? Ja nyt aiotaan vielä poistaa laillinen maanpuolustus. Minä kysyn, voiko se johtaa muuhun kuin anarkiaan?

-- Kaikilla kuvauksillaan -- huomautin minä -- on herra Dammin vain onnistunut todistaa, että hänen kauneusihanteensa on joko riihi, navetta tai höyrykone. Niin kauan kuin täällä ei kasva viikunoita kuusissa, ei meidän maamme arvattavasti koskaan saa armoa hänen silmissään.

-- Mutta, hyvä neiti...

-- Minä en ole hyvä enkä neiti, jos saan sanoa.

-- Mutta, armoton neiti...

-- Me olemme vain yksinkertaisia porvareita, herra Damm, puuttui äiti puheeseen vuorostaan ynseänä ja tyytymättömänä. -- Siis _mamseli_, jos suvaitsette.

-- Antakaa anteeksi -- jatkoi kiusallinen seppä -- minä olen kauan oleskellut Englannissa ja saan siis ehkä sen perusteella käyttää _miss_ nimitystä.

-- Varsin kernaasti, nauroi isä. Sanokaa tytärtäni _donnaksi_ tai _signoraksi_ tai miksi vain tahdotte!

-- Siis, miss Augusta, alkoi seppä, mutta ei ehtinyt jatkaa, kun äiti hypähti ylös huudahtaen:

-- Nyt tulee yhteentörmäys!

-- Kunpa kaikki rautatiet olisivat yhtä turvassa yhteentörmäyksiltä kuin tämä rata, jolla kulkee vain yksi ainoa juna, sanoi herra Damm hymyillen.

Äidin huudahdus pelasti meidät kuitenkin toisenlaisesta yhteentörmäyksestä. Erehdys johtui siitä, että ajoimme sillan alitse, ja kohta olimme Turengin asemalla. Sigrid valitteli kuolevansa janoon, ja parissa minuutissa seppä sai hänet tyyntymään maitolasilla. Sillä hän voitti ainoastaan äänettömän luvan saada jatkaa matkaansa meidän vaunussamme. Meidän kiistamme oli saanut lopun tuossa luulotellussa yhteentörmäyksessä, herrat puhelivat rautatien vastaisesta jatkamisesta Tampereen vapaakaupunkiin, ja me saavuimme muitta seikkailuitta matkan päähän, Hämeenlinnaan.

5. MATKASEIKKAILUJA.

Pilli vihelsi, kulku hiljeni, juna pysähtyi, ja kelpo vanhempani päästivät helpotuksen huokauksen rinnastaan, kun he niin odottamattoman onnellisesti olivat päässeet tuon hirvittävän rautatien vaaroista. He saattoivat jälleen hengittää vapaasti, nyt he voivat _levätä_ miellyttävällä maantiematkalla, jossa eivät mitkään konehirviöt joka hetki olleet uhkaamassa heitä kamalalla kuolemalla. Isän kello oli puoli yksi.

-- Katsohan, isä kulta, tavaroitamme, muistutti äiti, ja kiiruhtakaamme, että ehdimme Muistoon tänä iltana. Me emme voi häiritä tätiä myöhemmin kuin kello seitsemän.

-- No, no, vastasi isä, ruokaa pitää meidän kumminkin saada, ennenkuin lähdemme jatkamaan matkaa. Te jäätte arvattavasti Hämeenlinnaan, herra insinööri.

-- Tunniksi tai pariksi.

-- Aivan kuten mekin. Saanko ilon kutsua päivälliselle?

-- Kiitoksia, mutta minulla on asioita toimitettavana nyt heti. Vastedes ehkä saan kunnian...

-- Tervetuloa. Silloin saamme arvattavasti nähdä teidät, herra insinööri, Kiinassa tai Amerikassa. Mieluista on minusta silloinkin puhella vähän enemmän kapearaiteisista radoista. Minä olen sitä mieltä, että pitäisi säästää mikäli mahdollista, ja luullakseni se on järkevä ajatus, mutta se ei ole johtunut kenenkään mieleenkään täällä... Minä tulen heti, äiti... Tähän rautatiehen olemme nyt panneet neljätoista miljoonaa markkaa. Olkaa hyvä, laskekaa sille kuuden prosentin korko, herra Damm; katsotaanpas, paljas korko tekee 840.000, näettekös, ja sen lisäksi tulee kulku- ja huolenpitokustannukset, se tekee, laskekaamme...

Siitä tuli pitkät laskut. Äiti ja minä korjasimme sillä aikaa matkapeitteen, pienokaiset, piipun ja tupakkakukkaron; näimme matkustajien tungeskelevan pakaasipöydän ympärillä, johon kapsäkki toisensa perästä nostettiin pois vietäviksi. Ei aikaakaan, kun sattui äiti näkemään meidän matka-arkkumme ja tahtoi muitta mutkitta ottaa sen huostaansa.

-- Missä merkki? kysyi mies tiskin takaa.

-- Mikä merkki! Tottahan minä tunnen oman arkkumme.

-- Ei täältä saa mitään ilman merkkiä.

-- Enkö jo sanonut, että ne kuitenkin pitävät kaikki, mitä meillä on! Mene, Augusta sano isälle, että meiltä varastetaan tavaramme.

Minä menin asemasillalle ja tapasin isän todistelemassa siunatulle sepälle, miten maan rahoja oli käytettävä maanteihin ja suoviljelyksiin. Taikka ne saattaisi antaa lainaksi ja saada niistä korkoa eikä käyttää niitä valtiolainain kuoletukseen.

Seppä oli pahemmassa kuin pulassa.

-- Herra sotaneuvos -- sanoi hän -- te olette pääkaupungin asukkaaksi hyvin vanhoillinen. Sanotaanhan Helsingissä yleiseen suosittavan vapaamielisiä aatteita.

-- Sanomalehdet ja hallitus, ne ne ovat vapaamielisiä, jatkoi isä hyvin innokkaasti. -- Toisin sanoen: hallitus ja sanomalehdet. Kaikki on muotia meidän aikanamme, herra Damm. Mutta minä tunnen vanhoja, ymmärtäväisiä ihmisiä, joiden mielestä Hänen Hirmuisuutensa[28] ymmärsi asiat paremmin, ja niiden joukkoon kuulun minä. Silloin olivat ajat toiset, uskokaa pois, hyvä herra; kaikki patriarkaalista niinkuin pitääkin -- isällinen hallitus, joka piti huolen kaikesta, ja siivo kansa, joka nautti pelkkää hyvyyttä sekaantumatta semmoisiin asioihin, jotka eivät koskeneet sitä. Yleishyvänä olivat esivallan asetukset, perustuslakina kruunausjuhlien lähetyskunnat, edustuslaitoksena säätyjen pankintarkastajat, painovapautena painotarkastus ja yleisenä mielipiteenä maan virallinen lehti. Sillä hyvä, ja me olimme siihen tyytyväiset, uskokaa pois.

-- Äiti odottaa ja pyytää isää kaikin mokomin tuomaan rahtimerkit, keskeytin minä antaakseni kuulua mielipiteeni, joka ei ollut luettavana maan virallisessa lehdessä.

-- Vai niin. No, jääkää hyvästi, herra Damm. Minua ilahduttaa, että olen tutustunut niin ymmärtäväiseen nuoreen mieheen.

Me saimme sitten helposti pois tavaramme; kantajan käskettiin pitämään ne tallessa asemalla, koska me aioimme syödä päivällistä siellä. Mies lähti edeltä, me seurasimme, nousimme portaita ja astuimme iloiseen, valoisaan huoneeseen, jossa kaksi sangen sievää lasta leikitteli lattialla heidän hoitajansa päärmätessä käsiliinoja. Frits ja Sigrid huomasivat puuhevosen ja korivaunut, ja se miellyttävä näky sai heidät heti kotiutumaan.

-- Onpa tämä oikein siisti ravintola, virkahti isä tyytyväisenä riisuen turkkia yltään. -- Voitko tarjota meille päivällistä, tyttö, meidän odotellessamme hevosia?

Tyttö katsahti meihin niin kummastuneena, että äiti jätti toisen solmun aukaisematta päähineestään ja kysyi, onko huone ehkä jo muiden matkustajien hallussa.

-- Etsittekö asemapäällikköä? kysyi lastenhoitaja.

-- Emme, vastasi isä, vaan hieman ruokaa, ja se maistuukin meistä aika hyvältä.

-- Ruokaa on kaupungissa.

-- Mutta olemmehan me Hämeenlinnassa...

-- Saadaanpa nähdä, että olemme ajaneet väärää tietä ja olemme nyt Porvoossa tai Loviisassa! huudahti äiti, niin uskomattomalta kuin se hänestä tuntuikin.

-- Tämä on asemahuone, vastasi lastenhoitaja onnettomuutta ennustavasti hymyillen ja yhä vain päärmäten käsiliinaansa.

Hänestä oli nähtävästi aivan yhdentekevää, vaikka olisimme olleet Sortavalassa.

-- Sen kyllä ymmärrän -- sanoi isä -- että olemme asemalla, mutta totta kai täällä on ravintola matkustavaisia varten.

-- On, ravintola on kaupungissa.

-- Kaupungissako? Mutta missä on kaupunki sitten?

-- Virstan päässä.

-- Sepä kummallinen kaupunki, kun juoksee pois rautatiensä tieltä. Eikö täällä siis ole ravintolaa matkustajille?

-- Matkustajia on kyllä, mutta ei ravintolaa.

-- No mikä tässä sitten on?

-- Asemapäällikön asunto.

-- Antakaa anteeksi!

Me läksimme laputtamaan pettynein toivein, lasten mielipahaksi, jotka jo olivat valjastaneet hevosen korivaunujen eteen.

-- Huutakaa tänne ajuri!

-- Kaikki neljä lähtivät äsken tästä, vastasi kantaja.

-- Tottahan Hämeenlinnassa lienee enemmän kuin neljä ajuria.

-- On, välistä niitä on kuusi.

-- No, mitenkä tästä sitten päästään kaupunkiin?

-- Milloin ei mennä ajaen, on tapana kävellä.

Me lähdimme jalkaisin astua tallustelemaan lokaista tietä ja saavuimme kello puoli kaksi kaupungin parhaaseen ravintolaan.

-- Olkaa hyvä, antakaa meille huone!

-- Ei ole yhtään tyhjänä.

-- Mitä? Eikö yhtään?

-- Salista lähtee kohta eräs herra.

-- Olkoon menneeksi sali sitten.

Me marssimme saliin myttyinemme, ja kenenkä tapasimme siellä? Sepän.

-- Tekö, herra Damm? No sepä hupaista! Nyt saatamme syödä yhdessä päivällistä.

-- Antakaa anteeksi, minun hevoseni on jo valjaissa.

-- Mutta kuulkaahan, hyvä herra, te kun olette nuori, pitäähän teidän käydä katsomassa maamme merkillisyyksiä. Esimerkiksi tämän kaupungin linnaa. Minä kerroin juuri lapsilleni, että se on Birger Jaarlin perustama.

-- Ja täällä on neljä ajuria! huudahti Frits, jonka mielestä se oli kaupungin suurin merkillisyys.

Äidin mielihyväksi lähti seppä kuitenkin matkoihinsa.

-- Hän näyttää minusta tyhmänlaiselta. Minä en ymmärrä, miten isä voi lörpötellä monta tuntia semmoisen kanssa, joka tuskin kuunteleekaan, mitä hänelle sanotaan.

-- Minä vakuutan, että hän kuunteli hyvin tarkkaavaisesti minun ajatuksiani valtiotaloudesta. Sellaisilla nuorilla miehillä on ulkomailta tullessaan kypsymättömät mielipiteet. Heidän on hyödyllistä kuulla vanhempien ja kokeneempien mieltä.

-- Olisi parempi tilata päivällistä ja hevoset. Kello on kohta kaksi, ja meidän pitää ehtiä Muistoon ennen kello seitsemää.

-- Se on totta. Tarjoilija! -- Poika!... Mihinkä hän nyt meni!... Antti, vai mikä sinun nimesi on!... No, tuossa hän on vihdoinkin. Toimita heti päivällinen viidelle hengelle!

-- Heti, herra!

-- Neljälle hengelle! puuttui puheeseen äiti ajatellen laskua ja arvellen, että pienokaisia käy laskeminen neljäkolmatta tusinaan.

-- Heti, rouva!

-- Tilaa myöskin heti vaunut ja kaksi hevosta Vallan kestikievariin!

-- Heti, herra!

-- Ole hyvä, tuo lapsille kaksi lasia maitoa.

-- Heti, rouva!

-- Ja minulle pullo olutta.

-- Heti, herra!

-- Saammehan sitten kahvia?

-- Heti, rouva!

-- Pyytäisin vähän pesuvettä.

-- Heti, mamseli!

-- Puhdista minun päällyssaappaani!

-- Heti, herra!

-- No mutta riennä jo; meillä on kiire.

-- Heti, rouva!

Palvelija lensi "tuulen nopeudella" ja jäi sille tielle. Hän "seurasi luontoansa", kuten sanotaan mehiläisen sadussa, ja kun matkustajain vaatimukset kerran tulevat kohtuullisiksi tulevat myöskin palvelijat nopeiksi niitä tyydyttämään.

Me odotimme -- ja odotimme! Me katselimme maailmanmenoa kadulla, jossa joka viiden minuutin kuluttua näkyi joku alakuloinen kävelijä kulkevan ohi -- ainakin hän näytti meistä alakuloiselta. Vaihteen vuoksi tutkimme Alman taistelua, joka riehui kaikessa rauhassa salin seinällä, ja ikkunakoristusta, joka kuvasi Ganymedestä ruokkimassa Jupiterin kotkaa. Muuan upseeri astui salin läpi ottamatta osaa Alman taisteluun; kaksi kauppa-asioitsijaa meni samaa tietä ja katseli meitä kuin rautatien tavarapakkoja, joilla ei ole omistajaa. Isä veti hyvin huolellisesti kelloansa, äiti vartioi irtaimistoamme, pienokaiset kokivat parhaan kykynsä mukaan kaivella reikiä seinäpaperiin, ja minä tutkin parin viikon vanhaa sanomalehteä, jossa oli luettelo viimeisistä markkinahinnoista ja kummallinen juttu vasikasta, joka oli syntynyt kaksipäisenä. Se oli hyvin hupaista.

Vihdoin tuli oikein hyvä päivällinen, ja se maistuikin meistä oivalliselta, paitsi että piparjuurikastike oli äidistä liian väkevää, jotavastoin se isästä oli liian heikkoa. Se, että Sigrid kaatoi pöydälle maitolasin ja Frits koristeli pöytäliinan ruusunpunaisilla puolukkahillon merkeillä, oli liian luonnollista eikä voinut herättää kenenkään huomiota.

Kahvi tuli. Me katsoimme kelloa: se oli kohta neljä.

-- Tarjoilija!... Antti!... Ovatko hevoset valjaissa?

-- Heti, herra!

-- Lasku!

-- Heti, rouva!

Lasku tuli kahdenkymmenen minuutin perästä ja se maksettiin sillä aikaa, kun äiti pisti käsilaukkuunsa pari tuoretta rinkilää pienokaisten varalle.

-- Poika odottelee juomarahoja, huokasi äiti. Kyllä tämä matka tulee maksamaan. Pankaa nyt hyvästi yllenne, lapset!

Hyvissä tamineissa marssimme me ulos noustaksemme vaunuihin. Oli jo hämärä; mitään vaunuja ei näkynyt, vaan niiden sijasta kahdet hyvin epäilyttävän näköiset kyytirattaat ja valjaissa hevoset, joilla silojen asemesta oli selässä jonkinlaiset repaleiset satulat riippumassa jatketuista köyden paloista, joiden välitse ohjakset hyvin huolestuttavasti kiertelivät.

-- Missä vaunut ovat? huusi isä äkäisesti.

-- Vaunutko? kysyi palvelijapoika odotellen juomarahojansa.

-- Niin, ne, jotka tilasin.

-- Eikö herralla ole omia vaunuja?

-- Pöllö! Olisinko minä niitä sitten tilannut?

-- Kaikilla, jotka matkustavat vaunuilla, on vaunut mukanaan.

-- Minä tahdon vuokrata vaunut, kuuletko. Eikö kaikissa matkustajataksoissa ole painettuna: vuokraa vaunuista sen ja sen verran?

-- Sitten voitte mennä kestikievariin, hyvä herra, vastasi poika hyvin närkästyneenä ja jätti meidät siihen pulaan lokaiselle pihalle.

-- Minä en koskaan istuudu rattaille, selitti äiti hyvin päättävästi.

Tuloksena oli, että me vähän keskusteltuamme ravintolan isännän kanssa saimme vuokrata vanhat vaunut, mutta koska niissä ei ollut siloja, täytyi meidän turvautua noihin eriskummallisiin Hämeen satulavaljaisiin.