Part 21

Kuvittelepas, että vielä, kuten muinoin, hiivimme varpaisillamme ylös puolipimeitä ullakonportaita ja haparoimalla etsimme vanhaa, salaperäistä, rautalankaristikolla varustettua kirjakaappia, mistä kerran tutkimusretkillämme löysimme muinaisen lainakirjaston, jonka isäni oli ostanut huutokaupasta, mutta jonka sisällystä oli sangen huolellisesti salailtu kahden kasvavan tytön rajattomalta uteliaisuudelta. Kuvittele taas, että me kiitettävällä innolla tutkistelemme viiden- tai kuudenkymmenen vuoden vanhaa romaanikirjallisuutta ja siitä saamme hyvin tunteellisen käsityksen elämän vaiheista ja etenkin tuon ahdistetun ja vainotun rakkauden kuvailemattomista harhasokkeloista. Voi sitä kiellettyä hedelmää! Miten palavan tiedonhaluisina me vaivuimme lukemaan noita helliä ja kyyneleisiä kuvauksia, joiden nimilehdillä ensimmäisinä loistivat kuolemattomat nimet Lafontaine, Kotzebue ja Johanna Schopenhauer! Miten kuumia kyyneleitä vuodatimmekaan kaikkien noiden onnettomien rakastavien tähden ja miten sydäntyneitä olimme hirmuvaltaisiin isiin, kivikoviin täteihin ja setiin, jotka uskalsivat kieltää niin syyttömästi pahoin kohdelluilta, surevilta olennoilta heidän rakastettunsa! Tosin kyllä jätimme useinkin lukematta monta sivua, joissa oli vain hyödytöntä siveysoppia; mitä siitä olisikaan ollut apua, kun kaikki kuitenkin oli siinä, että rakastavaisten tuli lopulta saada toisensa? Constance, ystäväni, uskottuni, joka itkit ja nauroit yhdessä minun kanssani niinä onnen aikoina, jolloin me hahmoittelimme ihanteemme niin oivallisten kaavojen mukaan ja jolloin minä huomasin kaikki ne täydellisyydet yhtyneinä eräässä kadetissa -- kuvittele nyt lukevasi romaania, jossa kerrotaan, miten "Elise tai täydellinen nainen" tapasi maantiellä "Robertin tai semmoisen miehen kuin miehen tulee olla!"

-- Huomio -- sanoo valokuvaaja juhlallisesti -- nyt aletaan!

Ei, en minä vielä ala. Minun täytyy ensin kertoa sinulle muutama sana vallattomasta pikku Augustasta, joka vetreitä kyyneleitä vuodattaen sanoi sinulle hyvästit neljä vuotta takaperin ja on siitä saakka kokenut niin suunnattoman paljon elämää ja maailmaa kuin tyttö vain kuudennentoista ja kahdennenkymmenennen ikävuotensa välillä voi kokea.

Tiedäthän, että minulla oli onni kasvaa hyvin hyvässä, hyvin rakastettavassa, hyvin ymmärtäväisessä ja kodikkaassa, joskin ehkä hieman rauhattomassa ja vähän vanhanaikaisessa kodissa. Me asuimme kauan etäällä maaseudulla, ennenkuin isäni sai viran pääkaupungissa, ja sinne muuttaessamme veimme me mukanamme maalaistottumustemme ja -kuvittelujemme ohella myöskin sen mieltymyksen vanhoihin hyviin tapoihin, joka juurtuu mieliin maalla. Isäni, sotaneuvos, vaikkei hän ollut koskaan ollut sodassa, ja äitini, sotaneuvoksetar, joka sitä vastoin oli lakkaamatta sodassa kaikkia mahdollisia ja mahdottomia kotoista onneamme uhkaavia vaaroja vastaan, olivat päättäneet kasvattaa minut, vanhimman tyttärensä, tuoksi "Eliseksi tai täydelliseksi naiseksi", jota he arvattavasti olivat oppineet ihailemaan nuorina ollessaan. Heiltä ei puuttunut hyvää tahtoa, vaan lapsensielun tuntemista, ja minä pelkään, että useimmissa perheissä ensimmäisen lapsen kasvatus tulee jotakuinkin koeajon kaltaiseksi, jonka ohjesäännöt laaditaan aivan siitä olennosta huolimatta, jota on ajettava. Isäni jouti harvoin muuhun aikaan päivästä kuin päivällislomalla olemaan perheensä parissa ja sen vuoksi hän katsoikin olevansa velvollinen käyttämään sen pienen hetken niin hyödyllisesti kuin mahdollista minun kasvattamisekseni. Minut opetettiin istumaan suorana ja hiljaa pöydässä; minun täytyi aina syödä annos, mikä minulle annettiin; minun edistymistäni tutkisteltiin, ja sain näyttää taitoani vierasten läsnäollessa. Äitini valitsi tyttärelleen parhaat opettajat, parhaan pianon ja parhaan seuran, mitä paikkakunnalta saattoi saada. Kun hän itse oli huolellinen emäntä, oli tietysti tytärkin kasvatettava semmoiseksi, ja sentähden hän sai ottaa ahkerasti osaa taloustoimiin, mutta aina äidin määräysten mukaan, ei koskaan omin päin. Äiti määräsi hameeni jokaisen nauhan, hansikkaitteni värin, miten monta riviä sain kirjoittaa kirjeeni kullekin sivulle, mitä leikkejä sain leikkiä, mitä kappaleita minun tuli soittaa pianolla, mitä kirjoja lukea, mitä katuja kävellä ja mille ystävälle osoittaa lapsellista luottamusta.

Minä en ollut huono käsittämään enkä oppimaan. Mutta kun minusta sittenkin, huolimatta huolellisesta hoidosta, tuli liioitteleva, yltiöpäinen, uhitteleva ja säännöistä välittämätön lapsi, niin oli siihen luultavasti syynä juuri liiallinen kouluttaminen ja kasvatus, liialliset säännöt ja kehoitukset; se, että jokaista liikettä tarkastettiin, jokainen ajatus oli päähän taottu, jokainen tunne tarkastuksen alainen. Se kiusasi minua ja nöyryytti mieltäni. Minä tunsin olevani vapaa olento, joka oli kahleihin kytketty; minusta tuli oikullinen ja itsepintainen, niin, vieläpä pahempikin: minä teeskentelin monestikin olevani sokeasti kuuliainen, ja heti sopivana hetkenä rikoin rohkeasti kaikki kiellot. Voi, minä olin hyvin kiittämätön lapsi, minä tuotin hyvälle äiti raukalle tuhansia huolia!

Silloin tulit sinä orpona meille. Sinä olit yhtä nöyrä, tottelevainen ja hyvä kuin minä olin paha ja uppiniskainen. Oi, hyvä Constance, miksi annoit minulle aina vallan? Me löysimme lainakirjaston, ja ääriään myöten täyden mielikuvituksemme lisäksi saapui seudullemme kuljeksiva teatteriseura. Hyvät vanhempani soivat meidän liian usein nauttia harvinaista näytelmähuvitusta, aavistamatta seurauksia. Me aloimme tarkistaa Lafontainen kirjoista saatuja ihanteitamme uusien ja ihmeellisten teatterivaikutelmien mukaan. Me olimme viisitoistavuotiaita, kun muuan höyrylaiva poikkesi meidän rantaamme, josta sen oli määrä mennä sitten suoraan Tukholmaan. Laivan tuli lähteä kello kolme aamulla. Puoleksi valvotun yön jälkeen sulloimme me matkalaukkumme täyteen tavaroita, hiivimme ulos ja kätkeydyimme tuntemattomina matkustajina laivaan. Lujasti olimme päättäneet mennä Tukholman kuninkaalliseen teatteriin hämmästyttämään maailmaa lahjoillamme ja vihdoin onnellisina ja ihailtuina antamaan kätemme jollekin Fridolinille, Kaarle Moorille, Don Carlosille tai Hamlet prinssille. Niin, eipä meillä ollut mitään sitä vastaan, että monen hellän vastustelemisen jälkeen tekisimme jonkun nuoren kaksikymmenvuotiaan, kauniin, ylhäisen, urhoollisen ja ennen kaikkea kuolemaan asti uskollisen ritarin onnelliseksi; mutta ellei se onnistuisi, olit sinä yhtä valmis tulemaan Johanna Montfauconin tavalla elävänä muuratuksi vankikomeroon kuin minä Ofeliana syöksymään, olkiseppele liehuvissa hiuksissani, kuohuvaan virtaan. Autuus, hellillä huokauksilla höystettynä, oli meistä kyllä hyvin suloinen, mutta ei mikään ollut mielestämme niin onnekasta kuin kuvaamattomalla ja ihmeellisellä tavalla onnettomana oleminen. Mennä luostariin! ... ah, eihän meillä ollut mitään luostaria, mutta tottahan niitä oli runollisen ihanassa Ruotsissa.

Muistathan muistuttamattakin, miten nolosti se kaunis tulevaisuudenunelmamme päättyi. Me luulimme olevamme varsin hyvässä säilössä höyrylaivan sisimmässä naistenhytissä, kun kova kohtalomme toi sinne ihan viime hetkellä äitini, joka meidän tietämättämme saattoi erästä sukulaista laivalle. Siitäpä syntyi oiva näytelmä, äiti hämmästyi ja säikähti, minä itkin ... kaikki vieraat maihin! ... ja meidät sijoitettiin matkalaukkuinemme ajurin rattaille, joissa saimme palata niin suurenmoisesti hyljättyyn kotiimme. Meidän toivottomuutemme kesti lähes kolme päivää -- ääretön aika! -- ja rauhoittui vähitellen, mutta silloin meidät erotettiin. Äiti aavisti, ettei kasvatuksemme ollutkaan aivan mallikelpoinen; sinut lähetettiin kasvatuslaitokseen ja minut _Mirabeau tädin_ luo.

Mirabeau täti, vanha ylhäinen rouva, oli äitini sisarpuoli ja sen lisäksi minun kummini. Me olimme välistä käyneet kesällä tervehtimässä häntä hänen kauniilla maatilallaan, Muistossa, joka oli Hämeessä Pälkäneen pitäjässä viiden penikulman päässä Hämeenlinnasta pohjoiseen. Minusta oli onni tehnyt hänen lemmikkinsä aivan pikku lapsesta asti -- seikka, jonka tähden hän ei ehkä olisi ollut varsin sovelias niin itsepäisen, oikullisen ja romaanihoureisen tytön kasvattajaksi kuin hänen pikku Augustansa oli, jollei hän samalla olisi ollut yhtä luja kuin hyväkin ja yhtä ankara periaatteiltaan kuin hän muuten oli lempeä ja rakastettava. Äitini luotti -- ja täydellä syyllä -- suuresti hänen kokemukseensa. Mirabeau täti oli kokenut monenlaisia elämänvaiheita. Hän oli syntyisin rikkaasta ja ylhäisestä suomalaisesta suvusta, mutta oli jo yhdentoista vuoden vanhana muuttanut Tukholmaan ja siellä saanut mitä parhaan kasvatuksen. Hänen nuoruutensa oli ollut niin päivänpaisteinen kuin vain oli mahdollista Kustaa IV:n Aadolfin jäykässä hovissa, jossa hän oli lopulla viime ja alulla tätä vuosisataa Ruotsin kuningattaren, Fredrika Dorothea Vilhelminan hovineitinä. Kun näin hänet kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä vanhana rouvana, jonka pää oli aivan valkoinen kuin kyyhkysen, selkä kyyryssä, käynti horjuva, näkö heikko, kuulo huono, joka enimmäkseen istui vihreäruutuiseen saaliinsa kääriytyneenä keinutuolissa tai joskus sauvan nojassa käveli puutarhassa -- miten saatoin minä, lapsi, kuvitella, että vuosien vaivuttama olento oli kerran ollut kukoistavan nuori, säihkyvän kaunis, uhkuvan onnen ympäröimä, ihailtu ja -- kuten myöhemmin sain kuulla -- hehkuvan rakkauden kohde! Ja nyt hän eleli vanhana ja unohdettuna, kaukana Hämeessä pienoisella ja sievällä, mutta yksinäisellä maatilallansa, jolle hän oli antanut nimen Muisto, koska koko hänen elämänsä oli enää vain muisto menneistä ajoista. Oi, Constance, Constance, kuka tietää, mihin soppeen _me_ olemme maailmaa paenneet ja minkä näköisiä _me_ olemme, jos elämme vielä kuusikymmentä vuotta?

Lempeä aurinko, joka oli valaissut Mirabeau tädin nuoruutta, oli aikoja sitten sammunut pilveen. Hän oli ollut onnettomissa naimisissa, hänen oli täytynyt erota miehestään, joka ei ollut hänen arvoisensa; yksin ja lapsetonna, ilman muita sukulaisia kuin me, hän oli muuttanut takaisin Suomeen ja ostanut täältä suurenpuoleisen maatilan, Ristipellon. Muutaman vuoden kuluttua hän oli kyllästynyt vouteihinsa ja lampuoteihinsa, myynyt Ristipellon ja lohkaissut siitä itselleen mielensä mukaisen maapalan, jossa hän sai elää rauhassa puistojen ja järvien keskellä ja jossa oli juuri sen verran maanviljelystä, karjaa ja palvelijoita kuin hän tarvitsi tunteakseen olevansa toisista riippumaton. Siihen hän oli rakennuttanut soman rakennuksen, pikemmin huvilan kuin herraskartanon tapaisen, ja luonut itselleen erämaahan pienen, viehättävän turvapaikan, jossa oli taideteoksia huvina talvella, kukkia kesällä ja luonnon runollisuutta kaikkina vuoden aikoina.

On totta, että Muisto meistä toisen aikakauden lapsista tuntuu jonkun verran vanhanaikaisen jäykältä tiilisine taitekattoineen, päivänpuoleisine ulkokaihtimineen, synkkine kuistikkoineen, tasapäiksi leikattuine pensasaitoineen ja suurten portaiden edessä olevine alastomine kariattipatsaineen -- mikä kaikki oli luonnollista heijastusta tämän vuosisadan alussa vallinneesta kauneusaistista. Mutta kun siihen tottuu, huomaa siinä niin paljon hienoa taideaistia, niin erinomaista siroutta huoneiden koristuksissa, huonekalujen leikkauksissa ja lukuisissa harvinaisissa taideteoksissa, jotka somistavat tuota muiston asuntoa, että vakavat Suomen havumetsät järven rannalla ikäänkuin näyttävät kummastellen kyselevän toisiltaan, miten oli mahdollista, että he, erämaan pojat, voivat kelvata niin taiteellisen kuvataulun kehyksiksi.

Sama menneiden aikojen heijastus näkyy Mirabeau tädin koko olennosta ja ympäristöstä. Hän noudattaa niin tarkoin seuraelämän sääntöjä, että hän pitäisi suurena loukkauksena, jos kukaan hänen sukulaisistaan unohtaisi asiaankuuluvan kädellesuutelemisen aamulla tervehtiessään tai laiminlöisi yhtä kunnioittavasti toivottaa hyvää yötä illallisen jälkeen. Hän ei varmaankaan ole elämässään unohtanut ainoatakaan velvollisuusvierailua tai syntymäpäiväonnentoivotusta, ja sentähden hän vaatii, että kaikkien muiden pitäisi olla yhtä huomaavaisia. Hän katsoisi sitä seurustelutaidon puutteeksi, jos joku olisi pukeutumatta erityiseen päivällispukuun, vaikkapa ei olisikaan yhtään vierasta päivällispöydässä. Hänen palvelijansa eivät koskaan tule näkyville, ellei joka ikinen rihma heidän puvussaan -- olin vähällä sanoa univormussaan -- ole aivan niin kuin hän on määrännyt; tosin ei käytetä enää tekotukkaa ja tykkimyssyjä, kuten ennen lienee ollut naurettavana tapana Ristipellossa, mutta aina pitää kamaripalvelijalla olla hännystakki, tukka voideltuna ja hansikkaat kädessä, samoin kuin kamarineideilläkin aina valkoinen myssy, esiliina ja hienoksi kiilloitettu kaulus. Minua melkein säälittää, että täti itse kuluttaa aina yhden tai kaksi tuntia aamuisin pukeutumiseen; ei sentähden, että hän nyt enää käyttäisi punamaalia tai hiusväriä, vaan siitä syystä, että joka ainoan hiuksen noista kunnioitusta herättävistä harmaista hapsista pitää olla aamupuvun alla aivan määrätyssä järjestyksessä eikä toisin. Kello kahteentoista asti päivällä hän pysyy näkymättömissä muilta, paitsi ruotsalaiselta emännöitsijältä Malla Södergrenilta ja ranskalaiselta kamarineidiltään Lisette Minonilta. Säännöllisesti kello kahdeltatoista juodaan suklaata ja kahvia kylmän aamiaisen lisäksi, kello viisi syödään päivällinen, kello kahdeksalta juodaan teetä, mutta sen jälkeen on tädillä tapana valvoa kauan. Hän pelaa pasianssia, milloin on yksin, ja puhuu mielellään entisistä ajoista, milloin hänellä on vieraita. Kun puoliyö alkaa lähestyä, unohtuu aika Mirabeau tädiltä kokonaan; silloin hän on uudelleen nuori, silloin tulvivat kaikki muistojen lähteet mitä vilkkaimmaksi, miellyttävimmäksi keskusteluksi, ja me iltauniset pikkuporvarit olemme epätoivoisen urhoollisesti taistelleet haukotuksia vastaan, kunnes isä vihdoin sanoo keskustelulle jäähyväiset liian selvästi kuuluvin nenä-äänin -- joka merkki tavallisesti saattaa rakkaan tätini takaisin jokapäiväiseen nykyaikaan. Voi, hän antaa kaiken anteeksi, hän antaa anteeksi meille senkin, mutta en koskaan unohda, miten ruhtinaallisin ilmein hän silloin, kärsiessään sellaisen tappion, sanoo kohteliaasti meille: _mais vous êtes fatigués; allons, mes enfants, dormez bien_![25]

_Hänen_ tuli kasvattaa _minua_.

2. LYHYT KERTOMUS MYÖHEMMÄSTÄ KASVATUKSESTANI.

Niin, minä puhun vain lyhyesti tästä kiusallisesta aineesta, joka on pelkkää nöyryytystä nuorelle oman arvonsa tuntevalle (oikeammin: itserakkaalle). Miten vanha, köyryselkäinen mummo, jonka mielipiteet olivat niin vanhentuneita ja elämäntavat turhantarkkoja, -- kuten voitaisiin arvella -- saattoi olla kaikissa muissa asioissa mitä rakastettavin ja miellyttävin ihminen, osasipa lisäksi vielä saada järkeä yltiöpäisen, itsekkään ja teeskentelevän viisitoistavuotiaan hupakon päähän, se olisi minulle ja monelle muullekin arvoitus, jollei olisi opittu erottamaan entisen ajan ulkokuorta inhimillisestä ytimestä: viisaudesta ja hellästä, kaikkia eläviä olentoja kohtaan osanottoa tuntevasta ihmissydämestä. Mutta olenhan unohtanut kokonaan, että sinua luultavasti kummastuttaa, miten kuuluisa Mirabeau nimi on joutunut Hämeeseen. Tässä selitys.

Jo silloin, kun vielä olin lapsi, herätti muuan tädin vierashuoneessa oleva taulu erikoista huomiotani. Se oli jotenkin suuri, nykyään varmaankin harvinainen vaskipiirros, Kustaan aikaisiin kauniisiin, kullattuihin soikeihin kehyksiin pantu, ja kuvasi hyvin arvokkaan näköistä herraa, jolla oli suuri tekotukka, pitsinen kaulaliina, leveä, käännetty kaulus, pitsikalvokkaat ja samettitakki; kuvan alle oli siroin kiemuroin piirretty: _Henri-Gabriel Riquetti, Comte de Mirabeau_.[26] Minä tavailin tuota tuntematonta nimeä, ja minun lapselliseen päähäni pälkähti, ettei herra, jonka kuvalla oli niin huomattava paikka vierashuoneessa, suinkaan saattanut olla kukaan muu kuin tätini miesvainaja. Sen keksinnön ilmoitin isälleni, se huvitti häntä, ja siitä alkaen oli vanha rouva tietämättänsä kaikkien meidän kesken Mirabeau täti. Monta vuotta myöhemmin tutustuin Ranskan vallankumouksen historiassa uudelleen tuohon maailmankuuluun nimeen, ja silloin alkoi taulu kiinnittää mieltäni toisella tavoin. Ehdottomasti tunsin aina ruumistani värisyttävän, kun katselin tuota mahtavaa jättiläispäätä syvine kasvopoimuineen, sen suuria, uhmaisia silmiä, paksua nenää ja tuuheita kulmakarvoja, sen leukaa, joka oli kuin lanttu, ja leveätä suuta, joka näytti tahtovan kerrallaan niellä koko maailman herkut ja ilkkua kaikille sen ylhäisyyksille. Se oli merkillinen pää. Lapsena minä pelkäsin sitä, vanhempana etsin siitä neroa, mutta huomasin vain himokkuutta. Minusta tuntui kuin hirveä, samalla kertaa väsynyt ja velttoutunut, väkivaltainen ja verinen aikakausi olisi katsellut minua noista imartelevista ja ivallisista silmistä, jotka olivat puoleksi kuin harakan, puoleksi kuin korppikotkan silmät.

Minun kasvatukseni Muistossa alkoi jo aivan ensi päivänä, kun sinne saavuin. Minä odotin kaikkia lemmikin etuoikeuksia ja valmistauduin siis olemaan hyvin tottelevainen ja huomaavainen tädin läsnäollessa, mutta väliaikoina sen sijaan sitä vallattomampi. Voi, minä en aavistanut, että valpassilmäinen Argus odotti minua, eikä ollut päästävä minua hetkeksikään näkyvistään. Se hirveä vartija oli rouva _Claire_, tädin uusi seuranainen Lausannesta, upseerin leski, hieman yli kolmenkymmenen ikäinen. Aina, jopa päivällisillä ja iltahetkinäkin, jolloin olin tädin luona, oli rouva Claire alati läheisyydessäni; minä nukuin hänen huoneessaan, harjoitin hänen johdollaan laskentoa, luin historiaa ja kieliä ja opettelin soittamaan, ja hän saattoi minua kävelyilläkin sekä hevosmatkoilla, milloin ajoimme tai ratsastimme. Kaikki tunnit, koko päivä oli edeltäkäsin tarkoin jaettu, osa työhön, osa virkistykseen. Ei silmänräpäystäkään vapautta, ei mitään muuta vapaata kuin kapinalliset ajatukseni. Voi, se oli pahempaa kuin pakkopaita. Kotona minä, teeskentelijä, olin tuntenut olevani kahleissa, kun äitini ohjasi tai isäni opetti minua; minä olin ollut kissanpoika, jota oli opetettu hyppäämään kepin yli, mutta joka heti sen jälkeen tempaa pöydältä liinan alas ja sen mukana kukka-astiat. Mutta tädin luona annettiin minulle kerä ja sanottiin: leiki, pikkuiseni, leiki tällä matolla, mutta muualle et saa mennä, ja muista, että kaksi tai neljä silmää vartioi sinua lakkaamatta!

Minä olin onneton, epätoivoissani, raivosin itsekseni ja mietiskelin pakoa. Kerran ajattelin ratsastusretkellä poiketa ensimmäiselle sivutielle, mikä eteeni sattuisi, ja ajaa karauttaa pois alituisen vartijani rouva Clairen luota. Toisen kerran ajattelin lahjoa tallirengin, valjastuttaa keveät kiesit kello kahden aikaan aamulla ja kadota jättämättä jälkeen muuta kuin hyvin ylpeän, mutta kohteliaan paperilapun, jossa kiittäisin tätiä hänen hyvistä aikeistaan ja selittäisin, että olin kyllin vanha itsekin pitämään huolta itsestäni. Kolmannen kerran, eräänä kauheana hetkenä, ajattelin syöksyä kalliolta alas Mallasveteen -- olihan Ofeliakin hypännyt virtaan, olihan Saphokin heittäytynyt kalliolta mereen. Onneksi harkitsin asiaa ensin hieman tarkemmin ja huomasin Mallasveden liian syväksi, tallirengin vaikeaksi lahjoa ja Polle päistärikkoni liian tasaiseksi luonteeltaan laukkaamaan karkulaisineen pakoon koko Muiston väkeä, joka arvattavasti olisi lähtenyt ajamaan minua takaa. Paosta ei tullut mitään, minä jäin paikoilleni ja aloin ajatella myrkkyä. Opiumi esimerkiksi? Vai hiilihäkäkö? Se herättää huomiota. Mutta kukapa minua itkisi? Vanhempani lohduttaisivat mieltään sillä, että heillä on Frits ja Sigrid; täti oli jo kokenut elämässään niin paljon kaikenlaista, että hän kyllä pian tyyntyisi; rouva Claire olisi ehkä mielissään huomatessaan kiusanneensa minut kuoliaaksi. Ei ... harkitaanpas vielä vähän, ennenkuin ajattelemme myrkkyä.

Muutamia viikkoja kului, ja semmoisia ajatuksia muistui yhä harvemmin mieleen. Minä aloin tottua säännölliseen päiväjärjestykseen, eikä se enää tuntunut niin yksitoikkoiselta. Rouva Claire kertoi hyvin ja selitti tarkasti; hänen opetustaan saattoi sietää. Retkeilyt olivat hupaisia; me kävimme talonpoikaistuvissa ja nuorta Allan Hagertia tervehtimässä Ristipellossa; me jakelimme kirjoja ja lääkkeitä, annoimme makeisia lapsille ja saimme paljon ystäviä. Illat tulivat -- melkein hävettää sen tunnustaminen -- mielenkiintoisiksi. Rouva Claire luki silloin tädille ääneen; luettavana oli kaikkien maiden parhaita kirjallisia tuotteita, milloin runoutta, milloin suorasanaista, ja tavallisesti oli niiden seuralaisena sukkelia pikku juttuja tai valaisevia huomautuksia. Minusta alkoi oloni tuntua hyvin siedettävältä. Opiumi ja häkä eivät enää kiusanneet kapinallista mielikuvitustani.

Sen kaiken lisäksi vallitsi siellä rauhallisuus, jommoista en koskaan ollut tuntenut kotonani. Minä huomasin, että vaikka täti oli tavoissaan niin järkähtämätön ja säännöllinen, hän kuitenkin osasi olla sanomattoman hyväkin. Ja rouva Claire -- minähän sanoin häntä ensin epätoivoissani Argukseksi; niin, Constance, jos suojelusenkeli, joka johdattaa villiytynyttä lasta oikealle tielle, ansaitsee sen herjausnimen, niin oli rouva Clairekin Argus. En ole koskaan nähnyt toista, jonka koko olemuksessa olisi vallinnut sellainen kuvaamaton tyyneys kuin hänessä. Hänen viisaat, kirkkaat, ruskeat silmänsä näyttivät katsovan asiain perustuksiin asti, suoraan ihmissydämiin, mutta tutkistelematta, levottomuutta herättämättä, niinkuin päivä katsoo kaikkiin puolipimeän huoneen soppiin. Hänen tyyneytensä oli suorastaan suurenmoinen. Täti uskoi sallimukseen suuriakaan välittämättä katkismuksesta, ja minä olin saanut sellaisen käsityksen kristillisyydestä, että tulee olla harras kirkossa tai hautajaisissa. Sitä vastoin oli rouva Claire, vaikka hän olikin reformeerattu, käsittänyt nuo asiat elinkysymyksiksi, jotka liittyvät jokaiseen olemisemme kohtaan ja joita paitsi ei mitään todellista rauhaa eikä todellista onnea voi olla maan päällä. Täti eli vain menneiden aikojen muistoista ja minä uneksin tulevaisuudestani, kun taas rouva Claire oli kohonnut sille korkealle kannalle, missä entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulavat yhteen kirkkaaksi, kohtaloontyytyväksi ja kuitenkin toivorikkaaksi käsitykseksi elämästä. Hän oli luonteeltaan käytännöllinen, oli todellisuus itse, mutta jalostuneena -- puolipäivä korkealla aamu- ja iltaruskon välillä.

Semmoista vaikutusta _minä_ juuri tarvitsinkin. Minua ympäröivä rauhallisuus, säännöllisyys, jota minä alussa niin suuresti kammoksuin, työ, joka ensin tuntui niin vastenmieliseltä, tätini hyvyys, joka osasi tehdä moitteenkin helläksi, rouva Clairen äänetön, hiljainen, melkein surullinen katse, jonka hän loi minuun, kun tein jotakin pahaa, ja hänen kärsivällinen tapansa -- kuten apostoli sanoo -- "voittaa paha hyvällä", kaikki se vaikutti minuun hyvästi ja sai minut ensin häpeämään, sitten miettimään ja vihdoin koettamaan tulla runsaan hyvyyden arvoiseksi. Hän opetti minut vilpittömäksi, miettiminen opetti minut katumaan, rakkaus ja kiitollisuus saivat aikaan muut muutokset. Luottamus kasvoi ja luottamuksen mukana vapaus. Ihmeekseni huomasin, etten ollutkaan niin sääntöjen, valvonnan ja vakoilun alainen kuin alussa olin kuvitellut. Eikä kuitenkaan ollut mitään muuttunut jokapäiväisessä elämässäni. Mieleeni muistui, ettei minua koskaan ollutkaan kielletty vapaasti liikkumasta mieleni mukaan muulloin, paitsi työhetkinä. Ei edes kevyttä lukemista ollut tarvinnut tarkastaa, paitsi ehkä sanomalehtien novelleja, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei koko talossa ollut ainoatakaan huonoa kirjaa. Mikä minusta alussa näytti mitä pahimmalta pakolta, se olikin vain talon tapa, jota jokaisen oli seurattava.